Hävittäjä-ässät kautta aikojen

[Ikarus]

Josef Burschgens, JG 26, jäi englantilaisten sotavangiksi. New Yourk Herald Tribune julkaisi kuvan 16.9.1940, jossa kuvatekstinä: -Huumorintajuinen natsi jäi brittien sotavangiksi. Kuvassa Josef kävelee metrossa saattajan kanssa ja lipuntarkastajan kohdatessan hymyilee ja sanoo omistavansa kausikortin.
Kuva löytyy kirjasta: JG 26 Kanaalin ässät, s. 71.

 

[tulikomento]

Sveitsiläissyntyinen Franz von Werra oli yksi alkusodan diivoista. Von Werra liittyi Luftwaffeen 1936 ja otti osaa taisteluun Englannista, jonka aikana ampui alas 9 brittiä. Yksikkönä toimi JG 3. Franz von Werra oli playboyn maineessa ja tätä mielikuvaa hän korosti pitämällä lemmikkinään "Simbaa", leijonanpentua.



Von Werran Mersu ammuttiin alas Kentin yläpuolella 5.9.40. Onnistuneen pakkolaskun jälkeen edessä oli sotavankeus.



Vankileirielämä ei kuitenkaan kiinnostanut ja useista pakoyrityksistä yksi oli lähellä onnistua. Britannia kun on saarivaltio, niin pakokeinot olivat joko uiminen Kanaalin poikki, veneen varastaminen tai lentokoneen varastaminen. Von Werralle viimeisenä mainittu keino oli tietysti kaikkein luontevin. 20.12.40 von Werra pakeni onnistuneesti vankileiristä tunnelia pitkin. Uskomattoman härskisti ja itsevarmasti hän tekeytyi RAF:ssa palvelevaksi hollantilaislentäjäksi ja bluffasi itsensä Hucknallin lentotukikohtaan. Hänen onnistui puhumalla keplotella itsensä starttivalmiin koneen ohjaimiin ennen kuin tukikohdan vartiomiehet pääsivät jyvälle asiasta. Pakoyritys päättyi siihen, että muuan majuri pidätti ohjaamossa istuneen von Werran virka-aseellaan uhaten.

Werra lähetettiin tammikuussa 1941 sotavankileirille Kanadan Ontarioon. Paikka oli lähellä tuolloin vielä puolueettomana pysytelleen USA:n rajaa. Niin kävi, että lannistumaton von Werra pakeni junakuljetuksesta ja onnistui uimaan ankarassa talvisäässä St. Lawrence -joen yli Yhdysvaltoihin. Täällä hän antautui maahanmuuttoviranomaisille, jotka syyttivät häntä laittomasta maahantulosta. Saksan ripeäliikkeinen konsuli onnistui kuitenkin maksamaan vaaditun takuusumman ja lähetti von Werran nopeasti etelärajan yli Meksikoon.

Täältä matka jatkui Brasilian, Espanjan ja Italian kautta Saksaan, jonne nyt sankarin mainetta nauttinut von Werra saapui huhtikuussa 1941. Aatu palkitsi Luftwaffen kansikuvapojan ritariristillä. Von Werra antoi arvokkaita tietoja mm. brittien käyttämistä kuulustelutekniikoista. Aktiivipalvelukseen palannut Franz von Werra jatkoi hävittäjälentäjän uraansa itärintamalla, jossa ilmavoittoja kertyi 25 kappaletta. Syksyllä 1941 seurasi siirto Kanaalin rannalle. 25.10.41 von Werran kone katosi moottoririkon myötä Pohjanmerellä. Ruumista ei koskaan löydetty.

Miehen elämästä tehtiin 50-luvulla varsin pätevä sotaelokuva nimeltä "The One That Got Away." Von Werran roolin näytteli Hardy Kruger.

