Groznyi ykkösestä tulee kuluneeksi 20 vuotta ja kolmosesta 15 vuotta. Sen(kin) kunniaksi käänsin alunperin Marine Corps Gazettessa ilmestyneen artikkelin hieman lyhennellen. Sen yhteyteen olen heitellyt omia kommenttejani, joiden vaikuttimina ovat enimmäkseen Puolustusvoimien uudistettu taistelutapa ja sen toimivuus, Venäjän seikkailut Ukrainassa sekä yleinen taktiikka ja taistelutekniikka.
Joku on varmasti tähänkin artikkeliin törmännyt ja se saattaa jossain foorumin syövereissäkin olla, mutta en lähtenyt etsimään.
Alkuperäinen artikkeli on luettavissa täältä:
http://fmso.leavenworth.army.mil/documents/Rusn_leslrn.htm
Käännös on alla ja sen seassa on kommenttiraita. Suosittelen epäselvissä kohdissa lukemaan alkuperäisartikkelin, koska käännöstyöhön ei panostettu ihan täysillä.
---------------------------------------------------
Venäläisten havaintoja Groznyin taistelusta
Groznyi 1 (Tammikuu 1995, loppujen lopuksi venäläisten voitto)
Venäjän armeija hyökkäsi Tshetsheniaan joulukuussa 1994 ja eteni välittömästi Groznyiin saartaen sen kolmelta puolelta. Seuranneissa taisteluissa asevoimat oppivat paljon kaupungeissa taistelusta. Nämä opit olivat:
1. Joukoille täytyy opettaa paikallista kulttuuria, jotta ei aiheuteta haittaa omalle toiminnalle pelkästä tietämättömyydestä. Venäläiset sotilaat tekivät useita vakavia etikettivirheitä toimiessaan tshetsheenisiviilien kanssa. Loukatuista tai kaltoinkohdelluista siviileistä tuli aktiivisia taistelijoita tai heidän tukijoitaan. Veneäläiset myöntävät aliarvioineensa uskonnon ja kulttuurin vaikutukset.
Suomessa kulttuuri on "normaalin länsimainen" eikä uskonnolla ole suurta vaikutusta.
2. Taistelijat pitää pystyä erottamaan taisteluihin osallistumattomista jollakin tavalla. Tyhjissä kaupungeissa taistelemisen aika on ohi. Paikallisilla siviileillä ei ole paikkaa mihin mennä ja he jäävät niille sijoilleen. Venäläisten oli pakko tarkastaa siviilit sotavarustuksen varalta sekä etsiä ruhjeita olkapäistä, ruutijälkiä käsistä tai ruudin ja aseöljyn hajua henkilöistä.
Tämä on meidän tilanteessamme enimmäkseen hyökkääjän ongelma. Toisaalta voitaisiin tarkoituksella jättää siviileitä miehittäjän alueelle, mutta siinä voi sitten miettiä omaa moraaliaan.
3. Taistelu rakennetulla alueella vaikuttaa henkisesti niin voimakkaasti, että on oltava suuret reservit, jotta joukkoja voidaan kierrättää lepoon. Jos näin voidaan tehdä, joukko kestää pitkään. Jos näin ei tehdä, joukon taistelukykyä ei voida palauttaa.
Miten pitkään pärjää suomalainen hajautettu taistelija, jos vastustaja pystyy pitämään jonkinlaista painetta yllä? Metsätaistelu ei ole välttämättä niin intensiivistä kuin rakennetulla alueella, mutta taistelu edelleen rasittaa. Pitkät siirtymiset jalan, erikoisjoukkojen pelko, haavoittuneiden evakuoinnin ja muun huollon hankaluudet, lyhyt koulutusaika tehtäviin ja ihmisten yleinen kaupunkilaistuminen ei ainakaan vähennä stressiä hajautetussa taistelussa.
4. Koulutus ja kuri ovat erittäin tärkeitä. Ilman niitä ei voi saavuttaa mitään. Koulutusta voi joutua antamaan taistelualueella. Kuria on vaadittava. Kun se alkaa lipsumaan, seuraukset ovat tuhoisat.
Hajautettu taistelutapa vaatii reserviläisjohtajilta erittäin paljon. Joukkueenjohtajakin voi olla kaukana komppanianpäälliköstä puhumattakaan. Mitä pelimerkkejä ryhmänjohtajalla oikeasti on, jos omat taistelijat ilmoittavat, että heitä ei kiinnosta? Varsinkin väsyneenä ja stressaantuneena on hirveän helppo jäädä kuusen juurelle nukkumaan ja sanoa, että vihollinen oli niin vahvan, ettei väijytystä voinut tehdä. Kuka tulee tarkastamaan?
5. Tshetsheenit käyttivät hyvin paljon kännyköitä, lähiradioita, improvisoituja TV-asemia, kevyitä videokameroita ja internetiä voittaakseen informaatiosodan. Tämä yllätti venäläiset ja he myönsivät menettäneensä Groznyista tulevan informaation hallinnan aikaisin eivätkä he koskaan saaneet sitä takaisin. Venäläiset vannoivat, etteivät toiste häviäisi informaatiosotaa.
Ukrainassa näyttäisi olevan informaatiosota aivan toisella tasolla hallussa. Eihän vastapuolen informaatiota pysty estämään, mutta tilannekuva on saatu varsin sekavaksi, mikä hidastaa päätöksentekoa poliittisella ja strategisella tasolla. Pitäisikö meillä olla tshetsheenien tapaan alatasojen informaatiosotaa, vai pitäisikö se pitää paremmin johdettuna "virallisena" organisaationa? Mitkä olisivat hyödyt ja haitat?
6. Sinkojen suuri määrä ja niiden sovelletut käyttötavat yllättivät venäläiset. Singoilla ammuttiin kaikkea mikä liikkui. Niitä ammuttiin kranaatinheittimien tapaan korkeilla kulmilla rakennusten yli, aluevaikutteisina aseina jalkaväkeä vastaan, PST-aseina sekä ajoittain ilmatorjunnassakin. Joskus sinkoja ammuttiin kurinalaisina yhteislaukauksina ja ne olivat tarkkuuskiväärien rinnalla tshetsheenien suosituin ase. Venäläiset eivät kohdanneet pelkästään hyvin koulutettuja ja varustettuja tshetsheenien tarkka-ampujia, vaan myös suuria määriä tukiampujia, jotka olivat hyvin tehokkaita tavallisilla sotilaskivääreillä. Näitä vastaan toimiminen oli hyvin hankalaa ja vaati yleensä voimakasta tulenkäyttöä. Tshetsheenit toimivat tavanomaisesti kolmen hengen partiossa, johon kuului sinkomies, konekivääriampuja ja tarkka-ampuja. Kolmesta viiteen partiota toimi yhteistyössä samalla alueella.
7. Venäläiset huomasivat, että koulutettua jalkaväkeä tarvitaan paljon.
8. Yksiköiden välirajat olivat edelleen heikkoja kohtia, mutta rakennetulla alueella välirajoja oli myös korkeussuunnassa. Joissakin tilanteissa venäläisillä oli hallussaan rakennuksen alakerta ja katto, mutta tshetsheenit olivat välikerroksissa.
9. Väijytykset olivat yleisiä. Tshetsheenit saattoivat toimia maan alta, katutasosta ja katoilta. Tulta keskitettiin aina kun mahdollista. Useista suunnista tuleva tulitus rajoitti vastatoimenpiteitä ja päätöksentekokykyä. Väijyttäjien irtautumisreitit oli etukäteen määrätty.
10. Tshetsheenien yleisin vastatoimi venäläisten kasvaneeseen epäsuoraan tuleen ja ilmavoimiin oli venäläisten joukkojen "halaaminen". Jos tällä tavoin venäläisten epäsuoratuli ja ilmaiskut saatiin loppumaan, taistelusta tuli ryhmä- ja joukkuetason toimintaa, jossa venäläiset olivat heikoimmillaan.
