Ajauduin omaan tutkakatveeseeni – tiede- ja koulutususkovaisuuteen.
Hybridivaikuttamistahan voi tarkastella taiteen ja kulttuurin näkökulmastakin. Tarinankerronnan, sisältötuotannon, viihdeteollisuuden, runousopin, draaman, yms. käsittein ja keinoin voidaan yrittää ymmärtää hybridivaikuttamista.
Joskus juoni paljastuu. Toisinaan taas abstrakti taideteos ei avaudu.
Kyllä. Ja siihen on erittäin helposti ymmärrettävä perussyy.
Aivot ovat se noin 2% ihmisen massasta ja käyttävät normaalitilanteessa - lepotilassa - noin 20% hapesta ja energiasta.
Tämä suuri luku saadaan pysymään näinkin "pienenä" lähinnä siksi, että aivot itse leikkaavat lähes kaikesta informaatiosta valtaosan pois. Sen jälkeen aivot käsittelevät tätä äärimmilleen typistetystä informaatiosta koostuvaa symbolista informaatio-oliota eivätkä itse informaatiota.
Mitä tehokkaammin tämä typistäminen tapahtuu, sitä nopeammin ja energiatehokkaammin voimme prosessoida asioita. Kääntöpuolena on se, että mitä tehokkaammin tämä typistäminen tapahtuu, sitä todennäköisempää on se, että hukkaamme typistämisessä myös keskeisen tärkeää, oleellista, jopa ratkaisevaa tietoa.
Jokainen tämmöinen typistetty kuva on aivojen ja ajattelun näkökulmasta symboli. Emme siis ajatellessamme (tai oikeammin "ajatellessamme" käsittele ollenkaan itse todellisuutta vaan sen symbolisia representaatioita, esityksiä.
Tieteen tekemisen ytimessä on kyky rakentaa ja toistaa teorianmuodostuksen keinoin todellisuutta vastaavia symbolisia malleja todellisuudesta. Fysiikan ja kemian kaavat, kielioppisäännöt, matematiikan lait... Kaikki nämä ovat symbolisia esityksiä joiden avulla todellisuutta voidaan kuvata ja toisinaan myös ennustaa.
Kulttuurin ytimessä on kyky rakentaa ja merkitystenannon keinoin todellisuutta vastaavia symbolisia malleja todellisuudesta. Työkalujen muoto, muoti, puhekieli, reseptit ja ruuat, elinkeinojen harjoittamisen taidot... Kaikki nämä ovat symbolisia esityksiä joiden avulla (kulttuurillista) todellisuutta voidaan kuvata, tuottaa ja toisinaan ennakoida.
Esitys ei siis tässä tarkoita näytöstä tms. vaan sitä, että jokin abstraktio esittää ajattelussa ja viestinnässä jotain konkreettista tai abstraktia.
Kulttuurillisessa ja tieteellisessä/akateemisessa merkityksenannossa on siis paljon samaa. Niillä voidaan joskus tehdä täsmälleen samoja asioita. Ne lomittuvat suurimmalla osalla kattamistaan temaattisista alueista. Erot ovat menettelytavoissa: työkaluissa ja niiden käytössä.
Tieteellinen ja akateeminen työ on yleensä hidasta, jäykkää, tarkkaa ja resursseja erittäin paljon kuluttavaa. Sen etuja ovat täsmällinen tarkkuus, todistusvoima ja kyky ennustaa.
Kulttuurillinen ja taiteellinen luova työ on usein nopeaa, adaptiivista, epätarkkaa ja assosiatiivista ja erittäin tehokasta suhteessa kuluttamiinsa resursseihin.
Jos jonkin asian havaitseminen, tarkistaminen ja selvittäminen vie akateemisena työnä vaikka 3-5 vuotta, niin saman asian havaitseminen, tarkistaminen ja osittainen selvittäminen voi viedä taiteellis-kulttuurisena työnä vuorokauden, viikon tai vaikka kolme kuukautta. Ratkaisevaa voi olla että kuka, kuinka ja millaisella motivaatiolla sekä resurssoinnilla asiaa tekee. (Painostettuna, vääriin työkaluihin ja sisäisesti ristiriitaisiin lähtökohtiin pakotettuna valmista ei tule ikinä. Tai jos tulee, niin toimintaa "ohjaava" taho ei tule olemaan tyytyväinen.)
Eräs keskeisimmistä syistä siihen, että nämä taiteellis-kulttuurilliset työkalupakit ovat joskus niin helkatin nopeita, on se, että ne ovat niin helkatin adaptiivisia. Toinen on se, että ne ovat kehittyneet toiminnallisesta todellisuudesta eli reaalimaailmasta käsitteenmuodostukseen päin kun taas tieteelliset työkalupakit ovat usein kehittyneet käsiteavaruudesta empiriaa kohti. Empirialähtöinen yksinkertaisesti loksahtaa nopeammin empiriaan - vaikka emme aina tiedäkään miksi.
Tästä nykäisen lapsellisen ja keinotekoisen aasinsillan orientaatiorefleksiä (orienting reflex, tarkastin suomenkielisen termin) kohti.
Kuvitellaan ja kuvaillaan asiaa näin:
Aivoissa on karkea malli todellisuudesta. Se koostuu karkeista alamalleista. Ne koostuvat karkeista alamalleista. Ne koostuvat...
