1918 Vapaus tai kansalaissota

Kuuntelitko edes? Dramaattisia ääniä, itkun tyrskähtelyä. Tikusta asiaa, kun mitään asiallista ei keksitä. Lukemalla Arvi Korhosen 'Suomen vapaussodan historian' viidenteen painokseen kirjoittaman alkusanan, olisivat keskustelijat voineet lausua Hannulan metodeista - erityisesti sotahistorioitsijana - kaiken oleellisen, mutta nyt täydennettiin aukkoja lukemalla rivien välistä. Ja Hannulan teos ei tietenkään ole 'oikeaa historiaa'.

En ole ihan varma, mutta eikö tämä yleläinen ole sama kaveri, joka on ollut toinen 'Kiveen hakatut' -ohjelman keskustelijoista? Siinä on urheilulegendoista - myös 'Tahko' Pihkalasta - kaivettu oikeasti mielenkiintoisia, historialta usein peittoon jääneitä yksityiskohtia samassa vartin lähetysajassa. Miten se ei nyt onnistunut Hannulan kohdalla, kun kirjoitettuakin materiaalia on hyvä määrä ja sen pohjalta helposti muodostettavissa käsitys vapaussoturista, puolustuslaitoksen sotastrategista ja historioitsijasta?

https://yle.fi/uutiset/3-10152518

Suurin osa ammutuista on venäläisiä, mutta joukossa on myös virolaisia, puolalaisia, lättiläisiä ja yksi tataari. Uhreista nuorimmat ovat 16-vuotiaita.

– Juuri kenelläkään heistä ei ollut sotilaskoulutusta. On todennäköistä, että Venäjän armeija on värvännyt sekalaisen sakin Pietarin kaduilta. Heidän kohtalonsa oli luultavasti sotkeutua Suomen sisällissotaan ilman omaa päätöstään, Partanen kertoo nyt, kun Siilaisen tapahtumista on kulunut sata vuotta.
Se mikä ei sovi Suomen vapaussodan 'vapaussotapuoleen', selitellään pois samalla taktiikalla kun mistä 'valkoista historiankirjoitusta' syytetään, jossa 'kunnollinen työmies johdettiin harhaan', vaikka sosiaalistaloudelliset syyt ovat 'tietenkin' se todellinen syy.

Ilman omaa päätöstä ei tietenkään ole sama asia kuin valtiollisen toimijan käskystä.

Ja kun 'ei ole koulutusta', niin ei tietenkään voi taistella valtiollisen toimijan puolesta. Ihan sivullisia, eksyneitä iivanoita ja 'lättiläisiä', jotka eivät tietenkään bolshevikkeihin liity millään tavalla, vaikka lättiläisen tarkkampujarykmentin osat suorittivat Pietarin solmukohtien miehityksen lokakuun vallankaappauksessa ja siitä lähtien vartioivat pirujen komentopaikkaa ja ylimääräisen komission perustamisen jälkeen auttoivat näitä 'nostamaan' rahaa Pietarin yhteistyökyvyttömistä pankeista.

Tietysti myös Pietarin 'kaduilta kerättyjä', eikä tietenkään monietnisiä ja -kulttuurisia siksi, että Venäjän keisarikunnan armeijassa oli monen monta kansallisuutta ja kulttuuria edustettuna ja jonka 'deorganisoituessa', sen yksiköitä ja armeijakuntia - mm. Suomessa ollut 42. AK - siirtyi bolshevikkien puolelle.

'Venäjän armeija' ei ole värvännyt ketään, se on ollut parhaillaan hajoamassa ja jättämässä asemiaan itärintamalla luvatta ja sen sotatoimet vanhojen yksiköiden pohjalta taistelussa Suomen hallitusta vastaan on maaliskuuhun tultaessa lähes päättyneet. Bolshevikkien Pietarin ja Moskovan punakaarteihin värvättiin; puna-armeijan iduista muodostettiin partisaaniyksikköjä; ja Suomessa vielä olevista ja jo poistuneista (ennen) 42. AK:n ja itämerenlaivaston alaisista maavoimista muodostettuja vapaehtoisyksikköjä lähetettiin bolshevikkien ylimmän johdon suostumuksella ja aloitteesta taistelemaan Suomen 'porvarillista valkokaartia vastaan'.

Siis sellainen 'tavanomainen sisällissota', jossa maan hallitus ja sen asettamat joukot taistelevat entistä emämaata vastaan. Ja jossa näiden edistyksellisten voimien aloittamat keinot - terrori ja 'vankeja ei oteta' - otetaan täysimääräisesti käyttöön vihollista vastaan ja joilla toimintatavoilla tulee olemaan kissan päivät kaikissa niissä sodissa, joihin bolshevikit tulevat vuosisadan kuluessa suoraan tai epäsuorasti ottamaan osaa.