11. Venäläisten joukkojen henkinen ja fyysinen terveys alkoi kärsimään melkein heti kiivaiden taisteluiden alettua. Alle kuukaudessa melkein 20% venäläisista sotilaista kärsi virushepatiiteista. Virushepatiitit ja kolera työllistivät eniten lääkintähenkilöstöä. Ongelmia aiheuttivat myös suolistosairaudet, kurkkumätä, pahanlaatuinen pernarutto ja rutto. Tautien syynä oli puhtaan juoma- ja pesuveden puute. Virushepatiittitartunnat putosivat kesällä, mutta niiden tilalle tuli vakavia suolistoinfektioita. Peseytymismahdollisuuksien puute taistelualueiden lähellä johti täiden massalisääntymiseen.
Hajautetun taistelutavan hyvä puoli on se, etteivät tartuntataudit leviä kovinkaan laajalle. Kuitenkin nousee taas mieleen, mitä sitten tehdään, kun joku sairastuu? Evakuointiketju on melko pitkä. Vesi ei Suomesta välttämättä ihan ensimmäisenä lopu, mutta huono hygienia voi silti nousta ongelmaksi. Hyökkääjää todennäköisesti myös helpottaa Suomen runsas pintavesistö ja hyväkuntoinen infrastruktuuri. Ja ennen kuin joku saa päähänsä, että "voidaanhan me tuhota kaikki", niin voidaan miettiä seuraavia juttuja:
1. Mahdollinen alueelle jäävä siviiliväestö.
2. Sodan jälkeen tapahtuva jälleenrakennustyö
3. Milloin hävitystyö tehdään? Liian ajoissa tai jopa turhaan? Vai liian myöhään jolloin ei ehditä?
12. Erään tutkimuksen mukaan yli 1300:sta miehestä noin 72%:lla oli jonkinlainen henkinen oire. Melkein 75%:lla oli yliherkkiä. Noin 28%:lla oli hermostollisia reaktioita ja noin joka kymmenellä oli akuutteja tunnereaktioita. Venäläisten suositusten mukaan armeijakunnassa tulisi olla kaksi psykofysiologia, yksi psykofarmakologi, yksi psykiatri ja yksi psykologi. Vaikka Afganistanista saatujen kokemusten perusteella oltiin voitu varautua ruumillisiin terveysongelmiin, näin suuriin henkisiin oireisiin ei oltu varauduttu. Monet pysyvät taistelustressitappiot johtuivat siitä, ettei välittömiä hoitotoimenpiteitä voitu suorittaa.
Hajautetun taistelutavan henkinen paine on aika kova. Purkutoimenpiteitä voidaan toki opettaa varusmieskoulutuksen aikana, mutta ollaan nyt realisteja ja todetaan, ettei se ole oikeasti mikään ratkaisu. Lisäksi on hyvä huomioida se, että suurimman paineen alla ovat todennäköisesti johtajat, joiden romahdus on kaikkein pahin juttu. Mitä tälle voisi tehdä?
13. Tshetsheenit eivät pelänneet panssarivaunuja. Käsketyt PST-osastot ampuivat yhteislaukauksen kohteena olleen osaston ensimmäiseen ja viimeiseen ajoneuvoon. Kun ne oli tuhottu, jäljelle jääneita poimittiin yksitellen. Venäläiset menettivät 20/26 panssarivaunua, 102/120 rynnäkköpanssarivaunua ja 6/6 ZSU-23-ilmatorjuntapanssarivaunua ensimmäisten kolmen päivän aikana. Tshetsheenit valitsivat tuliasemansa vaunuaseiden tulialueen ylä- tai alapuolelta. Venäläisten varusmiesjalkaväki kieltäytyi jalkautumasta ja tuhoutui usein ajoneuvoonsa ampumatta laukaustakaan. Eliittijalkaväki suoriutui paljon paremmin, mutta alkuvaiheessa yhteistoiminta panssarivaunujen kanssa ei toiminut. Myös jalkaväen pieni määrä oli ongelma. Useissa alkuvaiheessa tuhoutuneissa BMP-vaunuissa oli hyvin vähän jos ollenkaan jalkaväkeä. Tshetsheenit sovelsivat taktiikoitaan tilanteen mukaan, kun venäläiset luottivat enemmän raakaan voimaan.
Metsämaastossa on kaupunkia vaikeampi päästä korkeussuunnassa tulialueelta pois. Lisäksi nostaisin esille suomalaisen PST-koulutuksen tason. Ja siitä erityisesti vastustajan tuntemisen. Yksittäinen panssarivaunu on helppo nakki, mutta kuinka monessa paikassa oikeasti ymmärretään mihin vahvennettu mekanisoitu komppania tukevine aselajeineen pystyy ja miten se voi toimia? Liian usein vastaosastoa ei mietitä kunnolla, vaan käytetään liian pieniä, kouluttamattomia ja vääränlaisella kalustolla varustettuja joukkoja. Vääristä mielikuvista pois oppiminen tehdään todennäköisesti verta vuodattaen. Koulutuksessa olevien mekanisoitujen varusmiesjoukkojen tai reserviläisten käyttö maaliosastona on usein hukkaan heitettyä aikaa. Vaikka ei ajeltaisi pelkkää maaliajoa, niin omien mekanisoitujen joukkojen päävastustajana ei ole puhdas jalkaväkijoukko. Tietysti jos olisi olemassa ihan oma valtakunnallinen vastaosasto jenkkien OPFORin tyyliin, niin kaikki olisi hyvin. Mutta tuskin tulemme näkemään.
14. Venäläisten kuolleita ja haavoittuneita ripustettiin tshetsheenien puolustusasemien ikkunoihin. Venäläiset joutuivat ampumaan omien ruumiita saadakseen vaikutusta puolustajiin. Venäläisten sotavankien päitä leikattiin irti ja niitä aseteltiin kaupunkiin johtavien venäläisten huolto- ja täydennysreittien varsille. Sekä venäläisten että tshetsheenien ruumiita ansoitettiin rutiininomaisesti.
Tähän ei välttämättä kannata suomalaisen puolustajan lähteä. Todennäköisesti vastustajan taistelijoiden sekä ulkomaalaisten mielialoihin voidaan parhaiten vaikuttaa periaatteella "Puhtain asein puhtaan asian puolesta". Mahdollinen miehittäjä on jo valmiiksi sen verran moraalisesti heikommin oikeutettu, että julmuuksilla vain herätettäisiin vihaa.
15. Tshetsheenien raakuus ja julmuus ei yllättänyt venäläisiä toisin kuin ansojen ja miinojen monimutkainen käyttö. Tshetsheenit ansoittivat ja miinoittivat kaiken ja heillä oli hyvä näkemys keskiverron venäläisen sotilaan toiminnasta ja reaktioista. Miina- ja ansatietoisuutta oli vaikea ylläpitää.
Käsin asennetut miinat ja panokset, joiden käytössä pystyi soveltamaan osoittautuivat tehokkaiksi.
16. Venäläiset olivat tyytyväisiä suurimpaan osaan jalkaväen aseistaan. Suojaton panssarivaunu oli tuhoon tuomittu (liian haavoittuva, liian hankala, kömpelö, näkyvyys oli huono, aseita ei voitu käyttää tehokkaasti lähietäisyydelle). Telatykistö, ilmatorjunta-aseet ja rynnäkköpanssarivaunut olivat tehokkaampia kaupungissa, mutta eivät huomattavan paljon parempia. Joidenkin ei-tappavien aseiden, kuten mellakka- ja tainnutuskaasujen, käyttöä suositeltiin tulevaisuudessa. Liekinheitin havaittiin erittäin käyttökelpoiseksi aseeksi; etenkin termobaarinen RPO-A. Loppujen lopuksi molemmilla puolilla vahva eri aselajeja yhdistelevä joukko ja joustava johtaminen merkitsi enemmän kuin yksittäiset aseet. Reaktiivipanssaroidut ajoneuvot selviytyivät, kun muilla oli ongelmia. Perään ja kattoon tähdätyt laukaukset olivat vaarallisimmat.
