Hävittäjä-ässät kautta aikojen

[Ottoville]

Mutta totuus on että yleensä vain osumat tiputavat koneen ( joskus kyllä on pudotus saatu aikaan muutenkin).
Kaukaa ampuminen ei kyllä ole hyvä ratkaisu vaikka maali olisi isokin( Me 110 vs B-17 Flying Fortres 1,20) osoittaa.
Kun taasen kohdassa 3,37 näkyy kuinka keskitetyllä aseistuksella myös lähempää ampuu hyvin läheltä ohi maalin (kun ilmavirta heiluttaa konetta niin tähtäin ei vain pysy maalissa).

FW 190 A7 saa taas kohtuullisia osumia kauempaakin 1,44 ja kohdassa 4,30 näkyy hyvin miten A-8 aseistuksen teho.
Kohdassa 8,06 kuinka 110 ampuu hartaasti lähetä ohi DB3:mea.

Bf 109 ampuu hyvin läheltä ohi 0,23.


Keskiverto lentäjä tarvitsee hajontaa saadakseen osumia (huiput osuvat millä tahansa).
Mutta kun suurin osa lentäjiä kuuluu tähän kastiin.

Jos vaikka BF 109 asetus olisi ollut rungossa mg 151/20*1 ja mg 17*2 taimg131*2
ja siivessä mg131*2 tai mg151/20*1.

Niin tuo osuma prosentti olisi noussut varmaan 9%-15%.
Ja vihollisen tappiot 30” pudotuksina ja vaurioituneina 50%

 

[Ikarus]

http://rafiger.de/Homepage/Pages/Schiessfibel.html

Luftwaffen ampumaohjekirja on ladattavissa tuon sivuston alareunasta.

Totta on myös Ottovillen kommentti, keskiverto ampuja olisi hyötynyt hajautetusta aseistuksesta.
Walter Oesau ei luopunut rakkaasta Bf 109 Eemelistään, ennen kuin varaosien saanti siihen ehtyi. Hän piti Bf 109 F:n keskitettyä aseistusta liian heiveröisenä, samoilla linjoilla oli Galland. Huippuampujat, kuten Mölders, pitivät taas keskitettyä aseistusta parempana.

Parhailla ennakolta ampujilla oli vaistomainen kyky laskea oikea ennakko hetkessä. Marseille ja Rall olivat kenties kaksi parasta Luftwaffen ennakolta ampujaa, jotka kykenivät osumaan pitkiltä matkoilta ja suurilta ennakkokulmilta. Tavan pena-perus-pulliaiselle ampuminen ennakolta oli haasteellista ja osuminen tuurin kauppaa.
Keskiverto ampujan oli syytä hakeutua takasektoriin ja ampua läheltä.

Automaattisesti ennakon laskeva gyroskooppinen tähtäin olisi parantanut keskimääräisen ampujan ampumakeskiarvoa huomattavasti. Tämä tähtäin olikin amerikkalaisilla P-51 D Mustangissa ja saksalaiset testasivat omaan gyroskooppi Reviään muistaakseni -43. Galland ei suositellut sen käyttööön ottamista ja mm. tämä viivästytti tähtäimen taistelukäyttöä, viimeisessä Bf 109 K:ssa se saattoi olla jo mukana? Muistaako joku?

Gyroskooppitähtäimen käyttäminen vaati totuttelua, mutta kun sen temput oppi, se paransi ampumatuloksia oleellisesti.
K-14 tähtäin oli Mustangissa.

 

[late347]

http://rafiger.de/Homepage/Pages/Schiessfibel.html

Luftwaffen ampumaohjekirja on ladattavissa tuon sivuston alareunasta.

Totta on myös Ottovillen kommentti, keskiverto ampuja olisi hyötynyt hajautetusta aseistuksesta.
Walter Oesau ei luopunut rakkaasta Bf 109 Eemelistään, ennen kuin varaosien saanti siihen ehtyi. Hän piti Bf 109 F:n keskitettyä aseistusta liian heiveröisenä, samoilla linjoilla oli Galland. Huippuampujat, kuten Mölders, pitivät taas keskitettyä aseistusta parempana.

