Hennalan vankileirillä maa oli musta, koska vangit söivät kaiken vihreän ja kalusivat puut 2,5 metrin korkeuteen asti – myös eläviä päätyi joukkohautoihin
Naissotilaita pidettiin vangittuina Lahden keskustassa Rautateollisuuden tehdassalissa ennen Hennalan vankileirin perustamista. Osa tehdassalissa olleista vangeista teloitettiin ja osa siirrettiin Hennalaan, jossa naissotilaiden teloitukset jatkuivat.
KOTIMAA 14.9.2019 7:00
HANNU TOIVONEN
Tutkija Marjo Liukkonen kuuli lapsuudessa mummoltaan Suomen sisällissodan jälkeisestä, pahamaineista Hennalan leiristä. Nyt hän on kirjoittanut aiheesta toisen kirjan, josta selviää, kuinka voihin piilotetuilla rahoilla karattiin ja mitä tehtiin, kun sotilaat kyllästyivät teloittamiseen.
Tuolla oli sairaala, jossa olivat isorokkoiset, tuolla nälkiintyneet ja tuon kasarmin takana ammuttiin Suomen punakaartin ylipäällikkö Ali Aaltonen ja "susinarttuja" eli naissotilaita, näyttää tutkija Marjo Liukkonen.
Vasemmalla siintää kasarmi kahdeksan. Nyt sen edessä kasvaa suuria hortensioita, mutta reilut sata vuotta sitten siinä oli kaksi penkkiä. Penkeillä hakattiin vankeja, kertoo Liukkonen. Syyksi riitti etuilu ruokajonossa, suun soitto tai esimerkiksi se, ettei jono ollut suora.
– Kaksi vartijaa hakkasi niin kauan kuin jaksoi. Sitten kun eivät enää jaksaneet, lopettivat, Liukkonen kertoo.
Saavumme kasarmi 22:lle. Siinä sijaitsi Hennalan vankileirin päävartiosto.
Tutkija jatkaa taustoittamista. Tuossa oli vartijoiden tupa, yläkerrassa olivat naissotilaat, takana kuolemansellit. Tähän edustalle Urho Skog joutui kaivamaan seitsemän muun miehen kanssa omat hautansa.
Vanhoja punatiilisiä rakennuksia on vieri vieressä, ja lähes jokaisesta Liukkosella on jokin tarina kerrottavana.
Suomen sisällissodan jälkeen perustettiin Hennalaan muutaman kilometrin päähän Lahden keskustasta vankileiri. Enimmillään leirillä oli 18 000 punavankia.
Nyt Liukkonen on kirjoittanut leirin miesvankien kohtaloista kirjan Teloitusjonossa – Hennalan miesvankien kohtalot 1918–1919.
Kahdeksan kuolemanselliä
Heikki Mikkola Lauttakylästä, määrätty murhattavaksi 27 p:nä syyskuuta 1918. Kuolee iloisena päästessään vaimonsa luokse, joka murhattiin Hattulassa toukokuun alussa. Jäi kolme poikaa: Heikki, Matti ja Lauri, joita kuulemma säilytetään Huittisten köyhäintalolla.
Näin kirjoitti kuolemansellin seinään vuonna 1918 huittislainen Heikki Mikkola.
Tiilirakennuksessa oleviin selleihin ei enää pääse sisään, mutta koivujen katveesta näkee, kuinka ikkunat on muurattu lähes täysin umpeen. Ylös on jätetty vain pienet aukot, ja niissäkin on kalterit.
Liukkonen laskee: yksi, kaksi, kolme, neljä... Yhteensä kahdeksan selliä.
– Kuuleman mukaan tuolta ikkunoista kuolemaantuomitut lauloivat työväenlaulujaan, ja välillä he näyttivät oman kylän ihmisille, että kuolemantuomio tuli, Liukkonen kertoo ja vetää kädellään kurkun poikki.