Kun Suomen vapaussodan toinen ratkaisutaistelu Raudussa ei sovi kansalaissotapuoleen venäläisten suuren edustuksen vuoksi, niin kaukaa viisas Ylemme keskittyy mielipidekirjoituksissaan ja artikkeleissaan 'valkoisen terrorin' lisäksi ainoastaan Tampereen ratkaisutaisteluun ja niihin taisteluihin, joissa ulkomaalaisedustus on suuri, mutta sitä ei edusta ryssä.
 
Viimeksi muokattu:

Rannari

Ylipäällikkö
Kuuntelitko edes? Dramaattisia ääniä, itkun tyrskähtelyä. Tikusta asiaa, kun mitään asiallista ei keksitä. Lukemalla Arvi Korhosen 'Suomen vapaussodan historian' viidenteen painokseen kirjoittaman alkusanan, olisivat keskustelijat voineet lausua Hannulan metodeista - erityisesti sotahistorioitsijana - kaiken oleellisen, mutta nyt täydennettiin aukkoja lukemalla rivien välistä. Ja Hannulan teos ei tietenkään ole 'oikeaa historiaa'.

En ole ihan varma, mutta eikö tämä yleläinen ole sama kaveri, joka on ollut toinen 'Kiveen hakatut' -ohjelman keskustelijoista? Siinä on urheilulegendoista - myös 'Tahko' Pihkalasta - kaivettu oikeasti mielenkiintoisia, historialta usein peittoon jääneitä yksityiskohtia samassa vartin lähetysajassa. Miten se ei nyt onnistunut Hannulan kohdalla, kun kirjoitettuakin materiaalia on hyvä määrä ja sen pohjalta helposti muodostettavissa käsitys vapaussoturista, puolustuslaitoksen sotastrategista ja historioitsijasta?

https://yle.fi/uutiset/3-10152518



Se mikä ei sovi Suomen vapaussodan 'vapaussotapuoleen', selitellään pois samalla taktiikalla kun mistä 'valkoista historiankirjoitusta' syytetään, jossa 'kunnollinen työmies johdettiin harhaan', vaikka sosiaalistaloudelliset syyt ovat 'tietenkin' se todellinen syy.

Ilman omaa päätöstä ei tietenkään ole sama asia kuin valtiollisen toimijan käskystä.

Ja kun 'ei ole koulutusta', niin ei tietenkään voi taistella valtiollisen toimijan puolesta. Ihan sivullisia, eksyneitä iivanoita ja 'lättiläisiä', jotka eivät tietenkään bolshevikkeihin liity millään tavalla, vaikka lättiläisen tarkkampujarykmentin osat suorittivat Pietarin solmukohtien miehityksen lokakuun vallankaappauksessa ja siitä lähtien vartioivat pirujen komentopaikkaa ja ylimääräisen komission perustamisen jälkeen auttoivat näitä 'nostamaan' rahaa Pietarin yhteistyökyvyttömistä pankeista.

Tietysti myös Pietarin 'kaduilta kerättyjä', eikä tietenkään monietnisiä ja -kulttuurisia siksi, että Venäjän keisarikunnan armeijassa oli monen monta kansallisuutta ja kulttuuria edustettuna ja jonka 'deorganisoituessa', sen yksiköitä ja armeijakuntia - mm. Suomessa ollut 42. AK - siirtyi bolshevikkien puolelle.

'Venäjän armeija' ei ole värvännyt ketään, se on ollut parhaillaan hajoamassa ja jättämässä asemiaan itärintamalla luvatta ja sen sotatoimet vanhojen yksiköiden pohjalta taistelussa Suomen hallitusta vastaan on maaliskuuhun tultaessa lähes päättyneet. Bolshevikkien Pietarin ja Moskovan punakaarteihin värvättiin; puna-armeijan iduista muodostettiin partisaaniyksikköjä; ja Suomessa vielä olevista ja jo poistuneista (ennen) 42. AK:n ja itämerenlaivaston alaisista maavoimista muodostettuja vapaehtoisyksikköjä lähetettiin bolshevikkien ylimmän johdon suostumuksella ja aloitteesta taistelemaan Suomen 'porvarillista valkokaartia vastaan'.

Siis sellainen 'tavanomainen sisällissota', jossa maan hallitus ja sen asettamat joukot taistelevat entistä emämaata vastaan. Ja jossa näiden edistyksellisten voimien aloittamat keinot - terrori ja 'vankeja ei oteta' - otetaan täysimääräisesti käyttöön vihollista vastaan ja joilla toimintatavoilla tulee olemaan kissan päivät kaikissa niissä sodissa, joihin bolshevikit tulevat vuosisadan kuluessa suoraan tai epäsuorasti ottamaan osaa.