Groznyi 2 (Elokuu 1996, tshetsheenien voitto)
Groznyi 2 tapahtui kun tshetsheenijoukot soluttautuivat kaupunkin kattavan tiedustelun jälkeen. Tiedustelun toteuttivat kahden tai kolmen kuukauden aikana taistelijat, jotka kykenivät sulautumaan paikalliseen siviiliväestöön. Tshetsheenijoukot hyökkäsivät yhtä aikaa kaupungin avainkohteisiin. Venäläisiä miehitysjoukkoja ei yllätetty operatiivisesti (sisäministeriön ministeri Anatoli Kulikov pyysi toistuvasti lisäjoukkoja, koska oli ennakoinut hyökkäystä), mutta ne eivät kyenneet taktisesti estämään hyökkäystä tai lyömään sitä takaisin. Venäläiset vetäytyivät hätäisesti ja pian sen jälkeen neuvottelut lopettivat taistelut ja Groznyi jäi tshetsheenien haltuun. Venäläisten havainnot Groznyi 2:sta olivat:
1. Kun kaupunki on vallattu, se pitää varmistaa ja vartioida. Armeija on hallituksen näkyvin edustaja alueella, joten sen on otettava vastuulleen moni siviihallinnon tehtäviä. Näihin kuuluu muun muassa terveydenhoito, puhtaanapito, yleiset työt, yleinen turvallisuus, joukkoliikenne, sähkö, ruuanjakelu, puhdas vesi ja alkeellinen hallinto. Kaupunkiin tuli huomattava venäläinen varuskunta, mutta tässä tapauksessa se oli liian pieni. Kun vahvistuksia pyydettiin, niitä ei saatu.
2. Vastatiedustelu on erittäin tärkeää, kun pidetään hallussa vallattua kaupunkia. Kaikkia tulo- ja poistumisväyliä pitää valvoa. Groznyin kokoisessa kaupungissa, johon tuli 123 tietä, tämä oli mahdoton tehtävä. Joukot olivat liian hajallaan. Paikallispoliisi on tällaiseen vartiointitehtävään erinomainen, jos siihen voi luottaa.
3. Miehittävän joukon on voitettava puolelleen siviiliväestö. Vihamielinen väestö on vastapuolelle ehtymätön tiedonlähde. Neutraali väestö on parempi kuin vihamielinen, mutta miehittäjän puolella oleva väestö on luotettavan tiedon lähde. Venäläiset saivat tiedustelutieto paikallisilta, mutta niin saivat kapinallisetkin. Jälkimmäisten tiedot osoittautuivat paremmiksi.
Voisin olettaa, että melko yleisesti kuvitellaan suomalaisen siviiliväestön olevan vähintään lievästi vihamielinen miehittäjiä kohtaan kaikissa tilanteissa. Sitten voidaan miettiä, että kuinka pitkään jaksaa olla vihoissaan, kun ainut keino ruokkia omat lapset on hakea ruokaa miehittäjän kuorma-auton lavalta. Miehitysjoukot ovat reiluja ja ystävällisiä eikä minkäänlaista siviilien kaltoinkohtelua suvaita. Suomalaisjoukkoja ei ole näkynyt viikkoihin, mutta välillä jäi ruoka tulematta, kun huoltokuljetus oli väijytetty. Tässä voi kovemmankin maanpuolustajan puntti tutista.
4. Venäläisten sotilaiden huono käytös vieraannutti paikallisväestön; myös etniset venäläiset. Venäläissotilaat etsivät aina syötävää ja juotavaa ja hankkivat sen varusteitaan myymällä, varastamalla tai ryöstämällä.
Niin, eihän se Groznyissa ihan hyvin mennyt, mutta toimenpiteisiin ryhdyttiin. Tämä on kurikysymys ja jos tämä halutaan saada hallintaan, niin kyllä se onnistuu. Siinä vaiheessa kun johdonmukaisesti kaikki siviilejä kohtaan kovakouraisia olleet ammutaan, niin luulisi tyhmemmänkin oppivan.
5. Miehitysarmeijalla tulee olla reservejä ja nopeaan toimintaan kykeneviä joukkoja. Jos kaikki joukot ovat kiinnitettyinä vartio- ja varmistustehtäviin, ketään ei voida irrottaa suunniteltujen hyökkäysten torjuntaan.
Vastustajan joukkojen sitomiseenhan hajautettu taistelu oikeastaan perustuu, joten jos se pystyy edes siihen, niin muilla joukoilla on enemmän toimintamahdollisuuksia.
6. Kun taistelut ovat edenneet pois kaupungista, miehitysjoukoiksi laitetaan yleensä huonommin koulutettuja ja varustettuja joukkoja. Panssarivaunuja, tykistöä tai ilmatukea ei juurikaan ole. Nämä puutteet tulevat erityisen hyvin esille, kun vastustaja hyökkää odottamatta.
Groznyi 3 (Tammikuu 2000, venäläisten voitto)
Vuonna 1995 venäläiset etenivät suoraan Groznyiin hyvin vähäisellä tykistön tai tiedustelun valmistelulla. Vuonna 2000 käytettiin täysin toisenlaista lähestymistapaa. Venäläiset joukot saartoivat kaupungin ja käyttivät epäsuoraa lähestymistapaa, mikä toi eri tasoisia onnistumismahdollisuuksia. Huolimatta länsimaisten analyytikkojen pessimistisistä arvioista, venäläisten kattava uudistus rakennetun alueen toimintatavoissaan osoitti sen, että ensimmäisestä Groznyin taistelusta oli otettu opiksi ja opit oltiin saatu käytäntöön. Jos venäläisten arvosana ensimmäisestä Groznyin taistelusta oli hylätty, vuonna 2000 he ansaitsivat vähintään hyvän. Seuraavia korjausliikkeitä tehtiin:
1. Venäläiset voittivat informaatiosodan joukkotiedotusvälineissä ja kertomalla oman versionsa tapahtumista saivat pidettyä väestön hallinnon joukkojen puolella.
2. Venäläiset käyttivät entisen Groznyin pormestarin, Bislan Gantemirovin, yhteyksiä ja tietoja sekä hänen tshetsheenijoukkojaan hyökkäyksen aloituksen apuna. Tällä tavoin tilanne saatiin varmistettua ja paikallisväestöltä saatiin tiedustelutietoa, jota hallinnon joukot eivät olisi saaneet.
3. Panssarintorjunta-aseiden tehoa rakennetulla alueella kunnioitettiin. Tästä syystä panssaroituja ajoneuvoja käytettiin vain harvoin kaupunkitaisteluissa. Sen sijaan panssarivaunut ja tykistö ryhmitettiin Groznyitä ympäröiville kukkuloille tulitukeen. Tämä oli venäläinen versio "etäsodankäynnistä", jota NATO-joukot käyttivät Kosovossa. Tosin karkea ja epätarkempi.
4. Suoraviivaisia hyökkäyksiä tehtiin vähemmän. Sen sijaan venäläiset tiedustelujoukot sekä Gantemirovin joukot soluttautuivat kaupunkiin ja etsivät vastarintapesäkkeitä. Tämän jälkeen löydetyt kohteet tuhottiin tykistöllä ja ilmavoimilla.
5. Venäläiset käyttivät salattuun viestiliikenteeseen kykeneviä välineitä. Vuonna 1995 tshetsheenit pystyivät seuraamaan venäläistä radioliikennettä lähes koko ajan.
6. Kaupunki saarrettiin kokonaan eikä helppoja ulospääsyjä jätetty. Tämä vaikeutti kapinallisten huoltoa ja joukkojen rotaatiota.
