Joo siksi piti laittaa tänne kun samaa tuumasin.
1918 Vapaus tai kansalaissota
- Viestiketjun aloittaja hansai
- Aloitus PVM
Viime aikoina olen lueskellut esimerkiksi seuraavia kirjoja:
- Pekka Vaara: Viena 1918 : kun maailmansota tuli Karjalaan
- Pekka Vaara: Viena 1919-1922 – Kun neuvostovalta tuli Karjalaan
- Pekka Vaara: Punainen Uhtua : Karjalan kapinasta Stalinin vainoihin
- Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset – Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa
- Jukka Nevakivi: Muurmannin legioona : suomalaiset ja liittoutuneiden interventio Pohjois-Venäjälle 1918-1919
- Mika Siironen: Pelon ja uhman vuodet : Suomen tasavallan synty 1918–1922
- Lasse Lehtinen, Risto Volanen: 1918 : kuinka vallankumous levisi Suomeen
- Hannu Takala: isällissodan syttyminen Kannaksella 1918
- Antti Rämänen: Rikottu rajamaa
Tuo Pekka Vaaran trilogia on silkkaa timanttia! Jokaisen historiasta kiinnostuneen kannattaa lukea nuo teokset. Vaaran pitäisi ehdottomasti saada virallinen tunnustus tuosta sarjasta. Ja Nevakiven huomattavasti aikaisempi teos on ansaitusti klassikko.
Noita luettuaan ymmärtää, että Suomen historia on täysin riippuvainen suurvaltapolitiikasta.
- Pekka Vaara: Viena 1918 : kun maailmansota tuli Karjalaan
- Pekka Vaara: Viena 1919-1922 – Kun neuvostovalta tuli Karjalaan
- Pekka Vaara: Punainen Uhtua : Karjalan kapinasta Stalinin vainoihin
- Maria Lähteenmäki: Punapakolaiset – Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa
- Jukka Nevakivi: Muurmannin legioona : suomalaiset ja liittoutuneiden interventio Pohjois-Venäjälle 1918-1919
- Mika Siironen: Pelon ja uhman vuodet : Suomen tasavallan synty 1918–1922
- Lasse Lehtinen, Risto Volanen: 1918 : kuinka vallankumous levisi Suomeen
- Hannu Takala: isällissodan syttyminen Kannaksella 1918
- Antti Rämänen: Rikottu rajamaa
Tuo Pekka Vaaran trilogia on silkkaa timanttia! Jokaisen historiasta kiinnostuneen kannattaa lukea nuo teokset. Vaaran pitäisi ehdottomasti saada virallinen tunnustus tuosta sarjasta. Ja Nevakiven huomattavasti aikaisempi teos on ansaitusti klassikko.
Noita luettuaan ymmärtää, että Suomen historia on täysin riippuvainen suurvaltapolitiikasta.
Edelliseen viestiin liittyen silmiä avaavaa oli ymmärtää ns. "heimosotien" suurvaltapoliittinen aspekti (joka tietenkään ei ole asiaan perehtyneille mitää uutta).
Murmannin radan valmistuminen muutti Itä-Karjalan ja Kuolan suurvaltapoliittisesti tärkeäksi alueeksi. Vuonna 1918 se oli tärkeä valkoisille venäläisille (tukialueena ja kontaktipintana ympärysvaltoihin), punaisille venäläisille (tulevan ihannevaltakunnan henkireikä ulkomaailmaan ja Brest-Litovskin rauhassa Saksalle tehtyjen lupausten vuoksi), briteille ja muille ympärysvalloille (koska halusivat tukea valkoisia venäläisiä, Murmanskissa ja Arkangelissa oli valtavasti Venäjälle tuotua kalustoa ja koska pelättiin saksalaisten sukellusvenetukikohtaa Petsamossa/Murmanskissa) sekä saksalaisille (koska pelkäsivät ympärysvaltojen kukistavan Leninin kumppaneineen). Valkoinen Suomi ei tajunnut tätä kuviota missään vaiheessa.
Kuviteltiin Saksan tukevan hyökkäystä Itä-Karjalaan (vaikka Saksa nimenomaisesti oli sopinut punaisen Venäjän kanssa, että pysytään rajojen sisällä ja pelättiin ympärysvaltojen avaavan rintama Suomessa ja kukistavan Leninin joukot). Kuviteltiin Ympärysvaltojen tukevan Itä-Karjalan liittämistä Suomeen, kansojen itsemääräämisoikeuden nimissä (vaikka ne luulivat Suomen hyökkäävän Murmannin radalle yhdessä saksalaisten kanssa ja puhuttiin jopa kymmenistä tuhansista sotilaista). Toivottiin valkoisten venäläisten tukevan hyökkäsytä, koska se heikentäisi punaisia venäläisiä (vaikka valkoiset venäläiset olisivat liittäneet Suomen entistä tiukemmin takaisin Venäjän valtaan). Toivottiin jopa Leninin hyväksyvän liitos kansojen itsemääräämisoikeuden nimissä (vaikka Leninin tavoitteena oli maailmanvallankumous ja kaikkien maiden liittyminen Neuvostoliittoon). Kuviteltiin karjalaisten liittyvän innolla Suomeen (vaikka osa kannatti punaisia, osa halusi pysyä Venäjän valtakunnassa, osa halusi itsenäisyyttä tai vähintään autonomiaa Venäjän valtakunnassa ja vain pieni osa kannatti Suomeen liittymistä).