Kun Suomen vapaussodan toinen ratkaisutaistelu Raudussa ei sovi kansalaissotapuoleen venäläisten suuren edustuksen vuoksi, niin kaukaa viisas Ylemme keskittyy mielipidekirjoituksissaan ja artikkeleissaan 'valkoisen terrorin' lisäksi ainoastaan Tampereen ratkaisutaisteluun ja niihin taisteluihin, joissa ulkomaalaisedustus on suuri, mutta sitä ei edusta ryssä.
Kyllä sekin ihan tavanomaisen sisällissodan otsakkeen alle mahtuu jos on vastakkain kaksi maan sisäistä ryhmää. Itse en laskisi sisällissodaksi itsenäistymistaistelua siirtomaaisäntää vastaan Sisällissota alkaa tyypillisesti vasta siinä vaiheessa kun yhteinen ulkoinen vihollinen on lyöty ja itsenäisyys saavutettu.
 
https://yle.fi/uutiset/3-10154135

Kolme pappia sekä joukko muita merkkihenkilöitä seisoo kuopan reunalla yöllä huhtikuussa 1918. Heidän edessään seisoo neljä miestä, jotka osoittavat heitä aseillaan. Heidät on haettu suoraan kodeistaan ja töistään tänne, punaisten teloitettaviksi.
Sadan vuoden takaisen ... herättämät intohimot ihmetyttävät Mirja Turusta. Hänen mielestään suomalaisten jakautuminen vuonna 1918 näkyy keskusteluissa edelleen – varsinkin sosiaalisessa mediassa.
– Ihmiset tuntuvat katsovan ... tapahtumia joko punaisten tai valkoisten linssien läpi, vaikka heillä ei olisi ollut sukulaisia millään tavoin mukana vuoden 1918 tapahtumissa, kummastelee Turunen.
Kupla. Sosiaalinen media, vaikka siihen luettaisiin nämä perinteisemmät purkitkin mukaan, eivät anna mitään luotettavaa kuvaa käydystä keskustelusta tai mielipiteistä ja tutkijana esiintyvän luulisin sen ymmärtävän. Sitä kuvaa ei saa myöskään akateemisissa yhteyksissä tai lehtien toimituksissa.

Kokonaiskuvan tarkastelu ja tapahtuneiden asioiden toteaminen ei ole minkään linssien läpi katselemista. Taitaa valtaosaa nykyisistä tutkijoista - ei pakosti tätä - harmittaa se, että Linnan fiktiinen kuvaus ei enää edustakaan yleistä käsitystä tai ainakin se on murtumassa.

Mitään suomalaisten jakaantumista ei tapahtunut sen enempää kuin edeltävinä vuosinakaan, kun suurinta osaa sota ei koskettanut kuin sen lopputuloksen kannalta ja äänimäärät puolueille jakaantuivat jyrkästi ennen ja jälkeen.

Vaikka keskustelun voimakkuus onkin yllättänyt tutkijan, häneltä löytyy myös ymmärrystä reaktioita kohtaan.
– Ehkä nuorempi polvi ei vain voi käsittää, että meidän maassamme tapahtui jotain sellaista kuin tapahtui vuonna 1918. Ehkä se on vilpitöntä ihmettelyä ja kiinnostusta.
'Nuorempi polvi' nimenomaan voi käsittää, kun sen ei tarvitse kantaa mitään eri poliittisten aikakausien ja ilmastojen painolastia ja voi tarkastella asioita faktojen kautta - jos ne heille tarjotaan, mihin ei näytä kokonaisuuden kannalta halua monilla julkisuudessa esiintyvillä olevan.

Oliko tämä muuten ensimmäinen punaista terroria käsittelevä Ylen artikkeli tältä tai edelliseltä vuodelta?
 
Viimeksi muokattu:

Rannari

Ylipäällikkö
https://yle.fi/uutiset/3-10154135




Kupla. Sosiaalinen media, vaikka siihen luettaisiin nämä perinteisemmät purkitkin mukaan, eivät anna mitään luotettavaa kuvaa käydystä keskustelusta tai mielipiteistä ja tutkijana esiintyvän luulisin sen ymmärtävän. Sitä kuvaa ei saa myöskään akateemisissa yhteyksissä tai lehtien toimituksissa.

Kokonaiskuvan tarkastelu ja tapahtuneiden asioiden toteaminen ei ole minkään linssien läpi katselemista. Taitaa valtaosaa nykyisistä tutkijoista - ei pakosti tätä - harmittaa se, että Linnan fiktiinen kuvaus ei enää edustakaan yleistä käsitystä tai ainakin se on murtumassa.

Mitään suomalaisten jakaantumista ei tapahtunut sen enempää kuin edeltävinä vuosinakaan, kun suurinta osaa sota ei koskettanut kuin sen lopputuloksen kannalta ja äänimäärät puolueille jakaantuivat jyrkästi ennen ja jälkeen.