7. Venäläiset lepuuttivat joukkojaan aina kun mahdollista. Stressireaktioiden vaikutus oli todettu ja siihen kiinnitettiin suurta huomiota.
Tästä ehkä tärkeimpänä havaintona pidän sitä, että venäläiset onnistuivat viidessä vuodessa tekemään laajamittaisia käytännön muutoksia toimintatapoihinsa ja koulutukseensa. Viisi vuotta on sotilashommissa ja tässä mittakaavassa todella vähän. Tämä viittaa myös siihen, että tahto ja resurssit uudistuksille olivat kunnossa jo silloin. Tahti tuntuu kiihtyneen.
Toinen seikka on se, että meillä viljelty mantra venäläisten sotaliikkeiden yksinkertaisuudesta ja suoraviivaisuudesta ovat käytännössä puppua. Siellä osataan ajatella ja soveltaa tilanteen mukaan. Vastustajan aliarvioiminen on pahin virhe, mitä voi sotilashommissa tehdä.
Lisäksi ei saa unohtaa sitä, että kaikki Suomen kansalaiset eivät välttämättä ole nykyisen yhteiskuntajärjestelmän kannalla.
Groznyi 3:n opit olivat:
1. Hyökkäystä ei tehty suoraan Groznyiin, vaan ensin vallattiin laajoja alueita Tshetsheniasta. Yhteensä yli satatuhatta sotilasta saapui Tshetsheniaan ja noin viisikymmentätuhatta saartoi Groznyin. Tämä joukko oli monta kertaa suurempi kuin Groznyissa vuonna 1995 ollut osasto.
Groznyi on väkiluvultaan tällä hetkellä noin Espoon kokoinen. Eli Suomen mittakaavassa puhutaan suurin piirtein pääkaupunkiseudun taisteluista, kun verrataan sitä Groznyiin. Muut kaupungit Suomessa ovat aika pieniä ja niiden saartaminen tai kiertäminen onnistuu yleensä hyvin.
2. Armeija ei sallinut tulitaukoja, joiden aikana tshetsheenit olivat ensimmäisen taistelun aikana voineet täydentää ja suorittaa ryhmitysmuutoksia. Tämä poisti myös hallituksen joukkojen valitukset siitä, että poliitikot estivät venäläisten voiton.
3. Voimankäytössä oli useita uusia muotoja. Kaupungin kaavoitusta tutkittiin tarkemmin, jotta voitiin selvittää muun muassa viemäreiden ja öljyputkien kulku. Karttoja oli aikaisempaa useammilla upseereilla ja vuonna 1999 pidettiin useita harjoituksia johtajille ja esikunnille. Tähän kuului armeijan kenraalieverstin nimittäminen sisäministeriön Pohjois-Kaukasuksen joukkojen johtoon, jotta yhteistoiminta armeijan joukkojen kanssa paranisi. Tärkein varusteissa tapahtunut kehitys olivat termobaariset aseet Shmel sekä TOS-1. Näiden lisäksi ELSOon ja tiedusteluun panostettiin enemmän kuin aikaisemmin. Venäläiset onnistuivat paljon paremmin suojaamaan oman viestiliikenteensä ja seuraamaan vastapuolen liikennettä. Venäläinen tykistö käytti vyöhykkeisiin jaettua tulenjohtomenetelmää, minkä ansiosta tykki- tai kranaatinheitinpatteri pystyi tukemaan moottoroitua jalkaväkikomppaniaa.
4. Tshetsheenien taktiikka pysyi monipuolisena ja joustavana. Tshetsheenien taistelu oli keskusjohtoisempaa kuin aikaisemmin, koska venäläiset eivät enää edenneet kaupunkiin suurina suojattomina osastoina. Venäläisten joukkojen pääsyä rakennuksiin hidastettiin estetöillä ja tshetsheenit pyrkivät edelleen lähitaisteluun tulituen käytön vaikeuttamiseksi. Rakennusten välillä liikkumiseen käytettiin enemmän juoksuhautoja. Tarkka-ampujia käytettiin harhauttamistarkoituksissa. Kaupallisten lähiradioiden ja satelliittipuhelimien käyttöä jatkettiin.
5. Venäläisillä joukoilla on edelleen ongelmia. Näihin kuuluvat luotettavien omatunnistusjärjestelmien puute, lentäjien heikko pimeätoimintakyky, puutteet taistelujärjestyksen luomiseen kaupungissa sekä rakennetun alueen taistelun opetuksen vähyyys sotilasopetuslaitoksissa. Vastapuolen hankkimat kaupalliset viestivälineet pystyivät edelleen tekemään tyhjäksi jopa uusimpien sotilaskäytössä olevien välineiden tehokkuuden. Yhteistoiminta armeija ja sisäministeriön joukkojen välillä ei vieläkään toiminut kunnolla huolimatta useista yhteistoimintaharjoituksista. Kurinpidolliset ongelmat jatkuivat myös. Sotilailta oli yhä mahdollista ostaa aseita ja heitä pystyi lahjomaan. Sotavankien ja siviilien kaltoinkohtelu jatkui.
---------------------------------------------------
Karkeasti voitaneen sanoa, että tshetsheenien menestys perustui loppujen lopuksi vihollisen heikkouksiin ja hölmöilyyn. Näitä toki osattiin käyttää hyväksi ja tshetsheeneillä oli hyvin koulutettuja joukkoja tutussa maastossa. Mutta on ERITTÄIN VAARALLISTA vetää sellaisia johtopäätöksiä kuten: "Venäläiset on ihan surkeita.", "Tshetsheenit pärjäsi, niin mekin pärjätään." tai "Partioittain hajautettu toiminta on ratkaisu kaikkeen." Kyseessä oli kuitenkin hieman yksinkertaistaen vain yksi kaupunki.
Lisäksi on huomattava venäläisten kyky ja halu uudistaa toimintatapojaan. Heillä oli jo aikaisemmin kokemusta sissitaktiikoita vastaan toimimisesta Afganistanista ja Tshetshenian tapahtumat virkistivät tätä. Partiokoossa tuliylläköitä ja väijytyksiä tekevä runsaasti miinoja käyttävä joukko on heille tuttu ja vastatoimenpiteitä on mietitty. Ja kun mietitään isompia kuvioita, niin voidaanko Tshetshenia - Georgia - Ukraina sarjassa nähdä jatkumo, jossa tavallaan koulutetaan ja harjoitetaan oikeastaan koko Venäjää erilaisiin sodankäyntitapoihin? Siinä ohessa tietysti pieniä poliittisia voittoja yrittäen. Tshetshenian rähinät käytiin käytännössä Venäjän omalla alueella. Georgia oli suhteellisen syrjässä ja pieni, mutta sopivan kokoinen palikka seuraavalle askeleelle. Ja kun opit saatiin edellisistä, niin nyt kokeillaan Ukrainassa. Toki muitakin syitä konfliktille on ja ne todennäköisesti painavat vaakakupissa enemmän kuin harjoittelu.
Vaikka saattaa vaikuttaa siltä, että vastustaisin hajautettua taistelutapaa, niin lähinnä saan näppylöitä siihen liittyvästä ylistyslaulusta. Kyseessä on kuitenkin vain yksi taistelutapa muiden joukossa, jota käyttää osa maajoukoista. Muita taistelutapoja tarvitaan edelleen eikä hajautetulla taistelulla ratkaista mitään, vaikka se saattaa osoittautua hyvinkin tehokkaaksi. Lisäksi hajautettuun taisteluun liittyy kohtuullisen isoja kysymysmerkkejä, joiden vastausta saan odotella varmaan aika kauan. (Älkää linkittäkö mitään julkisia opetuspaketteja; nähty, luettu, ei apua.)
