lukkarinapulainen
Majuri
Nyt maalitetaan vapaussotaan koulupoikana osallistunutta, jatkosodassa kaatunutta sotahistorioitsija J.O. Hannulaa.
https://areena.yle.fi/1-4366147
https://areena.yle.fi/1-4366147
1918 Vapaus tai kansalaissota
- Viestiketjun aloittaja hansai
- Aloitus PVM
lukkarinapulainen
Majuri
?
Kuuntelitko edes? Dramaattisia ääniä, itkun tyrskähtelyä. Tikusta asiaa, kun mitään asiallista ei keksitä. Lukemalla Arvi Korhosen 'Suomen vapaussodan historian' viidenteen painokseen kirjoittaman alkusanan, olisivat keskustelijat voineet lausua Hannulan metodeista - erityisesti sotahistorioitsijana - kaiken oleellisen, mutta nyt täydennettiin aukkoja lukemalla rivien välistä. Ja Hannulan teos ei tietenkään ole 'oikeaa historiaa'.
En ole ihan varma, mutta eikö tämä yleläinen ole sama kaveri, joka on ollut toinen 'Kiveen hakatut' -ohjelman keskustelijoista? Siinä on urheilulegendoista - myös 'Tahko' Pihkalasta - kaivettu oikeasti mielenkiintoisia, historialta usein peittoon jääneitä yksityiskohtia samassa vartin lähetysajassa. Miten se ei nyt onnistunut Hannulan kohdalla, kun kirjoitettuakin materiaalia on hyvä määrä ja sen pohjalta helposti muodostettavissa käsitys vapaussoturista, puolustuslaitoksen sotastrategista ja historioitsijasta?
https://yle.fi/uutiset/3-10152518
Se mikä ei sovi Suomen vapaussodan 'vapaussotapuoleen', selitellään pois samalla taktiikalla kun mistä 'valkoista historiankirjoitusta' syytetään, jossa 'kunnollinen työmies johdettiin harhaan', vaikka sosiaalistaloudelliset syyt ovat 'tietenkin' se todellinen syy.
Ilman omaa päätöstä ei tietenkään ole sama asia kuin valtiollisen toimijan käskystä.
Ja kun 'ei ole koulutusta', niin ei tietenkään voi taistella valtiollisen toimijan puolesta. Ihan sivullisia, eksyneitä iivanoita ja 'lättiläisiä', jotka eivät tietenkään bolshevikkeihin liity millään tavalla, vaikka lättiläisen tarkkampujarykmentin osat suorittivat Pietarin solmukohtien miehityksen lokakuun vallankaappauksessa ja siitä lähtien vartioivat pirujen komentopaikkaa ja ylimääräisen komission perustamisen jälkeen auttoivat näitä 'nostamaan' rahaa Pietarin yhteistyökyvyttömistä pankeista.
Tietysti myös Pietarin 'kaduilta kerättyjä', eikä tietenkään monietnisiä ja -kulttuurisia siksi, että Venäjän keisarikunnan armeijassa oli monen monta kansallisuutta ja kulttuuria edustettuna ja jonka 'deorganisoituessa', sen yksiköitä ja armeijakuntia - mm. Suomessa ollut 42. AK - siirtyi bolshevikkien puolelle.
'Venäjän armeija' ei ole värvännyt ketään, se on ollut parhaillaan hajoamassa ja jättämässä asemiaan itärintamalla luvatta ja sen sotatoimet vanhojen yksiköiden pohjalta taistelussa Suomen hallitusta vastaan on maaliskuuhun tultaessa lähes päättyneet. Bolshevikkien Pietarin ja Moskovan punakaarteihin värvättiin; puna-armeijan iduista muodostettiin partisaaniyksikköjä; ja Suomessa vielä olevista ja jo poistuneista (ennen) 42. AK:n ja itämerenlaivaston alaisista maavoimista muodostettuja vapaehtoisyksikköjä lähetettiin bolshevikkien ylimmän johdon suostumuksella ja aloitteesta taistelemaan Suomen 'porvarillista valkokaartia vastaan'.
Siis sellainen 'tavanomainen sisällissota', jossa maan hallitus ja sen asettamat joukot taistelevat entistä emämaata vastaan. Ja jossa näiden edistyksellisten voimien aloittamat keinot - terrori ja 'vankeja ei oteta' - otetaan täysimääräisesti käyttöön vihollista vastaan ja joilla toimintatavoilla tulee olemaan kissan päivät kaikissa niissä sodissa, joihin bolshevikit tulevat vuosisadan kuluessa suoraan tai epäsuorasti ottamaan osaa.
Kun Suomen vapaussodan toinen ratkaisutaistelu Raudussa ei sovi kansalaissotapuoleen venäläisten suuren edustuksen vuoksi, niin kaukaa viisas Ylemme keskittyy mielipidekirjoituksissaan ja artikkeleissaan 'valkoisen terrorin' lisäksi ainoastaan Tampereen ratkaisutaisteluun ja niihin taisteluihin, joissa ulkomaalaisedustus on suuri, mutta sitä ei edusta ryssä.
Viimeksi muokattu:
Tässä ajankohtainen filmi sadan vuoden takaa. Saksalainen Itämeren divisioona kuvasi koko sotatiensä Danzigista aina 14.4.1918 Helsingissä pidettyyn voitonparaatiin asti.
https://www.elonet.fi/fi/elokuva/105531
https://www.elonet.fi/fi/elokuva/105531
Tammisunnuntai-elokuvassa on melko paljon käytettu tätä materiaalia
Kyllä sekin ihan tavanomaisen sisällissodan otsakkeen alle mahtuu jos on vastakkain kaksi maan sisäistä ryhmää. Itse en laskisi sisällissodaksi itsenäistymistaistelua siirtomaaisäntää vastaan Sisällissota alkaa tyypillisesti vasta siinä vaiheessa kun yhteinen ulkoinen vihollinen on lyöty ja itsenäisyys saavutettu.
lukkarinapulainen
Majuri
https://yle.fi/uutiset/3-10154135
Kokonaiskuvan tarkastelu ja tapahtuneiden asioiden toteaminen ei ole minkään linssien läpi katselemista. Taitaa valtaosaa nykyisistä tutkijoista - ei pakosti tätä - harmittaa se, että Linnan fiktiinen kuvaus ei enää edustakaan yleistä käsitystä tai ainakin se on murtumassa.
Mitään suomalaisten jakaantumista ei tapahtunut sen enempää kuin edeltävinä vuosinakaan, kun suurinta osaa sota ei koskettanut kuin sen lopputuloksen kannalta ja äänimäärät puolueille jakaantuivat jyrkästi ennen ja jälkeen.
Oliko tämä muuten ensimmäinen punaista terroria käsittelevä Ylen artikkeli tältä tai edelliseltä vuodelta?
Kupla. Sosiaalinen media, vaikka siihen luettaisiin nämä perinteisemmät purkitkin mukaan, eivät anna mitään luotettavaa kuvaa käydystä keskustelusta tai mielipiteistä ja tutkijana esiintyvän luulisin sen ymmärtävän. Sitä kuvaa ei saa myöskään akateemisissa yhteyksissä tai lehtien toimituksissa.
Kokonaiskuvan tarkastelu ja tapahtuneiden asioiden toteaminen ei ole minkään linssien läpi katselemista. Taitaa valtaosaa nykyisistä tutkijoista - ei pakosti tätä - harmittaa se, että Linnan fiktiinen kuvaus ei enää edustakaan yleistä käsitystä tai ainakin se on murtumassa.
Mitään suomalaisten jakaantumista ei tapahtunut sen enempää kuin edeltävinä vuosinakaan, kun suurinta osaa sota ei koskettanut kuin sen lopputuloksen kannalta ja äänimäärät puolueille jakaantuivat jyrkästi ennen ja jälkeen.