'Nuorempi polvi' nimenomaan voi käsittää, kun sen ei tarvitse kantaa mitään eri poliittisten aikakausien ja ilmastojen painolastia ja voi tarkastella asioita faktojen kautta - jos ne heille tarjotaan, mihin ei näytä kokonaisuuden kannalta halua monilla julkisuudessa esiintyvillä olevan.

Oliko tämä muuten ensimmäinen punaista terroria käsittelevä Ylen artikkeli tältä tai edelliseltä vuodelta?
Voi siinä nuorison kohdalla tulla ihmettelyä kun ovat kuulleet puheita vapaussodasta ja todellisuus paljastaakin karun totuuden kuolemanpartioineen ja -leireineen yms. Virallisen historian ja tutkitun todellisuuden välillä on ammottava kuilu. Jälkihoito on prosessina vielä pahasti kesken. Itse asiassa se ei ole sadassa vuodessa vielä edes kunnolla alkanut. Molemmin puolin rintamalinjaa eletään edelleen liian paljon siinä samassa rinnakkaistodellisuudessa joka aiheutti vuoden 1918 onnettomuudet. Niin kapinan kuin vankien joukkotuhonnankin.
 

hansai

Ylipäällikkö
Oliko tämä muuten ensimmäinen punaista terroria käsittelevä Ylen artikkeli tältä tai edelliseltä vuodelta?
En tiedä mutta ihan hyvä että käsitellään. Lisääkin saisi olla esillä.
Pitää tietenkin muistaa mittasuhde pun-valk terrorissa ja ei ole mikään kummallisuus, että valk terrori on esillä määrällisesti enemmän.
 

hansai

Ylipäällikkö
1918 osalta kaipaisi kunnon tutkimusta Pihkalan veljesten merkityksestä eugeniikaksikin miellettävään "heikomman aineksen" poistoon.
Tämä lainauksessa oleva ilmaisu on paikallisen kirkkoherran lausunnosta..

Onhan tätä samaa tosin menestyksekkäästi käyttänyt myös nykypolvi..
"On järjenvastaista tukea heikomman aineksen lisääntymistä lapsilisillä."
Kykypuolueen broilerikasvattamosta Saul S.
https://yle.fi/uutiset/3-6364501
 

baikal

Ylipäällikkö
Mod
Lahjoittaja
Eräs asia minun on vaivannut pitkään. Nimittäin tuo seikka, että ensin työväen eliitti puljasi ja agitoi yleisön tarttumaan aseisiin ja sitten, kun alkoi tulla vähän ahtaanpuoleista häivyttiin löttötuoheen.....vastuunkantajiksi kylmästi pantiin se yleisö, joka oli valjastettu vetämään vankkureita.

Linna muuten viittaa myös kirjassaan -ikävästi- erääseen ilmiöön. Tämä räätäli Halme ei meinaa mitenkään osallistua kapinointiin ja vallankumoukseen, koska aseet. Mutta kun vallankumous näyttää onnistuvan, niin Halme lähteekin mukaan avustamaan -siviililuontoisissa- tehtävissä......hmmmm.

Eikä Linna kiellä kirjassaan sitä, etteikö punaisetkin olisi murhanneet, ryöstäneet ym. Kartanonherran murha nyt eräänä tapauksena, siinähän -kirkonkylän- esikunta nimenomaan kutsuu lentävän osaston hoitamaan asiaa. Ja sama esikunta ammuttaa kaksi kiinnisaatua valkoista. Töyryn isännän murha, pappispariskunnan tahallinen nöyryyttäminen, isäntien sulkeminen vaivaistaloon hullujen osastolle.....käytännössä talojen pojat ja lukeneiston piti häipyä joko salolle tai yrittää pohjoiseen, jotteivät tulleet ainakin vangituiksi.....

karjaa syötiin surutta ja isännät tiesivät, ettei kevättöistä tule mitään. Asia, joka olisi sen aikaisessa Suomessa taatusti päättynyt todelliseen katastrofiin. Hevosia lunastettiin surutta ja vilja-aitat puhdistettiin armotta. Uhkailu, vahingonteko ja huutelu tuli osaksi arkea, pahoinpitelyitä, nöyryytyksiä....

Ei se -kosto- ollut mitenkään Ihme, kun sen aika tuli. Mutta niinkuin aina, niin lapasestahan sekin lähti.

Mun mielestä on paras oppi tuolta sadan vuoden takaa se, että ei ole syytä kylvää vihaa. Ja toimiva yhteiskuntajärjestys on kaikkien ihmisten paras suoja mielivaltaa vastaan.
 

baikal

Ylipäällikkö
Mod
Lahjoittaja
1918 osalta kaipaisi kunnon tutkimusta Pihkalan veljesten merkityksestä eugeniikaksikin miellettävään "heikomman aineksen" poistoon.
Tämä lainauksessa oleva ilmaisu on paikallisen kirkkoherran lausunnosta..

Onhan tätä samaa tosin menestyksekkäästi käyttänyt myös nykypolvi..