Lopuksi koosteena Groznyin taisteluista löytyneitä avaintekijöitä menestykseen:
1. Tunne vihollisesi. Kalusto, suorituskyvyt ja toimintatavat sekä tiedustelu, tiedustelu ja tiedustelu.
2. Koulutus, koulutus ja koulutus.
3. Aselajien ja joukkojen yhteistoiminta.
4. Kyky soveltaa tilanteen mukaan.
5. Huollon järjestelyt.
6. Riittävän yksinkertainen toiminta ja taisteluajatus.
Joku on varmasti tähänkin artikkeliin törmännyt ja se saattaa jossain foorumin syövereissäkin olla, mutta en lähtenyt etsimään.
Alkuperäinen artikkeli on luettavissa täältä:
http://fmso.leavenworth.army.mil/documents/Rusn_leslrn.htm
Käännös on alla ja sen seassa on kommenttiraita. Suosittelen epäselvissä kohdissa lukemaan alkuperäisartikkelin, koska käännöstyöhön ei panostettu ihan täysillä.
---------------------------------------------------
Venäläisten havaintoja Groznyin taistelusta
Groznyi 1 (Tammikuu 1995, loppujen lopuksi venäläisten voitto)
Venäjän armeija hyökkäsi Tshetsheniaan joulukuussa 1994 ja eteni välittömästi Groznyiin saartaen sen kolmelta puolelta. Seuranneissa taisteluissa asevoimat oppivat paljon kaupungeissa taistelusta. Nämä opit olivat:
1. Joukoille täytyy opettaa paikallista kulttuuria, jotta ei aiheuteta haittaa omalle toiminnalle pelkästä tietämättömyydestä. Venäläiset sotilaat tekivät useita vakavia etikettivirheitä toimiessaan tshetsheenisiviilien kanssa. Loukatuista tai kaltoinkohdelluista siviileistä tuli aktiivisia taistelijoita tai heidän tukijoitaan. Veneäläiset myöntävät aliarvioineensa uskonnon ja kulttuurin vaikutukset.
Suomessa kulttuuri on "normaalin länsimainen" eikä uskonnolla ole suurta vaikutusta.
2. Taistelijat pitää pystyä erottamaan taisteluihin osallistumattomista jollakin tavalla. Tyhjissä kaupungeissa taistelemisen aika on ohi. Paikallisilla siviileillä ei ole paikkaa mihin mennä ja he jäävät niille sijoilleen. Venäläisten oli pakko tarkastaa siviilit sotavarustuksen varalta sekä etsiä ruhjeita olkapäistä, ruutijälkiä käsistä tai ruudin ja aseöljyn hajua henkilöistä.
Tämä on meidän tilanteessamme enimmäkseen hyökkääjän ongelma. Toisaalta voitaisiin tarkoituksella jättää siviileitä miehittäjän alueelle, mutta siinä voi sitten miettiä omaa moraaliaan.
3. Taistelu rakennetulla alueella vaikuttaa henkisesti niin voimakkaasti, että on oltava suuret reservit, jotta joukkoja voidaan kierrättää lepoon. Jos näin voidaan tehdä, joukko kestää pitkään. Jos näin ei tehdä, joukon taistelukykyä ei voida palauttaa.
Miten pitkään pärjää suomalainen hajautettu taistelija, jos vastustaja pystyy pitämään jonkinlaista painetta yllä? Metsätaistelu ei ole välttämättä niin intensiivistä kuin rakennetulla alueella, mutta taistelu edelleen rasittaa. Pitkät siirtymiset jalan, erikoisjoukkojen pelko, haavoittuneiden evakuoinnin ja muun huollon hankaluudet, lyhyt koulutusaika tehtäviin ja ihmisten yleinen kaupunkilaistuminen ei ainakaan vähennä stressiä hajautetussa taistelussa.
4. Koulutus ja kuri ovat erittäin tärkeitä. Ilman niitä ei voi saavuttaa mitään. Koulutusta voi joutua antamaan taistelualueella. Kuria on vaadittava. Kun se alkaa lipsumaan, seuraukset ovat tuhoisat.
Hajautettu taistelutapa vaatii reserviläisjohtajilta erittäin paljon. Joukkueenjohtajakin voi olla kaukana komppanianpäälliköstä puhumattakaan. Mitä pelimerkkejä ryhmänjohtajalla oikeasti on, jos omat taistelijat ilmoittavat, että heitä ei kiinnosta? Varsinkin väsyneenä ja stressaantuneena on hirveän helppo jäädä kuusen juurelle nukkumaan ja sanoa, että vihollinen oli niin vahvan, ettei väijytystä voinut tehdä. Kuka tulee tarkastamaan?
5. Tshetsheenit käyttivät hyvin paljon kännyköitä, lähiradioita, improvisoituja TV-asemia, kevyitä videokameroita ja internetiä voittaakseen informaatiosodan. Tämä yllätti venäläiset ja he myönsivät menettäneensä Groznyista tulevan informaation hallinnan aikaisin eivätkä he koskaan saaneet sitä takaisin. Venäläiset vannoivat, etteivät toiste häviäisi informaatiosotaa.
Ukrainassa näyttäisi olevan informaatiosota aivan toisella tasolla hallussa. Eihän vastapuolen informaatiota pysty estämään, mutta tilannekuva on saatu varsin sekavaksi, mikä hidastaa päätöksentekoa poliittisella ja strategisella tasolla. Pitäisikö meillä olla tshetsheenien tapaan alatasojen informaatiosotaa, vai pitäisikö se pitää paremmin johdettuna "virallisena" organisaationa? Mitkä olisivat hyödyt ja haitat?
6. Sinkojen suuri määrä ja niiden sovelletut käyttötavat yllättivät venäläiset. Singoilla ammuttiin kaikkea mikä liikkui. Niitä ammuttiin kranaatinheittimien tapaan korkeilla kulmilla rakennusten yli, aluevaikutteisina aseina jalkaväkeä vastaan, PST-aseina sekä ajoittain ilmatorjunnassakin. Joskus sinkoja ammuttiin kurinalaisina yhteislaukauksina ja ne olivat tarkkuuskiväärien rinnalla tshetsheenien suosituin ase. Venäläiset eivät kohdanneet pelkästään hyvin koulutettuja ja varustettuja tshetsheenien tarkka-ampujia, vaan myös suuria määriä tukiampujia, jotka olivat hyvin tehokkaita tavallisilla sotilaskivääreillä. Näitä vastaan toimiminen oli hyvin hankalaa ja vaati yleensä voimakasta tulenkäyttöä. Tshetsheenit toimivat tavanomaisesti kolmen hengen partiossa, johon kuului sinkomies, konekivääriampuja ja tarkka-ampuja. Kolmesta viiteen partiota toimi yhteistyössä samalla alueella.
7. Venäläiset huomasivat, että koulutettua jalkaväkeä tarvitaan paljon.
8. Yksiköiden välirajat olivat edelleen heikkoja kohtia, mutta rakennetulla alueella välirajoja oli myös korkeussuunnassa. Joissakin tilanteissa venäläisillä oli hallussaan rakennuksen alakerta ja katto, mutta tshetsheenit olivat välikerroksissa.
9. Väijytykset olivat yleisiä. Tshetsheenit saattoivat toimia maan alta, katutasosta ja katoilta. Tulta keskitettiin aina kun mahdollista. Useista suunnista tuleva tulitus rajoitti vastatoimenpiteitä ja päätöksentekokykyä. Väijyttäjien irtautumisreitit oli etukäteen määrätty.
10. Tshetsheenien yleisin vastatoimi venäläisten kasvaneeseen epäsuoraan tuleen ja ilmavoimiin oli venäläisten joukkojen "halaaminen". Jos tällä tavoin venäläisten epäsuoratuli ja ilmaiskut saatiin loppumaan, taistelusta tuli ryhmä- ja joukkuetason toimintaa, jossa venäläiset olivat heikoimmillaan.