'Nuorempi polvi' nimenomaan voi käsittää, kun sen ei tarvitse kantaa mitään eri poliittisten aikakausien ja ilmastojen painolastia ja voi tarkastella asioita faktojen kautta - jos ne heille tarjotaan, mihin ei näytä kokonaisuuden kannalta halua monilla julkisuudessa esiintyvillä olevan.
Oliko tämä muuten ensimmäinen punaista terroria käsittelevä Ylen artikkeli tältä tai edelliseltä vuodelta?
Viimeksi muokattu:
Voi siinä nuorison kohdalla tulla ihmettelyä kun ovat kuulleet puheita vapaussodasta ja todellisuus paljastaakin karun totuuden kuolemanpartioineen ja -leireineen yms. Virallisen historian ja tutkitun todellisuuden välillä on ammottava kuilu. Jälkihoito on prosessina vielä pahasti kesken. Itse asiassa se ei ole sadassa vuodessa vielä edes kunnolla alkanut. Molemmin puolin rintamalinjaa eletään edelleen liian paljon siinä samassa rinnakkaistodellisuudessa joka aiheutti vuoden 1918 onnettomuudet. Niin kapinan kuin vankien joukkotuhonnankin.
Tossa näkee juuri sen, mitä tarkoittaa -Tarinateollisuus-.
En tiedä mutta ihan hyvä että käsitellään. Lisääkin saisi olla esillä.
Pitää tietenkin muistaa mittasuhde pun-valk terrorissa ja ei ole mikään kummallisuus, että valk terrori on esillä määrällisesti enemmän.
1918 osalta kaipaisi kunnon tutkimusta Pihkalan veljesten merkityksestä eugeniikaksikin miellettävään "heikomman aineksen" poistoon.
Tämä lainauksessa oleva ilmaisu on paikallisen kirkkoherran lausunnosta..
Onhan tätä samaa tosin menestyksekkäästi käyttänyt myös nykypolvi..
https://yle.fi/uutiset/3-6364501
Tämä lainauksessa oleva ilmaisu on paikallisen kirkkoherran lausunnosta..
Onhan tätä samaa tosin menestyksekkäästi käyttänyt myös nykypolvi..
Kykypuolueen broilerikasvattamosta Saul S.
https://yle.fi/uutiset/3-6364501
Eräs asia minun on vaivannut pitkään. Nimittäin tuo seikka, että ensin työväen eliitti puljasi ja agitoi yleisön tarttumaan aseisiin ja sitten, kun alkoi tulla vähän ahtaanpuoleista häivyttiin löttötuoheen.....vastuunkantajiksi kylmästi pantiin se yleisö, joka oli valjastettu vetämään vankkureita.
Linna muuten viittaa myös kirjassaan -ikävästi- erääseen ilmiöön. Tämä räätäli Halme ei meinaa mitenkään osallistua kapinointiin ja vallankumoukseen, koska aseet. Mutta kun vallankumous näyttää onnistuvan, niin Halme lähteekin mukaan avustamaan -siviililuontoisissa- tehtävissä......hmmmm.
Eikä Linna kiellä kirjassaan sitä, etteikö punaisetkin olisi murhanneet, ryöstäneet ym. Kartanonherran murha nyt eräänä tapauksena, siinähän -kirkonkylän- esikunta nimenomaan kutsuu lentävän osaston hoitamaan asiaa. Ja sama esikunta ammuttaa kaksi kiinnisaatua valkoista. Töyryn isännän murha, pappispariskunnan tahallinen nöyryyttäminen, isäntien sulkeminen vaivaistaloon hullujen osastolle.....käytännössä talojen pojat ja lukeneiston piti häipyä joko salolle tai yrittää pohjoiseen, jotteivät tulleet ainakin vangituiksi.....
karjaa syötiin surutta ja isännät tiesivät, ettei kevättöistä tule mitään. Asia, joka olisi sen aikaisessa Suomessa taatusti päättynyt todelliseen katastrofiin. Hevosia lunastettiin surutta ja vilja-aitat puhdistettiin armotta. Uhkailu, vahingonteko ja huutelu tuli osaksi arkea, pahoinpitelyitä, nöyryytyksiä....
Ei se -kosto- ollut mitenkään Ihme, kun sen aika tuli. Mutta niinkuin aina, niin lapasestahan sekin lähti.
Mun mielestä on paras oppi tuolta sadan vuoden takaa se, että ei ole syytä kylvää vihaa. Ja toimiva yhteiskuntajärjestys on kaikkien ihmisten paras suoja mielivaltaa vastaan.
Linna muuten viittaa myös kirjassaan -ikävästi- erääseen ilmiöön. Tämä räätäli Halme ei meinaa mitenkään osallistua kapinointiin ja vallankumoukseen, koska aseet. Mutta kun vallankumous näyttää onnistuvan, niin Halme lähteekin mukaan avustamaan -siviililuontoisissa- tehtävissä......hmmmm.
Eikä Linna kiellä kirjassaan sitä, etteikö punaisetkin olisi murhanneet, ryöstäneet ym. Kartanonherran murha nyt eräänä tapauksena, siinähän -kirkonkylän- esikunta nimenomaan kutsuu lentävän osaston hoitamaan asiaa. Ja sama esikunta ammuttaa kaksi kiinnisaatua valkoista. Töyryn isännän murha, pappispariskunnan tahallinen nöyryyttäminen, isäntien sulkeminen vaivaistaloon hullujen osastolle.....käytännössä talojen pojat ja lukeneiston piti häipyä joko salolle tai yrittää pohjoiseen, jotteivät tulleet ainakin vangituiksi.....
karjaa syötiin surutta ja isännät tiesivät, ettei kevättöistä tule mitään. Asia, joka olisi sen aikaisessa Suomessa taatusti päättynyt todelliseen katastrofiin. Hevosia lunastettiin surutta ja vilja-aitat puhdistettiin armotta. Uhkailu, vahingonteko ja huutelu tuli osaksi arkea, pahoinpitelyitä, nöyryytyksiä....
Ei se -kosto- ollut mitenkään Ihme, kun sen aika tuli. Mutta niinkuin aina, niin lapasestahan sekin lähti.
Mun mielestä on paras oppi tuolta sadan vuoden takaa se, että ei ole syytä kylvää vihaa. Ja toimiva yhteiskuntajärjestys on kaikkien ihmisten paras suoja mielivaltaa vastaan.
Vai sanovatko nuoret vain ääneen sen, oikeasti, mitä puolue edustaa, oikeasti?
https://yle.fi/uutiset/3-10149155?utm_source=twitter-share&utm_medium=social1918-kolumni – Jari Ehrnrooth: Punaisen Suomen pitkä varjo
Niiden jotka tänä keväänä kunnioittavat tai romantisoivat punakaartilaisia olisikin hyvä perehtyä Suomen vanhan työväenliikkeen aatteisiin ja tunnesisältöön, kirjoittaa Jari Ehrnrooth.
Suomen sisällissota
8.4.2018 klo 07:30
Kolumnisti Jari EhrnroothTanja Ylitalo / Yle Uutisgrafiikka
Tanja Ylitalo / Yle Uutisgrafiikka
Sisällissodasta on sata vuotta, mutta ei vieläkään yhtä totuutta.
Sadan vuoden takainen siviilien kahakointi voitaisiin jo unohtaa, ellei punaisen Suomen pitkä varjo yhä heittyisi vapautemme ylle.
Muistan tarkalleen sen päivän, jona aloin arvostaa Mauno Koivistoa. Hän oli antanut 80-vuotishaastattelun ja arvioi siinä, että jos punaiset olisivat voittaneet vuonna 1918, Suomesta olisi tullut osa Neuvostoliittoa.