 

[Ikarus]

JG 26:n 7.lentueen yliluutnantti Burschgens kertoo sotavankeuteen johtaneesta pakkolaskustaan 25. elokuuta 1940 seuraavaa:

-Johdin 7.lentuetta niin kuin olin moneen kertaan viime viikkojen aikana tehnyt. Lähdimme Caffiersistä klo 13. Tehtävänä oli saattaa pommikonemuodostelma Kenleyyn, joka on Lontoon lähellä sijaitseva lentokenttä. Lensimme noin 6000 metrissä kohteeseen joutumatta hyökkäyksen kohteeksi ja saimme vasta sitten vastaamme brittihävittäjiä, jotka vaikuttivat olevan kiinnostuneita etupäässä pommikoneista ja Bf 110-hävittäjistä. Lensin edelleen pommikoneiden rinnalla, kun yksi alapuolella ollut Spitfire iski kaartelevan BF 110:n kimppuun. Minä pääsin helposti hyökkääjän taakse pikaisella manööverilla. Sitten Bf 110, Spitfire ja Bf 109 ( Burschgens ) lensisivät jonossa. Taka-ampujan ampuessa Spitfireä ja Spitfiren ampuessa Bf 110:ä, minun oli helppo ampua pitkä sarja Spitfireen, joka alkoi savuttaa ja irtautui alakauttavedolla. Olin lentänyt erittäin lähelle Bf 110:ä, jonka ampuja tulitti tauotta, joten kaarroin sivuun välttääkseni yhteentörmäyksen. Samassa tunsin vasemmassa jalassani iskun ja moottori sammui yllättäen. Voi luoja! Bf 110:n ampuja oli nähnyt koneeni nokan osoittavan häneen Spitfiren lailla, luullut minua viholliseksi ja osunut koneeseeni.

Polttoaineen ryöpytessä valkoisena vanana lepuutin potkurin ja liitelin vapaasti kohti Ranskan rannikkoa siinä toivossa, että pääsisin Kanaalin vesiin, josta saksalainen pelastuskone poimisi minut kyytiini. Aurinko paistoi kirkaasti, sekuntit tuntuivat venyvän tunneiksi. Ympärilläni raivosi yhä katkera taistelu. Vaurioituneet saksalaispommikoneet sekä britti- ja saksalaishävittäjät putosivat taivaalta savuavina, palavina ja palasiksi hajoinneina. Laskuvarjot aukesivat tai jäivät aukeamatta- näky oli karu, mutta jännittävä. En ollut koskaan aiemmin päässyt seuraamaan samanlaista ilmataistelua. Liito vei vääjättämättä minua kohti maata; en ikimaailmassa pääsisi Kanaalin vesiin. Kello näytti kahta. Tiesin taistelu-urani tulleen päätökseen. Ohjansin rakkaan Bf 109:n pakkolaskuun, Ryen lähelle Folkestonen eteläpuolelle ja virkosin myöhemmin sairaalassa satutettuani pääni ja selkäni.
Kuninkaan vieraana vierähti kuusi vuotta.

 

[Ikarus]

Vas. Krupinski, oik. Hartmann.

Juhlittu itärintaman ässä Walter Krupinski siirrettiin länteen syksyllä JG 26 III. laivueen komentajaksi. 23-vuotias kapteeni oli erittäin suosittu miehistön keskuudessa.
Viini, laulu ja naiset, siinä oli Krupinskin motto. Pian kävi kuitenkin selväksi, että hän komensi yksikköä erittäin löysästi. Meno laivueessa oli erittäin sekavaa. On vaikea välttyä johtopäätökseltä, että hän oli laivueeseen tullessaan yhtä väsynyt sotaan kuin yksikkönsä miehet.
4.lokakuuta Krupinski johti miehiään Bönninghardissa, kahdenkymmen Bf 109:n johtokoneena. Samankokoinen Spitfire-muodostelma lensi vain 200 metriä ylempänä.
Kun Krupinski havaitsi Spitfiret, hän veti vasemmalla ylös pilveen niin jyrkästi, että siipimies Georg Genth tipahti kyydistä kuin eno veneestä.. Uupunut soturi oli hylännyt muodostelmansa kylmästi. Alikersantti Genth oli k.s.ssa. Sai hän rimpuilua itsensä lähes toivottamasta tilanteesta pilvien avulla, saavuttaen jopa yhden ilmavoiton.