11. Venäläisten joukkojen henkinen ja fyysinen terveys alkoi kärsimään melkein heti kiivaiden taisteluiden alettua. Alle kuukaudessa melkein 20% venäläisista sotilaista kärsi virushepatiiteista. Virushepatiitit ja kolera työllistivät eniten lääkintähenkilöstöä. Ongelmia aiheuttivat myös suolistosairaudet, kurkkumätä, pahanlaatuinen pernarutto ja rutto. Tautien syynä oli puhtaan juoma- ja pesuveden puute. Virushepatiittitartunnat putosivat kesällä, mutta niiden tilalle tuli vakavia suolistoinfektioita. Peseytymismahdollisuuksien puute taistelualueiden lähellä johti täiden massalisääntymiseen.
Hajautetun taistelutavan hyvä puoli on se, etteivät tartuntataudit leviä kovinkaan laajalle. Kuitenkin nousee taas mieleen, mitä sitten tehdään, kun joku sairastuu? Evakuointiketju on melko pitkä. Vesi ei Suomesta välttämättä ihan ensimmäisenä lopu, mutta huono hygienia voi silti nousta ongelmaksi. Hyökkääjää todennäköisesti myös helpottaa Suomen runsas pintavesistö ja hyväkuntoinen infrastruktuuri. Ja ennen kuin joku saa päähänsä, että "voidaanhan me tuhota kaikki", niin voidaan miettiä seuraavia juttuja:
1. Mahdollinen alueelle jäävä siviiliväestö.
2. Sodan jälkeen tapahtuva jälleenrakennustyö
3. Milloin hävitystyö tehdään? Liian ajoissa tai jopa turhaan? Vai liian myöhään jolloin ei ehditä?
12. Erään tutkimuksen mukaan yli 1300:sta miehestä noin 72%:lla oli jonkinlainen henkinen oire. Melkein 75%:lla oli yliherkkiä. Noin 28%:lla oli hermostollisia reaktioita ja noin joka kymmenellä oli akuutteja tunnereaktioita. Venäläisten suositusten mukaan armeijakunnassa tulisi olla kaksi psykofysiologia, yksi psykofarmakologi, yksi psykiatri ja yksi psykologi. Vaikka Afganistanista saatujen kokemusten perusteella oltiin voitu varautua ruumillisiin terveysongelmiin, näin suuriin henkisiin oireisiin ei oltu varauduttu. Monet pysyvät taistelustressitappiot johtuivat siitä, ettei välittömiä hoitotoimenpiteitä voitu suorittaa.
Hajautetun taistelutavan henkinen paine on aika kova. Purkutoimenpiteitä voidaan toki opettaa varusmieskoulutuksen aikana, mutta ollaan nyt realisteja ja todetaan, ettei se ole oikeasti mikään ratkaisu. Lisäksi on hyvä huomioida se, että suurimman paineen alla ovat todennäköisesti johtajat, joiden romahdus on kaikkein pahin juttu. Mitä tälle voisi tehdä?
13. Tshetsheenit eivät pelänneet panssarivaunuja. Käsketyt PST-osastot ampuivat yhteislaukauksen kohteena olleen osaston ensimmäiseen ja viimeiseen ajoneuvoon. Kun ne oli tuhottu, jäljelle jääneita poimittiin yksitellen. Venäläiset menettivät 20/26 panssarivaunua, 102/120 rynnäkköpanssarivaunua ja 6/6 ZSU-23-ilmatorjuntapanssarivaunua ensimmäisten kolmen päivän aikana. Tshetsheenit valitsivat tuliasemansa vaunuaseiden tulialueen ylä- tai alapuolelta. Venäläisten varusmiesjalkaväki kieltäytyi jalkautumasta ja tuhoutui usein ajoneuvoonsa ampumatta laukaustakaan. Eliittijalkaväki suoriutui paljon paremmin, mutta alkuvaiheessa yhteistoiminta panssarivaunujen kanssa ei toiminut. Myös jalkaväen pieni määrä oli ongelma. Useissa alkuvaiheessa tuhoutuneissa BMP-vaunuissa oli hyvin vähän jos ollenkaan jalkaväkeä. Tshetsheenit sovelsivat taktiikoitaan tilanteen mukaan, kun venäläiset luottivat enemmän raakaan voimaan.
Metsämaastossa on kaupunkia vaikeampi päästä korkeussuunnassa tulialueelta pois. Lisäksi nostaisin esille suomalaisen PST-koulutuksen tason. Ja siitä erityisesti vastustajan tuntemisen. Yksittäinen panssarivaunu on helppo nakki, mutta kuinka monessa paikassa oikeasti ymmärretään mihin vahvennettu mekanisoitu komppania tukevine aselajeineen pystyy ja miten se voi toimia? Liian usein vastaosastoa ei mietitä kunnolla, vaan käytetään liian pieniä, kouluttamattomia ja vääränlaisella kalustolla varustettuja joukkoja. Vääristä mielikuvista pois oppiminen tehdään todennäköisesti verta vuodattaen. Koulutuksessa olevien mekanisoitujen varusmiesjoukkojen tai reserviläisten käyttö maaliosastona on usein hukkaan heitettyä aikaa. Vaikka ei ajeltaisi pelkkää maaliajoa, niin omien mekanisoitujen joukkojen päävastustajana ei ole puhdas jalkaväkijoukko. Tietysti jos olisi olemassa ihan oma valtakunnallinen vastaosasto jenkkien OPFORin tyyliin, niin kaikki olisi hyvin. Mutta tuskin tulemme näkemään.
14. Venäläisten kuolleita ja haavoittuneita ripustettiin tshetsheenien puolustusasemien ikkunoihin. Venäläiset joutuivat ampumaan omien ruumiita saadakseen vaikutusta puolustajiin. Venäläisten sotavankien päitä leikattiin irti ja niitä aseteltiin kaupunkiin johtavien venäläisten huolto- ja täydennysreittien varsille. Sekä venäläisten että tshetsheenien ruumiita ansoitettiin rutiininomaisesti.
Tähän ei välttämättä kannata suomalaisen puolustajan lähteä. Todennäköisesti vastustajan taistelijoiden sekä ulkomaalaisten mielialoihin voidaan parhaiten vaikuttaa periaatteella "Puhtain asein puhtaan asian puolesta". Mahdollinen miehittäjä on jo valmiiksi sen verran moraalisesti heikommin oikeutettu, että julmuuksilla vain herätettäisiin vihaa.
15. Tshetsheenien raakuus ja julmuus ei yllättänyt venäläisiä toisin kuin ansojen ja miinojen monimutkainen käyttö. Tshetsheenit ansoittivat ja miinoittivat kaiken ja heillä oli hyvä näkemys keskiverron venäläisen sotilaan toiminnasta ja reaktioista. Miina- ja ansatietoisuutta oli vaikea ylläpitää.
Käsin asennetut miinat ja panokset, joiden käytössä pystyi soveltamaan osoittautuivat tehokkaiksi.
16. Venäläiset olivat tyytyväisiä suurimpaan osaan jalkaväen aseistaan. Suojaton panssarivaunu oli tuhoon tuomittu (liian haavoittuva, liian hankala, kömpelö, näkyvyys oli huono, aseita ei voitu käyttää tehokkaasti lähietäisyydelle). Telatykistö, ilmatorjunta-aseet ja rynnäkköpanssarivaunut olivat tehokkaampia kaupungissa, mutta eivät huomattavan paljon parempia. Joidenkin ei-tappavien aseiden, kuten mellakka- ja tainnutuskaasujen, käyttöä suositeltiin tulevaisuudessa. Liekinheitin havaittiin erittäin käyttökelpoiseksi aseeksi; etenkin termobaarinen RPO-A. Loppujen lopuksi molemmilla puolilla vahva eri aselajeja yhdistelevä joukko ja joustava johtaminen merkitsi enemmän kuin yksittäiset aseet. Reaktiivipanssaroidut ajoneuvot selviytyivät, kun muilla oli ongelmia. Perään ja kattoon tähdätyt laukaukset olivat vaarallisimmat.