Itä-Karjalassa vaikutti ainakin seuraavia tekijöitä 1918-1922
Suomi:
- Valkoisen Suomen armeija/rajavartiosto/vapaaehtoisjoukot
- Karjalaisia suojeluskuntia ja muita vapaaehtoisia Suomen puolelle liittyneitä
Saksa:
- Sukellusveneitä Jäämerellä (vaikuttivat brittien pelkoon tukikohdista ja upottivat liittoutuneiden aluksia)
- Itämeren divisioona (todellisuudessa ei sotinut alueella, mutta britit luulivat osaa suomalaisista saksalaisiksi ja pelkäsivät jopa tuhansien sotilaiden hyökkäystä, mikä vaikutti joukkojen siirtoon alueelle, lisäksi Suomen luultiin tottelevan suoraan Saksan pääesikuntaa)
Valkoinen Venäjä:
- Valkoisen Venäjän joukkoja
Punaisia:
- Puna-armeija
- "Kiinalaiset" puna-armeijan osastot
- Punaiset suomalaiset joukko-osastot
- Karjalaiset puna-armeijan osastot
Ympärysvallat:
- Britit (armeija, merijalkaväki, laivasto, ilmavoimat)
- Ranskalaiset
- Kanadalaiset
- Yhdysvaltalaiset
- Serbialaiset (brittien palkkalistoilla likaisen työn tekijöinä)
- Italialaiset
- Muurmannin legioona (suomalaisista Britannian alaisuuteen koottu osasto entisiä punaisia, ratatyöntekijöitä, metsätyöntekijöitä yms. sekalaista porukkaa)
- Karjalan legioona (kaikkein suurin karjalaisista aseellisista ryhmistä ja mahdollisesti jopa suurin yksittäinen aseellinen ryhmä puna-armeijan jälkeen, tavoitteena Venäjän alainen autonominen tai jopa itsenäinen Karjala)
Muita:
- SR eli Venäjän sosialisteja (ei bolševikit)
- Muurmanskin neuvosto (joka sai Leniniltä luvan tehdä yhteistyötä ympärysvaltojen kanssa, mutta joka julistettiin luokkapettureiksi myöhemmin)
Jo heti 1918 Malmin ja Walleniuksen retkikuntien kautta saatiin tietoja, että karjalaiset eivät ole innostuneita heimoaatteesta. Ruoka sen sijaan houkuttaa. Suomesta ruokaa ei ollut saatavilla, joten britit vetivät pisimmän korren. Niinpä Karjalan legioona sai torpata suomalaiset ja puhdistaa alueen. Sitten ympärysvaltojen vetäydyttyä punaiset, saivat vallan sotilaallisella voimalla ja lupaamalla autonomiaa. Tosin tämä lupaus petettiin ja karjalaisaktivistit likvidoitiin ja sosialisointi muutenkin aloitettiin. Karjalan kansannousun aikaan 1922 valmius Suomeen liittymiseen olisi ollut suurempi ja osa Karjalan legioonan jäsenistä oli valmis yhteistyöhön Suomen kanssa. Tuossa vaiheessa vain Suomi oli jo sitoutunut Tarton rauhaan ja puna-armeija oli totaalisen ylivoimainen, kun sai keskittyä rauhassa pelkkään Vienaan.
Mutta ei käy karjalaisia kateeksi tuohon aikaan. Ensin venäläiset vievät ensimmäisen maailmansodan rintamalle. Sitten tulevat valkosuomalaiset ja ampuvat punaiseksi katsomansa. Sitten tulevat punaiset suomalaiset, puna-armeija, muurmannin legioonalaiset ja Karjalan legioonalaiset ja ampuvat yhteistoiminnasta suomalaisten kanssa. Ja parhaimmillaan samat kiekat useampaan kertaan. Sitten rauha Suomen kanssa ja neuvostovalta komissaareineen ja salaisine poliiseineen pidättämässä ja teloittamassa. Sitten Karjalan kansannousu, jolloin ensin karjalaiset aktivistit ja sitten suomalaiset vapaaehtoiset ampuvat liian neuvostomyönteisiksi katsottuja, sitten käydään taisteluita joissa voi kuolla kuka vain ja lopuksi sitten neuvostovalta jälleen puhdistaa kovalla kädellä raja-alueen.
Kerran tapasin Uhtuan korvessa 20+ -vuotiaan nuoren miehen (ja oli sen näköinen, että ei mielellään syrjäisemmällä kadulla vastaan ottanut ja sukulaiset ovat tunnetusti sangen rahakkaita). Hän kertoi:
"Isoisä ja sen veli arpoivat kapinan aikaan, kumpi lähtee Suomeen ja kumpi jää Venäjälle. Isoisä jäi. Kun Neuvostoliitto hajosi, sukulaiset ottivat yhteyttä. Minäkin pääsin kouluun Suomeen. Jouduin takaisin. Nyt minun serkku Pariisissa. Toinen serkku Lontoossa. Kolmas muuttaa kohta New Yorkiin. Minä täällä Uhtualla. VITUN ISOISÄ!"
Murmannin radan valmistuminen muutti Itä-Karjalan ja Kuolan suurvaltapoliittisesti tärkeäksi alueeksi. Vuonna 1918 se oli tärkeä valkoisille venäläisille (tukialueena ja kontaktipintana ympärysvaltoihin), punaisille venäläisille (tulevan ihannevaltakunnan henkireikä ulkomaailmaan ja Brest-Litovskin rauhassa Saksalle tehtyjen lupausten vuoksi), briteille ja muille ympärysvalloille (koska halusivat tukea valkoisia venäläisiä, Murmanskissa ja Arkangelissa oli valtavasti Venäjälle tuotua kalustoa ja koska pelättiin saksalaisten sukellusvenetukikohtaa Petsamossa/Murmanskissa) sekä saksalaisille (koska pelkäsivät ympärysvaltojen kukistavan Leninin kumppaneineen). Valkoinen Suomi ei tajunnut tätä kuviota missään vaiheessa.