On olemassa tällaisia käytännön totuutksia kuten "hajonta auttaa osumisessa" tai "lisää tykkejä - enemmän osumia". Näinhän Adolf Galland välillä pallottelikin aseistuksen meriittien välillä...

Kuitenkin ballistisessa mielessä osumaprosentti käsittääkseni lasketaan ihan yksinkertaisesti osumat jaettuna ammutuilla laukauksilla. Osumaprosentti tarkoittaa kuinka monta luotia ammutuista laukauksista osui maaliin. Muunlaisia tapojakin on arvioida aseiden tehokkuutta kuten saavutetut osumat per minuutti tai sekunti.

Ballistisessa mielessä hajonta tarjoaa hyötyjä ja haittoja, jos suuntaamisen tarkkuus pysyy yhtä huonona verrattuna keskitettyyn tulivoimaan. Osumia tulee lähikantamalla ihan hyvin, mutta kääntöpuolella osumat jakautuvat tasaisesti, joten keskitettyä tuhovoimaa ei tule niin paljon.

Voi toki olla niinkin että totuus on jossain välimaastossa elikkä keskitetty tulivoima olikin paras taktiikka pommikoneiden tuhoamiseen, kun taas hävittäjätaisteluun tietty hajonta oli tehokasta tulen käyttöä. Hävittäjät kuitenkin olivat melkein kaikki haavoittuvampia kuin pommikoneet, jos joutuivat tulen alle osumia kestämään.

Nykyaikana teknologia ja modernit tutkatähtäimet ja tietokonetähtäimet ovat tarjonneet molemmat edut saavutettavaksi. (hajonta esim gatling tykissä yhdistettynä tulinopeuteen, ammuksen lähtönopeuteen, suuntauksen tarkkuuteen tutka- ja tietokonepohjaisilla ennakkotähtäimillä)

Britit kehittivät alunperin toisessa maailmansodassa tuon ennakkotähtäimen (gyroscopic lead computing gunsight). Merkittäviä parannustuloksia saavutti keskivertolentäjä spitfiren puikoissa. Näitä tähtäimiä sitten lisenssoitiin jenkeille tuotantoon josta modifioitiin/ käytettiin jenkkihävittäjissä. Olivat yleisiä vehkeitä mitä ilmeisimmin liittoutuneiden koneissa 1945.

Gallandin kädenjälki näkyikin tässä opaskirjassa 1944 luftwaffe lentäjille. Tuohon aikaan Galland oli kenraalin tehtävissä koulutus ja johtotehtävissä, ja kyseinen opas olikin hänen hyväksyntänsä saanut. Havainnollistavia kuviakin löytyy

Kuva tuosta opaskirjasta kertookin enemmänkin tätä "ballistista totuutta"...

Mitä auttavat kaikki kuularuiskut, jos ne ampuvat vain ympäristöön (eikä maaliin)

Pommikoneita vastaan myös osumien määrä ja laatu auttoivat tuhoamaan tai pahasti vaurioittamaan niitä. Raskaat pommarit kestivät yllättävän hyvin pienten tykkien ja konekivääreiden hajanaisia ja vähäisiä osumia. 30mm sirpalekranaatit sitten olivatkin jytkympiä.

Ainakin modernissa ilmasodassa jenkit tietenkin luokittelevat vaurioitumisen astetta tarkemmin - joka onkin realistista kehitystä kun pohditaan aseiden todellista vaikutusta. A tyypin tappo onkin ajallisessa tilanteessa välitön tuhoutuminen / lentokyvyttömyys (esim siipi ammuttu irti kokonaan tai räjähtäminen). Siitä alaspäin kun mennään, niin tullaan alaspäin vaurioitumisasteessa ja tuhoutumisen ajankohdan siirtymisessä eteenpäin tulevaisuuteen.

