Jatkosotaan liittyvää

JR49

Respected Leader
Näin juuri. Materiaalitonnit, mekanisoitu liike ja tulivoima....kiväärimies on kuin lastu laineilla.
Melkein samoilla sanoilla kirjoitti eräs meidän puolen sotaveteraani. Että hän lähti sotaan sillä mielellä, että kun se kivääri kerran on annettu, niin sillä kanssa hän sotilaana saa jotain aikaiseksi. Yksilön mitättömyys ja voimattomuus tykistökeskityksessä ja sodan sattumanvaraisuudessa oli selvinnyt äkkiä.
 

Vonka

Supreme Leader
Varmaan kaikki kirjallisuuden ystävät tietävätkin, mutta ehkä kaikki eivät tiedä, että Jalmari Finne oli Juusto-Össillä kotiopettajana. Lennart Oesch oli meijeristi Christian Oeschin ja hänen vaimonsa Anna o.s. Stegmanin kuudes lapsi. Oesch vietti lapsuusvuotensa Tohmajärvellä, jonne hänen isänsä perusti juustomeijerin. Lennart tunnettiin paikkakunnalla "Juusto-Össin poekana".

Kiljusen herrasväki on saanut innoituksensa Oeschin perheestä. Lennart on Kiljusen herrasväen toisen poikahahmon "Lurun" esikuva.

Tohmajärven keskustasta löytyvät Oeschintie sekä Oeschinkuja, joka kulkee Oeschin entisen juustomeijerin tuntumasta.
 
Viimeksi muokattu:

aev

Korpraali
Mitä jos venäläisiä ei olisi saatu pysähtymään?
Muutamaa Beevoria luettuaan, sitä ihmettelee ihmisen käytöstä ja moraalia sodan aikana. Enkä edes kuvittelekkaan olevani itse parempi siinä suhteessa.

Jos puolustus olisi pettänyt, olisimmeko kokeneet saman kuin esimerkiksi Preussissa tai Puolassa sodan alussa saksalaisten toimesta? Vai oliko Suomen-rintaman sota jollakin tavalla "sivistyneempää", jota epäilen?
Puolalaiset taitavat muuten olla maailman epäonnekkain valtio tässä suhteessa.

Olisiko hyökkäävä armeija kohdellut meitä saman vanhan kaavan mukaan ryöstäen kaiken irti lähtevän, raiskaten kaikki kiinni saadut toisen sukupuolen edustajat ja teloittanut miehiä kyläkunnittain kostoksi omista menetyksistä? Ja loput Siperiaan tai työleireille.

Me suomalaiset taidamma loppujen lopuksi olla onnenpekkoja kaikesta huolimatta.
 

Herman30

Greatest Leader
Olisiko hyökkäävä armeija kohdellut meitä saman vanhan kaavan mukaan ryöstäen kaiken irti lähtevän, raiskaten kaikki kiinni saadut toisen sukupuolen edustajat ja teloittanut miehiä kyläkunnittain kostoksi omista menetyksistä? Ja loput Siperiaan tai työleireille.
Tottakai. Miksi meitä olisi kohdeltu mitenkään erilailla kuin Baltian maat tai muut Neuvostoliittoon pakotetut.
 

arix

Ylipäällikkö
Mitä jos venäläisiä ei olisi saatu pysähtymään?
Muutamaa Beevoria luettuaan, sitä ihmettelee ihmisen käytöstä ja moraalia sodan aikana. Enkä edes kuvittelekkaan olevani itse parempi siinä suhteessa.

Jos puolustus olisi pettänyt, olisimmeko kokeneet saman kuin esimerkiksi Preussissa tai Puolassa sodan alussa saksalaisten toimesta? Vai oliko Suomen-rintaman sota jollakin tavalla "sivistyneempää", jota epäilen?
Puolalaiset taitavat muuten olla maailman epäonnekkain valtio tässä suhteessa.

Olisiko hyökkäävä armeija kohdellut meitä saman vanhan kaavan mukaan ryöstäen kaiken irti lähtevän, raiskaten kaikki kiinni saadut toisen sukupuolen edustajat ja teloittanut miehiä kyläkunnittain kostoksi omista menetyksistä? Ja loput Siperiaan tai työleireille.