Tällä paikalla oletettavasti Hennalan leirin vartiosotilaiden johtaja, majuri Hans Kalm ampui Suomen punakaartin ylipäällikön Ali Aaltosen, kertoo tutkija Marjo Liukkonen. KUVA: Joel Maisalmi
Hennalassa teloitettiin eri arvioiden mukaan 550–4 000 punavankia. Tarkkaa lukua on mahdoton saada selville, koska kaikista vangeista ei tehty papereita.
Kirjaansa varten Liukkonen on kahlannut Kansallisarkistossa ja Työväen arkistossa läpi vankileirin vartiopöytäkirjoja, kirjeitä, sähkeitä ja pidätyskortteja sekä vankien päiväkirjoja ja muistelmia. Niitä tutkimalla ja vertailemalla hän on muodostanut kuvan leirin tapahtumista.
Mies käveli joukkohaudasta ruokajonoon
Seisomme tiellä kahden valtavan kasarmirakennuksen edustalla. Toisella puolella tietä on harjoituskenttä ja kasarmin edessä kasvaa kuin Suomi-filmistä napattu koivurivi. Molemmissa rakennuksissa virui tuhansia vankeja, ja tälle tielle punavangit määrättiin nelijonoon. Jonosta vartijat poimivat eri kertomusten mukaan joka viidennen tai kymmenennen ammuttavaksi.
– Se oli summittaista vähentämistä.
Miehiä saatettiin määrätä tielle nelijonoon myös pienistä rikkeistä, kuten silakan varastamisesta.
Liukkonen kertoo, että 14. toukokuuta 1918 sotavankileirien johtaja Verner Juvelius määräsi, ettei Suomen vankileireillä saa teloittaa ketään.
– Muilla leireillä määräys otettiin vakavasti, mutta täällä siitä ei välitetty.
Punavankeja koottiin keväällä 1918 Lahdessa Fellmanin pellolle ennen kuin heitä alettiin siirtää Hennalan vankileirille. Vankien joukossa oli myös naisia ja lapsia. Fellmanin pellolla arvellaan olleen jopa 30 000 punavankia.
Summittainen teloittaminen oli Liukkosen mukaan mahdollista, koska siitä ei seurannut vartijoille rangaistusta. Teloituksiin osallistui jopa Hennalan vartiosotilaiden johtaja, majuri Hans Kalm. Toisinaan vartijat ampuivat heittolaukauksia kasarmien ikkunoista ja ovista sisään.
Liukkonen osoittaa viheriöivän harjoituskentän taakse. Sinne kaivettiin aikoinaan poikittainen joukkohauta, jonne ruumiita vietiin.
Välillä joukkohautaan päätyi myös eläviä. Kerran vangit olivat päässeet sairaalan lääkekaapille ja varastaneet sieltä morfiinia yömyssyksi. Ylilääkäri huomasi varkaat ja ajoi heidät ulos sairaalasta.
Yksi vangeista sammui alakerran ruumisläjään, josta hänet kärrättiin ruumiiden mukana joukkohautaan. Vangin onneksi hautaa ei kuitenkaan peitetty kunnolla. Seuraavana päivänä hän hoippui haudalta ruokajonoon ja totesi, että tarvitsee nyt kahden päivän ruoka-annoksen, koska oli päivän haudassa.
Vankileiriltä pirtun salakuljettajaksi
Hennalan kasarmit ovat tuttuja Liukkoselle jo lapsuudesta. Hänen mummunsa kertoi hänelle leirin kauheuksista. Kertomukset jäivät Liukkosen mieleen pyörimään ja askarruttamaan. Kun hän myöhemmin hän alkoi lukea vankileiristä, leirin tapahtumat, taustat ja seuraukset alkoivat avautua.
– Ihmettelin, miksei kukaan kirjoita kirjaa tästä.