Se oli selväjärkinen lausunto, josta seuraa loogisesti, että alkuperäistä nimeään nyt arkaileva kapinankukistussota oli kuin olikin kansallisen itsenäistymisemme ja yhteiskunnallisen vapautemme turvannut vapaussota.
Ensinnäkin, venäläiset sotilaat karkotettiin maasta, ja toiseksi, kukistettiin sosialistinen vallankumous, joka olisi kytkenyt Suomen bolsevistiseen Venäjään, missä proletariaatin diktatuuri, kommunistinen puolue ja valtio hävittivät kaikki yksilön vapaudet ja tekivät ihmisistä tasapäistävän koneiston osia.
Historiantutkimuksessa jälkikäteismoralisointi haiskahtaa typerältä idealismilta, mutta katsoessamme menneisyyteen meidän on eettisinä yksilöinä otettava kantaa siihen, onko kehityssuunta ollut oikea vai väärä.
Taistelu eurooppalaisten yhteiskuntien suunnasta 1900-luvulla käytiin kolmen suuren aatteen, liberalismin, sosialismin ja fasismin kesken.
Pitkään näytti siltä, että kaksi kollektivistista ja autoritääristä oppia, nationalistinen fasismi ja marxilainen sosialismi, olivat elinvoimaisia ja vahvoja, siinä missä individualistinen ja vapaamielinen liberalismi oli väsynyt ja voimaton.
Vuosisadan loppua kohden taistelu kuitenkin kääntyi liberalismin hyväksi ja tällä vuosituhannella kysymys on enää siitä, milloin fasismin ja sosialismin jäänteet kokonaan häviävät häiritsemästä yksilön vapauteen nojaavan liberalismin kehittämistä uudelle tasolle.
Karl Marxin sosialismi lähtee siitä, että olemassaolo määrää tietoisuutta ja siksi olosuhteet tasaamalla voidaan taata sama hyvinvointi kaikille. Lopputuloksena on kaikkitietävä ja elämää standardoiva valtio, jota ihmiset palvelevat mykkien rakenteiden tahdottomina tulkkeina.
Kylmäävän esimerkin autoritäärisestä kollektivismista tarjoaa Xi Jinpingin Kiina, jossa kommunistinen puolue valvoo ja pisteyttää kansalaisia miljoonien kameroiden ja kasvotunnistuksen avulla.
Liberalismi lähtee siitä, että tietoisuus on vapaata ja siksi yksilö omistaa itsensä ja elämänsä ja määrää sitä tahtonsa mukaan. Lopputuloksena on vapauden ja valistuksen yhteiskunta, jossa yksilöt kunnioittavat toistensa valintoja noudattamalla velvollisuusetiikkaa, joka takaa keskinäisen vapauden ehdot.
Näitä kahta lähtökohtaa ei voi sovittaa yhteen ja siksi sosialismin ja liberalismin liitto on mahdoton. Ennen pitkää toisen on väistyttävä.
Vaikka punaisen Suomen sosialistinen perintö on väistymässä, monet kulttuurin, taiteen ja tieteen tekijät hakevat siihen yhä positiivista yhteyttä.
Uskoakseni he eivät tiedä mitä he tekevät.
Ehkä he luulevat, että sosialismi voisi olla oikeudenmukainen ja toimiva vaihtoehto? Tai haluavatko he puhua häviäjien äänellä, koska se nyt vaan on jotenkin eettistä?
Ovatko he unohtaneet, että kaikki historian häviäjät eivät olleet hyviä tai oikeassa?
Esimerkiksi marxilaiset sosialistit ja fasistiset nationalistit ovat aina olleet yksilön vapauden vihollisia, joiden aatteellisesta valinnasta ihmiskunta on maksanut kymmenien miljoonien uhrien verellä.
Niiden jotka tänä keväänä kunnioittavat tai romantisoivatpunakaartilaisia olisikin hyvä perehtyä Suomen vanhan työväenliikkeen aatteisiin ja tunnesisältöön. Minä tein sen perinpohjaisesti kirjoittaessani väitöskirjaa muutama vuosikymmen sitten.
Viime vuosisadan alun Sosialidemokraattinen puolue sovelsi kaksoisstrategiaa.
Ylätasolla Sosialidemokraattinen puolue sitoutui tiukasti Karl Kautskyn deterministiseen marxilaisuuteen, jonka mukaan vallankumousta ei tehdä, vaan se tulee joskus hamassa tulevaisuudessa, kun kapitalismi on kypsä siirtymään sosialismiin. Julkisuudelta piilossa työväenliikkeen voimavarana kuitenkin vaalittiin ja lietsottiin herravihaa.
Toimiessaan yksikamarisessa eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa sosiaalidemokraatit esiintyivät maltillisina yhteiskunnallisten uudistusten ajajina, mutta kentällä kiertävät agitaattorit käyttivät hyväkseen kansanomaista tajuntaa, jossa kristillinen tasanjakoihanne, marxilainen kommunismin unelma ja alkukantainen kaunamoraali lomittuivat räjähdysherkäksi kudelmaksi.
Käsinkirjoitetuissa työväenyhdistysten lehdissä eläteltiin suorasukaisia kateusfantasioita tilallisten, pappien, tehtailijoiden ja pankkiirien nitistämisestä, minkä jälkeen syntyisi työläisten paratiisi.
Tätä tuhoamiskiihkoista tunnedynamiikkaa minä nimitän arkaaiseksi vihaksi.
Punaisen Suomen pitkää varjoakulttuurin tekijöiden piirissä kuvaa se, että esimerkiksi työläiskirjailija Jussi Kylätasku innostui käsitteestäni arkaainen viha ja sanoi heti ottavansa sen käyttöönsä myönteisenä voimavaran nimenä. Muistan jo silloin yllättyneeni tästä taipumuksesta pitää proletaarista pahuutta oikeutettuna vain siksi, että työläiset olivat köyhiä ja heikommassa asemassa kuin ne, joihin heidän verenhimoinen vihansa kohdistui.
Tämä synkkä vaikutelma on suomalaisissa kulttuuripiireissä liikkuessani vain vahvistunut.
Herrat ovat aina katalia ja pahoja, proletaarit vilpittömiä ja hyviä.
Väinö Linnasta on tullut tämän valheellisen tarinan pyhä paavi. Kuten poliittisen historian professori Vesa Vares on todennut, Linnan antama kuvaus vuoden 1918 taustoista on epätosi. Ei ole löytynyt yhtään tapausta, jossa pappila olisi palauttanut torpan maita itselleen.
Osa työväkeä varmasti eli kurjissa oloissa, kärsi puutteesta ja koki asemansa sorretuksi. Mutta vuoden 1905 suurlakon jälkeen maassa oli kuitenkin yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja yksikamarinen eduskunta.
Uudistuksia myös tehtiin. Mikään ei pakottanut vallankumoukseen. Se oli hanke johon ryhdyttiin jonkin idean ja tunteen ajamana.
Kansainvälisissä vallankumousvertailuissa on todettu, etteivät nälkä, kurjuus ja sorron kokemus riitä sytyttämään aseellista kapinaa. Siihen tarvitaan poliittinen ja sotilaallinen organisaatio, kuten esimerkiksi sosiologi Risto Alapuro on tutkimuksissaan osoittanut.
Oma käsitykseni on, että lisäksi tarvitaan vaikutusvaltainen maailmanselitys ja vallankumousaate sekä viimeisenä katalysoivana ainesosana jokin äärimmäisen vahva tunnetekijä, jonka voimalla siviilit unohtavat itsesuojeluvaistonsa ja lähtevät aseelliseen taisteluun verissä päin. Tämä tekijä lopulta ratkaisee vallankumousarmeijan rekrytoinnin.
