Varmaan nykyään ei kovin monelle, mutta onhan Suomessa käytössä muitakin pst-ohjuksia (TOW, Spike). Harvemmin tuollaisia aseita kerralla hommataan koko armeijalle vaan niitä keräillään varastoihin pikku hiljaa. Eivätkä ne singotkaan turhia aseita ole: esim. Apilas on edelleen hyvinkin pätevä ase, huomattavasti tehokkaampi kaikin puolin kuin ne ikivanhat RPG-7:t mitä Talibanilla jne näkee.
Pst-ohjus nimenomaan on massa-armeijan ase, tuloksia voi käydä katselemassa vaikka Syyria-ketjusta.
Ei niitä TOW- tai Spike-ohjuksiakaan riitä paikallisjoukoille. Jos pst-ohjukset sinusta ovat massa-armeijan aseita, niin missä ne meidän paikallispataljooniemme pst-ohjukset ovat? Miksi PV suuressa tyhmyydessään hankki Leopardeja ja CV-vaunuja sen sijaan, että olisi tullut sinulta, oi suuri nojatuolikenraali, kysymään ja saamaan vastauksen, että paikallisjoukot pitää varustaa pst-ohjuksin?
Kuvailet symmetristä sodankäyntiä vain yleisimmillä, doktriinillisella tasolla. On muitakin tasoja: strateginen, operatiivinen, taktinen, taisteluteknillinen. Useimmat (ellei kaikki) menestyksekkäät sodankäyntitavat pohjaavat epäsymmetriaan: laitetaan omat vahvuudet vihollisen heikkouksia vastaan.
Kuvailen symmetristä sodankäyntiä niin kuin sitä yleiskielessä käytetään. Kun USA nuiji Irakin 2003 juuri "laittamalla omat vahvuudet vihollisen heikkouksia vastaan", ei tätä kutsuttu epäsymmetriseksi sodankäynniksi. Se, mitä sellaiseksi alettiin kutsua, oli tuon valtauksen jälkeen irakilaisten aloittama vastarinta, jossa heillä ei ollut mitään keskitetysti organisoitua ja selvästi siviileistä erottuvaa ja perinteisiä sodan sääntöjä noudattavaa armeijaa, vaan terroristi-iskuja yms. harjoittava vastarintaliike.
Mihin tämä liittyikään? Siihen, että tuollaista vastarintaa harjoittavaa vastustajaa vastaan ne nykyaikaiset huipputehokkaat aseet ovat suht tehottomia, koska niiden voimaa ei voi täydessä voimassa sitä vastaan käyttää johtuen siitä, että samaan aikaan pitää saada siviiliväestö pidettyä hyvissä väleissä miehittäjän suuntaan. Pointti on siinä, että ne Suomen heikot paikallisjoukot eivät aio tätä taktiikkaa käyttää hyväkseen. Niiden on tarkoitus pitää taistelu poissa siviilikohteista ihan niin kuin niillä muillakin armeijan yksiköillä. Tämän vuoksi ne eivät ole erityisen tehokkaita.
Siksi, että lukumäärä vs laatu ei ole lineaarinen riippuvuus. Sotajoukoilla on tietyt tehtävät joita varten on pakko olla tietyt minimimäärävaatimukset: jos määrä vedetään liian pieneksi niin perustavanlaatuiset valvonta- varmistus- suojaus yms. tehtävät jäävät tekemättä koska yksittäinen supersotilas ei pääse joka paikkaan vaikka olisi kuinka tehokas. Toisaalta jos määrään panostetaan liikaa niin armeijasta tulee kömpelö ja kallis ryhmittää - etenkin jos se pitää ryhmittää jonnekin ulkomaille, ja tietyssä pisteessä tasoero menee myös niin suureksi että tapahtuu "kallionreuna" -efekti -> toinen osapuoli ei voi enää juuri mitenkään vaikuttaa viholliseen. Jälkimmäisessä osassa olet tietty oikeassa, kuten seuraavassa käy ilmi.
Niin, minä olen ajanut takaa juuri tuota "kallionreuna"-efektiä. Minusta historiassa pitää mennä hyvin kauas taaksepäin ennen kuin löytyy aika, jolloin tämä päti yhtä hyvin. Oikeastaan kaupunkisota on ehkä ainoa sotimisen ala, jossa teknisempi osapuoli ei nauti täyttä ylivoimaa. Tästä johtuen esim. Syyriassa kapinalliset eivät edes koita haastaa hallitusta muualla kuin asutuskeskuksissa, koska tasaisella se saisi niin pahasti turpiinsa. Ukrainassa Ukrainan armeija oli kapinallisiin verrattuna täysin ylivoimainen niin kauan, kun taisteltiin kaupunkien ulkopuolella. Kun tultiin kaupunkeihin (Donetsk, Luhansk), sen eteneminen pysähtyi. Irakissa USA oli täysin ylivoimainen kaikkialla, mutta joissain kaupungeissa terroristit pystyivät sen haastamaan (tosin sielläkin he joutuivat usein turvautumaan niihin epäsymmetrisen sodankäynnin keinoihin). Tshetsheniassa venäläiset pärjäsivät aluksi ok, mutta Grosnyn valtaaminen meni pahasti puihin. Oikeastaan olisin kiinnostunut kuulemaan yhden esimerkin lähihistoriasta, jossa kevyt jalkaväki on pysäyttänyt teknisen armeijan muualla kuin asutuskeskuksessa.