Vuosia myöhemmin Liukkonen oli tekemässä väitöskirjaansa. Aihe ei innostanut eikä työ edennyt. Eräänä päivänä hän asteli professorin luo ja kysyi, voisiko hän tehdä väitöskirjansa aiheesta, johon hän on perehtynyt jo 20 vuoden ajan, Hennalan vankileiristä.
Professorin mielestä se oli hyvä lähtökohta tutkimukselle.
Liukkosella on myös toisenlainen side leiriin. Hänen sukulaisiaan oli Hennalassa. Liukkonen näyttää kasarmi 23:a, jossa hänen isoisänsä veli Martti Ahlstén ja isoäidin isä Juho Rouhiainen olivat vankina.
Ahlstén tuotiin Hennalaan vappuna, ja hän oli kuolla leirillä nälkään. Potilaspöytäkirjojen mukaan hän oli sairaalassa hoidettavana nälkiintymisen takia. Hän kuitenkin selvisi.
Vapauduttuaan Ahlstén ei saanut punavankitaustansa takia töitä, mutta se ei aikaansaavaa miestä lannistanut. Hän ryhtyi pirtun salakuljettajaksi.
– Hänestä tuli suvun rikkain mies, Liukkonen tokaisee.
”Ihmisiä kuoli nälkään aivan järkyttävän paljon”
Keltainen sammakon reisi pilkistää tiilien raosta. Hetki vaan ja raosta tipahtaa vehreälle nurmikolle sammakko.
– Oho, täällä on nyt sammakoita. Silloin kuulemma kaikki sammakot, madot ja vihreä syötiin.
Maa oli Hennalassa aikoinaan musta, koska vangit olivat syöneet kaiken vihreän. Puiden kuoretkin oli kaluttu paljaiksi kahden ja puolen metrin korkeuteen. Sinne asti ylettyi kun toinen vanki auttoi.
Toisella puolella tietä mies ajaa vehreää nurmikkoa lyhyemmäksi. Ilma on kuulas ja aurinkoinen. Sata vuotta sitten punavangit pitivät Liukkosen mukaan harjoituskentällä tulia ja keittivät padoissa heinää, matoja ja nokkosia. Kaikkea mitä maasta löytyi.
"Nälkäkuolemia alkoi tulla kymmeniä päivässä. Seitsemän päivää olimme, ettemme saaneet leivänpalaa. Turskasoppaa ja silliä saimme."
JOHAN LIEHUNEN
Hennalan vankileirillä menehtyi Suomen sotasurmat -tietokannan mukaan noin 2 000 vankia. Tietokannasta puuttuu Liukkosen mukaan kuitenkin lukuisia nimiä. Yleisimmät kuolemansyyt leirillä olivat nälkä ja teloitukset, vaikka sotaministeri ilmoittikin, ettei Hennalassa kuollut kukaan nälkään.
– Ihmisiä kuoli nälkään aivan järkyttävän paljon, Liukkonen toteaa.
Pahimpina päivinä leirillä kuoli jopa 60 vankia nälkään, vaikka leirin johto ilmoitti Helsinkiin sotavankilaitoksen johtajalle Juveliukselle, että vangit saavat vuorokaudessa 1 400 kaloria.
Eivät saaneet. Monet vangit ovat muistelleet, että päivittäin ruoka-annos oli puolikas silli ja murikka – nyrkin kokoinen leipä, joka oli tehty kuorimattomasta kaurasta. Kaikki kiinni saadut eläimetkin syötiin, jopa vankilanjohtajan koira.
– Se oli ehkä enemminkin kosto, Liukkonen arvelee.
Jotkut vangit painoivat leirillä alle neljäkymmentä kiloa. Lauri Kanerva päätti Teloitusjonossa-kirjan mukaan lähteä karkuun kesäkuussa 1918, kun hän painoi 48 kiloa. Hän oli sanonut kuolevansa mieluummin pakomatkalla kuin nälkään.
