Tuuli ylitti teknisiltä kyvyiltään kaikki suunnittelulähtökohdat. Taktisella tasolla käytön kannalta ehkä hankalinta tuossa oli iso kääntösäde, joka tuli hitaasta kääntymisnopeudesta 0,5 astetta/sekunti (eli 90 astetta kolmeen minuuttiin) ja suuresta huippunopeudesta. Testeissä huippunopeudeksi saavutettiin 79kn ja 100kn olisi varmaan ollut mahdollista, ainakin jäällä. Kääntösäde rajasi ison osan saariston pienemmistä väylistä pois käytöstä. Tietysti ilmatyynyaluksella pääsee monesta kohdasta missä edes matalan syväyksen aluksella meno ei onnistu. Esteiden ylityskyky oli tasamaalla sellaista kahden metrin luokkaa ja esm henkilöautoista pääsi helposti yli. Miinaherätteen puolesta tuo oli tietysti parempi kuin syväyksellinen alus, mutta ei missään nimessä immuuni moderneille herätemiinoille etenkään matalammissa paikoissa.
Tuuli oli lopulta kallis laite käyttää ja ylläpitää tekniikasta ja puhtaasti skappareista koostuvan miehistön takia. Lopulta tilalle saatiin neljä Haminaa alkuperäisen suunnitellun kahden sijaan, mikä strategisessa mielessä varmaankin parempi merivoimien tehtävän painopisteen siirryttyä maihinnousun torjunnasta meriliikenteen turvaamiseen. Tekniikaltaan Tuuli oli amerikkalaiselle LCAC:lle hyvin läheistä sukua pohjautuen Hornettien 100% vastakauppoihin ympättynä Polyphemeillä, Umkhontoilla ja EADSin taistelunjohtojärjestelmällä. Kaikki Tuulen suomalaiset ohjailijat kävivät koulutuksen Floridassa. Amerikkalainen tekniikka rajoitti prototyypin myyntiä edelleen tiettyihin keltaisiin valtioihin, mihin ilmeisesti olisi ollut ostajan puolelta jonkinlaista kiinnostusta.