Olen sen verran hävittänyt vanhentuneita asiakirjoja polttamalla, että voin todistaa ettei se ole mitenkään erityisen nopea tai edes varma keino. Paperipinot ovat yllättävän huonoja palamaan, ja kalkittu tulostuspaperi huonoa polttoainetta. Jopa 60-luvun ohuella matriisitulostusnauhalla oli vaikeuksia palaa, kun sitä mätettiin pesään kovia määriä. Kaikki paperi kyllä palaa, mutta vain pinnallisesti ja heikosti, joten tuhottavaa aineistoa on keskeytyksettä käänneltävä ja pyöriteltävä kohennuskepillä.
Noin vertailun vuoksi, eräänä iltapäivänä neljä miestä poltti yhden komppanian yhden vuoden päivystäjänkirjoja kaikkiaan kuuden tunnin ajan. Yksi polttouuni ei riittänyt, viereen piti pystyttää tyhjästä metallitynnyristä toinen (minkä spollet tulivat myöhemmin kieltämään - se ei ollut hyväksytty roskienpolttouuni). Tuhkan seassa oli edelleen lukukelpoisia sivuja.
Kokeilkaapa joskus polttaa wanha kunnon puhelinluettelo. Se on ohutta, helposti palavaa päällystämätöntä paperia, ja siinä on puolisen tuhatta sivua. Hyvässä, tuuheassa nuotiossa siihen menee varttitunti, että kaikki sivut ovat palaneet lukukelvottomiksi. Tätä ihmeteltiin usein 90-luvun tulitikkuleikeissä soramontulla.
Ihan jo prosessin vuoksi paperisessa luparekisterissä olisi millä tahansa Suomen 11 poliisilaitoksella kymmenille tuhansille luville helposti satoja tuhansia sivuja (lupia on puolitoista miljoonaa). Varmuusopioinnin ja useille poliisiasemille hajautetun lupapalvelun vuoksi puhuttaisiin helposti miljoonasta sivusta. Sanoisin, että tällaisen aineiston kerääminen on miehitysarmeijalle huomattavasti helpompaa, kuin kryptattujen kovalevyjen löytäminen ja avaaminen.
Ei, paperiarkistoon vetoaminen tietoturvamielessä ei ole oikein kestävä argumentti. Sähköisen järjetelmän tietoturvaongelmiin ja -riskeihin kyllä voi vedota, mutta ne ovat teknisesti hieman erilaisia. Sensijaan poliisityössä ajantasainen sähköinen järjestelmä on merkittävästi parempi.