Itse asiassa koko sodassa oli ehkä yksi "rehellinen" tankkitaistelu jossa irakilaisia ei yllätetty (Medina-harjanne). Siinä taistelussa (joka käytiin päivänvalossa...) amerikkalaisilla oli vahva ilmatuki, ja ampumaetäisyydet olivat aavikolla niin pitkiä etteivät irakilaiset pystyneet yleensä läpäisemään amerikkalaisten etupanssaria.
Niin, tankkitaistelussa, jossa se vähän huonompia tankkeja omaava ei pysty läpäisemään vastapuolen etupanssaria, on täydellisessä alakynnessä, eikä tämä helpotu sillä, että niitä tankkeja olisi paljon enemmän. Tämä kuvaa juuri sitä kallionreuna-efektiä.
Irak ei olisi mistään saanut M1:n tasoisia tankkeja, vaikka olisi halunnutkin.
Aivan, ja siksi hävisi. Nyt kysymys on se, että onko järkeä panna Suomen resursseja niihin ei-ihan-M1:ä vai M1:in (tai Suomen tapauksessa siis Leopardeihin). Se, että meille ei myytäisi kaikkein uusinta materiaa on toinen kysymys, mutta sen materian kohdalla, jota meille on kaupan, onko järkeä ostaa massoittain sitä, joka asettaa joukot samanlaiseen materiaaliseen alakynteen kuin irakilaiset T72:t vs. USA:n M1:t?
Eivät armeijat operoi tyhjiössä, vaan niillä on vaatimus- ja hankintaympäristö mikä rajoittaa niitä mitä ne voivat tehdä ja hankkia. Jos ostat härpäke Mk1:stä tänään ja saat päivän standardeilla hyvää tavaraa, niin mitäs sitten kun ensi vuonna joku pullauttaa ulos Mk2:n joka on parempi? Mk1:t romukoppaan vaan ja ostetaan Mk2:sta? Sori, hankintamäärärahat meni jo Mk1:een. Se ratkaisu mitä todelliset armeijat tosimaailmassa tekevät on että säästävät vähän rahaa sukanvarteen, ostavat vähän niitä Mk2:sia ja laittavat Mk1:t toisen linjan joukoille, ja toivovat että joskus tulevaisuudessa saadaan rahaa ostaa pikkuhiljaa lisää Mk2:sta, tai jopa kunnon satsi Mk3:sta jos tarpeeksi kauan odotetaan.
Niin, juuri näin. Sen sijaan ne eivät tee niin, että Mk2:n tullessa markkinoille, ne edelleen ostavat Mk1:ä, koska valtaosalla armeijaa ei ole edes vielä Mk0:a.
Näen ettet ole kovin hyvin perehtynyt tuohonkaan sotaan. Toisaalta, jää arvoitukseksi miten ne huippunykyaikaiset M1A2:t Serbialla olisivat muuttaneet sodan kulkua?
Eivät M1A2:t, mutta nykyaikaisempi ilmapuolustus kylläkin. Jos me pidämme valtavaa paikallisjoukkoreserviä emmekä sen vuoksi pysty pitämään ilmapuolustustamme nykyaikaisena, on sen paikalllisjoukkoporukan kohtalo katsella, kun vihollisen ilmavoimat yläpuolella takovat Helsingin strategiset kohteet tuusan nuuskaksi.
Edelleen, jään ihmettelemään mitä se huippunykyaikainen teknoarmeija olisi sitten tehnyt? Päinvastoin, sehän olisi ollut varsin helppo havaita ja tuhota ilmaylivoimalla. Pienilukuinen armeija ei olisi kestänyt paljoakaan määrällisiä tappioita ilman että joukkojen toimintakyky olisi romahtanut kokonaan.
Huippunykyaikainen teknoarmeija olisi estänyt vihollisen täysin vapaan toiminnan maan taivaalla. Eikö tämä ole esim. Suomen ilmapuolustuksen tarkoitus? Tässä näkyy juuri se kallionreuna-efekti. Ilmapuolustus, jolla ei ole yhtään aseita, joita se voi käyttää vihollisen lentokoneita vastaan, tarkoittaa sitä, että vihollinen voi pommittaa strategisia kohteita ihan niin pitkään kuin sitä huvittaa. Jugoslaviassa NATO halusi tehdä rauhan niin nopeasti kuin mahdollista sodan kotirintamalla tuottaman pahan imagon vuoksi, mutta mistä ihmeestä tiedämme, että vaikkapa Venäjälle Helsingin pommitus olisi mikään ongelma kotirintaman kannalta. Eihän sille ollut Grosnyn tuhoaminenkaan.