 

[Ikarus]

Gallandin kädenjälki näkyikin tässä opaskirjassa 1944 luftwaffe lentäjille. Tuohon aikaan Galland oli kenraalin tehtävissä koulutus ja johtotehtävissä, ja kyseinen opas olikin hänen hyväksyntänsä saanut. Havainnollistavia kuviakin löytyy

Ottaen huomioon minkä firman opuksesta on kyse, opas on yllätävänkin paljon kieli poskessa tehty
Galland oli huumori- ja showmies. Naistenmiehen vikaakin taisi "Dolfolta" löytyä omiksi tarpeiksi, ei kuitenkaan sillä rintamalla legendojen Marseille ja Krupinski veroisesti.

 

[JR49]

Digitekniikalla toteutettu kertomus Olli Puhakan kovimmasta sotalennosta. Tarina on tässä pääosissa, mutta elävä kuva toki auttaa eläytymään.

Samalta tekijältä, yksi Lentolaivue 26:n kovia taisteluja Talvisodassa. Muistan lukeneeni tuosta. On siinä oikeasti mahtanut kylmä hiki kihota, kun taivas olikin täynnä hävittäjiä.

Jostain syytä nämä kaksi digiversiota ovat aina miellyttäneet minua. Näin saa historiaa elävöitettyä.

 

[JR49]

Mitä ihmettä? Hämääkö perspektiivi vai mikä? Katsokaa kohdasta 3:20 alkaen. Ihan kuin tuossa B-17:ssa oli kaksi ala-ampumoa peräkkäin. Varmaan G-malli, jossa etuampumo riippui nokan alla keulassa, mutta tuossa kuvassa näyttävän kyllä hämäävän lähekkäin olevan. Voisiko olla joku kenttäversio? Siis samanlainen että joissakin Lancastereissa oli ase, jolla ampua keskirungosta alas.

 

[Slammer]

Jos vertaa etummaisen tornin sijaintia laskutelineisiin, niin se näyttää olevan niiden edellä eli juurikin nokkatornin kohdalla.

 

[Ikarus]

Puhakasta oli tuossa yllä juttua, ohessa lyhyt henkilökuvaus:
Kapteeni Risto Olli Petter Puhakka. s. 11.4.1916.
46 ilmavoittoa 401 sotalennolla. VR4, VR3, EK2, VR3 tlk, ja MHR.
Lentokoulutus 1935-1936 Reserviupseerikurssi 5:ssä. Kutsuttiin reservin vänrikkinä palvelukseen 1.6.1939 Lentolaivue 26:een.

Talvisodassa Lentolaivue 24:ssä ykköslentueessa nimikkonaan FR-117. Neljännen ilmavoittonsa jälkeen Puhakka siirrettiin Lentolaivue 26:een kolmoslaivueeseen, joka lensi Fiatilla. Helmikuun 15. 1940 luutnantiksi ja kaksi viikkoa myöhemmin lentueensa päälliköksi. Fiatilla ennätti Puhakka saavuttaa kaksi ilmavoittoa ennen talvisodan päättymistä.

Kadettikouluun 3.1.1941. Jatkosodan liikekannallepanossa takaisin tuttuun Ll 26:n 3.lentueeseen. Nimikkona Fiat FA-1. Heinäkuun 13.1941 hän pudotti kolme vihollikonetta ja kuukaudessa oli tilillä yhteensä 12 ilmavoittoa hankittuna molemmista sodista.

Kapteeniksi 29.12.1942. Helmikuun 9.1943 Lv 34:n 3.lentueen päälliköksi, nimikkonaan MT-204. Laivueen saadessa uudet Bf 109 G-6-koneet, oli Puhakalla tilillään 31 ilmavoittoa. Toukokuun 17.1944 ampui Puhakka alas yhdellä lennolla kolme Pe-2-pomittajaa. Tasan kuukautta myöhemmin taas kolme vihollista mäkeen, tosin sinne joutui Puhakkakin osumien takia, mahalasku MT-419:llä. Sodan loppuun hän lensi MT-433:lla.