Kykypuolueen broilerikasvattamosta Saul S.
https://yle.fi/uutiset/3-6364501
Vai sanovatko nuoret vain ääneen sen, oikeasti, mitä puolue edustaa, oikeasti?
 

hansai

Ylipäällikkö
Onko kukaan lukenut?

Tutkimuksessa selvitetään valkoisten kaatuneiden sankarihautaamista Suomessa vuonna 1918 sekä syitä käytännön syntymiseen.

Tutkimuksen päälähteenä ovat valkoisen armeijan, suojeluskuntajärjestön ja kirkon arkistot sekä sanomalehdet.

Tutkimuksen metodi on geneettinen. Vapaussodan sankarihautaamiseen vaikutti sotilashautausperinne sekä kirkollinen hautauskulttuuri.

Sankarihautajaisia alettiin järjestää jo helmikuun alussa, sodan alettua tammikuun lopulla. Ensimmäiset suuremmat yhteishautajaiset pidettiin Pohjanmaalla Laihialla sekä Vaasassa, joista jälkimmäisiin osallistui valkoisen Suomen korkein siviili- ja sotilasjohto. Jo alkuvaiheessa sankarihautajaiset saivat niille ominaiset piirteensä, kuten leijonaliput, sotilaskulkueet, kunniakujat, ylistyspuheet, kunnialaukaukset sekä yhteiset sankarihaudat.

Maaliskuun puolivälissä alkaneen yleishyökkäyksen vuoksi kaatuneiden määrät kasvoivat moninkertaisiksi, minkä vuoksi perustettiin erityisiä organisaatioita huolehtimaan kaatuneiden hautaustoimesta. Samaan aikaan sankarihautajaiset lisääntyivät ja levisivät sekä haudattavien määrät kasvoivat kaikkialla. Maaliskuun alussa tasavaltaisen valtiojärjestelmän kannattajat julkaisivat sanomalehdissä vetoomuksen, jossa vaadittiin vapaussodassa kaatuneille yhteisiä veljeshautoja kaikille paikkakunnille. Vaatimustaan he perustelivat sillä, että juuri sankarihautajaisissa moni oli tehnyt päätöksen rintamalle lähtemisestä vapaaehtoisena ja suuret yhteiset sankarihaudat lisäsivät rintamalle lähtijöiden määrää.

Sankarihautajaisten järjestäjinä toimi suojeluskuntajärjestö. Papit osallistuivat sankarihautajaisiin hautauspuheiden pitäjinä. Puheiden sisällön perusteella nämä asettuivat selkeästi valkoisten puolelle. He pitivät valkoisia luterilaisen opin mukaan Jumalan säätämänä maallisena esivaltana, jolle oli sallittu miekan käyttö punaisia vastaan. Hautajaisissa puhuneet suojeluskuntavaikuttajat ja sivistyneistö kiihottivat mahtipontisilla ja tunteisiin vetoavilla puheilla kuulijoita sotaan punaisia vastaan. Hautajaispuheissa ihailtiin sankarikuolemaa ja kertailtiin sotahistoriaa aina antiikin Kreikan ajoilta.

Valkoinen arkku sai valkoisten tunnusvärin vuoksi oman merkityksensä, joka oli peräisin Raamatusta nousseista ajatuksista valkoisesta puhtauden, viattomuuden ja synnittömyyden värinä. Kaatuneiden hautaustoimen tuloksena lähes 3 300 valkoista kaatunutta haudattiin lähes 400 paikkakunnalle perustettuihin sankarihautoihin toukokuun loppuun mennessä. Vain noin 200 kaatunutta jäi kadoksiin tai tunnistamatta.

Suurimpiin sankarihautoihin haudattiin yli 60 kaatunutta. Vuoden 1918 vapaussodan perinne vaikutti siten suoranaisesti myös talvisodassa kaatuneiden sankarihautauskäytäntöön vuonna 1939.
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/21632
 

hansai

Ylipäällikkö
1918-kolumni – Jari Ehrnrooth: Punaisen Suomen pitkä varjo
Niiden jotka tänä keväänä kunnioittavat tai romantisoivat punakaartilaisia olisikin hyvä perehtyä Suomen vanhan työväenliikkeen aatteisiin ja tunnesisältöön, kirjoittaa Jari Ehrnrooth.
Suomen sisällissota
8.4.2018 klo 07:30

Kolumnisti Jari EhrnroothTanja Ylitalo / Yle Uutisgrafiikka


Tanja Ylitalo / Yle Uutisgrafiikka
Sisällissodasta on sata vuotta, mutta ei vieläkään yhtä totuutta.

