Brexit ja vapauden hinta
LAURI STARK
Monilla puolilla poliittista kenttää on käsitetty väärin, mitä Brexit merkitsee. Kyse ei ole punnan kurssista, kauppasopimuksista eikä matkustamisen helppoudesta. Nuo ovat pikkuporvarien huolenaiheita. Kyse on kansakunnan kohtalosta ja siitä, suostuuko se ylikansalliseen talutushihnaan. Iso-Britannia, joka oli jo valmiiksi varsin itsenäinen, sanoi ”ei”. Kuinka moni muu seuraa perässä?
EU:n myötäilijöille kyse on kuluttajan vapaudesta matkustella miten haluaa ja oikeudesta runsaaseen tuotevalikoimaan marketeissa. Se on orjan vapautta ja osoitus viheliäisimmästä pikkusieluisuudesta. Euroopan unioni on utopia, joka on perustutunut oletukselle juurettoman kuluttajan hedonismista. Sen ihanneasukas olisi maasta maahan ryntäilevä ja traditionsa unohtanut atomi, joka löytää kelvottomalle elämälleen sisältöä ostoksista. Hän vaihtaa sujuvasti identiteetistä toiseen, koska yksilöhän itse rakentaa itsensä. Hän on sovinnainen, koska sellainen on oltava ollakseen suututtamatta ketään. Hän on hajuton, mauton ja näkymätön rotta.
Unioniin jäämistä kannattavat vetoavat materialistisiin argumentteihin, ja mihin muuhunkaan he pystyisivät? Heidän katseensa ei kanna talouden heilahteluja pidemmälle, kaikki huomio on välittömissä vaikutuksissa. Puheet vapaudesta, itsenäisyydestä ja kunniasta nähdään haihatteluna tai jopa osoituksena mielenvikaisuudesta. He ovat niin syvällä ahdasmielisyydessään ja mukavuudenhalussaan, etteivät kykene ymmärtämään mikä ihmisiä voisi motivoida. Leipä ja sirkushuvit ovat kieltämättä tehokasta rauhoituslääkettä, mutta nekin toimivat vain aikansa ja lopulta toleranssi kasvaa. Tarvittaisiin suurempia annoksia, ja kutistuva rajahyöty vie siltäkin tieltä pohjan. Paine jatkaa kasvuaan ja ihmisten katse hakeutuu mukavan häkin ulkopuolelle. Jotkut alkavat puhua kohtalosta, ehkä jopa sodasta. Kertarysäys katsotaan paremmaksi vaihtoehdoksi kuin kivunlievityksellä jatkuva kituuttaminen. Mieliala leviää ja ihmiset rohkenevat sukeltaa tuntemattomaan, sillä sitä Brexit ehkä merkitsee. Juuri siksi valtaeliitti pitää ratkaisua irrationaalisena, he eivät näe tarjoamalleen huumeelle vaihtoehtoa. Tai sitten näkevät, mutteivät saa päähänsä miksi jotkut valitsisivat sen, ”teillä kun on ollut niin mukavaa”.
Selvää on, että Brexit käy kalliiksi, tulevat ajat eivät ole engelsmanneille helppoja. Kyse onkin siitä, ovatko he valmiita uhraamaan vapauden eteen. Kaikelle on hintansa, vaan onko arvoa? He selvisivät toisesta maailmansodasta Churchillin luvatessa vain ”verta, hikeä ja kyyneliä”. Jos he eivät ole liikaa pehmenneet ja löytävät kansallisen selkärankansa, he varmasti selviävät myös unionin ulkopuolella. Kaikki riippuu nyt heistä itsestään. Äänestystulos ei lopulta kerro paljoakaan, rasti ruutuun kun on helppo vetää. Jos britit siis pelästyvät tekoaan ja myöhemmin pyörtävät päätöksensä, he ovat avun ulkopuolella. Kukaan ei voi englantilaisia pelastaa paitsi he itse. Jos niin johto kuin kansa on liian pelkurimaista uhrautumaan maansa vuoksi, mitään ei ole tehtävissä. Voimme vain toivoa, että Brexit on todellisen muutoksen ensituuli. Valinnan pitäisi kuitenkin olla ilmiselvä, kun yhdessä suunnassa odottaa epävarma tulevaisuus ja toisessa varma kituutus EU:n helmassa. Vastapuolella ei ole tarjota muuta kuin enemmän samaa: enemmän integraatiota, enemmän EU:ta. Kuin lisää sosialismia vaatinut Neuvostoliitto tai lisää feminismiä vaativa akateeminen rupusakki.
Brexitin kritiikki vasemmalla jakaantuu kahteen osaan. Yhtäällä ovat demokratiasta suivaantuneet demokraatit. Toisaalla ovat eroamista ymmärtävät, mutta sen kokonaan talousasioihin redusoivat sosialistit. Ensin mainittua sakkia voisi kunnioittaa hitusen enemmän, jos he suoraan vaatisivat autoritaarista komentoa ja kansan tahdon sivuuttamista. Mutta sitähän he eivät tee ja miten voisivatkaan, kun oma ideologia opettaa ihmisten olevan samoilla kyvyillä varustettuja; on toki vaikeaa pitää uskottavasti tavallisen kansan puolta ja samalla todeta sen koostuvan idiooteista. Kiemurrellessaan he yrittävät esittää suoran demokratian sijaan parlamentarismia, niin kuin siinä toteutuisi ideaalitila kansan tahdon ja valistuneen harkinnan välillä. Koko homma kuitenkin rysähtää siihen, että oletetusti tyhmä kansahan valitsisi kansanedustajansa yhtä tyhmillä perusteilla kuin se tekee valintansa kansanäänestyksissä. Kaikensorttinen demokratia ja äänestäminen voivat toimia vain siltä pohjalta, että ihmisillä on jokin käsitys kulloinkin pinnalla olevasta aiheesta (tämä tai nimenomaan sen puute on mahdollisesti länsimaisen massademokratian tulevaisuudessa kaatava tekijä).