Kuviteltiin Saksan tukevan hyökkäystä Itä-Karjalaan (vaikka Saksa nimenomaisesti oli sopinut punaisen Venäjän kanssa, että pysytään rajojen sisällä ja pelättiin ympärysvaltojen avaavan rintama Suomessa ja kukistavan Leninin joukot). Kuviteltiin Ympärysvaltojen tukevan Itä-Karjalan liittämistä Suomeen, kansojen itsemääräämisoikeuden nimissä (vaikka ne luulivat Suomen hyökkäävän Murmannin radalle yhdessä saksalaisten kanssa ja puhuttiin jopa kymmenistä tuhansista sotilaista). Toivottiin valkoisten venäläisten tukevan hyökkäsytä, koska se heikentäisi punaisia venäläisiä (vaikka valkoiset venäläiset olisivat liittäneet Suomen entistä tiukemmin takaisin Venäjän valtaan). Toivottiin jopa Leninin hyväksyvän liitos kansojen itsemääräämisoikeuden nimissä (vaikka Leninin tavoitteena oli maailmanvallankumous ja kaikkien maiden liittyminen Neuvostoliittoon). Kuviteltiin karjalaisten liittyvän innolla Suomeen (vaikka osa kannatti punaisia, osa halusi pysyä Venäjän valtakunnassa, osa halusi itsenäisyyttä tai vähintään autonomiaa Venäjän valtakunnassa ja vain pieni osa kannatti Suomeen liittymistä).
Itä-Karjalassa vaikutti ainakin seuraavia tekijöitä 1918-1922
Suomi:
- Valkoisen Suomen armeija/rajavartiosto/vapaaehtoisjoukot
- Karjalaisia suojeluskuntia ja muita vapaaehtoisia Suomen puolelle liittyneitä
Saksa:
- Sukellusveneitä Jäämerellä (vaikuttivat brittien pelkoon tukikohdista ja upottivat liittoutuneiden aluksia)
- Itämeren divisioona (todellisuudessa ei sotinut alueella, mutta britit luulivat osaa suomalaisista saksalaisiksi ja pelkäsivät jopa tuhansien sotilaiden hyökkäystä, mikä vaikutti joukkojen siirtoon alueelle, lisäksi Suomen luultiin tottelevan suoraan Saksan pääesikuntaa)
Valkoinen Venäjä:
- Valkoisen Venäjän joukkoja
Punaisia:
- Puna-armeija
- "Kiinalaiset" puna-armeijan osastot
- Punaiset suomalaiset joukko-osastot
- Karjalaiset puna-armeijan osastot
Ympärysvallat:
- Britit (armeija, merijalkaväki, laivasto, ilmavoimat)
- Ranskalaiset
- Kanadalaiset
- Yhdysvaltalaiset
- Serbialaiset (brittien palkkalistoilla likaisen työn tekijöinä)
- Italialaiset
- Muurmannin legioona (suomalaisista Britannian alaisuuteen koottu osasto entisiä punaisia, ratatyöntekijöitä, metsätyöntekijöitä yms. sekalaista porukkaa)
- Karjalan legioona (kaikkein suurin karjalaisista aseellisista ryhmistä ja mahdollisesti jopa suurin yksittäinen aseellinen ryhmä puna-armeijan jälkeen, tavoitteena Venäjän alainen autonominen tai jopa itsenäinen Karjala)
Muita:
- SR eli Venäjän sosialisteja (ei bolševikit)
- Muurmanskin neuvosto (joka sai Leniniltä luvan tehdä yhteistyötä ympärysvaltojen kanssa, mutta joka julistettiin luokkapettureiksi myöhemmin)
Jo heti 1918 Malmin ja Walleniuksen retkikuntien kautta saatiin tietoja, että karjalaiset eivät ole innostuneita heimoaatteesta. Ruoka sen sijaan houkuttaa. Suomesta ruokaa ei ollut saatavilla, joten britit vetivät pisimmän korren. Niinpä Karjalan legioona sai torpata suomalaiset ja puhdistaa alueen. Sitten ympärysvaltojen vetäydyttyä punaiset, saivat vallan sotilaallisella voimalla ja lupaamalla autonomiaa. Tosin tämä lupaus petettiin ja karjalaisaktivistit likvidoitiin ja sosialisointi muutenkin aloitettiin. Karjalan kansannousun aikaan 1922 valmius Suomeen liittymiseen olisi ollut suurempi ja osa Karjalan legioonan jäsenistä oli valmis yhteistyöhön Suomen kanssa. Tuossa vaiheessa vain Suomi oli jo sitoutunut Tarton rauhaan ja puna-armeija oli totaalisen ylivoimainen, kun sai keskittyä rauhassa pelkkään Vienaan.
Mutta ei käy karjalaisia kateeksi tuohon aikaan. Ensin venäläiset vievät ensimmäisen maailmansodan rintamalle. Sitten tulevat valkosuomalaiset ja ampuvat punaiseksi katsomansa. Sitten tulevat punaiset suomalaiset, puna-armeija, muurmannin legioonalaiset ja Karjalan legioonalaiset ja ampuvat yhteistoiminnasta suomalaisten kanssa. Ja parhaimmillaan samat kiekat useampaan kertaan. Sitten rauha Suomen kanssa ja neuvostovalta komissaareineen ja salaisine poliiseineen pidättämässä ja teloittamassa. Sitten Karjalan kansannousu, jolloin ensin karjalaiset aktivistit ja sitten suomalaiset vapaaehtoiset ampuvat liian neuvostomyönteisiksi katsottuja, sitten käydään taisteluita joissa voi kuolla kuka vain ja lopuksi sitten neuvostovalta jälleen puhdistaa kovalla kädellä raja-alueen.