Puhakka erosi ilmavoimista 25.7.1946. Hän siirtyi Finnairille kohoten pääohjaajaksi ennen eläkkelle jäämistään 1971. Puhakan lopullinen sotilasarvo reservissä oli everstiluutnantti. Hän kuoli 28.1-1989.

 

[tulikomento]

Ihan mielenkiintoinen vuonna 2007 taltioitu kenraali Günther Rallin haastattelu. Vanhana NATO-upseerina Rall puhuu hyvää englantia.

Tuossa videolinkissä brittiläinen haastattelija toteaa, että miellyttävän tarinatuokion jälkeen herrat ryhtyivät nauttimaan yhdessä hyvää mallasviskiä

 

[late347]

Threadissä olikin ollut väittelyä että useinmiten länsiarmeijoissa kenraaliksi ei ole päässyt miehistön sotilasarvosta.

Elikkä saksalainen periaate on ollut enempi että joka sotamies kantaa marsalkan sauvaa repussaan... niinhän kuului vanha sanonta.

Jenkit ja britit ovat perinteisesti laittaneet suoraan upseerikouluihin porukkaa. Elikkä sotakorkeakoulut/akatemiat.

Aiemmin käytiin läpi maavoimien esimerkkejä esim. 1ms Arthur Currie nousi tykkimiehestä kenraaliksi asti. Toki oli kanadalainen alunperin.

Toinen esimerkki 2ms tapauksesta onkin niinkin kuuluisa henkilö kuin Chuck Yeager. Hän oli armeijan lentojoukoissa sotamiehenä. Mekaanikkona aloitti hommat.

Sittemmin Yeager ilmoittautui vapaaehtoisena lentäjien erikoisohjelmaan "flying sergeants". Toisessa ms koulutettiin lentäjiksi erikoiskiintiössä muitakin kuin yliopisto-opiskelijoita. Ohjelmassa koulutettiin miehistöstä lentoupseereja.

Yeager meni ohjelmaan koska hänellä ei ollut vaadittuja opintopisteitä college:sta tai valmista college tutkintoa taskussa. Flying sergeants ohjelmaan pääsi high school papereilla.

Myöhemmin, eläkepäivien lähestyessä Yeager ylennettiin lopulta prikaatikenraaliksi.

Hän oli toiminut koelentäjänä toisen ms jälkeen. Mutta myös hävittäjälaivueiden johdossa hän oli ollut kylmän sodan länsi-Saksassa ja Aasiassa.

Tietenkin hän oli myös palkittu 2ms veteraani sekä ässälentäjä. Hän oli itseasiassa ns. "Ässä yhdessä päivässä."
Eräässä haastattelussaan hän valittelikin ettei hänen eteensä tullut sodassa tarpeeksi vihollisia joten hänen pudotuksensä jäivät hieman muista jälkeen.

Näön tarkkuuden puutteesta ei ollut kyse vihollisten pudottamisen suhteen, koska Yeagerilla oli ja on edelleen hyvä näön tarkkuus. Hänen näkönsä oli amerikkalaisittain 20/10 (Yeager myös oli taitava metsästäjä ja ymmärsi ennakolta ampumisen nuoruuden päiviltään. Hän myös ampui hirven nuorena poikana rautatähtäimillä 500m päästä tjsp )

Yeager viettää tätä nykyä eläkepäiviään kunnioitettavassa 92v iässä.

Hän kuuluu alati harvenevaan joukkoon -toisen maailmansodan sotaveteraaneihin.

 

[tulikomento]

Threadissä olikin ollut väittelyä että useinmiten länsiarmeijoissa kenraaliksi ei ole päässyt miehistön sotilasarvosta.