Sadan vuoden takainen siviilien kahakointi voitaisiin jo unohtaa, ellei punaisen Suomen pitkä varjo yhä heittyisi vapautemme ylle.
Muistan tarkalleen sen päivän, jona aloin arvostaa Mauno Koivistoa. Hän oli antanut 80-vuotishaastattelun ja arvioi siinä, että jos punaiset olisivat voittaneet vuonna 1918, Suomesta olisi tullut osa Neuvostoliittoa.

Se oli selväjärkinen lausunto, josta seuraa loogisesti, että alkuperäistä nimeään nyt arkaileva kapinankukistussota oli kuin olikin kansallisen itsenäistymisemme ja yhteiskunnallisen vapautemme turvannut vapaussota.
Ensinnäkin, venäläiset sotilaat karkotettiin maasta, ja toiseksi, kukistettiin sosialistinen vallankumous, joka olisi kytkenyt Suomen bolsevistiseen Venäjään, missä proletariaatin diktatuuri, kommunistinen puolue ja valtio hävittivät kaikki yksilön vapaudet ja tekivät ihmisistä tasapäistävän koneiston osia.

Historiantutkimuksessa jälkikäteismoralisointi haiskahtaa typerältä idealismilta, mutta katsoessamme menneisyyteen meidän on eettisinä yksilöinä otettava kantaa siihen, onko kehityssuunta ollut oikea vai väärä.

Taistelu eurooppalaisten yhteiskuntien suunnasta 1900-luvulla käytiin kolmen suuren aatteen, liberalismin, sosialismin ja fasismin kesken.

Pitkään näytti siltä, että kaksi kollektivistista ja autoritääristä oppia, nationalistinen fasismi ja marxilainen sosialismi, olivat elinvoimaisia ja vahvoja, siinä missä individualistinen ja vapaamielinen liberalismi oli väsynyt ja voimaton.

Vuosisadan loppua kohden taistelu kuitenkin kääntyi liberalismin hyväksi ja tällä vuosituhannella kysymys on enää siitä, milloin fasismin ja sosialismin jäänteet kokonaan häviävät häiritsemästä yksilön vapauteen nojaavan liberalismin kehittämistä uudelle tasolle.

Karl Marxin sosialismi lähtee siitä, että olemassaolo määrää tietoisuutta ja siksi olosuhteet tasaamalla voidaan taata sama hyvinvointi kaikille. Lopputuloksena on kaikkitietävä ja elämää standardoiva valtio, jota ihmiset palvelevat mykkien rakenteiden tahdottomina tulkkeina.
Kylmäävän esimerkin autoritäärisestä kollektivismista tarjoaa Xi Jinpingin Kiina, jossa kommunistinen puolue valvoo ja pisteyttää kansalaisia miljoonien kameroiden ja kasvotunnistuksen avulla.

Liberalismi lähtee siitä, että tietoisuus on vapaata ja siksi yksilö omistaa itsensä ja elämänsä ja määrää sitä tahtonsa mukaan. Lopputuloksena on vapauden ja valistuksen yhteiskunta, jossa yksilöt kunnioittavat toistensa valintoja noudattamalla velvollisuusetiikkaa, joka takaa keskinäisen vapauden ehdot.

Näitä kahta lähtökohtaa ei voi sovittaa yhteen ja siksi sosialismin ja liberalismin liitto on mahdoton. Ennen pitkää toisen on väistyttävä.

Vaikka punaisen Suomen sosialistinen perintö on väistymässä, monet kulttuurin, taiteen ja tieteen tekijät hakevat siihen yhä positiivista yhteyttä.
Uskoakseni he eivät tiedä mitä he tekevät.

Ehkä he luulevat, että sosialismi voisi olla oikeudenmukainen ja toimiva vaihtoehto? Tai haluavatko he puhua häviäjien äänellä, koska se nyt vaan on jotenkin eettistä?

Ovatko he unohtaneet, että kaikki historian häviäjät eivät olleet hyviä tai oikeassa?

Esimerkiksi marxilaiset sosialistit ja fasistiset nationalistit ovat aina olleet yksilön vapauden vihollisia, joiden aatteellisesta valinnasta ihmiskunta on maksanut kymmenien miljoonien uhrien verellä.

Niiden jotka tänä keväänä kunnioittavat tai romantisoivatpunakaartilaisia olisikin hyvä perehtyä Suomen vanhan työväenliikkeen aatteisiin ja tunnesisältöön. Minä tein sen perinpohjaisesti kirjoittaessani väitöskirjaa muutama vuosikymmen sitten.

Viime vuosisadan alun Sosialidemokraattinen puolue sovelsi kaksoisstrategiaa.
Ylätasolla Sosialidemokraattinen puolue sitoutui tiukasti Karl Kautskyn deterministiseen marxilaisuuteen, jonka mukaan vallankumousta ei tehdä, vaan se tulee joskus hamassa tulevaisuudessa, kun kapitalismi on kypsä siirtymään sosialismiin. Julkisuudelta piilossa työväenliikkeen voimavarana kuitenkin vaalittiin ja lietsottiin herravihaa.