Kerran tapasin Uhtuan korvessa 20+ -vuotiaan nuoren miehen (ja oli sen näköinen, että ei mielellään syrjäisemmällä kadulla vastaan ottanut ja sukulaiset ovat tunnetusti sangen rahakkaita). Hän kertoi:
"Isoisä ja sen veli arpoivat kapinan aikaan, kumpi lähtee Suomeen ja kumpi jää Venäjälle. Isoisä jäi. Kun Neuvostoliitto hajosi, sukulaiset ottivat yhteyttä. Minäkin pääsin kouluun Suomeen. Jouduin takaisin. Nyt minun serkku Pariisissa. Toinen serkku Lontoossa. Kolmas muuttaa kohta New Yorkiin. Minä täällä Uhtualla. VITUN ISOISÄ!"
Viimeksi muokattu:
Rauhantekijä
Greatest Leader
Oikein hyvä lista kirjoista joita jokaisen isänmaallisen olisi hyvä lukea.
Kun tietää historiaa, voi ymmärtää nykyisyyttä. Suomen kasvaminen valtioksi on ollut hyvin kivikkoista ihan sieltä 1800 luvun alusta lähtien.
Erityisen kiinnostavia mulle on olleet ryssän tsaarit ja heidän erot miten kohtelivat Suomea.
Tuo Lehtisen-Volasen kirja kuvaa loistavasti kuinka sekaisin me itse oltiin 1915-17. On ihme, että sillä bändillä valtio edes saatiin jollain tavalla pystyyn. Toki tässä on just hyvä huomata, että suurvalta vaikutti niin kuin vaikutti.
Minua niin kovasti aina huvittaa, kun puhutaan että Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden. Yleisesti kuitenkin unohtuu mainita, että samassa julistuksessa on allekirjoittajana myös Putlerin kovasti ihailema Josif Stalin. Eli Stalinkin oli sitä mieltä, että Suomi voi olla itsenäinen. Oliko ihan itse sitä mieltä vai oliko hänen tyypillistä Leninin tukemista, mutta nimi on paperissa.
No toki ne kaksi muuta avainhenkilöä oli Lenin ja Trotski. Se oli sellaista menoa silloin ja sellaiset päätökset tuli tehtyä.
.
Hoksasin, että tuosta puuttuu Tuomo Polvisen Venäjän vallankumous ja Suomi. Suomalaisen historiakirjoituksen klassikko, joka on nyt saatavilla uusintapainoksena, jossa molemmat osat. Raskas kirja tietomäärän vuoksi, mutta ehdottoman suositeltava. Polvinen nimenomaan sitoo Suomen itsenäistymisen osaksi maailmanhistoriaa ja se oli Kekkoselle(kin) liikaa.
Suomen historia on ollut riippuvainen suurvaltapolitiikasta ja Suomi on edelleen riippuvainen suurvaltapolitiikasta. Näin se menee. Vahvimmillaan suomi itse voi olla kansallisesti yhtenäisenä, jos yhtenäisyys puuttuu, niin se on kyllä voi voi.
Historian ja ulkopolitiikan ymmärrys ei ulotu kovin syvälle yleisöön. Ja välillä näyttää siltä, ettei se ymmärrys yllä edes niihin, joihin sen pitäisi tarttua.
Eräs tunnettu värikästä kieltä käyttävä historioitsija näyttää valinneen poliittisen vaikuttamisen tien. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata, miten historiaa käytetään politiikassa. Mihin kaikkeen historiaa voidaan taivuttaa? Uppoavatko historian tositeesit yleisöön vai pitääkö teesejä väännellä mutkille ja luokille, että niihin tulee kantavuutta?
Historian ja ulkopolitiikan ymmärrys ei ulotu kovin syvälle yleisöön. Ja välillä näyttää siltä, ettei se ymmärrys yllä edes niihin, joihin sen pitäisi tarttua.
Eräs tunnettu värikästä kieltä käyttävä historioitsija näyttää valinneen poliittisen vaikuttamisen tien. Tulee olemaan mielenkiintoista seurata, miten historiaa käytetään politiikassa. Mihin kaikkeen historiaa voidaan taivuttaa? Uppoavatko historian tositeesit yleisöön vai pitääkö teesejä väännellä mutkille ja luokille, että niihin tulee kantavuutta?
Tämä on herkullinen aihe. Tiedämme, miten Venäjällä kasvatetaan nuorisoa tulevaan menneisyyden avulla, mutta ymmärtääksemme sen voiman meidän on ehkä syytä mennä omaan tulkintaperinteeseemme. Siinä tietokirjoilla mutta myös merkittävällä fiktiolla on osansa.
Vuoden 1918 tapahtumista hyvin pitkän ajan historiateos yli muiden oli J. O. Hannulan Suomen vapaussodan historia, kunnes 1960-luvulla alkoi tulla uutta tutkimusta. Se oli valkoisen Suomen näkökulma, mutta teos kestää lukemisen oikein hyvin. Olihan se myös vapaussota, ei sitä asiaa pidä peitellä (Ohto Mannisen mukaan 10 000 venäläistä osallistui ainakin jossain vaiheessa jonkin aikaa tapahtumiin).
Hannulan teos keskittyy taisteluihin, ja pidän siitä kyllä. Mutta näkökulma on valkoisen armeijan. Punaistakin kirjallisuutta syntyi mutta sen ajan akateeminen maailma sai niistä vain niskansa punaiseksi.
F. E. Sillanpää oli rohkea ja kirjoitti köyhän pojan tarinan. Hurskas kurjuus ilmestyi jo 1919. Siinä Toivolan Jussi elää ihan huutolaispoikana, potkittavana ja käskettävänä ajelehtii. Joku auktoriteetti lyö kiväärin käteen ja antaa punaisen nauhan. Lopussa hänet teloitetaan.
Sillanpää on Nobelinsa ansainnut, mutta siinä missä Sillanpää teki puun, Linna rakensi metsän.