Kyllä näitä loppuunlentämisen oireita oli aivan huippuässilläkin.

 

[Slammer]

Luultavasti jotkut saksalaisetkin varjon varaan ampui, mutta se oli harvinaisempaa kuin muilla kansakunnilla.

Mihin lähteeseen tämä väite perustuu?

 

[Ikarus]

Mihin lähteeseen tämä väite perustuu?

Oma arvio, voin olla väärässäkin.

 

[Ikarus]

Adolf Glunz.
Hän liittyi 4./JG 52:een Kanaalin rannikolle maaliskuussa 1941. Kolme ensimmäistä ilmavoittoa tuli tässä yksikössä idässä, Neuvostoliiton sotaretken kolmen ensimmäisen viikon aikana.
Addi Glunz oli 71:n ilmavoiton ässä. Hänen pudotusmääränsä oli hyvä, muttei mitenkään poikkeuksellinen. Epätavallisen hänen urastaan tekee seikka, ettei hän 574 sotalennolla koskaan tullut alasammutuksi tai haavoittunut. Valtaosa sotalennoista oli Länsi-Euroopan yllä ja hän kohtasi vihollisen 238 kertaa. Lähimpänä koneen menetystä hän oli 13.10.-44, jolloin murtunut öljyputki aiheutti moottorin sammumisen kesken taistelun kahden Thunderboltin kanssa. Moottori sammuksissa hän väisteli tehden tiukkoja kaartoja ja lopulta pystysyöksy pilveen. Eksytettyään takaa-ajajansa hän teki pakkolaskun pellolle telineet sisällä.

Hänen menestyksensä perustui taitavaan koneenkäsittelyyn, hän aloitti taitolennon nuorella iällä. Lisäksi hänellä oli poikkeuksellisen hyvä näkökyky, mikä antoi hänelle taktisen edun. Tässä suhteessa hän muistutti Chuck Yeageria. Hän oli myöskin synnynnäinen ampuja. Ja Glunz liittyi JG 26;teen Gallandin vaikutuspiiriin. Gallandin motto oli: "Älä ikinä jätä käyttämättä mahdollisuutta hyökätä. Hyökkää vaikka huonommasta asemasta saattaaksesi vihollisen suunnitelmat sekaisin. Tämä usein parantaan omaa ".

Priller ja Glunz.

 

[Vonka]

Mihin lähteeseen tämä väite perustuu?

"Neuvostoliittolaisilla punalentäjillä oli ainakin jatkosodan puolella käsky ampua suomalaislentäjä varjoon. Tätä noudatettiin, mutta kaikki eivät noudattaneet." (Illu Juutilainen viimeisessä TV-haastattelussa)

Saksalaisten muistelmissa on paljon mainintoja siitä, että amerikkalaiset toimivat tällä tavoin keväästä -44 eteenpäin. Sitä en tiedä, tuliko USAAFin puolelta virallinen käsky vai kannustettiinko epävirallisesti.

Yhtään tutkimusta aiheesta ei ole tullut vastaan eivätkä saksalaiset ja amerikkalaiset liiemmin pöyhineet sodan jälkeen näitä. Uuden Länsi-Saksan ilmavoimathan perustettiin amerikkalaisten tuella, ja ensi rivissä toimijoina oli moni selviytynyt Luftwaffen ässä. Günther Rall täällä tulikin mainituksi ja myös suomalaisille tuttu Kurt Kuhlmey oli avainhenkilöitä BRD:n ilma-asetta luotaessa. Vaikea asia kumppaneille.

Varjoon tai maahan ammuttuja olivat ainakin Josef Zwernemann, Rudolf Ehrenberger, Franz Barten, Otto Wessling ja Paul Ickes. Julius Meimbergin kirjassa on lisää, mutta se ei ole nyt hyllyssäni.