Toimiessaan yksikamarisessa eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa sosiaalidemokraatit esiintyivät maltillisina yhteiskunnallisten uudistusten ajajina, mutta kentällä kiertävät agitaattorit käyttivät hyväkseen kansanomaista tajuntaa, jossa kristillinen tasanjakoihanne, marxilainen kommunismin unelma ja alkukantainen kaunamoraali lomittuivat räjähdysherkäksi kudelmaksi.

Käsinkirjoitetuissa työväenyhdistysten lehdissä eläteltiin suorasukaisia kateusfantasioita tilallisten, pappien, tehtailijoiden ja pankkiirien nitistämisestä, minkä jälkeen syntyisi työläisten paratiisi.

Tätä tuhoamiskiihkoista tunnedynamiikkaa minä nimitän arkaaiseksi vihaksi.

Punaisen Suomen pitkää varjoakulttuurin tekijöiden piirissä kuvaa se, että esimerkiksi työläiskirjailija Jussi Kylätasku innostui käsitteestäni arkaainen viha ja sanoi heti ottavansa sen käyttöönsä myönteisenä voimavaran nimenä. Muistan jo silloin yllättyneeni tästä taipumuksesta pitää proletaarista pahuutta oikeutettuna vain siksi, että työläiset olivat köyhiä ja heikommassa asemassa kuin ne, joihin heidän verenhimoinen vihansa kohdistui.

Tämä synkkä vaikutelma on suomalaisissa kulttuuripiireissä liikkuessani vain vahvistunut.

Herrat ovat aina katalia ja pahoja, proletaarit vilpittömiä ja hyviä.
Väinö Linnasta on tullut tämän valheellisen tarinan pyhä paavi. Kuten poliittisen historian professori Vesa Vares on todennut, Linnan antama kuvaus vuoden 1918 taustoista on epätosi. Ei ole löytynyt yhtään tapausta, jossa pappila olisi palauttanut torpan maita itselleen.

Osa työväkeä varmasti eli kurjissa oloissa, kärsi puutteesta ja koki asemansa sorretuksi. Mutta vuoden 1905 suurlakon jälkeen maassa oli kuitenkin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja yksikamarinen eduskunta.

Uudistuksia myös tehtiin. Mikään ei pakottanut vallankumoukseen. Se oli hanke johon ryhdyttiin jonkin idean ja tunteen ajamana.

Kansainvälisissä vallankumousvertailuissa on todettu, etteivät nälkä, kurjuus ja sorron kokemus riitä sytyttämään aseellista kapinaa. Siihen tarvitaan poliittinen ja sotilaallinen organisaatio, kuten esimerkiksi sosiologi Risto Alapuro on tutkimuksissaan osoittanut.

Oma käsitykseni on, että lisäksi tarvitaan vaikutusvaltainen maailmanselitys ja vallankumousaate sekä viimeisenä katalysoivana ainesosana jokin äärimmäisen vahva tunnetekijä, jonka voimalla siviilit unohtavat itsesuojeluvaistonsa ja lähtevät aseelliseen taisteluun verissä päin. Tämä tekijä lopulta ratkaisee vallankumousarmeijan rekrytoinnin.

Suomessa vuonna 1918 tämä ratkaiseva tunnetekijä oli työväenliikkeen kentällä vuosikausia hehkutettu ja oikeutettu arkaainen herraviha. Siihen minun mielestäni kiteytyy sosialistisen työväenliikkeen moraalinen vastuu sadan vuoden takaisesta katastrofista ja uhreista.

Vuoden 1918 kaoottisissa olosuhteissa laillisella hallituksella ei ollut järjestysvaltaa eikä vahvaa armeijaa tukenaan.

Tilaisuuden tarjoutuessa Sosialidemokraattisen puolueen johtajisto heitti aiemmin ehdottomasti oikeana pitämänsä rauhanomaisen kautskylaisen opin historian roskakoriin ja antoi bolsevikeille myötämielisten ainesten viedä koko liikkeen mukaan tuhoisaan vallankumousseikkailuun.

Kuten maanpuolustuskorkeakoulun professori Aki Huhtinen taannoin totesi, punaisten sota ei ollut järkevää clausewitzilaista politiikan jatkamista toisin keinoin, vaan hurmahenkinen sotataidottomien hölmöily, jolla ei ollut menestymisen mahdollisuuksia. Tappion varmistuessa vallankumouksen poliittiset ja sotilaalliset johtajat vielä pakenivat Venäjälle bolsevikkihallinnon suojiin elättelemään uutta nousua ja jättivät punaisen Suomen rivimiehet ja –naiset vastaamaan teoistaan.

Sisällissotien jälkeen voittajat eivät anna armoa hävinneille. Kansainvälinen vertailu vahvistaa tämän yleisen säännön, johon esimerkiksi oikeushistorian professori Jukka Kekkonen on usein viitannut(siirryt toiseen palveluun).