Elikkä saksalainen periaate on ollut enempi että joka sotamies kantaa marsalkan sauvaa repussaan... niinhän kuului vanha sanonta.

Jenkit ja britit ovat perinteisesti laittaneet suoraan upseerikouluihin porukkaa. Elikkä sotakorkeakoulut/akatemiat.

Aiemmin käytiin läpi maavoimien esimerkkejä esim. 1ms Arthur Currie nousi tykkimiehestä kenraaliksi asti. Toki oli kanadalainen alunperin.

Toinen esimerkki 2ms tapauksesta onkin niinkin kuuluisa henkilö kuin Chuck Yeager. Hän oli armeijan lentojoukoissa sotamiehenä. Mekaanikkona aloitti hommat.

Sittemmin Yeager ilmoittautui vapaaehtoisena lentäjien erikoisohjelmaan "flying sergeants". Toisessa ms koulutettiin lentäjiksi erikoiskiintiössä muitakin kuin yliopisto-opiskelijoita. Ohjelmassa koulutettiin miehistöstä lentoupseereja.

Yeager meni ohjelmaan koska hänellä ei ollut vaadittuja opintopisteitä college:sta tai valmista college tutkintoa taskussa. Flying sergeants ohjelmaan pääsi high school papereilla.

Myöhemmin, eläkepäivien lähestyessä Yeager ylennettiin lopulta prikaatikenraaliksi.

Hän oli toiminut koelentäjänä toisen ms jälkeen. Mutta myös hävittäjälaivueiden johdossa hän oli ollut kylmän sodan länsi-Saksassa ja Aasiassa.

Tietenkin hän oli myös palkittu 2ms veteraani sekä ässälentäjä. Hän oli itseasiassa ns. "Ässä yhdessä päivässä."
Eräässä haastattelussaan hän valittelikin ettei hänen eteensä tullut sodassa tarpeeksi vihollisia joten hänen pudotuksensä jäivät hieman muista jälkeen.

Näön tarkkuuden puutteesta ei ollut kyse vihollisten pudottamisen suhteen, koska Yeagerilla oli ja on edelleen hyvä näön tarkkuus. Hänen näkönsä oli amerikkalaisittain 20/10 (Yeager myös oli taitava metsästäjä ja ymmärsi ennakolta ampumisen nuoruuden päiviltään. Hän myös ampui hirven nuorena poikana rautatähtäimillä 500m päästä tjsp )

Yeager viettää tätä nykyä eläkepäiviään kunnioitettavassa 92v iässä.

Hän kuuluu alati harvenevaan joukkoon -toisen maailmansodan sotaveteraaneihin.

Sympaattisen oloinen mies.

Lokakuussa 2012 pääsi vielä 89-vuotiaana F-15:sta kyytiin.

 

[JR49]

Sympaattisen oloinen mies.

Lokakuussa 2012 pääsi vielä 89-vuotiaana F-15:sta kyytiin.

Olipas teräsvaarilla muikea ilme! Nautti varmasti joka hetkestä.

 

[Ottoville]

On olemassa tällaisia käytännön totuutksia kuten "hajonta auttaa osumisessa" tai "lisää tykkejä - enemmän osumia". Näinhän Adolf Galland välillä pallottelikin aseistuksen meriittien välillä...

Kuitenkin ballistisessa mielessä osumaprosentti käsittääkseni lasketaan ihan yksinkertaisesti osumat jaettuna ammutuilla laukauksilla. Osumaprosentti tarkoittaa kuinka monta luotia ammutuista laukauksista osui maaliin. Muunlaisia tapojakin on arvioida aseiden tehokkuutta kuten saavutetut osumat per minuutti tai sekunti.

Ballistisessa mielessä hajonta tarjoaa hyötyjä ja haittoja, jos suuntaamisen tarkkuus pysyy yhtä huonona verrattuna keskitettyyn tulivoimaan. Osumia tulee lähikantamalla ihan hyvin, mutta kääntöpuolella osumat jakautuvat tasaisesti, joten keskitettyä tuhovoimaa ei tule niin paljon.