Havaitsemme todellisuutta. Jos havaitsemamme todellisuus vastaa aivoissamme olevia malleja, niin orientaatiorefleksi ei käynnisty. Ohjaudumme normaalisti.
Jos havaitsemamme todellisuus ei vastaa aivoissa olevia malleja, mutta ero mallien ja todellisuuden välillä ei sisällä merkityksiä, niin orientaatiorefleksi ei käynnisty. Ohjaudumme normaalisti.
Jos havaitsemamme todellisuus ei vastaa aivoissa olevia malleja ja ero mallin ja todellisuuden välillä tuntuu sisältävän uhkaa tai mahdollisuutta, niin orientaatiorefleksi kääntää kaikki tarpeelliset huomion suuntaamisen mekanismit siihen suuntaan. Tämä ilmiö on ajallisesti, temaattisesti ja dynamiikaltaan, jopa rakenteellisesti vapaasti skaalautuva. Se voi olla mitä vain - motorinen, sosiaalinen, emotionaalinen... Se voi kestää 0.2 sekuntia tai 220 vuotta.
Meillä ei oikeastaan ole juurikaan keinoja estää tätä refleksiä käyttäytymästä. Ja jos emme tiedä siitä, että se on käynnissä, niin se ohjaa meitä emmekä me itse itseämme. Meillä kuitenkin säilyy harhakuva siitä, että muka ohjautuisimme sisältä käsin. Usein tämä harhakuva jopa vahvistuu kun reaktiomme "todistavat" että olemme "itse" havainneet ja toimineet.
"Me emme ohjaa itseämme vaan refleksi ohjaa meitä". Tämä on täysin reaktiivinen tilanne. Reaktiivisuutta peittää valheellinen usko oman orientaation proaktiivisuuteen. Ja juuri tämän prosessin olen käsittänyt refleksiivisen kontrollin ytimeksi. Tämä käsitys eroaa aivan täydellisesti siitä temaattisesti suuntautuneesta substanssikeskeisestä kuvasta, jota tuon termin alle menevälle menettelytapakirjastolle yleensä tarjotaan.
Miten ohjaaminen tapahtuu? Menetelmiä voi olla paljon. Otan niistä yhden esimerkiksi: Tuotetaan riittävän voimakas äkillistä uhkan tai vaaran tunnetta synnyttävä asia. Tämä käynnistää orientaatiorefleksin. Se suuntaa orientaation uhkaan ja "tarjoaa" siihen uhkaan sopivia reaktiivisia malleja. Ne voivat olla toimintamalleja, sosialisaatiomalleja, stressireaktioita, agendavalintoja, defenssejä... Mitä todennäköisimmin uhkaan reagoimisen refleksit käynnistänyt osapuoli on etukäteen selvillå myös siitä, että mitkä reaktiiviset prosessit ovat todennäköisimpiä.
Olenko käsittänyt oikein vai väärin?
En tiedä voiko asiaa tarkastaa ennen kuin se on etäistä historiaa, mutta sitä voi tarkastella. Mielestäni tarkasteleminen kannattaa aloittaa ylhäältä.
Tarkastellaan Venäjän tunnettuja lausuntoja ja toimia eri yhteyksissä. Tarkastellaan sen lisäksi noiden toimien ja lausuntojen jälkeisiä tapahtumakulkuja. Pohditaan, että vastaavatko ajallisesti myöhemmät kehitys- ja tapahtumakulut sitä, mitä oletamme Venäjän pyrkimyksiksi?
Kun tämä on tehty, niin sijoitetaan kaavaan - samaan kaavaan mutta kahdella eri tavalla ymmärrettynä.
1. Kokeillaan refleksiivisen kontrollin teoriaa ja työkaluja sellaisina kuin ne ovat analyyttisen ja temaattisen/substanssikeskeisen tarkastelun valossa.
2. Kokeillaan refleksiivisen kontrollin teoriaa ja työkaluja sellaisina millaisina ne näyttäytyisivät jos olisivatkin biologisesti määräytyvän merkitysten vertailun reaktiivisen dynamiikan läpi tarkasteltuna. Biologisesti määräytyvän merkitysten vertailun dynamiikassa lähtökohtana ovat tässä tapauksessa refleksit sanan laajimmassa mahdollisessa merkityksessä aiemmin tässä tekstissä kuvatulla tavalla.
Katsotaan kumpi malli vastaa ja selittää toteutunutta todellisuutta tarkemmin.
Sen jälkeen pysähdytään miettimään, että mitä se tarkoittaa, jos joku osapuoli voi ottaa ja pitää aloitteen, ennakoida toisen osapuolen toimintaa ja ohjata varsin suurta osaa toisen osapuolen henkisestä ilmapiiristä - jopa niin että pystyy käyttämään kohteensa suojautumistoimia sitä itseään vastaan.
Joskus tilanne voi olla niin häkellyttävä että refleksien kautta tapahtuvalla kontrollilla viitataankin oikeasti - refleksien kautta tapahtuvaan kontrolliin. Tämä mahdollisuus on toki vaikea ottaa huomioon, jos refleksiivisen kontrollin käyttäjä ja kehittäjä on sama maa/kansa joka on ollut sen alan tutkimuksen ja "tuotekehityksen" kärjessä vasta sata vuotta.
Jokainen, jolla on ollut liuta tenavia näinä menneinä vuosina pyöriteltävänä, ei ihmettele, miksi suomalaiset eivät halua jatkaa sukujaan runsaslukuisesti.