Suomessa vuonna 1918 tämä ratkaiseva tunnetekijä oli työväenliikkeen kentällä vuosikausia hehkutettu ja oikeutettu arkaainen herraviha. Siihen minun mielestäni kiteytyy sosialistisen työväenliikkeen moraalinen vastuu sadan vuoden takaisesta katastrofista ja uhreista.
Vuoden 1918 kaoottisissa olosuhteissa laillisella hallituksella ei ollut järjestysvaltaa eikä vahvaa armeijaa tukenaan.
Tilaisuuden tarjoutuessa Sosialidemokraattisen puolueen johtajisto heitti aiemmin ehdottomasti oikeana pitämänsä rauhanomaisen kautskylaisen opin historian roskakoriin ja antoi bolsevikeille myötämielisten ainesten viedä koko liikkeen mukaan tuhoisaan vallankumousseikkailuun.
Kuten maanpuolustuskorkeakoulun professori Aki Huhtinen taannoin totesi, punaisten sota ei ollut järkevää clausewitzilaista politiikan jatkamista toisin keinoin, vaan hurmahenkinen sotataidottomien hölmöily, jolla ei ollut menestymisen mahdollisuuksia. Tappion varmistuessa vallankumouksen poliittiset ja sotilaalliset johtajat vielä pakenivat Venäjälle bolsevikkihallinnon suojiin elättelemään uutta nousua ja jättivät punaisen Suomen rivimiehet ja –naiset vastaamaan teoistaan.
Sisällissotien jälkeen voittajat eivät anna armoa hävinneille. Kansainvälinen vertailu vahvistaa tämän yleisen säännön, johon esimerkiksi oikeushistorian professori Jukka Kekkonen on usein viitannut(siirryt toiseen palveluun).
Se mikä yleisinhimillisessä jälkikäteismoralisoinnissavaikuttaa pahuudelta, paljastuu neutraalissa analyysissa vallan vakiinnuttamiseksi kovin menetelmin. Sotilaallisesti katsoen kapinallisten ammuttaminen ja kannattajien vangitseminen on toimenpide, joka eliminoi uuden aseellisen konfliktin mahdollisuuden.
Ei siis ole mitään poikkeuksellista siinä, että Suomessa voittanut valkoinen valta varmisti turvallisuustilanteen kovilla rangaistustoimilla. Ne myös tehosivat lannistaessaan punakaartilaisen ääriliikkeen ja sen kannattajat.
Tunnepolitiikan kannalta voidaan todeta, että rangaistustoimien pelotevaikutus eliminoi arkaaisen vihan rohkaisevan vaikutuksen vallankumoushaikailuja elättelevissä proletaarisissa mielenmaisemissa.
Vallankumouksen jatkaminen, johon Venäjälle paenneet Yrjö Sirolan ja Otto Ville Kuusisen kaltaiset kommunistit pyrkivät, jäi Suomessa vaille vastakaikua.
Suomessa oikeistokumouksellinen fasismikaan ei saanut suuria joukkoja liikkeelle, koska aseellisten kapinoitsijoiden kohtalo oli tuoreessa muistissa.
Historoitsija Seikko Eskola on sattuvasti todennut, että vuoden 1918 vallankumous oli turha kapina, sillä kaikki työväenliikkeen sosiaalireformistiset tavoitteet olisi saavutettu ilmankin. Esimerkiksi torpparien itsenäistäminen kuului marraskuun lopulla muodostetun Svinhufvudin senaatin ohjelmaan ja lakiesitys annettiin eduskunnalle muutama päivä ennen kapinaa.
Yksi merkillisimmistä punakapinan perinnöistä Suomen poliittisessa elämässä on ollut oikeiston varovaisuus. Samalla kun on ensin torjuttu ja sitten integroitu punaisten kumouksellisten suoraa perillistä kommunismia, sosiaalireformistinen vasemmisto on saanut määrittää kansallisen konsensuksen ehdot.
Suomen nykyisessä eduskunnassa tämä punaisen Suomen pitkä varjo näkyy sosialismiin perustuvan kollektivistisen hyvinvointiaatteen ja mahdollisuuksien tasa-arvodogmin ylivaltana kaikissa puolueissa.
Tasanjako-oppien mukaisia sosiaalisia tulonsiirtoja on kasvatettu äärimmäisen pitkälle.
Seurauksena on se, minkä Akavan puheenjohtaja Sture Fjäder äskettäin kiteytti toteamalla(siirryt toiseen palveluun), että palkansaajien korkeasti koulutettu kolmannes kantaa harteillaan koko väestön hyvinvointia.
Neuvostoliiton lakkauttamisen jälkeen kommunismin uhka on poistunut ja Suomi on avautunut länteen. Punaisen Suomen perilliset ovat hävinneet lopullisesti, sillä maailmanmarkkinoilla suljetun talouden tulonsiirtoleikki ei toimi.
On loogista jos historian tässä vaiheessa aletaan korkeasti koulutetun keskiluokan piirissä nähdä vapaamatkustus ja toisten kustannuksella eläminen rakenteelliseksi epäoikeudenmukaisuudeksi, josta on päästävä eroon.
Suomea ja pohjoismaista hyvinvointimallia ei enää voida kehittää sosialismin, vaan eettisen liberalismin ja vastuullisen yksilön vapauden pohjalta. Työttömien aktivointimalli on tämän uuden suuntauksen airut.
Sadan vuoden taakse peilaten tätä yhteiskuntapolitiikan käännettä voisi sanoa valkoisen Suomen ja voittajien perinnöksi. Liberaaliin yksilön vapauteen ja vastuuseen nojaava ajatussuunta ei enää koe tarpeelliseksi lepytellä sosialisteja kantamalla syyllisyyttä punakapinan kukistamisesta ja neuvostovallan uhkan torjumisesta siinä kevään 1918 sodassa, jota suomettuneen 1970-luvun pakkokonsensuksen vaalijat yhä yrittävät estää kutsumasta vapaussodaksi.
Jari Ehrnrooth
Kirjoittaja kirjailija ja filosofi, kulttuurihistorian dosentti Turun yliopistossa ja sosiologian dosentti Helsingin yliopistossa. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa.
Palautetta kirjoittajalle voi lähettää suoraan osoitteeseen[email protected](siirryt toiseen palveluun)
//
Korjaus 16.4. klo 8.28: Suomen tilannetta vuoden 1905 suurlakon jälkeen kuvaavasta kappaleesta on poistettu maininta kuntademokratiasta..
Museo
Kenraali
Jaksoin viimein vähän lukea kyseistä Marjo Liukkosen väitöskirjaa naispunavankien teloituksista Hennalassa. Teoksen poliittisuus häiritsi koko ajan mutta vapaassa maassa kirjoittajalla on oikeus olla äärivasemmistolainen. Sen sijaan tutkimuksessa on tiettyjä heikkouksia joita vähän arvelinkin siinä olevan. Vaikka yksittäiset lähteet ovat journalistiselta kannalta mielenkiintoisia löytöjä, teoksen ongelma on siinä ettei eri aineistojen merkitystä juuri punnita ja arvioida, mikä jättää muistitiedon todistusarvon arvioinnin lukijalle. Muistitiedon osalta teoksessa ei analysoida sitä miksi muistelijat ylipäätään kertovat muistitietona mitä kertovat ja mitä kerrottu muistitieto itsessään kertoo yhteiskunnasta ja muistelijoiden suhteesta 1918 tapahtumiin. Sen sijaan hyvin pitkälle meneviä päätelmiä itse 1918 tapahtumista tehdään pelkän muistitiedon varassa vaikka muistitieto olisi mahdollistanut vain kertomahetkellä tehdyt tulkinnat. Vaikka tapahtumista on vuosisata en myöskään pidä kovin onnistuneena ratkaisua jättää eräitä kohtia anonymisoimatta. Teoksessa ei osoiteta perehtyneisyyttä aiempaan 1918 käsittelevään tutkimukseen ainakaan mitenkään rakentavassa mielessä, saati kytketä tapahtumia kansainväliseen viitekehykseen. Punikkinaisten kohtalon ja heidän vastarintansa muotojen esittely on kuitenkin sinänsä arvokasta vaikkakin ristiriitaisiin ja selkeästi liioiteltuihin muisteluaineistoihin tukeutuminen vähentää niidenkin arvoa. Lopulta nämä punikkinaiset kuitenkin kokivat karun kohtalon johon liittyi kieltämättä seksualisointia ja julmuutta. Kyllä se vähän laittaa ajattelemaan myös valkoisten motiiveja siitä miksi juuri Hennalassa kohdeltiin nuoria ja naimattomia tehtaalaisnaisia miten kohdeltiin. Eli kaikkine puutteineen hyvä että joku tuostakin kirjoitti. Harmi vaan ettei kirjoittaja ollut ammattitaitoinen historiantutkija.