Voi toki olla niinkin että totuus on jossain välimaastossa elikkä keskitetty tulivoima olikin paras taktiikka pommikoneiden tuhoamiseen, kun taas hävittäjätaisteluun tietty hajonta oli tehokasta tulen käyttöä. Hävittäjät kuitenkin olivat melkein kaikki haavoittuvampia kuin pommikoneet, jos joutuivat tulen alle osumia kestämään.

Nykyaikana teknologia ja modernit tutkatähtäimet ja tietokonetähtäimet ovat tarjonneet molemmat edut saavutettavaksi. (hajonta esim gatling tykissä yhdistettynä tulinopeuteen, ammuksen lähtönopeuteen, suuntauksen tarkkuuteen tutka- ja tietokonepohjaisilla ennakkotähtäimillä)

Britit kehittivät alunperin toisessa maailmansodassa tuon ennakkotähtäimen (gyroscopic lead computing gunsight). Merkittäviä parannustuloksia saavutti keskivertolentäjä spitfiren puikoissa. Näitä tähtäimiä sitten lisenssoitiin jenkeille tuotantoon josta modifioitiin/ käytettiin jenkkihävittäjissä. Olivat yleisiä vehkeitä mitä ilmeisimmin liittoutuneiden koneissa 1945.

Gallandin kädenjälki näkyikin tässä opaskirjassa 1944 luftwaffe lentäjille. Tuohon aikaan Galland oli kenraalin tehtävissä koulutus ja johtotehtävissä, ja kyseinen opas olikin hänen hyväksyntänsä saanut. Havainnollistavia kuviakin löytyy

Kuva tuosta opaskirjasta kertookin enemmänkin tätä "ballistista totuutta"...

Mitä auttavat kaikki kuularuiskut, jos ne ampuvat vain ympäristöön (eikä maaliin)

Pommikoneita vastaan myös osumien määrä ja laatu auttoivat tuhoamaan tai pahasti vaurioittamaan niitä. Raskaat pommarit kestivät yllättävän hyvin pienten tykkien ja konekivääreiden hajanaisia ja vähäisiä osumia. 30mm sirpalekranaatit sitten olivatkin jytkympiä.

Ainakin modernissa ilmasodassa jenkit tietenkin luokittelevat vaurioitumisen astetta tarkemmin - joka onkin realistista kehitystä kun pohditaan aseiden todellista vaikutusta. A tyypin tappo onkin ajallisessa tilanteessa välitön tuhoutuminen / lentokyvyttömyys (esim siipi ammuttu irti kokonaan tai räjähtäminen). Siitä alaspäin kun mennään, niin tullaan alaspäin vaurioitumisasteessa ja tuhoutumisen ajankohdan siirtymisessä eteenpäin tulevaisuuteen.

Adolf Galland perustelikin asiaa sillä etteivät kaikki lentäjät ole huippuampujia keskitetty on ylivoimainen heidän käsisään.
Mutta suurin osa lentäjistä on keskitasoa joille ”vahvemmasta aseistuksesta” ja hajonnasta olisi hyötyä.

Ja koska ilmataistelu yleensä on ”ampumista liikkeestä” (ampuja ja maali liikkuvat ilmavirrassa joka saattaa jopa ”heitellä niitä”) keskitetyn aseistuksen on edullinen ampumamatkat ollessa lyhyt.
Yöhävittäjät ampuivat yleensä läheltä ja tiettyyn paikkaan (siiven ja rungon yhtymäkohtaan, moottoreiden väliin) ja tulitus aika oli lyhyt.
Siellä keskitetty aseistus oli kunjassa.
Hävittäjät yleensä joutuivat apumaan ”vähän mistä sattuu”.





Kuvassa näkyy kuinka 300m toisessa koneessa ampuu kaksi konekivääriä samaan pisteeseen ja toisessa neljä.