Pakorahat piilotettiin voihin
Kenellä sattui olemaan rahaa, sen oli helpompi päästä karkaamaan. Vartijoiden joukossa oli kaikenlaisia afäärimiehiä ja kauppiaita (…) Niinpä oli passienkin kauppaajia.
Liukkonen vahvistaa, että Hennalasta karkasi "aivan järkyttävän paljon" punavankeja.
Se ei ollut edes vaikeaa. Riitti, että maksoi vartijalle 30 markkaa. Sillä summalla sai vakuudet, että vartija ampuu ohi.
Sen sijaan vapaalla pysyminen oli vaikeampaa, koska kaikilta paikkakunnalla tuntemattomilta tarkastettiin passit. Tämäkin ongelma ratkesi rahalla, kuten moni muukin ongelma leirillä: vankien joukossa oli väärentäjiä, jotka tekivät rahasta väärennettyjä vapautuspasseja.
Liukkonen osoittaa pitkän kasarmirakennuksen seinää. Tässä kohdassa tasaisessa ikkunarivistössä on poikkeus. Yksi ikkuna on selvästi muita isompi ja sen alapuolella hieman erivärisiä tiiliä. Siihen osui aikoinaan tykinammus, eikä tiiliä muurattu vuonna 1918 seinään kiinni.
Siitä kolosta porvoolainen kivityömies Nestori Pulkkinen ja karttulalainen irtolainen Kalle Kusti Mikkonen karkasivat.
Tämän kentän poikki kivityömies Nestori Pulkkinen ja irtolainen Kalle Kusti Mikkonen ryömivät pakomatkallaan sen jälkeen, kun olivat päässeet kasarmista karkuun lahjottuaan vartijan sadalla markalla.
Pulkkinen oli saanut vaimoltaan paketin, jossa oli voin sisään piilotettuna kolmesataa markkaa. Sillä rahalla Pulkkinen, Mikkonen ja kolme muuta aikoivat lahjoa vartijan.
Pimeänä lokakuun iltana Mikkonen hyppäsi reiästä ensimmäisenä. Kuului laukauksia. Muut pelästyivät laukauksia, mutta Pulkkinen huusi, että hänkin haluaa tulla ammutuksi ja hyppäsi alas. Alhaalla talon nurkalla Mikkonen oli elossa. He saivat tingityksi vartijalta paon hinnan sataan markkaan, koska kolme muuta eivät lähteneet mukaan.
Vartija osoitti karkulaisille piikkilankaan tehtyä reikää, ja siitä he pääsivät harjoituskentän kautta metsään pakoon. Kentän poikki kontatessaan karkulaisten piti varoa, etteivät humalaiset sotilaat ja heidän kanssaan kentällä ratsastaneet naiset nähneet heitä.
Muistoja vertailemalla tapahtumat esiin
Marjo Liukkosen edellinen kirja Hennalan naismurhat 1918 julkaistiin viime vuonna. Vastapainon julkaisemassa väitöskirjassa Liukkonen selvitti, keitä leirillä murhatut naiset olivat ja miten he valikoituivat ammuttaviksi.
Kirja sai osakseen kovaa kritiikkiä. Sen syytettiin perustuvan epäluotettavaan muistitietoon eikä luotettavaan aineistoon ja päättelyyn.
Liukkonen ei kritiikkiä niele. Hänen mukaansa myös Kansallisarkistossa säilytettävissä primäärilähteissä eli leirin dokumenteissa on virheitä.
– Sotavankileirien virkamiehet olivat suojeluskunnan jäseniä, eivätkä he kirjanneet itselleen epäedullisia asioita. Jos vangin paosta on otettu kolmesataa markkaa, eivät he sitä kirjoittaneet ylös.
Tästä syystä tutkija on halunnut kirjassaan vertailla vankien päiväkirjoja, kirjeitä ja muistelmia leirin henkilökunnan tekemiin dokumentteihin.