Yksikään vasemmistolainen ei aio vaatia rajoitettua äänioikeutta tai puoluediktatuuria, sillä he ovat loppuun asti sovinnaista ja yleistä mielipidettä pelkäävää porukkaa. Oikealla taas suhtaudutaan demokratiaan pragmaattisesti yhtenä hallintomuotona muiden joukossa. Se ei ole aina paras eikä edes vähiten huono vaihtoehto, ja nykyisessä muodossaan useiden mielestä loppuun ajettu. Demokratia, joka edistää vain lyhyen aikavälin eduntavoittelua ja on siten satunnaista tai jopa halvaantunutta, ei ole mistään kotoisin. Sellainen vain jakaa kansaa ja hajottaa valtioita, minkä todistaa myös Brexit; on huono merkki, että muutoksen kannalla ei ole merkittävä enemmistö. Kyse ei ole vain yksittäisen puolueen mädännäisyydestä tai yksittäisen mielipiteen vääryydestä vaan koko systeemin kriisistä. Mikä on näin pahasti rikki, ei tule yhdessä yössä kuntoon. Siispä kaikki puheet ”todellisen” demokratian vaatimisesta kumisevat tyhjyyttään.
Sosialistileirissä on ymmärretty, mihin eliitin ja median halveksunta riviäänestäjää kohtaan ennen pitkää johtaa: tähän. He ovat ymmärtäneet oikein, että EU on ollut pohattojen tilejä lihottava projekti ja siten vahingollinen tavalliselle työläiselle. Huvittavaa kyllä, sanoessaan ettei eron puolesta äänestäneitä pitäisi haukkua harhaanjohdetuiksi idiooteiksi, he kuitenkin itse implikoivat tätä. Eli oikeistopopulistit ovat käyttäneet kärsivien ihmisten ahdinkoa hyväkseen ja tarjonneet helppoja ratkaisuja, mihin monet ovat herkkäuskoisuuttaan langenneet. Lisäksi tällainen puhe antaa ymmärtää, että juuri vasemmisto osaisi tarjota oikeat eväät Euroopan kriisiin; sisältö on oikea, mutta taktiikka väärä. Ilmeisesti he eivät vain ole tulleet kertaakaan ajatelleeksi, että juuri sisällössä saattaa olla vikaa. Monet sosialisteista ovat EU:n suhteen reformisteja ja nekin, jotka ovat valmiita sanomaan sille tervemenoa, uskovat vapaan liikkuvuuden ja monikulttuurisuuden agendaan. Juuri siihen agendaan, joka on myös euroeliitille tärkeä vaikkakin eri syistä. Vasemmisto eittämättä vastustaa kansainvälistä verosuunnittelua ja halpatyövoiman käyttöä, mutta on globalistisen eliitin kanssa samoilla linjoilla sosiaaliliberalismin ja pakolaisten suhteen. Kansallismielinen oikeisto taas torjuu sekä vasemmiston että talousoikeiston agendan näiltä osin. Se on johdonmukaisin vastavoima integraatiokehitykselle sekä ylikansalliselle politiikalle. Niin kauan kuin vasemmisto ei näe nationalismin olennaista asemaa tässä taistossa, se jää häviävälle puolelle. Kannattaisi siis jo avata silmät, maailmassa pyörivät muutkin kuin talouden pyörät.
On mahdollista, että Brexit johtaa Skotlannin irtautumiseen ja Pohjois-Irlannin palaamiseen takaisin emämaansa osaksi. Tämä merkitsisi Iso-Britannian loppua, mitä on käytetty yhtenä argumenttina EU:sta eroamista vastaan. On varmasti totta, ettei maan hajoamista voi pitää itsetarkoituksellisen hyvänä asiana. Mutta jos näin käy, käyköön. Kannattaa muistaa, että Brexit-äänet voittivat nimenomaan
Englannin alueilla. Maaseutu ja sydänmaat äänestivät Lontoon ja muiden kaupunkien juppeja vastaan. Tämä on siis pikemminkin taistelu Englannista kuin Britanniasta. Skotit taas vihaavat Westminsterin herroja enemmän kuin rakastavat EU:ta. Voi toki olla niinkin, että nettosaajina heidän selkärankansa on poikkeuksellisen mätä. Ehkä heillä on harhaluuloja siitä, mitä kuvittelevat Brysselin byrokraateilta saavansa – rahaa kyllä, vaan mutta miten on autonomian laita? Taas kerran, jos kansakunta valitsee oman tuhonsa, ei kukaan voi sitä pelastaa.
Tilanne voi myös johtaa pahempaankin kuin talousvaikeuksiin tai Skotlannin irtautumiseen. Kansallisvaltio voi toimia vain, jos kansa on riittävän yhtenäistä, eikä tämä äänestys anna liikaa aihetta riemuun. Näin tiukan tuloksen legitimiteetti on kyseenalainen, mikä vain kasvattaa juopaa ihmisten välillä. Brexit on tietysti oikein, koska EU on nykyisellään myrkkyä. Mutta kansan on omasta tahdostaan tehtävä valinta ja kansa
voi valita myös väärin. Tai jakautua. Siksi ei voi kyllin korostaa, että Britannia on hyppäämässä tuntemattomaan. Seuraako tästä kaikesta mitään hyvää, on täysin avoin kysymys.
Lauri Stark on parantumaton nostalgikko ja kynäilijä.
https://sarastuslehti.com/2016/07/01/brexit-ja-vapauden-hinta/