Kirjoittajan "taustaisuus" ja feministisyys paistaa ainakin julkisissa esiintymisissä hyvin läpi. En ole lukenut itse teosta.
Neutraalin 1918 tutkijan löytäminen on ilmeisesti täysin mahdotonta?
Veikkaisin seuraavan tutkimuskohteen 1918 skenessä olevan juurikin valkoisten motiivit ja siitähän taas lihava riita syntyy..
lukkarinapulainen
Majuri
W. E. Tuompon arvostelu J.O. Hannulan teoksesta Suomen Vapaussota -lehden vuoden 1934 toisessa numerossa:
Itsenäisyysvuosina on Suomen vapaussodasta ilmestynyt satoja teoksia. Niistä on kaksi suurta kokoomateosta ja niiden rinnalla on useita lyhyempiä yleisesityksiä. Tähän asti ilmestyneillä teoksilla on suuri historiallinen arvo, mutta ne eivät ole tyydyttäneet laajempaa lukijakuntaa.
Kokoomateokset ovat olleet arvokas kirjahyllyn koristus, joiden kuvia on ehkä selailtu, mutta aniharva on niiden sisältöä tutkinut, vielä vähemmin lukenut ne kokonaan. Lyhyemmät yleisesitykset vapaussodasta ovat taasen olleet kuivakiskoisia historiallisia katsauksia, joille leimaa antavana on ollut yksipuolinen asiain käsittely.
Nyttemmin on kuitenkin ilmestynyt yleisesitys vapaussodasta, joka kohoaa päätä korkeammalle vapaussotakirjallisuuden arkipäiväisen keskitason. Tämä teos on J. O. Hannulan, Suomen Vapaussodan historia, josta eversti W. E. Tuompo lehtemme toimituksen pyynnöstä esittää seuraavassa arvostelun ja toteaa, että kirja todella on tervetullut ja kauan odotettu elävä kuvaus vapaussotamme suurista tapahtumista.
Elämme vapaussotamme 16-vuotismuistoissa. Näihin helmikuun loppupäiviin päästäessä oli sodan alkuvaiheiden tärkeät ratkaisupäätökset suoritettu. Sota leimusi yli koko maan. Valkoisen armeijan ripeät otteet olivat mahdollistaneet aloitteen saannin omiin käsiin ja johtaneet rintaman vähittäiseen muodostumiseen.
Samoihin aikoihin - 25 p:nä helmikuuta - saapui jääkärien pääjoukko 3-vuotisen sotilasvalmennuksen jälkeen takaisin isäinsä maalle antaakseen sille tärkeän apunsa puutteellisen päällystöaineksen täydennyksenä.
Siksi muodostuukin jouluksi ilmestynyt majuri J. O. Hannulan teos Suomen Vapaussodan historia* meille ainutlaatuisen arvokkaaksi, mutta samalla hyvin velvoittavaksi muistolahjaksi.
Vapaussodastamme on tosin jo kirjoitettu varsin paljon. Lukuunottamatta kahta laajaa, moniosaista sodan historiateosta, on kuluneiden 16 vuoden aikana julkisuuteen tullut lukuisia paikkakunnallisia historiajulkaisuja sekä monia muistelmateoksia. Mutta meiltä on tähän saakka puuttunut yhtenäinen, suppea, mutta kuitenkin koko vapaussotaamme käsittelevä, kansanomainen historiateos, sellainen, jota jokainen kansalainen mielellään lukee palauttaakseen mieleensä kansamme historian suurimman ratkaisuvaiheen. Nyt olemme sen J. O. Hannulan teoksessa saaneet.
Se seikka, että historiankirjoittajalla nyt on ollut käytettävänään varsin runsaasti myös punaisten puolta käsitteleviä lähteitä, on kirjoittajalle tehnyt mahdolliseksi kiinnittää suhteellisen suurta huomiota tapahtumiin, olosuhteisiin ja toiminnan arvosteluun myös vastustajan puolella, mikä tällaiselle historiateokselle luonnollisesti on varsin tärkeätä oikeiden johtopäätösten vetämiseksi ja oikeudenmukaisen historiallisen arvostelun mahdollistamiseksi.
Siksi kykeneekin teos, suppeudestaan huolimatta, antamaan hyvin selvän ja asiallisen sekä samalla arvostelevan kuvauksen myös eri taisteluista, olosuhteista, suunnitelmista, päätöksistä ja niiden toteuttamisesta.
Teos alkaa vapaussotamme esihistoriaa ja valmistelua koskevalla luvulla. Lähtien venäläistyttämistoimenpiteistä maassa vuosisadan vaihteessa, selostaa kirjoittaja hyvin selvästi, asiallisesti ja elävästi aktivisti- ja jääkäriliikettä sekä tilanteen kehitystä Suomessa Venäjän vallankumouksen jälkeen.
Sosialistiemme johtajat, jotka vielä muutamia kuukausia aikaisemmin olivat innokaasti kannattaneet itsenäisyyspyrkimyksiä, siirtyvät vähitellen yhteisestä rintamasta vihollisen puolelle, organisoivat kaartinsa, suorittavat lukuisia kaameita tihutöitä ja kurittomiin, maassamme riehuviin venäläisiin turvautuen aloittavat 20,000 aseistetun miehen vahvuisina edesvastuuttoman punakapinan.
Seuraavassa luvussa "Sodan alkutapahtumat ja rintaman muodostaminen", selostaa majuri Hannula selväsanaisesti, sotilaallisen johdonmukaisesti ja arvostelevasti tilanteita ja tehtyjä päätöksiä sekä valkoisella että punaisella puolella alkuvaiheiden aikana.
Venäläisten aseistariisumiset eri puolilla maata on kuvattu sellaisella elävyydellä, että lukija seuraa jännityksellä tapausten kulkua. Ylipäällikön, kenraali Mannerheimin, johtajapersonallisuus piirtyy selvänä jo tapahtumien alkuvaiheista saakka. Toiminnan pääperiaatteena täytyi olla yllätys ja nopeus, jotta vihollisen, lukumäärältään ja aseistukseltaan ylivoimaiset, mutta hajallaan olevat voimat eivät ehtisi yhteistoimintaan toistensa kanssa.
Eräiden esikuntansa jäsenten varoituksista huolimatta teki ylipäällikkö rohkean päätöksensä aloitteen saamiseksi omiin käsiinsä. Sillä päätöksellä tulikin sitten olemaan koko sodan käynnille ratkaiseva merkitys.