– Jos useat vangit muistelevat samanlaista, se on varmasti tapahtunut.
Liukkonen myöntää, että myös vangit ovat varmasti muistaneet asioita väärin, koska heillä ei ollut esimerkiksi kalenteria tai kelloja, mutta vertailemalla eri ihmisten muistoja toisiinsa paikkaansa pitävät asiat löytyvät.
Lapset teloittivat vankeja
Liukkonen on jo näyttänyt, mistä saksalaiset varastivat leirin kappelin kupolin, mistä Hans Kalm heitti kuulusteltuja rappusia alas sekä talon, jonka yli vangit kiipesivät päästäkseen toisen kerran ruokajonoon.
Vielä on käymättä surman kappelilla. Hyppäämme tutkijan autoon, ja ajamme reilun puolen kilometrin matkan toiselle parkkipaikalle.
Polun päässä puiden välistä pilkistää punainen tiilirakennus. Metsä on vallannut alaa, mutta rakennus seisoo jykevänä loppukesän kuulaassa valossa.
Alun perin kappeli oli venäläisten rakentama, mutta vuonna 1918 siitä tuli surman kappeli. Vankileiriajasta kertovat useat noin rinnankorkeudella olevat kolot seinässä.
– Tätä seinää vasten ammuttiin punavankeja ja tuohon on haudattu lukematon määrä – satoja – ihmisiä, Liukkonen kertoo ja osoittaa rakennuksen vieressä olevaa pientä metsikköä.
Liukkonen kertoo rakennuksen seinustalla, että aluksi teloittamisesta huolehtivat suojeluskuntalaiset. Jossain vaiheessa sotilaat kyllästyivät teloittamiseen, ja heidän tilalleen otettiin oravakomppaniaa eli alaikäisiä suojeluskuntapoikia. Samalla kiväärit vaihtuivat konekivääreihin.
Konetuliaseella lapset osuivat talon seinustalla seisoviin punavankeihin paremmin.
Hennalan vankileiri
Suomen sisällissota käytiin 27. tammikuuta – 15. toukokuuta vuonna 1918 Suomen senaatin, valkoisten, ja Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen, punaisten, välillä.
Valkoisia tukivat sodassa Saksan keisarikunnan armeija ja noin tuhannen miehen vahvuinen ruotsalaisprikaati. Punaisten puolella taisteli toista tuhatta venäläistä sotilasta.
Suomen sisällissodan loputtua valkoisten puolella taistelleet saksalaissotilaat kokosivat Lahden läheisyydessä olevaan Hennalan varuskuntaan 16 000–18 000 punavankia. Paikasta tuli Hennalan vankileiri, joka oli yksi Suomen suurimmista sisällissodan jälkeisistä vankileireistä. Suomessa oli sisällissodan jälkeen 61 vankileiriä.
Hennalassa oli toukokuussa vuonna 1918 noin 2 000 naisvankia ja lähes 300 alle 15-vuotiasta lasta.
Hennalassa kuoli 2019 vankia, joista osa teloitettiin ja osa kuoli nälkään sekä tauteihin.
Teloitettujen määrästä ei ole tarkkaa tietoa. Arviot vaihtelevat 550–4 000 välillä.
Leirin vartiosotilaiden johtaja oli majuri Hans Kalm.
Leirillä oli enemmän vankeja kuin sinne olisi hyvin mahtunut. Vangit asuivat ahtaasti, ruoka-annokset olivat pieniä, vankeja pahoinpideltiin mitättömistä syistä ja ihmisiä teloitettiin ilman oikeudenkäyntejä.
Leirillä esiintyi tauteja, kuten isorokkoa, tuhkarokkoa ja espanjantautia.
Tutkija Marjo Liukkonen kuuli lapsuudessa mummoltaan Suomen sisällissodan jälkeisestä, pahamaineista Hennalan leiristä.
www.kaleva.fi
yle.fi