Väinö Linnan fiktio teki punaisen näkökulman sallituksi ja salonkikelpoiseksi herrojen pöytään, vähän kuin keittiön kautta. Pohjantähti-trilogia on yksi parhaista suomalaisista romaaneista, etenkin sen ensimmäinen osa. Mutta toinen osa, joka käsittelee sisällissotaa, on muokannut historiakäsitystä aivan harakoille esim. torppareiden suhteen. Miltei puolet torppareista nimittäin liittyi valkoisiin eivätkä he halunneet bolsujen proletariaatin diktatuuria, joka oli enemmän teollisuuskaupunkien dynamiikassa. Isänmaa ja maalaisaate kulkivat usein käsi kädessä. Punaiset värväsivät torppareita joukkoihinsa tarjoamalla heille palkkaa ja muita etuja.
Teos kyllä väläyttää radikaaleja sosialisteja, ei salaa sitä, mutta ei siinä kerrota, miten Josef Stalinkin käy Suomessa yllyttämässä kapinaan. Romaanissa tehdään vain karikatyyri pappilasta ja kamalasta porvariakasta taksvärkkeineen, sosiaaliset syyt korostuvat. Eikä siinä mitään. Kyllä sosiaaliset syyt ja herrojen ikiaikainen typeryys oli vaikuttava tekijä.
Vielä tänä päivänä se teos vaikuttaa historiakäsitykseen, vaikka se on romaani. Se on mestarillinen, hieno teos. Historian oppikirjaksi se ei sovi. Kansalla on ollut vaikeuksia tajuta fiktion lakeja.
1960-luvulla uusi oikea tutkimus oli aika tasapuolista. Punainen näkökulma tuli mukaan, mutta niissäkin teoksissa, joissa keskityttiin uhreihin ja jälkiselvittelyihin, oli koko kenttä. Jaakko Paavolainen teki monta teosta, joista Valkoinen terrori ja Punainen terrori avaavat näitä rikoksia. Ne ovat siis eri teoksia
Tämän päivän mediassa tai edes yliopistokoosteissa ei juuri ole mitään muuta kuin vankileiri- ja teloitustarinoita, valkoisten kostoa. Välillä Alfred Kordelinin murha kerrotaan kyllä. Sen aina bongaa. Mutta pääsääntöisesti historiakäsitystä on rakennettu mediassa myytiksi oikeudenmukaisesta ikään kuin yhteiskunnan kataluuden tahdottomasti poikimasta liikkeestä, jonka Mannerheim kukisti Saksan avulla ja miten sitten raakalaismaisesti kostettiin. Harva tietää, että Mannerheim ei olisi halunnut saksalaisia. Toki divisioona nopeutti voittoa mutta Mannerheimin suhde asiaan on hyvin monimutkainen. Kuten oli myöhemminkin.
Kostoa ei voi kiistää. Sen ajan vihapuhe kulki suullisesti. Punainen terrori kulki tietona ja huhuina eikä heitä pidetty pian ihmisinä ollenkaan. Valkoinen terrori taas oli metodi. Esimerkiksi Hans Kalm vapautti Päijänteen länsirannan. Joukon oli helpompi edetä, kun katkaisi kylästä ne päät, jotka pitivät kapinaa yllä. Sen jälkeen ei tarvinnut jättää niin paljon vahtimaan.
Viimeksi muokattu:
Joskus kysyn piruuttani joltain historiaa edes tyydyttävästi tuntevalta, tietääkö hän, mitä olivat Huruslahden arpajaiset. Aika usein tietää. Kun kysyn vastaavasti Vihdin ja Nummelan tai Viipurin lääninvankilan tapahtumista, ei ole yleensä mitään käryä. Ei välttämättä tiedetä edes, mikä oli Toijalan terrorikeskus.
Tosin myös taisteluihin liittyvä tieto on sekin aika huonolla tiedolla. Tampereesta nyt tiedetään, että vallattiin juu. Siksi Joose Hannulan vanha kirja kannattaa lukea ihan sen tappelukronologian vuoksi ja täydentää sitä sitten uudemmalla materiaalilla.
Esimerkiksi jos on kiinnostunut siitä, miksi punaiset hävisivät ja miksi he olisivat hävinneet ilman saksalaisiakin, kannattaa lukea Kempin ja Mattilan kirja Jääkärit 1918. Siinä avautuu molempien puolien sotilasjohtaminen. Eroa on.
Tosin myös taisteluihin liittyvä tieto on sekin aika huonolla tiedolla. Tampereesta nyt tiedetään, että vallattiin juu. Siksi Joose Hannulan vanha kirja kannattaa lukea ihan sen tappelukronologian vuoksi ja täydentää sitä sitten uudemmalla materiaalilla.
Esimerkiksi jos on kiinnostunut siitä, miksi punaiset hävisivät ja miksi he olisivat hävinneet ilman saksalaisiakin, kannattaa lukea Kempin ja Mattilan kirja Jääkärit 1918. Siinä avautuu molempien puolien sotilasjohtaminen. Eroa on.
Suosittelen luettavaksi Punakaartin Sota I ja II, niin saa oikein kattavan kuvan sisällissodan tapahtumista punakaartin näkökulmasta. Onhan kirja jo vähän vanhempi, muistaakseni vuodelta 1981, mutta kyseessä on sodan perusteos punaisen puolen jutuista.
Jalmari Parikan muistelmat sisällissodasta nimellä Viimeinen Taisto (1938) on oikein mielenkiintoinen luettava. Kyseessä on viimeinen elossa ollut punakaartin rintamanpäällikkö.
Jalmari Parikan muistelmat sisällissodasta nimellä Viimeinen Taisto (1938) on oikein mielenkiintoinen luettava. Kyseessä on viimeinen elossa ollut punakaartin rintamanpäällikkö.
Ei liittyne tähän, mutta tässä eräs äärivasemmistolainen (vihr) mädättäjä. En löytänyt sitä pätkää jota etsin. Siinä Oula Silvennoinen vastaa väitteeseen, että Suomella ei oikein ollut vaihtoehtoja välirauhan aikana, oli liittouduttava Neuvostoliiton tai Saksan kanssa: "Historia on osoittanut, että aina on vaihtoehtoja."