Saksalainen hävittäjälentäjä Adolf Dickfeld kertoi muistelmakirjassaan "Footsteps of the Hunter" seuraavan tarinan: Vuonna 1945 amerikkalaiset lensivät todella aika vapaasti Saksan yllä ja maalien puutteessa kelpasivat kohteiksi karja, hevoskärryt ja kaikki mahdollinen. Dickfeldin kentällä oli palveluksessa eräs aliupseeri, jonka pieni perhe asui mökissä kentän ulkopuolella. Vaimo ja tytär kävelivät ulkona, kun amerikkalainen hävittäjälentäjä heidät havaitsi ja ampui ilmasta sarjatulella kuoliaaksi. Sattui niin, että kentän it ampui samaisen koneen alas ja jenkkilentäjä hyppäsi laskuvarjolla ja leijaili kentän läheisyyteen.

Raivostunut isä käveli paikalle ja ampui lentäjän kuoliaaksi palveluspistoolillaan. Sota loppui piakkoin, jolloin isää syytettiin amerikkalaislentäjän surmaamisesta ja liittoutuneet teloittivat hänet.

Briteille ja saksalaisille täydet pisteet toisenlaisesta käytöksestä. Hollywood ja korkkarit ovat yrittäneet muuttaa juttua parhaansa mukaan. Adolf Galland oli hyvin pahoillaan, kun filmiin "Taistelu Englannista" oli laitettu kohtaus, jossa saksalainen oli ampunut brittilentäjän varjoon Kanaalin yllä. Galland sanoi: "Siinä vääristeltiin historiaa."

 

[Vonka]

Niin ja Knoken siipimies, jonka nimi ei tule mieleeni. Thunderboltit ampuivat maahan selviytyneen. Knoke haavoittui,

 

[Vonka]

Runoilijana tunnetuksi tullut Heinz Halbey joutui Mustangien yllättämäksi aika matalalla ja onnistui osumaan yhteen, joka teki mahalaskun. Heti tämän jälkeen toinen Mustang osui kuitenkin Halbeyn koneeseen, Halbey hyppäsi. Korkeutta oli vähän, joten varjo aukesi vain hieman puiden yläpuolella.

Sama Mustang yritti ampua Halbeyn varjoon, mutta epäonnistui. Paikalle rientäneet siviilit veivät Halbeyn kyläänsä ja matkalla hän näki mahalaskun tehneen Mustangin hirtetyn lentäjän. Halbey oli vihainen. Miksi pilotti piti hirttää? Siviilit vastasivat: "Samat koneet tappoivat sukulaisemme pellolle vain hetkeä ennen kuin tulitte paikalle."

Muuta hauskaa: RAF kirjelmöi 1944 vihaisesti Yhdysvaltain 8. ja 9. ilma-armeijoille, että eikö olisi jo aika opetella maalintunnistusta edes sen verran, että erottaa Typhoonin ja Focke-Wulfin toisistaan.

Elokuussa 1944 sovittiin läntisten ilmavoimain esikuntien kesken, että Falaisen (puoli)motissa olevien saksalaisarmeijoiden kimppuun hyökkää vain RAF. Jenkit suojelivat Falaisen taskun reunoja varsinaisen taistelualueen ulkopuolella saksalaishävittäjien varalta, mutta eivät saaneet lentää varsinaisen Falaisen-Chambois'n alueen ylle. Varmaan ymmärrätte, miksi britit eivät halunneet amerikkalaisten pörräävän siellä.

 

[Vonka]

Esitellään yksi kaveri, punalentäjä, koska hän oli mahdollisesti Möldersin kaltainen taktikko ja johtaja. Tästä herrasta tuli ensin mekaanikko eikä hänen anomuksiaan lentäjäoppiin hyväksytty moneen vuoteen. Oli liian hyvä, ei haluttu luopua. Lopulta onnistui.

Alku oli surkeista surkein. Saksalaisten hyökätessä kurssinsa paras ohjaaja ampui oman koneen alas sodan ensimmäisenä päivänä. Sukhoi Su-2 -pommittaja oli uusi konetyyppi. Toisena päivänä putosi jo mersu.

Alexandr Pokryškin oli riidoissa esimiehensä kanssa niin, että tämä juorusi hänen päälleen "poliittisia". Kaikki hänen tunnustuksensa ja Neuvostoliiton sankarin arvonimi yritettiin peruuttaa.

