Mannerheim: Muistelmat I. s. 353-355:
18. toukokuuta 1918 eduskunta oli nimittänyt senaattori Svinhufvudin valtionpäämieheksi, ”korkeimman vallan haltijaksi”, minkä jälkeen tri J.K. Paasikivi oli muodostanut uuden hallituksen. 30. toukokuuta sain senaatilta kehotuksen saapua sen istuntoon, jossa oli määrä käsitellä erästä ehdotusta siitä, miten armeija oli organisoitava. Tämä ehdotus, joka muuten tuntui pitävän silmällä vain sen hetken vaatimuksia, ei suuntaviivoiltaan paljonkaan eronnut siitä, jota oli hahmoteltu päämajassa. Mutta olennaista siinä oli, että armeija olisi järjestettävä saksalaiseen malliin ja saksalaisten avulla.
Tähdennettiin, että olimme riippuvaisia heistä ja että saksalaisten upseerien lukumäärä armeijassamme ja heidän asemansa siinä oli määriteltävä yhteisymmärryksessä Saksan korkeimman sodanjohdon kanssa.
Esitin puolestani oman organisaatiosuunnitelmani pääperiaatteet korostaen voimakkaasti, että meidän oli säilytettävä toimintavapautemme ja itse päätettävä puolustuksestamme; se oli myös suunniteltava tulevaisuutta silmällä pitäen ja ottamalla huomioon kaikki omien puolustusprobleemiemme ja mahdollisuuksiemme asettamat vaatimukset.
Yksi senaatin ehdotuksen ohjelmakohta sisälsi sen, että muut kuin kansallisuudeltaan suomalaiset ja saksalaiset upseerit oli kotiutettava. Tämä määräys oli ilmeisesti kohdistettu niitä ruotsalaisia upseereita vastaan, jotka olivat rientäneet avuksemme, kun hätä oli suurin, ja jotka olivat kunniakkaasti suoriutuneet useinkin vaikeista ja epäkiitollisista tehtävistään. Voidakseen liittyä Suomen armeijaan heidän oli ollut pakko erota Ruotsin armeijasta, eikä vielä tiedetty, oliko heillä enää minkäänlaista mahdollisuutta jatkaa sotilasuralla kotimaassaan tai saada edes vaatimattomiakaan siviilitoimia. Tämä seikka, niin valitettava kuin olikin, oli kuitenkin toissijainen; pääasia oli, että oli arvotonta perusteluitta erottaa nämä ystävämme ja aseveljemme, joiden ei missään tapauksessa voinut katsoa olevan meille vieraampia kuin ne saksalaiset upseerit, jotka aiottiin ottaa palvelukseen yhteisymmärryksessä Oberste Heeresleitungin kanssa.
Kun oli pitkään keskusteltu suunnitelman yksityiskohdista, sanoi senaattori Frey: ”Meidän on kai sentään suoraan sanottava kenraali Mannerheimille, kuinka asiat ovat.
On katsottu toivottavaksi, että armeijan lopullinen järjestely suoritetaan saksalaisten asiantuntijain avulla ja saksalaisten johdolla. Olemme ajatelleet, että ylipäälliköllä olisi rinnallaan saksalainen yleisesikuntaupseeri, joka laatisi ja esittelisi kaikki tarpeelliset armeijan organisaatiota, koulutusta ja varustelua koskevat ehdotukset, ja sitten ylipäällikkö allekirjoittaisi käskyt ja ne annettaisiin hänen nimissään”.
Näiden suorien sanojen jälkeen tilanne oli selvä.
Senaatti aikoi jättää puolustuksemme järjestämisen saksalaisille tai oli ehkä jo tehnytkin sen.
Kiitin senaattori Freytä hänen avomielisestä ilmoituksestaan ja sanoin pahoittelevani vain, ettei senaatti aikaisemmin ollut saattanut tietooni, mistä oli kysymys, ja siten säästänyt sekä itseltään että minulta tämän piinallisen ja hyödyttömän keskustelun. Sillä kukaan ei kai saattanut kuvitella, että minä, poljettuani maasta armeijan ja johdettuni miltei kouluttamattomat, puutteellisesti aseistetut ja varustetut joukot voittoon – kiitos suomalaisen sotilaan taistelumielen ja upseerien taitavuuden ja alttiuden – nyt alistuisin nimikirjoituksellani vahvistamaan ne käskyt, jotka saksalainen sotilaskomissio katsoisi tarpeelliseksi.
”Halun vain lisätä, että luovun tänä iltana päällikkyydestä ja matkustan huomenna ulkomaille. Pyydän hallitusta heti valitsemaan seuraajani – muutoin jätän päällikkyyden lähimmälle miehelleni. Hyvästi, hyvät herrat!”
Vain kahta viikkoa aikaisemmin oli senaatin puheenjohtaja (P.E. Svinhufvud) samassa salissa toivottanut minut tervetulleeksi pääkaupunkiin kiittäen minua siitä, mitä olin tehnyt maan pelastamiseksi. 30. päivänä toukokuuta, kun lähdin istuntosalista, ei hallituksen jäsenillä ollut sanaakaan minulle sanottavanaan, eikä kukaan noussut antamaan minulle kättä.”