Kyllä tulosta tulee vaikka hajontakin on (43,39)





Sisäpiirin tietoa.

 

[VUps]

Threadissä olikin ollut väittelyä että useinmiten länsiarmeijoissa kenraaliksi ei ole päässyt miehistön sotilasarvosta.

Sir William Robertson, joka oli Brittiarmeijan esikuntapäällikkö ensimmäisessä maailmansodassa, nousi työläistaustaisesta sotamiehestä sotamarsalkaksi.

 

[late347]

Jep hyviä pointteja ottovilleltä.

Spitfiresä muistaakseni kuitenkin oli tehokkaampi ns. Pistemaali harmonisaatio. Näin havaittiin Britannian taistelussa 1940. Kuitenkin noina aikoina oli vielä 8x 0.303cal aseistus...


Ilmataisteluissa kk-tulitus mitä ilmeisimmin oli tehokkaampaa keskitettynä pommikoneita vastaan. Parempi läpäisy myös saatiin .303 luodeilla kun ammuttiin läheltä. Kaipa ideana oli aiheutta tulipaloja enempi ja osua lentäjiin.

Colin Gray ja Adolph 'Sailor' Malan molemmat spitfire ässät suosivat keskimatkan etäisyyttä pistemaaliin spitfireillä.750 jalkaa elikkä 230m.

Virallinen ohjeistus oli ollut käyttää aluemaali harmonisaatiota, mutta joskus lentäjät tekivät itselle kelpaavan kohdistuksen.

 

[Sardaukar]

Tuosta kohdistuksesta taisi joku sodan aikana vangiksi jäänyt neuvostopilotti kuulustelussa kysyttässä sanoa: "Kohdistus, mitä se on?"

Ei ollut tuttua punalentäjille (juttu taisi olla talvisodan ajalta).

 

[Ikarus]

Tuosta kohdistuksesta taisi joku sodan aikana vangiksi jäänyt neuvostopilotti kuulustelussa kysyttässä sanoa: "Kohdistus, mitä se on?"

Ei ollut tuttua punalentäjille (juttu taisi olla talvisodan ajalta).

Muistelen lukeneeni jostakin samaa. Talvisodassa kolmen koneen kiilan johtaja tähtäsi ja kaksi siipikonetta tulitti samalla kun johtajakin, samaan suuntaan ja tähtäämällä summittaisesti. Paljon pauketta ja hylsyjä, vähän osumia. Osastotulitusta. Tähtäin saattoi olla huonoimillaan tuulilasiin maalattu ristikko. Tuolla menetelmällä sekin tähtäin oli aivan riittävä.

Puna-ilmavoimien edesottamuksia Talvisodassa. Suomenkielinen.
Kirjasta käy selville venäläisten kovat tappiot ilman vihollisvaikutustakin. Konerikkoja, pakkolaskuja eksymisten jälkeen, kaputteja lentoonlähdössä ja laskussa jne. Suomalaiset niisti päältä vielä osansa.

 

[Ikarus]

Vas. Herbert Ihlefeld, Adolf Galland, Walter Oesau ja Siegfried Schnell.