"Suomen vapaussodan alku on koko pohjoismaiden historian loistava esimerkki yllätyksestä ja aloitteen tempaamisesta omiin käsiin! Ylipäällikön rohkeus osoittautui suuremmaksi viisaudeksi kuin odottelmista suosittelevien neuvojien varovaisuus. Etelä-Pohjanmaan tapahtumat sekoittivat pahasti juuri samaan aikaan toimintansa aloittaneen vihollisen laskelmat. Punaiset saivat hämmästyksekseen todeta, kuten eräs heidän omista sotahistorioitsijoistaan on jälkeenpäin kirjoittanut, että 'vihollisella oli jo oikea armeija' joka, kuten näytti, oli silmänräpäyksessä ilmestynyt maan alta Etelä-Pohjanmaan kamaralle:"
Ja edelleen: "Vapaussotamme ja eritoten sen alku ei ollut varovaisten ja viisasten aluetta, ei neuvottelijoiden, sovittelijain eikä lehmäkauppojen toiminta-alaa. Se vaati ripeitä ja pelkäämättömiä miehiä."
Tätä samaa ripeyttä ja rohkeaa päättäväisyyttä emme tapaa punaisten puolella - onneksi maalle. Jo punakaartin ylipäällikön Ali Aaltosen 27 p:nä tammikuuta antama ensimmäinen päiväkäsky on siitä todisteena. Eräs punainen sotahistorioitsija onkin viitannut tähän seikkaan huomauttaessaan ettei käskyssä "alleviivata sitä ratkaisevaa merkitystä, mikä aseellisen toiminnan ensipäivillä on vallankumouksessa" ja ettei "siinä korosteta aloitekykyä, joka alistaa vihollisen meidän tahtomme alle", eikä myöskään "käsketä nopeaan, ratkaisevaan ja säälimättömään vihollisen tuhoamiseen".
Ali Aaltosella tuntuu alunperin olleen väärä kuva tilanteesta, eikä hän huomannut, että punaisilla oli huomattava ylivoima, eikä käsittänyt, että tilanne edellytti nopeaa hyökkäystä päävoimin Pohjanmaan radan suuntaan. Päällystö, joka on kaiken sotilaallisen järjestelytyön ensimmäinen edellytys, oli punaisten heikoin kohta. "Vallankumouksen shakaalit ryhtyivät viettämään onnenpäiviään - turvallisen etäisyyden päässä oli kansalaissodan verinen rintama muodostumassa".
Seuraavalle luvulle on kirjoittaja antanut otsikon "Punaisen hyökkäystoiminnan aika". Hyvin mielenkiintoisen osan siitä muodostaa selostus punaisen armeijan luomisesta, järjestelystä ja johdosta. Kapinan johtajista ja punaisista sotapäälliköistä antaa kirjoittaja hyvin elävän kuvan.
Selvästi ja asiallisesti, osaksi eversti Svetshnikovin itsensä kuvaamana, esitetään punaisten ja Suomessa olleiden venäläisten välisten suhteiden järjestely. Kapinaan osallistuneiden venäläisten vahvuudet perustuvat tarkkoihin numerotietoihin ja tarjoavat lukijalle muutenkin paljon mielenkiintoista ja uutta. Punakaartien yhteisvahvuuden laskee kirjoittaja kohonneen noin 100.000 mieheen.
Hyvin suuren merkityksen antaa kirjoittaja Etelä-Suomen suojeluskuntien sisukkaalle toiminnalle vihollisvoimien sitomisessa ja hajoittamisessa valkoisten valmisteluille tärkeänä ajankohtana. Uudenkaupungin suojeluskunnan toiminta saa teoksessa niinikään suuren merkityksen.
Sen vaiherikkaita elämyksiä selostaessaan puhuu kirjoittaja suoria sanoja ruotsalaisten Ahvenanmaa-retkestä ja heidän veljellisistä neuvotteluistaan Ahvenanmaalla olevien venäläisten kanssa.
Yhtä suurella mielenkiinnolla lukee teoksen seuraavat varsinaisia sotatoimia ja taisteluita koskevat luvut: aloite siirtyy valkoisille, sodan ratkaisuvaihe sekä sotatoimet Karjalassa ja Petsamossa. Tampereen operaatio on saanut aivan erikoisen tarkan, selvän ja arvostelevan tutkimuksen osakseen. Sekä valkoisten että punaisten suunnitelmat, päätökset ja toteuttamistoimenpiteet saavat tarkan kriitillisen arvostelun.
Mutta Tampere olikin "Pohjoismaiden sotahistorian suurin taistelu" ja sen valtaaminen "Suomen vapaussodan ratkaiseva voitto".
Myös saksalaisten osuus maamme vapaustaisteluun tulee teoksessa lyhyen asiallisesti selostetuksi, samoin paljon kirjoittelua osakseen saanut Wiipurin valloitus.
Punaisten johtajien pako Wiipurista johtaa kirjoittajan seuraavaan, Hannulan tyyliä kuvastavaan lausumaan: "Niin, Wiipuriin jäivät punaiset joukot käymään epätoivoista taistelua ja suomalaisen hellittämättömällä sisulla ne yrittivätkin loppuun saakka, sillä välin kun johtajat sonnustautuivat Pietarissa bolshevikkien suuriin vappukemuihin. Ei näkynyt Pietariin saakka tulipalojen loimut Kolikkoinmäellä, ei kuulunut taistelun jyry, ei haavoittuneiden vaikeroiminen eikä kuolevien korahtelut. Mukava oli turvallisin mielin juhlia suuren Venäjän pääkaupungissa hyvien toverien seurassa".
Valkoisen armeijan urhojen ja urotöiden rinnalla kirjoittaja antaa useissa kohdin suoran ja rehellisen tunnustuksen myös punaisten joukkojen urhoollisuudesta, joskin kuri sillä puolen monesti johti suoranaisiin rintamalta karkaamisiin.
Kauniin ja miehekkään kuvan hän antaa tamperelaisesta metallityömiehestä Hugo Salmelasta, jolle Tampereen puolustuksen päällikkyys vähitellen siirtyi toisten johtajien paetessa hädän hetkellä turvaan. "Mutta nyt, tuhon ollessa ovella, nousi punaisten johtaja- ja esikuntakurjuuden keskeltä mies, toisenlainen kuin ne rivosuiset, räyhäävät ja pelkurimaiset huligaanit, jotka yleensä antoivat leimansa punakaartin päällystölle."
Salmelassa ilmenee tosi suomalainen soturiluonne, jolla puuttuvasta sotilaskoulutuksesta huolimatta on kykyä ja vaistoa järjestää ja johtaa joukkojaan surkeimmasta kaaoksesta ja seisoa vaikeimman hädän hetkellä velvollisuudentuntoisena johtajana joukkojensa etunenässä.
Hannulan kirjoitustyyli on erinomaisen sujuvaa. Sodan yleiskuvauksen puitteisiin on onnistuneesti siroteltu pieniä, jännittäviä yksityiskohtia, sekä kirje- ja muistelmaotteita, mistä johtuen esitys saa elävyyttä ja lennokkuutta.
Toisinaan kohoaakin esitys vaikuttavaan kaunokirjalliseen lennokkuuteen, mikä tämänluontoiselle historiateokselle yleensä on harvinaista. Yleensäkin on teos mestarillisesti kirjoitettu ja ansaitsee mitä suurimman tunnustuksen.
Teokseen on liitetty runsaasti erinomaisia syväpainokuvia, joukossa lukuisasti julkaisemattomia. Jotkut niistä ovat melkeinpä hartautta herättäviä. Katsokaammepa vain esim. kuvaa "Isä ja poika", jossa suojeluskuntapukuinen isä perusasennossa seisoo poikansa ruumiin ääressä, tai toista samannimistä, joka kuvaa Laurilan sankari-isää ja poikaa taistelut taisteltuaan.
