Mutta on se ainakin omalta ajalta kokematonta, että annetaan taistelutehtävä, jossa tulee varmasti kuolemaan. Ei näitä käskyjä kaikille voi antaa. Valiomiehiä olette olleet.
Sinänsä realistista. Mutta pystyn samaistumaan erittäin voimakkaasti isääsi. Eli johtaja käski nuoria miehiä, ja miehen pitää tehdä mitä miehen pitää tehdä.
Minua vanhempana, tiedäthän sinä.
Tämä(kin) summaa sitä, miten mielenkiintoinen aihe tässä on käsittelyssä. Olen aika ajoin miettinyt tätä kylmän sodan puolustusvalmiutta ja mahdollisen vastarinnan mielekkyyttä tilanteissa, joissa mikään positiivinen lopputulos ei oikein vaikuta mahdolliselta. Historiasta olen ollut huomaavinani, että yleensä on kannattanut edes yrittää puolustautua, koska maailmanpoliittisten onnenpotkujen mahdollisuus (esim. Talvisodasta selviäminen itsenäisenä ja "uuden Talvisodan" peruuntuminen Saksan vastustukseen 1940 lopulla). Ehkäpä Tanska pärjäsi mukavammin, koska sen poliitikot vesittivät sotilaiden halun vastarinnan tekemisestä. Toisaalta - episodi on kaiken kaikkiaan häpeällinen ja samalla heitettiin Norja suden suuhun. Neuvostoliiton - ja monen muunkin diktatuurin - toiminnasta taas on voinut todeta että säyseästi antautuneet talutetaan vähintään yhtä julmasti teurastettavaksi. Venäjästä taas nykykuvioilla voi todeta, että se on kaikkein armottomin, epäreiluin ja julmin niille, jotka ovat sitä kohtaan kaikkein säyseimpiä.
Toisaalta - perheellisenä on huomattavasti helpompi ymmärtää sitäkin, että taivutaan huonoon ratkaisuun jotta välitön vaara ja omien läheisten kärsimys väistyy edes hetkeksi. Toisaalta se on lyhytnäköistä ajattelua, että vaihdetaan pikkuhiljaa vapautta turvallisuuteen pakon edessä. Ei se siitä kuitenkaan ilman verenvuodatusta toiseen suuntaan käänny, yleensä vaatimukset vain lisääntyy sitä mukaa kun ei ole enää mitään mahdollisuutta laittaa kovaa kovaa vastaan.
Oli miten oli - pysyn siinä kannassa että vastaan pitää panna (olisi pitänyt Kylmän sodan aikana ja ehdottomasti myös nyt, jolloin voimasuhteet onneksi suotuisammat) joka tilanteessa - Suomen nyt ainakin. Vaikka tulisi turpaan ja kärsimykset olisivat tietysti hirvittäviä, niin lopputulos ei liene merkittävästi huonompi kuin ilman vastarintaa. Jos joku on valmis tunkeutumaan maahan ja tappamaan kotimaataan oikeutetusti puolustavia sotilaita, ei se antautuneen maan, yhteiskunnan ja kansan kohtelukaan tule olemaan mitään helläkätistä vaikka sitten mentäisiin heittelemään kukkasia "vapauttajien" panssarivaunujen päälle. Hertta Kuusinen sanoi 1948, että "Tsekkoslovakian tie on meidän tiemme", mutta 20 vuotta myöhemmin tuskin olisi enää sanonut näin, vaikka Stalinkin oli jo kuollut ja kuopattu.
Taisteluvaunu on tehty hyökkäämään ja se on myös paras puolustus. En pidä yhtään erikoisena, ettei kyseinen käsky herättänyt mitään pullikointia, tai epäilyjä. Mekin naureskelimme vaunumme heikkoa tiiveyttä ja panssarointia, mutta silti ajettiin mutkaan, tietäen että toisella puolella odottaa T-72. Ihan tuon runon hengessä.
Varsin todenmukainen skenaario ajatellen tositilannetta. Siinä olisi ehkä suomalainen psv:n ampuja saanut ensikohtaamisessa sen (ratkaisevan?) parin sekunnin kaulan, jos venäläinen panssarimies olisi empinyt laukaista luullen hetken omaksi vaunuksi.
Ylipäänsä Suomen puolustuksen uskottavuus on nojannut helposti jonnekin vuosituhannen vaihteeseen pitkälti siihen, että sotilaat monessakin aselajissa osoittavat kuolemaa halveksuvaa rohkeutta ja uhrimieltä. Kyllähän sitäkin tarvittaisiin yhä, mutta onneksi nykyisin voi sentään sanoa, että on laadukasta kalustoakin ja ammattitaitoista osaamista. Nykyinen Leo 2A6 on tietysti yhä harvalukuinen näky, mutta ainakin sen miehistö voi luottaa siihen että kunhan vastustajan ilmasta-maahan-kyvyt pidetään aisoissa, se voi tuhota jopa etusektorista ihan mitä tahansa taistelukentällä sitten vastaan tuleekin. Ja mitähän vaikkapa vuoden 1985 Puolustusvoimat olisi antanut NLAW-tason pst-kyvyistä?
Koivistoa ja hänen politiikkaansa leimasi toisaalta vahvasti Venäjän pelko, joka varmaankin perua omista kokemuksista.
Epäilemättä tämä on vaikuttanut. Toisaalta - esim. Viron itsenäistymiseen liittyen muistetaan helposti Koiviston "toppuuttelu" projektiin liittyen. Ei kuitenkaan aina muisteta Suomen pitkäaikaista, vaivihkaista apua Koiviston aikana Viron itsenäistymisessä (mm. oman rahan luominen tyhjästä tapahtui pitkälti Suomen avulla). Koivisto yliarvioi Neuvostoliiton kestävyyden, ja tästä syystä hän ei pitänyt itsenäistymistä realistisena sillä hetkellä, vaikka varmasti Viroa ja kumppaneita sympatiseerasikin. Koivisto oli väärässä siinä arviossaan.