Eniten ilmavoittoja Pokryškin sai P-39:lla (Airacobra). 29. huhtikuuta 1943 hän ampui alas viisi konetta yhdessä taistelussa. Mutta merkittävimmäksi hän tuli kehittelemänsä taktiikan vuoksi. Se tunnetaan nimellä Kubanin portaat. Siinä muodostelma jaettiin korkeussuunnassa kolmeen osastoon, joista alin oli iskulentue toisen suojatessa ja viimeisen toimiessa vielä lakisuojana. Tätä muotoa käytti Pohjois-Vietnamin ilmavoimat vielä 1960-luvulla. Hän kiteytti oppinsa sanoihin korkeus-nopeus-liike-tulitus.

Neuvostoliittoon hän toi myös vapaan metsästyksen periaatteen, mikä antoi lentäjille mahdollisuuden aloitteeseen ja käyttää ominaisuuksia hyväksi olematta sidottuna esimerkiksi saatettavien pommikoneiden läheisyyteen. Muuten hän oli kovan lentokurin mies ja mm. erotti alaisensa Retshkalovin, koska tämä johti lentorykmenttiään tuhoisasti hamuten itselleen ilmavoittoja.

Sodan jälkeen kenraaliksi ylentynyt Pokryškin alkoi käyttää alkoholia aika lailla. Hän eli kuitenkin 72-vuotiaaksi ja kuoli vuonna 1985. Virallisia pudotuksia 53 ennen kirjoituspöydän taakse menoa.

 

[tulikomento]

Laskuvarjoon ampumisista vielä sen verran, että muistikuvani mukaan Ruokolahden ilmataistelussa helmikuussa 1940 kaatuneen hävittäjä-ässä Tatu Huhanantin veli tuli ammutuksi varjoon venäläisen lentäjän toimesta. Kone oli käsittääkseni tiedustelulennolla ollut Blackburn Ripon. Kuultuaan veljensä kohtalosta oli Tatu Huhanantti todennut sotivansa itsekin ilman armonantoa.

 

[Vonka]

Laskuvarjoon ampumisista vielä sen verran, että muistikuvani mukaan Ruokolahden ilmataistelussa helmikuussa 1940 kaatuneen hävittäjä-ässä Tatu Huhanantin veli tuli ammutuksi varjoon venäläisen lentäjän toimesta. Kone oli käsittääkseni tiedustelulennolla ollut Blackburn Ripon. Kuultuaan veljensä kohtalosta oli Tatu Huhanantti todennut sotivansa itsekin ilman armonantoa.

Kävin Flightforumilla kurkkimassa. Näin kai oli.

Jaakko Hyvösen Kohtalokkaat lennot 1939-1944 -kirjasta: "- - Toinen miehistön jäsenistä (Huhanantti) oli hypännyt laskuvarjolla, mutta hävittäjät olivat ampuneet hänetkin." Tapahtui 23.12.1939 tiedustelulennolla, ja kalustona oli Blackburn Ripon II F. Ohjaaja, kersantti Söderholm, kuoli ilmeisesti lähes välittömästi hävittäjien hyökätessä.

Tatu Huhanantti törmäsi helmikuussa 1940 yhteen I-153:n kanssa, ja molemmat ohjaajat saivat surmansa.

Puhutaan, että taitolentäjäpioneeri Lauri Larjo olisi ammuttu varjoon 1944. Antti Tanista kertovassa kirjassa Jatkosodan ässä on myös tällainen rikos. Tanin veli kersantti Erkki Tani, luutnantti Sopenlehto ja kapteeni Piponius olivat olleet pommituslennolla Viipurinlahdella Blenheimilla kolme päivää ennen talvisodan loppua. Tani ja Sopenlehto kuolivat tulituksessa. Piponius pääsi hyppäämään mutta iivanat ampuivat hänet varjoon. Antilla oli kerran jatkosodan aikana hypännyt punalentäjä piikillä ja kosto oli mielessä, mutta jätti ampumatta ja antoi kaverin mennä.