Hannulan Vapaussodan historia jättää lukijaan pysyvän vaikutuksen. Laskettuaan sen kädestään jää hetkeksi miettimään: Paljon on tämän maan ja kansan vapauden puolesta uhrattu. Kymmenet tuhannet Suomen miehet ja naiset ovat tämän rikkonaisen kansan kamppailussa sortuneet. Heidän henkensä hinnalla on maa pelastunut ja vapauden aamu valjennut. Kykenemmekö nyt, valkoisen armeijan uhrimielellä, sitkeydellä, tarmolla ja lujalla, yksimielisellä päättäväisyydellä saavutettua vapautta puolustamaan.
*J. O. Hannula: Suomen Vapaussodan historia. Sivumäärä 326. Hinta puolinahkakansissa 100 mk., kangaskansissa 75 mk. ja nidottuna 60 mk. Kustantaja Werner Söderström O. Y.
Itsenäisyysvuosina on Suomen vapaussodasta ilmestynyt satoja teoksia. Niistä on kaksi suurta kokoomateosta ja niiden rinnalla on useita lyhyempiä yleisesityksiä. Tähän asti ilmestyneillä teoksilla on suuri historiallinen arvo, mutta ne eivät ole tyydyttäneet laajempaa lukijakuntaa.
Kokoomateokset ovat olleet arvokas kirjahyllyn koristus, joiden kuvia on ehkä selailtu, mutta aniharva on niiden sisältöä tutkinut, vielä vähemmin lukenut ne kokonaan. Lyhyemmät yleisesitykset vapaussodasta ovat taasen olleet kuivakiskoisia historiallisia katsauksia, joille leimaa antavana on ollut yksipuolinen asiain käsittely.
Nyttemmin on kuitenkin ilmestynyt yleisesitys vapaussodasta, joka kohoaa päätä korkeammalle vapaussotakirjallisuuden arkipäiväisen keskitason. Tämä teos on J. O. Hannulan, Suomen Vapaussodan historia, josta eversti W. E. Tuompo lehtemme toimituksen pyynnöstä esittää seuraavassa arvostelun ja toteaa, että kirja todella on tervetullut ja kauan odotettu elävä kuvaus vapaussotamme suurista tapahtumista.
Elämme vapaussotamme 16-vuotismuistoissa. Näihin helmikuun loppupäiviin päästäessä oli sodan alkuvaiheiden tärkeät ratkaisupäätökset suoritettu. Sota leimusi yli koko maan. Valkoisen armeijan ripeät otteet olivat mahdollistaneet aloitteen saannin omiin käsiin ja johtaneet rintaman vähittäiseen muodostumiseen.
Samoihin aikoihin - 25 p:nä helmikuuta - saapui jääkärien pääjoukko 3-vuotisen sotilasvalmennuksen jälkeen takaisin isäinsä maalle antaakseen sille tärkeän apunsa puutteellisen päällystöaineksen täydennyksenä.
Siksi muodostuukin jouluksi ilmestynyt majuri J. O. Hannulan teos Suomen Vapaussodan historia* meille ainutlaatuisen arvokkaaksi, mutta samalla hyvin velvoittavaksi muistolahjaksi.
Vapaussodastamme on tosin jo kirjoitettu varsin paljon. Lukuunottamatta kahta laajaa, moniosaista sodan historiateosta, on kuluneiden 16 vuoden aikana julkisuuteen tullut lukuisia paikkakunnallisia historiajulkaisuja sekä monia muistelmateoksia. Mutta meiltä on tähän saakka puuttunut yhtenäinen, suppea, mutta kuitenkin koko vapaussotaamme käsittelevä, kansanomainen historiateos, sellainen, jota jokainen kansalainen mielellään lukee palauttaakseen mieleensä kansamme historian suurimman ratkaisuvaiheen. Nyt olemme sen J. O. Hannulan teoksessa saaneet.
Se seikka, että historiankirjoittajalla nyt on ollut käytettävänään varsin runsaasti myös punaisten puolta käsitteleviä lähteitä, on kirjoittajalle tehnyt mahdolliseksi kiinnittää suhteellisen suurta huomiota tapahtumiin, olosuhteisiin ja toiminnan arvosteluun myös vastustajan puolella, mikä tällaiselle historiateokselle luonnollisesti on varsin tärkeätä oikeiden johtopäätösten vetämiseksi ja oikeudenmukaisen historiallisen arvostelun mahdollistamiseksi.
Siksi kykeneekin teos, suppeudestaan huolimatta, antamaan hyvin selvän ja asiallisen sekä samalla arvostelevan kuvauksen myös eri taisteluista, olosuhteista, suunnitelmista, päätöksistä ja niiden toteuttamisesta.
Teos alkaa vapaussotamme esihistoriaa ja valmistelua koskevalla luvulla. Lähtien venäläistyttämistoimenpiteistä maassa vuosisadan vaihteessa, selostaa kirjoittaja hyvin selvästi, asiallisesti ja elävästi aktivisti- ja jääkäriliikettä sekä tilanteen kehitystä Suomessa Venäjän vallankumouksen jälkeen.
Sosialistiemme johtajat, jotka vielä muutamia kuukausia aikaisemmin olivat innokaasti kannattaneet itsenäisyyspyrkimyksiä, siirtyvät vähitellen yhteisestä rintamasta vihollisen puolelle, organisoivat kaartinsa, suorittavat lukuisia kaameita tihutöitä ja kurittomiin, maassamme riehuviin venäläisiin turvautuen aloittavat 20,000 aseistetun miehen vahvuisina edesvastuuttoman punakapinan.
Seuraavassa luvussa "Sodan alkutapahtumat ja rintaman muodostaminen", selostaa majuri Hannula selväsanaisesti, sotilaallisen johdonmukaisesti ja arvostelevasti tilanteita ja tehtyjä päätöksiä sekä valkoisella että punaisella puolella alkuvaiheiden aikana.
Venäläisten aseistariisumiset eri puolilla maata on kuvattu sellaisella elävyydellä, että lukija seuraa jännityksellä tapausten kulkua. Ylipäällikön, kenraali Mannerheimin, johtajapersonallisuus piirtyy selvänä jo tapahtumien alkuvaiheista saakka. Toiminnan pääperiaatteena täytyi olla yllätys ja nopeus, jotta vihollisen, lukumäärältään ja aseistukseltaan ylivoimaiset, mutta hajallaan olevat voimat eivät ehtisi yhteistoimintaan toistensa kanssa.
Eräiden esikuntansa jäsenten varoituksista huolimatta teki ylipäällikkö rohkean päätöksensä aloitteen saamiseksi omiin käsiinsä. Sillä päätöksellä tulikin sitten olemaan koko sodan käynnille ratkaiseva merkitys.
"Suomen vapaussodan alku on koko pohjoismaiden historian loistava esimerkki yllätyksestä ja aloitteen tempaamisesta omiin käsiin! Ylipäällikön rohkeus osoittautui suuremmaksi viisaudeksi kuin odottelmista suosittelevien neuvojien varovaisuus. Etelä-Pohjanmaan tapahtumat sekoittivat pahasti juuri samaan aikaan toimintansa aloittaneen vihollisen laskelmat. Punaiset saivat hämmästyksekseen todeta, kuten eräs heidän omista sotahistorioitsijoistaan on jälkeenpäin kirjoittanut, että 'vihollisella oli jo oikea armeija' joka, kuten näytti, oli silmänräpäyksessä ilmestynyt maan alta Etelä-Pohjanmaan kamaralle:"
Ja edelleen: "Vapaussotamme ja eritoten sen alku ei ollut varovaisten ja viisasten aluetta, ei neuvottelijoiden, sovittelijain eikä lehmäkauppojen toiminta-alaa. Se vaati ripeitä ja pelkäämättömiä miehiä."