Groznyi 2 (Elokuu 1996, tshetsheenien voitto)
Groznyi 2 tapahtui kun tshetsheenijoukot soluttautuivat kaupunkin kattavan tiedustelun jälkeen. Tiedustelun toteuttivat kahden tai kolmen kuukauden aikana taistelijat, jotka kykenivät sulautumaan paikalliseen siviiliväestöön. Tshetsheenijoukot hyökkäsivät yhtä aikaa kaupungin avainkohteisiin. Venäläisiä miehitysjoukkoja ei yllätetty operatiivisesti (sisäministeriön ministeri Anatoli Kulikov pyysi toistuvasti lisäjoukkoja, koska oli ennakoinut hyökkäystä), mutta ne eivät kyenneet taktisesti estämään hyökkäystä tai lyömään sitä takaisin. Venäläiset vetäytyivät hätäisesti ja pian sen jälkeen neuvottelut lopettivat taistelut ja Groznyi jäi tshetsheenien haltuun. Venäläisten havainnot Groznyi 2:sta olivat:
1. Kun kaupunki on vallattu, se pitää varmistaa ja vartioida. Armeija on hallituksen näkyvin edustaja alueella, joten sen on otettava vastuulleen moni siviihallinnon tehtäviä. Näihin kuuluu muun muassa terveydenhoito, puhtaanapito, yleiset työt, yleinen turvallisuus, joukkoliikenne, sähkö, ruuanjakelu, puhdas vesi ja alkeellinen hallinto. Kaupunkiin tuli huomattava venäläinen varuskunta, mutta tässä tapauksessa se oli liian pieni. Kun vahvistuksia pyydettiin, niitä ei saatu.
2. Vastatiedustelu on erittäin tärkeää, kun pidetään hallussa vallattua kaupunkia. Kaikkia tulo- ja poistumisväyliä pitää valvoa. Groznyin kokoisessa kaupungissa, johon tuli 123 tietä, tämä oli mahdoton tehtävä. Joukot olivat liian hajallaan. Paikallispoliisi on tällaiseen vartiointitehtävään erinomainen, jos siihen voi luottaa.
3. Miehittävän joukon on voitettava puolelleen siviiliväestö. Vihamielinen väestö on vastapuolelle ehtymätön tiedonlähde. Neutraali väestö on parempi kuin vihamielinen, mutta miehittäjän puolella oleva väestö on luotettavan tiedon lähde. Venäläiset saivat tiedustelutieto paikallisilta, mutta niin saivat kapinallisetkin. Jälkimmäisten tiedot osoittautuivat paremmiksi.
Voisin olettaa, että melko yleisesti kuvitellaan suomalaisen siviiliväestön olevan vähintään lievästi vihamielinen miehittäjiä kohtaan kaikissa tilanteissa. Sitten voidaan miettiä, että kuinka pitkään jaksaa olla vihoissaan, kun ainut keino ruokkia omat lapset on hakea ruokaa miehittäjän kuorma-auton lavalta. Miehitysjoukot ovat reiluja ja ystävällisiä eikä minkäänlaista siviilien kaltoinkohtelua suvaita. Suomalaisjoukkoja ei ole näkynyt viikkoihin, mutta välillä jäi ruoka tulematta, kun huoltokuljetus oli väijytetty. Tässä voi kovemmankin maanpuolustajan puntti tutista.
4. Venäläisten sotilaiden huono käytös vieraannutti paikallisväestön; myös etniset venäläiset. Venäläissotilaat etsivät aina syötävää ja juotavaa ja hankkivat sen varusteitaan myymällä, varastamalla tai ryöstämällä.
Niin, eihän se Groznyissa ihan hyvin mennyt, mutta toimenpiteisiin ryhdyttiin. Tämä on kurikysymys ja jos tämä halutaan saada hallintaan, niin kyllä se onnistuu. Siinä vaiheessa kun johdonmukaisesti kaikki siviilejä kohtaan kovakouraisia olleet ammutaan, niin luulisi tyhmemmänkin oppivan.
5. Miehitysarmeijalla tulee olla reservejä ja nopeaan toimintaan kykeneviä joukkoja. Jos kaikki joukot ovat kiinnitettyinä vartio- ja varmistustehtäviin, ketään ei voida irrottaa suunniteltujen hyökkäysten torjuntaan.
Vastustajan joukkojen sitomiseenhan hajautettu taistelu oikeastaan perustuu, joten jos se pystyy edes siihen, niin muilla joukoilla on enemmän toimintamahdollisuuksia.
6. Kun taistelut ovat edenneet pois kaupungista, miehitysjoukoiksi laitetaan yleensä huonommin koulutettuja ja varustettuja joukkoja. Panssarivaunuja, tykistöä tai ilmatukea ei juurikaan ole. Nämä puutteet tulevat erityisen hyvin esille, kun vastustaja hyökkää odottamatta.
Groznyi 3 (Tammikuu 2000, venäläisten voitto)
Vuonna 1995 venäläiset etenivät suoraan Groznyiin hyvin vähäisellä tykistön tai tiedustelun valmistelulla. Vuonna 2000 käytettiin täysin toisenlaista lähestymistapaa. Venäläiset joukot saartoivat kaupungin ja käyttivät epäsuoraa lähestymistapaa, mikä toi eri tasoisia onnistumismahdollisuuksia. Huolimatta länsimaisten analyytikkojen pessimistisistä arvioista, venäläisten kattava uudistus rakennetun alueen toimintatavoissaan osoitti sen, että ensimmäisestä Groznyin taistelusta oli otettu opiksi ja opit oltiin saatu käytäntöön. Jos venäläisten arvosana ensimmäisestä Groznyin taistelusta oli hylätty, vuonna 2000 he ansaitsivat vähintään hyvän. Seuraavia korjausliikkeitä tehtiin:
1. Venäläiset voittivat informaatiosodan joukkotiedotusvälineissä ja kertomalla oman versionsa tapahtumista saivat pidettyä väestön hallinnon joukkojen puolella.
2. Venäläiset käyttivät entisen Groznyin pormestarin, Bislan Gantemirovin, yhteyksiä ja tietoja sekä hänen tshetsheenijoukkojaan hyökkäyksen aloituksen apuna. Tällä tavoin tilanne saatiin varmistettua ja paikallisväestöltä saatiin tiedustelutietoa, jota hallinnon joukot eivät olisi saaneet.
3. Panssarintorjunta-aseiden tehoa rakennetulla alueella kunnioitettiin. Tästä syystä panssaroituja ajoneuvoja käytettiin vain harvoin kaupunkitaisteluissa. Sen sijaan panssarivaunut ja tykistö ryhmitettiin Groznyitä ympäröiville kukkuloille tulitukeen. Tämä oli venäläinen versio "etäsodankäynnistä", jota NATO-joukot käyttivät Kosovossa. Tosin karkea ja epätarkempi.
4. Suoraviivaisia hyökkäyksiä tehtiin vähemmän. Sen sijaan venäläiset tiedustelujoukot sekä Gantemirovin joukot soluttautuivat kaupunkiin ja etsivät vastarintapesäkkeitä. Tämän jälkeen löydetyt kohteet tuhottiin tykistöllä ja ilmavoimilla.
5. Venäläiset käyttivät salattuun viestiliikenteeseen kykeneviä välineitä. Vuonna 1995 tshetsheenit pystyivät seuraamaan venäläistä radioliikennettä lähes koko ajan.
6. Kaupunki saarrettiin kokonaan eikä helppoja ulospääsyjä jätetty. Tämä vaikeutti kapinallisten huoltoa ja joukkojen rotaatiota.
7. Venäläiset lepuuttivat joukkojaan aina kun mahdollista. Stressireaktioiden vaikutus oli todettu ja siihen kiinnitettiin suurta huomiota.