Me suomalaiset taidamma loppujen lopuksi olla onnenpekkoja kaikesta huolimatta.
Samalla tavalla täällä olisi toimittu kuin etelämpänä, upseeristo ja porvaristo tapettu, naiset raiskattu sekä kaikki irti lähtevä varastettu.
Kyllä miehet rintamalla tiesivät miksi he taistelivat...:salut:
 

Vonka

Supreme Leader
Kyllä miehet rintamalla tiesivät miksi he taistelivat...:salut:
Siitä ei ole kahta sanaa.

Tässä mielessä Ilomantsin taistelun merkitys nousee suureksi. Sodan lopussa viholliselle annettua selkäsaunaa ei ollut soveliasta korostaa, etenkin kun taistelun lopputulos vaikutti Staliniin poliittisesti. Laitan jutun loppuun kiteytyksen yhdellä lauseella.

Hyvin Neuvostoliitto oli oppinut improvisoimaan, ja saksalaisten kanssa olivat tietysti saaneet harjoitusta. Se oli aivan eri armeija kuin talvisodassa.

Kun vihollisen eteneminen pysäytettiin Ihantalassa, Viipurinlahdella, Vuosalmella ja Nietjärvellä, oli vielä yksi konsti jäljellä. Eteneminen korpien kautta suomalaisten selustayhteyksille.

Ilomantsin kirkolta tiet haarautuivat syvälle Suomeen. Neuvostoliittolaisten vaatimuksena olisi pysynyt Suomen kertakaikkinen antautuminen. Ilomantsin taistelun jälkeen Neuvostoliitto lakkasi vaatimasta ehdotonta antautumista.

Kohti Ilomantsia eteni kaksi divisioonaa (289. D ja 176. D). Ne painoivat edellään väsynyttä Maaselän kannakselta vetäytymässä olevaa eversti Torvald Ekmanin 21. Prikaatia. Päämajalle oli selvää, että tilannetta ei hallittaisi alueella olevin joukoin. Ekman viivytti vihollista Porajärveltä Kuolismaan kautta kohti Ilomantsia. Yhtymä ylitti vanhan valtakunnanrajan Liusvaaraan 17. heinäkuuta.

289. D eteni Kuolismaan tien suunnassa. 176. D siirtyi sen pohjoispuolelle ja eteni maastoitse kohti Hattuvaaraa ja Lehmivaaraa rakentaen teitä perässään.

Päämaja oli siirtänyt Viipurinlahdella Uuraan lohkoa puolustaneen Ratsuväkiprikaatin ylijohdon reserviksi. 24.7. Mannerheim päätti lähettää levänneen ja täydennetyn prikaatin, RajaJP 3:n ja yhden kenttätykistöpatteriston viivyttävän Ekmanin tueksi. Samana päivänä hän käski Raappanan siirtyä Ilomantsiin ja ottaa johtoonsa sinne keskitettävät joukot. Raappana toi vielä Rukajärveltä mukanaan kaksi pataljoonaa. Kaikkiaan Ilomantsiin saatiin lopulta 11 pataljoonaa, neljä patteristoa ja yksi erillinen patteri. Seitsemän pataljoonista oli levänneitä ja hyväkuntoisia.

Sotahistoria tuntee tapauksia, joissa tasavahva joukko on pysäyttänyt vihollisen. Ryhmä Raappanan tehtävä oli lyödä vihollinen. Se oli rohkea suunnitelma. Hän päätti tuhota vihollisen kahdella kaksipuoleisella saarrostushyökkäyksellä.

Valmistelut 24.6. - 27.6

Ensimmäisenä taistelualueelle lähetettiin kiireen vilkkaa kärkenä ja koko yhtymän ryhmittymistä suojaamaan sekä viholliskärkeä tulppaamaan Rajajääkäripataljoona 3 ja Erillinen Jääkäripataljoona 6. Kun Mannerheim antoi käskynsä 24. heinäkuuta, JP6 oli polkupyörineen Nurmin asemalla iltayöllä. Ensimmäinen juna tuli 3.03 ja lähti kuormattuna klo 5.05. Koko prikaatin siirtymiseen tarvittiin 12 junaa.