Tämä kuitenkin kelvatkoon esimerkiksi Suomen historiantutkimuksesta, joka on YLEn toiminnan selkärankaa.
"Suomen viranomaiset toteuttivat samaa politiikkaa kuin mitä SS itärintamalla toteutti."
MOT.
Mannerheimin kotinatsi | MOT
Suomen ja natsi-Saksan yhteistyö jatkosodassa oli hyvin tiivistä. Hitler lähetti Mikkelin päämajaan saksalaiskenraalin, jonka päiväkirjat paljastavat liittolaisuuden. Toimittajana Kai Byman.
Lisäys:Ei liittyne tähän, mutta tässä eräs äärivasemmistolainen (vihr) mädättäjä. En löytänyt sitä pätkää jota etsin. Siinä Oula Silvennoinen vastaa väitteeseen, että Suomella ei oikein ollut vaihtoehtoja välirauhan aikana, oli liittouduttava Neuvostoliiton tai Saksan kanssa: "Historia on osoittanut, että aina on vaihtoehtoja."
Tämä kuitenkin kelvatkoon esimerkiksi Suomen historiantutkimuksesta, joka on YLEn toiminnan selkärankaa.
"Suomen viranomaiset toteuttivat samaa politiikkaa kuin mitä SS itärintamalla toteutti."
MOT.
Mannerheimin kotinatsi | MOT
Suomen ja natsi-Saksan yhteistyö jatkosodassa oli hyvin tiivistä. Hitler lähetti Mikkelin päämajaan saksalaiskenraalin, jonka päiväkirjat paljastavat liittolaisuuden. Toimittajana Kai Byman.areena.yle.fi
Tässä taitaa olla se pätkä jota muistelin:
K1, J4: Ei koskaan enää | Natsi-Saksa ja Suomi
Pitkään keskustelu Suomen roolista Saksan rinnalla yritettiin sivuuttaa historian välttämättömyytenä. Mitä vaihtoehtoja Suomella oli ja onko menneisyyttämme käsitelty riittävästi? Mitä sodasta on opittu?
Yle on näitä tuottanut näitä useampia muitakin, mutta yllättäen niistä suurempi osa on jo poistunut. Kuinka se luotettavan median väkänen piirusteltiinkaan
Lisäys:
Tässä taitaa olla se pätkä jota muistelin:
K1, J4: Ei koskaan enää | Natsi-Saksa ja Suomi
Pitkään keskustelu Suomen roolista Saksan rinnalla yritettiin sivuuttaa historian välttämättömyytenä. Mitä vaihtoehtoja Suomella oli ja onko menneisyyttämme käsitelty riittävästi? Mitä sodasta on opittu?
Yle on näitä tuottanut näitä useampia muitakin, mutta yllättäen niistä suurempi osa on jo poistunut. Kuinka se luotettavan median väkänen piirusteltiinkaan
Yle areena on melkein parasta, mitä verorahalla saa. Ja siinä on se hyvä puoli, että käyttäjä saa valita. Välillä on hyvä poistua mukavuusalueeltaan ja esim. Kuunnella vaikkapa intersektionaalista feminismiä tai jonkun suojatyöläisen oman elämänsä neron tarinoita. Tai kun 32 vuotias viisas lataa totuuksia koko mittavan elämänkokemuksensa pohjalta.
Sitten on parasta vaihtaa tuotetta, kun huomaa, ettei ymmärrä yhtään mistä puhutaan.
viimeinen mohikaani
Eversti
Saksalaisista on kirjoitettu paljon. Paljon vähemmälle huomiolle ovat jääneet ruotsalaiset "kohteliaat miehet". Heti taisteluiden alettua Mannerheim lähetti Tukholmaan Suomen edustajalle pyynnön, että vapaaehtoisille olisi käyttöä. Mannerheimin mukaan tarvetta olisi erityisesti esikunta- ja tykistöupseereille, joita sitten saatiinkin. Ruotsalaiset upseerit ja aliupseerit osaltaan paransivat sotilasjohtamisen tasoa. Tykistössä ja muissa teknisissä aselajeissa ei ole haittaa siitäkään, että myös miehistössä palvelee insinöörejä sekä muuta teknisen koulutuksen saanutta porukkaa. Kielimuuriakaan ei juuri ollut ruotsinkielisellä Pohjanmaalla, missä suomalainen tykistökoulutus polkaistiin käyntiin. Ruotsalaisten ja saksalaisten intressissä oli kusta bolsujen muroihin ja irrottaa Suomi ryssien otteesta.
Saksan suhde bolsuihin oli varsin symbioottinen. Saksa tuki aluksi heitä voimallisesti, koska se näki bolševikkien nousun Venäjällä mahdollisuutena heikentää vihollismaata. He auttoivat 1917 Vladimir Leniniä ja muita bolševikkeja palaamaan Venäjälle Sveitsistä, tarjoten heille rahoitusta ja kuljetusmahdollisuuksia. Tavoitteena oli, että bolševikit saataisiin valtaan ja he vetäisivät Venäjän pois sodasta.
Bolševikkien noustua valtaan Venäjällä he solmivat Saksan kanssa erillisen rauhansopimuksen, Brest-Litovskin rauhan, maaliskuussa 1918. Tämä sopimus vapautti Saksan itärintaman joukot.
Saksalaiset olivat hyvää pataa neuvostolaisten kanssa vielä 1920-luvulla. 1922 solmittiin Rapallon sopimus, joka tarjosi Saksalle mahdollisuuden kehittää kiellettyjä asejärjestelmiä Neuvostoliiton alueella.