Kuhlmeyn porukkaan kuulunut Werner Huss hyppäsi Enson lähellä 28.6.1944. Hänellä oli koneenaan FW 190. Hänet ammuttiin varjoon: 17.DE, SPK 6225: Tilanneilmoitus 29.6.44 klo 5,00 (koskien edellispäivää). Kaupungin lohko: Klo 18.00 nähty oman lentäjän hyppäävän vaurioituneesta koneesta Viipurin yläpuolella, jääden vih:n puolelle. (tämä oli ltn Laitinen, joka jäi vangiksi). Klo 21.00 oma lentäjä hypännyt palavasta koneesta Talin yläpuolella. Vih:n hävittäjät tulittivat konekivääreillä alaslaskeutuvaa lentäjää, joka sai tällöin surmansa. (Werner Huss)

 

[tulikomento]

Alkuvuonna 1945 käynnistyi operaatio Clarion, jonka tavoitteena oli aiheuttaa sekasortoa Saksan rintamantakaisille kulkuyhteyksille ja infrastruktuurille (nykytermi olisi kaiketi "interdiction"). Pääasiassa tällä haluttiin osoittaa, että liittoutuneilla oli täydellinen ilmaherruus Saksan taivaalla. Kaikkiaan n. 9 000 konetta jyvitettiin Clarioniin.

Kuten näistä videopätkistä näkee, ammuskeltiin melko surutta jokseenkin kaikkea liikkuvaa aina junista yksittäiseen hevoskärryyn asti. Ainakin minulle on syntynyt käsitys, että varsinkin amerikkalaiset kunnostautuivat näissä jahdeissa. Ja siviilitappioita syntyi takuuvarmasti.

 

[Ikarus]

 

[tulikomento]

Hyvä löytö ! Harvinaista herkkua mm. tuo Hartmannin haastattelu. Kovasti oli tutun oloisia nuo sakuhaastattelut ja muistin nähneeni noita samoja myös tässä General Dynamicsin F-16 myynninedistämiselokuvassa, joka on 70-luvulta.

Ihan mielenkiintoisia juttuja myös tässäkin aina WW1 ässistä Vietnamin sodan jenkkiässä Steve Ritchien tarinointiin.

 

[tulikomento]

Kun nyt on otettu esiin nämä laskuvarjoon ampumiset, niin tässä olisi sitten vähän vastapainoa tälle ikävälle teemalle.

20.12.1943 Bremeniä pommittanut B-17 lempinimeltään "Ye Olde Pub" oli ottanut rajusti osumaa ilmatorjuntatulesta ja hävittäjien hyökkäyksistä. Vänrikki Charles Brownin ohjaama kone alkoi jäädä pahasti jälkeen muusta pommittajavirrasta ja se oli helppo maali sekä it:lle että Luftwaffen hävittäjille. Lisäksi suurin osa miehistöstä oli enemmän tai vähemmän haavoittunut.

Bf 109 G-6:sta lentänyt JG 27:n Oberleutnant Franz Stigler lähestyi rammaksi ammuttua konetta ja valmistautui ampumaan sen alas. Stigler kuitenkin huomasi koneen vauriot ja tajusi myös miehistön surkean tilan. Kerrotaan, että tässä tilanteessa Stigler muisti Gustav Rödelin sanat siitä, ettei avuttomia vihollislentäjiä ammuta.

Stigler yritti kahdesti pakottaa Brownin joko laskeutumaan saksalaiselle lentokentälle tai lentämään puolueettomaan Ruotsiin. B-17:sta miehistö ei kuitenkaan ymmärtänyt siivelle ilmestyneen Mersun antamia ohjeita. Tarinan mukaan Stigler lensi oman koneensa mahdollisimman lähelle amerikkalaispommittajaa sen takia, ettei ilmatorjunta enää ampuisi sekaan. Omalaatuinen muodostelma lensi yhdessä Pohjanmerelle, jonka jälkeen Stigler tervehti Brownia ja tämän miehistöä ja kääntyi sitten kotia kohti.





Sekä Brown että Stigler selvityivät sodasta ja veteraanit tapasivat toisensa 1990 ja ystävystyivät keskenään.