Vuorokauden kuluttua jääkäreitä purkautui polkupyörineen Kaltimossa. JP6 polki sieltä 84 kilometriä Korentovaaran lounaispuolelle. Tilanne oli huolestuttava. RajaJP3 oli tullut jo edellisenä päivänä ja ryhmittynyt Ilajanjärven pohjoispäähän. Laajassa erämaassa sen ryhmitys oli harva, ja sivustoilla oli jatkuvia partiokahakoita. 26.7. koko Hattuvaaran puolustus oli vain kahden rajajääkärijoukkueen varassa.

JP6 määrättiin asettamaan kaksi jääkärikomppaniaa puolustukseen sulkemaan Kallioniemen lossille menevä tie. Yksi komppania kk-puolijoukkueella vahvennettuna lähetettiin Ilajan Ruukinpohjaan järven eteläpäähän. Se alistettiin RajaJP3:lle, joka vastasi etulinjasta. Kun komppania pääsi viheliäistä kärrytietä Utrioon, se näki leiritulia. Ne olivat suomalaisten.

Ekmanin 21. Prikaatin miehiä odotteli siellä. Maaselän kannakselta asti kävelleet miehet luovuttivat ilomielin rintamavastuun.

27.7. tuli tieto, että vihollinen on jo Lutikkavaarassa. Nyt koko JP6 oli siirrettävä sen pohjoispuolelle, koska sinne kaavailtiin hyökkäyksen lähtöaluetta. Vihollinen myös työnsi joukkojaan jo Lutikkavaarasta luoteeseen, ja yöllä alkoi olla painetta. Tämän vaiheen ajan pataljoonaa komensi ratsumestari Vaaraniemi. Peitsara oli lomalla ja yleensäkin kaukana, ja uusi komentaja Virkkunen oli vasta tutustumassa tilanteeseen Raappanan komentopaikalla.

Yllätys Raappanalle

29.7 oli 21. Prikaati pysäyttänyt Möhköä kohti etenevän vihollisen Sysmäjärven ja Konnukan kannakselle. Kaikki sujui.

Utrion etelä- ja itäpuolella vihollinen otti kosketusta, mutta ei ollut isompaa hätää. Ryhmitys oli vahva, ja Utrion itäpuolella oli vaivainen polku, jonka suunnassa tukivat kaksi konekivääriä ja kranaatinheitinjoukkue. Konekiväärien ja ammutun 127 kranaatin avulla vihollinen pysyi aisoissa sen päivän. Raappana antoi hyökkäyskäskynsä illalla 29.7.

Seuraavana aamuna se yllätys sitten tuli. Venäläiset hyökkäsivätkin ensin, 30.7., ja vieläpä sekä Ilajanjärven pohjois- että eteläpäässä. Pohjoispäässä RajaJP3 jouti vetämään puolustuksensa kaksi kilometriä länteen Ilajanjoelle. Hämeen Ratsurykmentti poisti mallikkaalla vastahyökkäyksellään tämän uhan.

Toinen hyökkäys tuli eteläpäähän Utrioon. Tykistön tulivalmistelu tuli klo 6, ja suomalaiset vetäytyivät vaaran laelta muutaman sata metriä purolinjalle, johon hyökkäys saatiin pysähtymään. Krh ampui kaikki kranaattinsa ja vetäytyi Utrion pellon lounaisnurkasta.

Nyt koko Ryhmä Raappanan hyökkäys oli vaarassa myöhästyä pahanpäiväisesti. Venäläinen kaivautui Utriossa jo perinteisellä innolla. Aikaa ei ollut yhtään. 3. /JP6 ja 3. / HRR ottivat Utrion takaisin. Siitä tuli hyvin raaka taistelu. Kaikki piti monttuihinsa tappaa. Siellä oli myös naissotilaita.

Eteläpään taistelu oli jostain syystä pimennossa ja vain veteraanien puheissa aina 1990-luvulle asti eikä sitä yleensä näy missään aiheesta tehdyissä esitelmissäkään. Samat lähteet pyörivät vuodesta toiseen.