Herbert Ihlefeld. Lensi yli tuhat sotalentoa, 123 ilmavoittoa toisessa maailmansodassa.
Ritaristi tammenlehvillä sekä miekoilla.
Sodan alkupuolella pudotti enemmän Spitfire I ja II-koneita kuin kukaan muu Bf 109 E-lentäjä.
Ihlefeld syntyi Pinnowisssa Pommerissa 1.kesäkuuta 1914 ja kuului Jadgwaffeen sen perustamisesta 1933 lähtien.
Vuonna 1937 ylikersantti Ihlefeld ilmoittautui vapaaehtoisena Legion Condoriin ja hän sai 2/88:ssa käyttöön yhden ensimmäisistä Bf 109 B-1 -koneista.
Espanjassa yhdeksän ilmavoittoa ja hän palasi kotiin vänrikkinä.
Hän osallistui Puolan sotaretkeen ja salamahyökkäykseen lännessä, jossa ensimmäinen ilmavoitto MS 406 29.5, ensimmäinen 33:sta Spitfirestä seurasi 30.6.1940. Yksistään syyskuussa hän ampui alas 15 Spitfireä. Kapteeni Ihlefeld nimitettiin I JG2:n laivueenkomentajaksi 30. elokuuta 1940.
Operaatio Barbarossan aikana hän sai runsaasti ilmavoittoja 10 ensimmäisen kuukauden aikana, ja hänestä tuli viides 100 pudotukseen yltänyt Jagdwaffen lentäjä 22.huhtikuuta 1942.
Sodan lopussa everstiksi ylennetty Ihlefeld sai viimeiset 13 ilmavoittoaan valtakunnanpuolustuksessa vuonna 1944. Sodan hän päätti JG 1:n rykmentinkomentajana.

Hän oli harvoja sodan alusta loppuun lentäneistä Luftwaffen ässistä, jotka selvisivat sodasta. Tuurin tynkääkin oli, hänet ammuttiin alas kahdeksan kertaa. Ilman hyvää onnea noissa olosuhteissa ei elinajan odote ollut pitkä.

 

[tulikomento]

Digitekniikalla toteutettu kertomus Olli Puhakan kovimmasta sotalennosta. Tarina on tässä pääosissa, mutta elävä kuva toki auttaa eläytymään.

Samalta tekijältä, yksi Lentolaivue 26:n kovia taisteluja Talvisodassa. Muistan lukeneeni tuosta. On siinä oikeasti mahtanut kylmä hiki kihota, kun taivas olikin täynnä hävittäjiä.

Jostain syytä nämä kaksi digiversiota ovat aina miellyttäneet minua. Näin saa historiaa elävöitettyä.

Nämä taitavat olla toteutettu Il-2 Sturmovik -lentosimulaattorilla. Mutta samaa mieltä. Elävöittävät oikein käytettynä vallan mainiosti ilmasotahistoriaa.

Esim. tämä Virtuaalilentäjien tekemä video Lauri Pekurin Brewster BW-372:lla käymästä ilmataistelussa (jossa hänet ammuttiin alas) sopisi vallan mainiosti Tikkakosken museolla näytillä olevan koneen viereen kertomaan tarinaa koneen viimeisestä ilmataistelusta.

Sama porukka on muuten mallintanut myös Aeron Ju-52 "Kalevan" viimeisen lennon.

 

[JR49]

Nämä taitavat olla toteutettu Il-2 Sturmovik -lentosimulaattorilla. Mutta samaa mieltä. Elävöittävät oikein käytettynä vallan mainiosti ilmasotahistoriaa.

Esim. tämä Virtuaalilentäjien tekemä video Lauri Pekurin Brewster BW-372:lla käymästä ilmataistelussa (jossa hänet ammuttiin alas) sopisi vallan mainiosti Tikkakosken museolla näytillä olevan koneen viereen kertomaan tarinaa koneen viimeisestä ilmataistelusta.

Sama porukka on muuten mallintanut myös Aeron Ju-52 "Kalevan" viimeisen lennon.

Hienoja videoita! Kukapa olisi uskonut, kun aikoinamme Joppemme luimme, että niistä näkisi vielä visualisoinnin.
Mutta oliko tosiaan niin, että oli noin raju lasku veteen, että siiven kautta kärrynpyörän kautta selälleen? En muista kirjan kuvausta tarkkaan. Jäi vain mieleen, että ei meinannut päästä irti, kun saapas jäi jumiin polkimiin. Lopuksi saapas irtosi ja jäi koneeseen vuosikymmeniksi. Kyllä aloin mielessäni hihkumaan, että ei saatana, kun näin ilmailumuseossa koneen ja maininnan, että hylystä oli löytynyt se saapas.

Pyrstön voittomaalaukset... Tuo se on sitä elävää historiaa.