Herrat kuvattuna yhdessä vuonna 2008

 

[late347]

sittemmin toisen maailmansodan jälkeen kyseinen laskuvarjo ampumisen aihe nousi Geneven sopimukseen asti.

jalkaväkeä tunnetusti saa ampua ilmasta-maahan aseistuksella.

Laskuvarjojääkäreitä on lupa ampua heidän ollessa laskuvarjoissa. Heillä tunnetusti on vihamieliset aikeet hypätessään laskuvarjolla.

 

[vlad]

Seuraava ei nyt suoranaisesti liity alas pudotettuihin länsiliittoutuneiden lentäjiin, jotka olisi ammuttu varjoihinsa, mutta on kuitenkin osoitus siitä, että Saksassa mietittiin äärimmäisiä keinoja kostona raskaista ilmapommituksista, Goebbels mietiskeli seuraavaa ainakin Dresdenin pommitusten jälkeen:

"Tämän raivokohtauksen seurauksena Goebbels ajatteli ehdottaa Hitlerille, että Saksa luopuisi Geneven sopimuksen noudattamisesta ja kiristäisi liittoutuneet siten lopettamaan raskaat ilmaiskunsa. Hän vaati, että liittoutuneiden ilmavoimien vangitut sotilaat pitäisi ampua kostoksi ilmaiskuista. Semmler teki voitavansa saadakseen Goebbelsin luopumaan ajatuksesta. Kun hän sitten kuuli, että Hitler oli hyväksynyt Goebbelsin ehdotuksen, hän tarttui ainoaan käytettävissä olevaan keinoon: hän antoi eräälle ulkomaalaiselle lehtimiehelle vihjeen siitä, mitä saattoi olla tulossa. Journalisti kykeni varmistamaan uutisen menemisen Lontooseen. Brittien virallinen edustaja varoitti välittömästi ja terävästi Saksaa kostosta, joka seuraisi, mikäli huhut Geneven sopimuksen käytänteistä luopumisesta osoittautuisivat tosiksi. Tämä pakotti Saksan kansleriviraston peruuttamaan aiemman käskynsä. Goebbels oli raivoissaan siitä, että tieto asiasta oli vuotanut, mutta ei koskaan saanut tietää, että vuotaja oli mies, joka söi hänen omassa pöydässään". (R. Manvell & H. Fraenkel: Goebbels - Kolmannen valtakunnan propagandaministeri s. 310).

Jos päätös olisi toteutunut, siitä ei välttämättä olisi ollut pitkäkään matka, että olisi annettu virallinen ohjeistus ryhtyä ampumaan pelastautuneita vihollislentäjiä. Siinä tapauksessa, että vangittuja lentäjiä olisi ryhdytty teloittamaan kostona, kynnys olisi jo ylitetty ja vain moraaliset (ja useiden lentäjien ylevät arvot) olisivat toimineet pidäkkeinä mahdollisia käskyjä vastaan.

vlad.

 

[Ikarus]

Friedrich-Karl "Nasen"Müller, yöhävittäjä-ässä, oli varustettu komealla nenällä.
Erotuksena täyskaimastaan Tutti Müllerista kutsutiin Naseniksi.

Friedrich-Karl "Tutti" Müller, imemässä tutin sijasta röökiä.
140 ilvoittoa yli 600:lla sotalennolla. Kaputeerasi itsensä laskeutumisonnettomuudessa syksyllä -44 hengiltä.
Muistelen, että Meimberg kertoo kirjassaan hänestä jotain tämän suuntaista: Müller oli lentänyt itsensä täysin loppuun 1944 ja olisi kaivannut pikaista toipumislomaa. Kokeneista yksikönpäälliköistä oli huutava puute, niinpä hänet nimitetiin tuossa kunnossa Gruppenkommandeur 'Sturmgruppe' IV./Jagdgeschwader 3 laivueen komentajaksi ja lopputulos oli murheellinen. Ylennettiin postuumisti everstiluutnantiksi.

edit; "Tutti" Müller oli JG 3:n rykmentinkomentaja saadessaan surmansa.