Tästä ehkä tärkeimpänä havaintona pidän sitä, että venäläiset onnistuivat viidessä vuodessa tekemään laajamittaisia käytännön muutoksia toimintatapoihinsa ja koulutukseensa. Viisi vuotta on sotilashommissa ja tässä mittakaavassa todella vähän. Tämä viittaa myös siihen, että tahto ja resurssit uudistuksille olivat kunnossa jo silloin. Tahti tuntuu kiihtyneen.
Toinen seikka on se, että meillä viljelty mantra venäläisten sotaliikkeiden yksinkertaisuudesta ja suoraviivaisuudesta ovat käytännössä puppua. Siellä osataan ajatella ja soveltaa tilanteen mukaan. Vastustajan aliarvioiminen on pahin virhe, mitä voi sotilashommissa tehdä.
Lisäksi ei saa unohtaa sitä, että kaikki Suomen kansalaiset eivät välttämättä ole nykyisen yhteiskuntajärjestelmän kannalla.
Groznyi 3:n opit olivat:
1. Hyökkäystä ei tehty suoraan Groznyiin, vaan ensin vallattiin laajoja alueita Tshetsheniasta. Yhteensä yli satatuhatta sotilasta saapui Tshetsheniaan ja noin viisikymmentätuhatta saartoi Groznyin. Tämä joukko oli monta kertaa suurempi kuin Groznyissa vuonna 1995 ollut osasto.
Groznyi on väkiluvultaan tällä hetkellä noin Espoon kokoinen. Eli Suomen mittakaavassa puhutaan suurin piirtein pääkaupunkiseudun taisteluista, kun verrataan sitä Groznyiin. Muut kaupungit Suomessa ovat aika pieniä ja niiden saartaminen tai kiertäminen onnistuu yleensä hyvin.
2. Armeija ei sallinut tulitaukoja, joiden aikana tshetsheenit olivat ensimmäisen taistelun aikana voineet täydentää ja suorittaa ryhmitysmuutoksia. Tämä poisti myös hallituksen joukkojen valitukset siitä, että poliitikot estivät venäläisten voiton.
3. Voimankäytössä oli useita uusia muotoja. Kaupungin kaavoitusta tutkittiin tarkemmin, jotta voitiin selvittää muun muassa viemäreiden ja öljyputkien kulku. Karttoja oli aikaisempaa useammilla upseereilla ja vuonna 1999 pidettiin useita harjoituksia johtajille ja esikunnille. Tähän kuului armeijan kenraalieverstin nimittäminen sisäministeriön Pohjois-Kaukasuksen joukkojen johtoon, jotta yhteistoiminta armeijan joukkojen kanssa paranisi. Tärkein varusteissa tapahtunut kehitys olivat termobaariset aseet Shmel sekä TOS-1. Näiden lisäksi ELSOon ja tiedusteluun panostettiin enemmän kuin aikaisemmin. Venäläiset onnistuivat paljon paremmin suojaamaan oman viestiliikenteensä ja seuraamaan vastapuolen liikennettä. Venäläinen tykistö käytti vyöhykkeisiin jaettua tulenjohtomenetelmää, minkä ansiosta tykki- tai kranaatinheitinpatteri pystyi tukemaan moottoroitua jalkaväkikomppaniaa.
4. Tshetsheenien taktiikka pysyi monipuolisena ja joustavana. Tshetsheenien taistelu oli keskusjohtoisempaa kuin aikaisemmin, koska venäläiset eivät enää edenneet kaupunkiin suurina suojattomina osastoina. Venäläisten joukkojen pääsyä rakennuksiin hidastettiin estetöillä ja tshetsheenit pyrkivät edelleen lähitaisteluun tulituen käytön vaikeuttamiseksi. Rakennusten välillä liikkumiseen käytettiin enemmän juoksuhautoja. Tarkka-ampujia käytettiin harhauttamistarkoituksissa. Kaupallisten lähiradioiden ja satelliittipuhelimien käyttöä jatkettiin.
5. Venäläisillä joukoilla on edelleen ongelmia. Näihin kuuluvat luotettavien omatunnistusjärjestelmien puute, lentäjien heikko pimeätoimintakyky, puutteet taistelujärjestyksen luomiseen kaupungissa sekä rakennetun alueen taistelun opetuksen vähyyys sotilasopetuslaitoksissa. Vastapuolen hankkimat kaupalliset viestivälineet pystyivät edelleen tekemään tyhjäksi jopa uusimpien sotilaskäytössä olevien välineiden tehokkuuden. Yhteistoiminta armeija ja sisäministeriön joukkojen välillä ei vieläkään toiminut kunnolla huolimatta useista yhteistoimintaharjoituksista. Kurinpidolliset ongelmat jatkuivat myös. Sotilailta oli yhä mahdollista ostaa aseita ja heitä pystyi lahjomaan. Sotavankien ja siviilien kaltoinkohtelu jatkui.
---------------------------------------------------
Karkeasti voitaneen sanoa, että tshetsheenien menestys perustui loppujen lopuksi vihollisen heikkouksiin ja hölmöilyyn. Näitä toki osattiin käyttää hyväksi ja tshetsheeneillä oli hyvin koulutettuja joukkoja tutussa maastossa. Mutta on ERITTÄIN VAARALLISTA vetää sellaisia johtopäätöksiä kuten: "Venäläiset on ihan surkeita.", "Tshetsheenit pärjäsi, niin mekin pärjätään." tai "Partioittain hajautettu toiminta on ratkaisu kaikkeen." Kyseessä oli kuitenkin hieman yksinkertaistaen vain yksi kaupunki.
Lisäksi on huomattava venäläisten kyky ja halu uudistaa toimintatapojaan. Heillä oli jo aikaisemmin kokemusta sissitaktiikoita vastaan toimimisesta Afganistanista ja Tshetshenian tapahtumat virkistivät tätä. Partiokoossa tuliylläköitä ja väijytyksiä tekevä runsaasti miinoja käyttävä joukko on heille tuttu ja vastatoimenpiteitä on mietitty. Ja kun mietitään isompia kuvioita, niin voidaanko Tshetshenia - Georgia - Ukraina sarjassa nähdä jatkumo, jossa tavallaan koulutetaan ja harjoitetaan oikeastaan koko Venäjää erilaisiin sodankäyntitapoihin? Siinä ohessa tietysti pieniä poliittisia voittoja yrittäen. Tshetshenian rähinät käytiin käytännössä Venäjän omalla alueella. Georgia oli suhteellisen syrjässä ja pieni, mutta sopivan kokoinen palikka seuraavalle askeleelle. Ja kun opit saatiin edellisistä, niin nyt kokeillaan Ukrainassa. Toki muitakin syitä konfliktille on ja ne todennäköisesti painavat vaakakupissa enemmän kuin harjoittelu.
Vaikka saattaa vaikuttaa siltä, että vastustaisin hajautettua taistelutapaa, niin lähinnä saan näppylöitä siihen liittyvästä ylistyslaulusta. Kyseessä on kuitenkin vain yksi taistelutapa muiden joukossa, jota käyttää osa maajoukoista. Muita taistelutapoja tarvitaan edelleen eikä hajautetulla taistelulla ratkaista mitään, vaikka se saattaa osoittautua hyvinkin tehokkaaksi. Lisäksi hajautettuun taisteluun liittyy kohtuullisen isoja kysymysmerkkejä, joiden vastausta saan odotella varmaan aika kauan. (Älkää linkittäkö mitään julkisia opetuspaketteja; nähty, luettu, ei apua.)
Lopuksi koosteena Groznyin taisteluista löytyneitä avaintekijöitä menestykseen:
1. Tunne vihollisesi. Kalusto, suorituskyvyt ja toimintatavat sekä tiedustelu, tiedustelu ja tiedustelu.
2. Koulutus, koulutus ja koulutus.
3. Aselajien ja joukkojen yhteistoiminta.
4. Kyky soveltaa tilanteen mukaan.
5. Huollon järjestelyt.
6. Riittävän yksinkertainen toiminta ja taisteluajatus.
