Elsojärjestelmistä puhuttaessa kannattaa pitää mielessä että kyseessä ei ole mikään taikasauva mikä tekee vastustajan tutkajärjestelmistä toimimattomia. Monissa hävittäjä- ja it-tutkissa jo 60-luvulta lähtien on ollut erinäisiä häirinnän kompensointiohjelmia sisäänrakennettuina riippuen kohtitulevan häirintäsäteilyn toimintaperiaatteesta. Myös jotkut häirintämetodit voivat enemmänkin auttaa vastustajaa näkemään kohde kuin häiritsemään sitä.
Tyypillisesti häirintäperiaatteita on lähinnä kahta lajia, toinen pyrkii estämään kohdetta näkemästä häiritsijää ja sen ympärillä olevia koneita, ja toinen luo valemaaleja kohdejärjestelmän näytölle.
Hyvänä esimerkkinä estävästä häirinnästä on ns. "noise jamming" jonka toiminnan periaatteena on hukuttaa kohde voimakkaaseen kohinaan jotta tutka ei pysty erottelemaan häiritsevää konetta kohtitulevan kohinan läpi. Tällä periaatteella voidaan myös kohteesta ja sen oletetuista vastatoimista riippuen mm. vaihtaa moduloituun tai liikkuvaan häirintäsäteilyn lähettämisperiaatteeseen.
Tälläinen häirintä toisaalta on myös hyvin riskialtista koska häiritsevä kohde kertoo tyypillisesti jokaiselle alueella olevalle sekä häiritsemälleen tutkajärjestelmälle oman suuntimansa sekä karkeasti nähtävissä olevan korkeuden, mutta estää tyypillisesti etäisyyden mittaamisen kohteeseen. Näin häiritsevä kone näkyy ympäristössä kuin kolossaalinen majakka jo satojen kilometrien päästä, ja häiritsevät kohteet voivat ampua omia ohjuksiaan ns. home-on-jam tyyppisesti jossa hävittäjän/it-järjestelmän tutkakeilan sijasta ohjus lähtee lentämään suoraan häirintäsäteilyä päin, jos etäisyys on selvitettävissä jollain toissijaisella järjestelmällä. Tällä periaatteella ammuttu ohjus ei myöskään todennäköisesti näy tutkavaroittimessa ellei ohjuksessa ole omaa hakukärkeä joka aktivoituu lähellä kohdetta. Tälläinen toiminto löytyy tiettävästi mm. Amraam-ohjuksista sekä Venäjän lähes jokaisesta pitkän kantaman hävittäjä-ohjuksesta.
Häirintälaitteen teho on myös otettava huomioon mietittäessä häirinnän tehokkuutta. Tyypillisesti etäisyyden kutistuessa tai häirnnän kohteena olevan tutkajärjestelmän kasvattaessa omaa signaalivoimakkuuttaan, pystytään jossain vaiheessa saamaan tarpeeksi vahva signaali jotta tutkajärjestelmällä pystytään näkemään häirinnän läpi ("Burn through").
Toinen tapa eli valemaalitus puolestaan yleensä on ennalta määritelty ja suunniteltu toimimaan tiettyä järjestelmää vastaan. Tavoitteena on luoda käyttäjälle useita eri maaleja joiden sekaan häirintää lähettävä kone piilottaa itsensä. MM. joissain Yhdysvaltojen aikaisemmissa F-14 koneissa oli sisäänrakennettu tällä periaatteella toimiva häirintäjärjestelmä joka muodostui ongelmalliseksi Iranin vallankumouksen aikana koska koneiden analogisiin tutkavaroitusjärjestelmiin ei oltu syötetty Iranin ostamaa, yhdysvaltojen käyttämää Hawk-ohjusjärjestelmää. Alueella toimiville F-14 koneille asennettin tämän takia nopealla vauhdilla siviilimarkkinoilta ostettuja poliisi-tutkaskannereita jotka sijoitettiin koneen kummallekkin puolelle etusektoriin ja ohjaamoon viritettiin 2 lamppua jotka kertoivat tuleeko konetta kohti säteilyä vasemmalta vai oikealta puolelta.
Suomen Horneteissa on jo nykyään häirintä- ja omasuojajärjestelmät, ja tulevissa koneissa sellaiset tulevat myös varmasti olemaan. Erillisiä häirintään erikoistuneita koneita Suomeen tuskin tulee sillä venäjällä on todella tehokkaita tutkajärjestelmiä rajan takana, joiden häirintä vaatisi todennäköisesti vähintäänkin pienen pommi/kuljetuskoneen kokoisen kantajan tarpeeksi tehokkaan häirintäsignaalin luomiseksi. Tälläinen häirintä myös toisaalta toimisi erinomaisena varoituksena ja maalitauluna vastustajalle