Saksan kiinnostuksen taustalla Suomen suhteen 1918 olivat sen omat intressit muun muassa Suomen luonnonvarojen ja ulkomaankaupan suhteen. Saksa kun oli ympärysvaltojen kauppasaarrossa. Toki se myös pohti, voisiko länsivaltoja vastaan tehdä Suomen kautta sotilasoperaatioita. Miksi ei Neuvosto-Venäjääkin voinut pitää silmällä Suomesta. Mutta eivät ne missään vaiheessa bolsuja jahdanneet mitenkään, päinvastoin. Sitä hommaa piti odottaa kesään 1941.
Tuo on hyvä huomio. Ruotsalaisia oli myös prikaati, joka koki Kalevankankaalla aika kipeitäkin tappioita. Yksi kaatuneista oli Olof Palme, tulevan Ruotsin pääministerin setä.
Ruotsi yritti petostakin... Ruotsalaiset tulivat Ahvenanmaalle vaivihkaa ajatuksenaan varmistaa saariryhmä omaksi, kun Mannerheimilla oli mantereella kädet täynnä.
Ruotsi nousi maihin Ahvenanmaalle ja alkoi ahdistaa yhdessä venäläisten kanssa Uudenkaupungin suojeluskunnan ja Saariston vapaajoukon osia, jotka valuivat Vårdön saarelle. Tekivät sopimuksen, että vapaajoukko riisutaan aseista. Aluksi Ruotsi väärensi Mannerheimin Vaasasta Tukholman kautta lähettämät käskyt. Mannerheim sopi sitten kevään lopulla suoraan saksalaisten kanssa, että nyt loppuu vittuilu.
Mecklenburgilainen pataljoona nousi maihin, otti Vårdön vapaaehtoiset koulutukseensa ja komentoonsa ja ruotsalaiset lähtivät kotiin. Ovat siellä siitä lähtien pysyneet.
Ruotsi nousi maihin Ahvenanmaalle ja alkoi ahdistaa yhdessä venäläisten kanssa Uudenkaupungin suojeluskunnan ja Saariston vapaajoukon osia, jotka valuivat Vårdön saarelle. Tekivät sopimuksen, että vapaajoukko riisutaan aseista. Aluksi Ruotsi väärensi Mannerheimin Vaasasta Tukholman kautta lähettämät käskyt. Mannerheim sopi sitten kevään lopulla suoraan saksalaisten kanssa, että nyt loppuu vittuilu.
Mecklenburgilainen pataljoona nousi maihin, otti Vårdön vapaaehtoiset koulutukseensa ja komentoonsa ja ruotsalaiset lähtivät kotiin. Ovat siellä siitä lähtien pysyneet.
Eihän se aina valkoisiltakaan mennyt kuin Strömsössä.
Pari kesää sitten tutkin Savon radan taisteluita vuodelta 1918. Urho Kekkonen soti siellä Elja Rihtniemen kanssa punaisia vastaan Mouhussa. Kävin paikan päällä. Orilammen majalla kertoivat, että Kekkonen kävi useinkin siellä 1960-1970-lukujen taitteessa ja muisteli majoittuneensa 1918 Kinnin taloissa.
Mouhun valkoiset saivatkin, mutta jäivät sitten sen kunniaksi paikoilleen huilaamaan, vaikka punaiset olivat paniikissa menossa Hillosensalmelle asti. Hipsivät tietenkib takaisin Voikoskelle. Jäi ilmainen eteneminen Hillosensalmelle asti saavuttamatta. Punaiset olisi lyöty kokonaan rintamalta saman päivän aikana, mutta ei kelvannut sotiminen.
Hillosensalmen hyökkäys nimittäin meni valkoisilta perseelleen. Luutnantti Gabriel Cronstedtin johtaman joukon piti hyökätä samanaikaisesti Hillosensalmelle, kun Kajaanin sissit ja mikkeliläiset hyökkäsivät Mouhuun. Valkoiset saivatkin aluksi vallattua Hillosensalmen pysäkin. Pääjoukon perässä tuli räjähdysaineita kuljettanut kuormasto, jonka ainoa tehtävä oli rikkoa rata pysäkin eteläpuolelta, mutta se jäi pienen tulitaistelun ajaksi paikoilleen käkkimään ja pelkäämään. Niinpä punaiset onnistuivat saamaan rataa pitkin vahvistuksia, ja heidän tuekseen saapui myös panssarijuna. Tämän jälkeen pohjoisesta saapui vielä Mouhusta vetäytyneitä punaisia toisen panssarijunan tukemana. Tässä vaiheessa valkoiset, joilla ei ollut edes tappiota vielä, vetäytyivät radalta Vuohijärven jäälle ja aloittivat paluumatkan takaisin Mäntyharjulle. He eivät kuitenkaan palanneet tuloreittiään, vaan kiersivät Jaalan Paljakanlahden kautta, jossa piti olla hyökkäyksen sivustaa suojannut varmistus. Varmistusosasto oli kuitenkin poistunut paikaltaan, kun ei jaksanut olla siellä missä käskettiin, ja niinpä perääntyvät valkoiset kohtasivatkin Huhdasjärveltä liikkeelle lähteneen punaisten komppanian, joka yllätti joukot. Punaiset saivat konekivääritulellaan osuman valkoisten kuormaston ammuslaatikoihin. Räjähdyksessä syntyneeseen avantoon hukkui 80 valkoisten sotilasta ja hevosia.
On se ollut infernaalinen kaaos yhden ison avannon luona.
Hyökkäyksestä selvinneet valkoiset tulivat Mäntyharjulle hajanaisina pieninä ryhminä. Osa harhaili metsissä jopa usean vuorokauden ajan.
Hillosensalmen hyökkäyksen jälkeen valkoiset eivät enää pyrkineet läpimurtoon Savon radalla, vaan rintama jäi paikoilleen Mouhun ja Voikosken välille sodan loppuun saakka. Punaiset yrittivät vielä saada Mouhun mutta eivät onnistuneet.