Raappanan hyökkäys

31.7. Taisteluosasto von Essen (URR, JP1) hyökkäsi läpi Ilajanjärven - Luovejärven kannaksen, Raappanan mukanaan tuoma Seitamo ja HRR hyökkäsivät kohti Hullaria, ja JP 6 siirtyi Piilovaaraan, jossa sen oli katkaistava Möhköstä Kuolismaalle johtava tie. Se meni kahden venäläisdivisioonan saumakohtaan, mutta venäläisillä kesti kauan tajuta asioiden laita. Jääkärit ampuivat kaikenlaisia ratsulähettejä ja tuhosivat T-60 tiedustelupanssarin, jonka torni pyöri ensin hulluna, kun se tajusi olevansa keskellä ilkeitä tietä katkaisevia nuoria tsuhnia, joilla oli panssarinyrkkejä ja himoa panssarintuhoojamerkkiin. Kauaa ei pyörinyt. Tuli vielä moottoripyörälähetti, mutta kun se näki kuolleita hevosia ja palavan vaunun, kuski oli sen verran Einstein, että kääntyi ympäri ja ajoi karkuun niin paljon kuin Uralista lähti.

Mutta se oli 289. Divisioonan ainoa huoltotie. Sen jälkeen alkoi tapahtua. Vihollista tuli koillisesta, etelästä ja lounaasta. Yksi konekivääri laitettiin sellaiseen mäenkärkeen, että se kykeni tukemaan molempia sivuja. Eräs veteraani kertoi ampuneensa vuorokauden aikana kaksi konepistoolin piippua ampumakelvottomiksi.

Taistelut Piilovaarassa kestivät elokuun 4. päivään. Tietä ei annettu. Mottiin jäävien divisioonien tueksi vihollinen lähetti kolme merijalkaväkirykmenttiä.

Sillä välin HRR ja Seitamon I / JR52 kääntyivät Hullarista etelään kohti Mieronahoa ja Vellivaaraa, jonka toiselle puolelle oli puskenut Tst. Os von Essen. URR ja JP1 olivat pian Lutikkavaaran pohjoispuolella ja Vellivaaran eteläpuolella, HRR Vellivaaran pohjoispuolella eli ylimpänä, JP 6 oli Lutikkavaaran lounaisnurkassa ja 21. Pr saartoi etelästä koko palettia.

Taiselualueelle tuli vielä vahvistuksena II / JR33. Kaiken aikaa häärivät myös Nykäsen ja Määttäsen sissit tiedustelemassa vihollisen liikkeitä, ja he tekivät myös tuhoamisretkiä.

Tällä lailla sitä puserrettiin. RajaJP3 tuli mukaan luoteesta Vellivaaran mottia kiristämään. Lutikkavaara kukistui, ja JP6 siirtyi sen jälkeen pohjoiseen Lehmivaaraan. Siellä ja Vellivaarassa olevien yhteydet itään oli katkaistu. Er.P 24 vahti kaakkoon, HRR itään, mutta rykmenttiä oli työnnetty taaksepäin. JP6 sai käskyn palauttaa etulinja Kalalammen tasalle. Yksi komppania eksyi korvessa (kartat olivat 1: 100 000), mutta ehti mukaan aikanaan. Välimaasto saatiin tyhjäksi vihollisesta, mutta tavoitteena olevalle kukkulalle ei päästy. Keskiyöllä vihollinen hyökkäsi. Taistelussa saatiin vanki, josta selvisi, että vastustaja oli 69. Merijalkaväkiprikaatista, jonka pataljoona oli tullut mottien avuksi. Se jäi yritykseksi. Elokuun 8. tavoite tällä suunnalla oli saavutettu. Elokuun 8. motti purkautui. Majuri Virkkusen komentopaikkakin jäi jalkoihin. Väsyneet venäläiset juoksivat apaattisina massoina rinnettä alas ja kotiin. Suomalaiset ampuivat ja väistyivät. Se oli infernaalinen tilanne.

Elokuun 10. päivän paikkeilla oli jo hiljaista. Osasto Törni tuli ihan loppuvaiheissa sinne eikä sillä ehtinyt olla Ilomantsissa oikeastaan roolia. Taisetelu katsotaan päättyneeksi 13.8. Se ratkesi kokonaan jo 9. päivänä.

Suomalaiset ampuivat Ilomantsissa kolme kertaa enemmän kranaatteja kuin venäläiset. Venäläisen tykistön vähäisempään tulitoimintaan yksi syy oli suomalaisten sissien suorittamat ammuskolonnien tuhoamiset. Esimerkiksi Mannerheimristin ritarin, luutnantti Heikki Nykäsen, johtama sissiosasto tuhosi 30 kuorma-auton kolonnan, joka oli kuljettamassa tykistön ammuksia.