Se mikä yleisinhimillisessä jälkikäteismoralisoinnissavaikuttaa pahuudelta, paljastuu neutraalissa analyysissa vallan vakiinnuttamiseksi kovin menetelmin. Sotilaallisesti katsoen kapinallisten ammuttaminen ja kannattajien vangitseminen on toimenpide, joka eliminoi uuden aseellisen konfliktin mahdollisuuden.

Ei siis ole mitään poikkeuksellista siinä, että Suomessa voittanut valkoinen valta varmisti turvallisuustilanteen kovilla rangaistustoimilla. Ne myös tehosivat lannistaessaan punakaartilaisen ääriliikkeen ja sen kannattajat.

Tunnepolitiikan kannalta voidaan todeta, että rangaistustoimien pelotevaikutus eliminoi arkaaisen vihan rohkaisevan vaikutuksen vallankumoushaikailuja elättelevissä proletaarisissa mielenmaisemissa.

Vallankumouksen jatkaminen, johon Venäjälle paenneet Yrjö Sirolan ja Otto Ville Kuusisen kaltaiset kommunistit pyrkivät, jäi Suomessa vaille vastakaikua.

Suomessa oikeistokumouksellinen fasismikaan ei saanut suuria joukkoja liikkeelle, koska aseellisten kapinoitsijoiden kohtalo oli tuoreessa muistissa.

Historoitsija Seikko Eskola on sattuvasti todennut, että vuoden 1918 vallankumous oli turha kapina, sillä kaikki työväenliikkeen sosiaalireformistiset tavoitteet olisi saavutettu ilmankin. Esimerkiksi torpparien itsenäistäminen kuului marraskuun lopulla muodostetun Svinhufvudin senaatin ohjelmaan ja lakiesitys annettiin eduskunnalle muutama päivä ennen kapinaa.

Yksi merkillisimmistä punakapinan perinnöistä Suomen poliittisessa elämässä on ollut oikeiston varovaisuus. Samalla kun on ensin torjuttu ja sitten integroitu punaisten kumouksellisten suoraa perillistä kommunismia, sosiaalireformistinen vasemmisto on saanut määrittää kansallisen konsensuksen ehdot.

Suomen nykyisessä eduskunnassa tämä punaisen Suomen pitkä varjo näkyy sosialismiin perustuvan kollektivistisen hyvinvointiaatteen ja mahdollisuuksien tasa-arvodogmin ylivaltana kaikissa puolueissa.
Tasanjako-oppien mukaisia sosiaalisia tulonsiirtoja on kasvatettu äärimmäisen pitkälle.

Seurauksena on se, minkä Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder äskettäin kiteytti toteamalla(siirryt toiseen palveluun), että palkansaajien korkeasti koulutettu kolmannes kantaa harteillaan koko väestön hyvinvointia.

Neuvostoliiton lakkauttamisen jälkeen kommunismin uhka on poistunut ja Suomi on avautunut länteen. Punaisen Suomen perilliset ovat hävinneet lopullisesti, sillä maailmanmarkkinoilla suljetun talouden tulonsiirtoleikki ei toimi.

On loogista jos historian tässä vaiheessa aletaan korkeasti koulutetun keskiluokan piirissä nähdä vapaamatkustus ja toisten kustannuksella eläminen rakenteelliseksi epäoikeudenmukaisuudeksi, josta on päästävä eroon.

Suomea ja pohjoismaista hyvinvointimallia ei enää voida kehittää sosialismin, vaan eettisen liberalismin ja vastuullisen yksilön vapauden pohjalta. Työttömien aktivointimalli on tämän uuden suuntauksen airut.

Sadan vuoden taakse peilaten tätä yhteiskuntapolitiikan käännettä voisi sanoa valkoisen Suomen ja voittajien perinnöksi. Liberaaliin yksilön vapauteen ja vastuuseen nojaava ajatussuunta ei enää koe tarpeelliseksi lepytellä sosialisteja kantamalla syyllisyyttä punakapinan kukistamisesta ja neuvostovallan uhkan torjumisesta siinä kevään 1918 sodassa, jota suomettuneen 1970-luvun pakkokonsensuksen vaalijat yhä yrittävät estää kutsumasta vapaussodaksi.

Jari Ehrnrooth
Kirjoittaja kirjailija ja filosofi, kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa ja sosiologian dosentti Helsingin yliopistossa. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa.
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää suoraan osoitteeseenpalaute.ehrnrooth@gmail.com(siirryt toiseen palveluun)

//
Korjaus 16.4. klo 8.28: Suomen tilannetta vuoden 1905 suurlakon jälkeen kuvaavasta kappaleesta on poistettu maininta kuntademokratiasta..
https://yle.fi/uutiset/3-10149155?utm_source=twitter-share&utm_medium=social