Punaisia tuolla komensi ensin Viktor Teikari mutta lopulta Aleksei Osipov, jota sanottiin "Voikkaan Mannerheimiksi". Hän oli aliupseeri ja sotinut itärintamalla. Punaisten joukoissa hän oli taitavakin ja vastuuntuntoinen komentaja. Hän itse sanoi suoraan punaisille, ettei hän taistellut minkään aatteen vuoksi vaan virkavaltaa vastaan tuntemansa kaunan takia.
Orilammella tiesivät, että Kekkonen piti hyvästä suomalaisesta ruuasta. Särää, itse pyydettyä kalaa, riistaa ja sen sellaista.
Pari kesää sitten tutkin Savon radan taisteluita vuodelta 1918. Urho Kekkonen soti siellä Elja Rihtniemen kanssa punaisia vastaan Mouhussa. Kävin paikan päällä. Orilammen majalla kertoivat, että Kekkonen kävi useinkin siellä 1960-1970-lukujen taitteessa ja muisteli majoittuneensa 1918 Kinnin taloissa.
Mouhun valkoiset saivatkin, mutta jäivät sitten sen kunniaksi paikoilleen huilaamaan, vaikka punaiset olivat paniikissa menossa Hillosensalmelle asti. Hipsivät tietenkib takaisin Voikoskelle. Jäi ilmainen eteneminen Hillosensalmelle asti saavuttamatta. Punaiset olisi lyöty kokonaan rintamalta saman päivän aikana, mutta ei kelvannut sotiminen.
Hillosensalmen hyökkäys nimittäin meni valkoisilta perseelleen. Luutnantti Gabriel Cronstedtin johtaman joukon piti hyökätä samanaikaisesti Hillosensalmelle, kun Kajaanin sissit ja mikkeliläiset hyökkäsivät Mouhuun. Valkoiset saivatkin aluksi vallattua Hillosensalmen pysäkin. Pääjoukon perässä tuli räjähdysaineita kuljettanut kuormasto, jonka ainoa tehtävä oli rikkoa rata pysäkin eteläpuolelta, mutta se jäi pienen tulitaistelun ajaksi paikoilleen käkkimään ja pelkäämään. Niinpä punaiset onnistuivat saamaan rataa pitkin vahvistuksia, ja heidän tuekseen saapui myös panssarijuna. Tämän jälkeen pohjoisesta saapui vielä Mouhusta vetäytyneitä punaisia toisen panssarijunan tukemana. Tässä vaiheessa valkoiset, joilla ei ollut edes tappiota vielä, vetäytyivät radalta Vuohijärven jäälle ja aloittivat paluumatkan takaisin Mäntyharjulle. He eivät kuitenkaan palanneet tuloreittiään, vaan kiersivät Jaalan Paljakanlahden kautta, jossa piti olla hyökkäyksen sivustaa suojannut varmistus. Varmistusosasto oli kuitenkin poistunut paikaltaan, kun ei jaksanut olla siellä missä käskettiin, ja niinpä perääntyvät valkoiset kohtasivatkin Huhdasjärveltä liikkeelle lähteneen punaisten komppanian, joka yllätti joukot. Punaiset saivat konekivääritulellaan osuman valkoisten kuormaston ammuslaatikoihin. Räjähdyksessä syntyneeseen avantoon hukkui 80 valkoisten sotilasta ja hevosia.
On se ollut infernaalinen kaaos yhden ison avannon luona.
Hyökkäyksestä selvinneet valkoiset tulivat Mäntyharjulle hajanaisina pieninä ryhminä. Osa harhaili metsissä jopa usean vuorokauden ajan.
Hillosensalmen hyökkäyksen jälkeen valkoiset eivät enää pyrkineet läpimurtoon Savon radalla, vaan rintama jäi paikoilleen Mouhun ja Voikosken välille sodan loppuun saakka. Punaiset yrittivät vielä saada Mouhun mutta eivät onnistuneet.
Punaisia tuolla komensi ensin Viktor Teikari mutta lopulta Aleksei Osipov, jota sanottiin "Voikkaan Mannerheimiksi". Hän oli aliupseeri ja sotinut itärintamalla. Punaisten joukoissa hän oli taitavakin ja vastuuntuntoinen komentaja. Hän itse sanoi suoraan punaisille, ettei hän taistellut minkään aatteen vuoksi vaan virkavaltaa vastaan tuntemansa kaunan takia.
Orilammella tiesivät, että Kekkonen piti hyvästä suomalaisesta ruuasta. Särää, itse pyydettyä kalaa, riistaa ja sen sellaista.
Tuttuja seutuja kalareissuilta. Jotkut muistelmat oli, missä kerrottiin kuinka Kekkonen oli asemissa mäellä, mistä näkyi Nuolniemen kylän aukeat. Siinä laukauksia vaihdettiin ja muistaakseni joku kaatuikin. Joskus olin paikallistavinani kyseisen mäen ja siellä metallinetsintä vähän ulkoilutin. Itse Mouhusta otin muutaman kuvankin. Seudulla on myöskin muistokivi paikassa missä eräs valkoinen kaatui. Joku mökkiläinen tuli häätämään minut pois paikalta, mistä Kajaanin sissit tuli erään järvikapeikon kohdalta kohti Voikoski-Mouhu tietä. Seudulla on muuan"palokukkula", missä oli saksalaisten WWI kaivamia asemia, mutta niissä ei kuulemma taisteltu 1918, vaikkakin olisivat minusta olleet hyvällä paikalla ratalinjan vieressä.
Tampereella Ruotsalainen prikaati valtasi Hämeen museon punaisilta, jotka olivat sen Melinin komppanialta vallanneet. Ruotsalaiset ryöstivät sieltä sotasaaliina aika paljon erinäisiä kivikautisia esineitä.