Tätä samaa ripeyttä ja rohkeaa päättäväisyyttä emme tapaa punaisten puolella - onneksi maalle. Jo punakaartin ylipäällikön Ali Aaltosen 27 p:nä tammikuuta antama ensimmäinen päiväkäsky on siitä todisteena. Eräs punainen sotahistorioitsija onkin viitannut tähän seikkaan huomauttaessaan ettei käskyssä "alleviivata sitä ratkaisevaa merkitystä, mikä aseellisen toiminnan ensipäivillä on vallankumouksessa" ja ettei "siinä korosteta aloitekykyä, joka alistaa vihollisen meidän tahtomme alle", eikä myöskään "käsketä nopeaan, ratkaisevaan ja säälimättömään vihollisen tuhoamiseen".
Ali Aaltosella tuntuu alunperin olleen väärä kuva tilanteesta, eikä hän huomannut, että punaisilla oli huomattava ylivoima, eikä käsittänyt, että tilanne edellytti nopeaa hyökkäystä päävoimin Pohjanmaan radan suuntaan. Päällystö, joka on kaiken sotilaallisen järjestelytyön ensimmäinen edellytys, oli punaisten heikoin kohta. "Vallankumouksen shakaalit ryhtyivät viettämään onnenpäiviään - turvallisen etäisyyden päässä oli kansalaissodan verinen rintama muodostumassa".
Seuraavalle luvulle on kirjoittaja antanut otsikon "Punaisen hyökkäystoiminnan aika". Hyvin mielenkiintoisen osan siitä muodostaa selostus punaisen armeijan luomisesta, järjestelystä ja johdosta. Kapinan johtajista ja punaisista sotapäälliköistä antaa kirjoittaja hyvin elävän kuvan.
Selvästi ja asiallisesti, osaksi eversti Svetshnikovin itsensä kuvaamana, esitetään punaisten ja Suomessa olleiden venäläisten välisten suhteiden järjestely. Kapinaan osallistuneiden venäläisten vahvuudet perustuvat tarkkoihin numerotietoihin ja tarjoavat lukijalle muutenkin paljon mielenkiintoista ja uutta. Punakaartien yhteisvahvuuden laskee kirjoittaja kohonneen noin 100.000 mieheen.
Hyvin suuren merkityksen antaa kirjoittaja Etelä-Suomen suojeluskuntien sisukkaalle toiminnalle vihollisvoimien sitomisessa ja hajoittamisessa valkoisten valmisteluille tärkeänä ajankohtana. Uudenkaupungin suojeluskunnan toiminta saa teoksessa niinikään suuren merkityksen.
Sen vaiherikkaita elämyksiä selostaessaan puhuu kirjoittaja suoria sanoja ruotsalaisten Ahvenanmaa-retkestä ja heidän veljellisistä neuvotteluistaan Ahvenanmaalla olevien venäläisten kanssa.
Yhtä suurella mielenkiinnolla lukee teoksen seuraavat varsinaisia sotatoimia ja taisteluita koskevat luvut: aloite siirtyy valkoisille, sodan ratkaisuvaihe sekä sotatoimet Karjalassa ja Petsamossa. Tampereen operaatio on saanut aivan erikoisen tarkan, selvän ja arvostelevan tutkimuksen osakseen. Sekä valkoisten että punaisten suunnitelmat, päätökset ja toteuttamistoimenpiteet saavat tarkan kriitillisen arvostelun.
Mutta Tampere olikin "Pohjoismaiden sotahistorian suurin taistelu" ja sen valtaaminen "Suomen vapaussodan ratkaiseva voitto".
Myös saksalaisten osuus maamme vapaustaisteluun tulee teoksessa lyhyen asiallisesti selostetuksi, samoin paljon kirjoittelua osakseen saanut Wiipurin valloitus.
Punaisten johtajien pako Wiipurista johtaa kirjoittajan seuraavaan, Hannulan tyyliä kuvastavaan lausumaan: "Niin, Wiipuriin jäivät punaiset joukot käymään epätoivoista taistelua ja suomalaisen hellittämättömällä sisulla ne yrittivätkin loppuun saakka, sillä välin kun johtajat sonnustautuivat Pietarissa bolshevikkien suuriin vappukemuihin. Ei näkynyt Pietariin saakka tulipalojen loimut Kolikkoinmäellä, ei kuulunut taistelun jyry, ei haavoittuneiden vaikeroiminen eikä kuolevien korahtelut. Mukava oli turvallisin mielin juhlia suuren Venäjän pääkaupungissa hyvien toverien seurassa".
Valkoisen armeijan urhojen ja urotöiden rinnalla kirjoittaja antaa useissa kohdin suoran ja rehellisen tunnustuksen myös punaisten joukkojen urhoollisuudesta, joskin kuri sillä puolen monesti johti suoranaisiin rintamalta karkaamisiin.
Kauniin ja miehekkään kuvan hän antaa tamperelaisesta metallityömiehestä Hugo Salmelasta, jolle Tampereen puolustuksen päällikkyys vähitellen siirtyi toisten johtajien paetessa hädän hetkellä turvaan. "Mutta nyt, tuhon ollessa ovella, nousi punaisten johtaja- ja esikuntakurjuuden keskeltä mies, toisenlainen kuin ne rivosuiset, räyhäävät ja pelkurimaiset huligaanit, jotka yleensä antoivat leimansa punakaartin päällystölle."
Salmelassa ilmenee tosi suomalainen soturiluonne, jolla puuttuvasta sotilaskoulutuksesta huolimatta on kykyä ja vaistoa järjestää ja johtaa joukkojaan surkeimmasta kaaoksesta ja seisoa vaikeimman hädän hetkellä velvollisuudentuntoisena johtajana joukkojensa etunenässä.
Hannulan kirjoitustyyli on erinomaisen sujuvaa. Sodan yleiskuvauksen puitteisiin on onnistuneesti siroteltu pieniä, jännittäviä yksityiskohtia, sekä kirje- ja muistelmaotteita, mistä johtuen esitys saa elävyyttä ja lennokkuutta.
Toisinaan kohoaakin esitys vaikuttavaan kaunokirjalliseen lennokkuuteen, mikä tämänluontoiselle historiateokselle yleensä on harvinaista. Yleensäkin on teos mestarillisesti kirjoitettu ja ansaitsee mitä suurimman tunnustuksen.
Teokseen on liitetty runsaasti erinomaisia syväpainokuvia, joukossa lukuisasti julkaisemattomia. Jotkut niistä ovat melkeinpä hartautta herättäviä. Katsokaammepa vain esim. kuvaa "Isä ja poika", jossa suojeluskuntapukuinen isä perusasennossa seisoo poikansa ruumiin ääressä, tai toista samannimistä, joka kuvaa Laurilan sankari-isää ja poikaa taistelut taisteltuaan.
Hannulan Vapaussodan historia jättää lukijaan pysyvän vaikutuksen. Laskettuaan sen kädestään jää hetkeksi miettimään: Paljon on tämän maan ja kansan vapauden puolesta uhrattu. Kymmenet tuhannet Suomen miehet ja naiset ovat tämän rikkonaisen kansan kamppailussa sortuneet. Heidän henkensä hinnalla on maa pelastunut ja vapauden aamu valjennut. Kykenemmekö nyt, valkoisen armeijan uhrimielellä, sitkeydellä, tarmolla ja lujalla, yksimielisellä päättäväisyydellä saavutettua vapautta puolustamaan.
*J. O. Hannula: Suomen Vapaussodan historia. Sivumäärä 326. Hinta puolinahkakansissa 100 mk., kangaskansissa 75 mk. ja nidottuna 60 mk. Kustantaja Werner Söderström O. Y.
tulikomento
Supreme Leader
Teemu Keskisarjan yleisöluento vuoden 1918 Viipurista.