Suomalaisten tappiot olivat kokonaisuudessaan 1700 miestä, joista 400 kaatuneina. Suhteellisesti suurimmat tappiot koki JP6. Neuvostolähteiden mukaan heidän tappionsa olivat 5 000 miestä, joista noin 1 550 kaatuneina.

Voitto oli tärkeä. Vihollinen oli kokonaisuudessaan lyöty Moskovan rauhan rajojen ulkopuolelle, ja koko taistelukenttä jäi suomalaisten haltuun.

Ilomantsin taistelun jälkeen Neuvostoliitto ei enää vaatinut ehdotonta antautumista.
 

Vonka

Supreme Leader
Paljon tuosta taistelusta saisi anekdootteja, miten Raappana hermostui Gustaf Ehrnroothiin ja vaihtoi rykmentinkomentajaa tai miten kaukana kaikesta kesäkuussa Mannerheimin erottaman (otse asiassa kaiken voitavansa tehneen) Melanderin tilalle tullut uusi RvPr:n komentaja Tähtinen oli, mutta olkoon.
 

baikal

Supreme Leader
Hajanaisia mietelmiä Ilomantsin taisteluista, kuultuna ja luettuna:

tilannetietoisuus molemmin puolin heikko. Res-ups-vet. kertomia ja lausumia: tyrimme koko ajan, mutta onneksi naapuri tyri paljon pahemmin.

Tiedustelupartio laski eräässä vaiheessa melkein tuhannen miehen marssilla kohti ei mitään järkevää. Kuvaavaa oli, että kun lähetti kertoi asian ylempään portaaseen, niin tietoa ei uskottu. Mutta totta se oli, kuten myöhemmin hoksattiin.

Suomalaiset pystyivät katkomaan tehokkaasti vihollisen puhelinyhteyksiä. Vihollisen epäsuora ryhmittyi monta kertaa päin mäntyä. Ammuskolonnat eivät päässeet tuomaan a-tarpeita asemiin.

S:n pataljoonassa komppanianpäälliköiden vitsailua: missä pat.kom. S on? Vastaus: poterossa komentopaikalla. Miten syvällä? No, ääni kuuluu kuin luolasta. Onko monta kypärää päässä? No, aamulla oli kaksi, päivällä enää yksi. No, nämä nyt ovat tällaisia huumoriheittoja.....kenties kuvaaviakin.

Molempien osapuolien haavoittuneiden asema todella surullinen.

Muutama res.ups-vet. sanoi leikillisesti taistelua Lakkasodaksi. Ilomantsin suot olivat tuona kesänä longollaan hyvää kypsää lakkaa. Ja niitä sotilaat olivat todenteolla syöneet janoonsa ja nälkäänsä. Monella veteraanilla oli jano yksi päällimmäinen muisto taisteluista. Suovesiä juoneet sairastuivat lähes säännönmukaisesti ärhäkkään ripuliin.

Suomalaisia auttoi paikallistuntemus. Seikka, joka käsittääkseni tallennettiin visusti sotilasmuistiin viimeistään Ilomantsin taisteluista. Epäsotilaallistieteellisesti pohdin välillä sitä, että ollaanko nykyään jo liikaa gps-orjia, en tiedä, mutta hiukan sitä epäilen.

Tiesivätkö joukot mikä oli venäläishyökkäyksen tavoite, tiesivätkö joukot, että rauhanteko on tulilla? Mahdotonta jälkikäteen selvittää, koska kerrontaan sekoittuu jälkeenpäin saadut tiedot.
 

Old Boy

Ylipäällikkö
Ilomantsin kirkolta tiet haarautuivat syvälle Suomeen. Neuvostoliittolaisten vaatimuksena olisi pysynyt Suomen kertakaikkinen antautuminen. Ilomantsin taistelun jälkeen Neuvostoliitto lakkasi vaatimasta ehdotonta antautumista.
Voitto oli tärkeä. Vihollinen oli kokonaisuudessaan lyöty Moskovan rauhan rajojen ulkopuolelle, ja koko taistelukenttä jäi suomalaisten haltuun.
Ilomantsin taistelun jälkeen Neuvostoliitto ei enää vaatinut ehdotonta antautumista.
Ei oikeastaan tiedetä, mikä oli ajatus koko Ilomantsin hyökkäyksen takana. Kyllähän sieltäkin tiet Suomeen veivät kuten antiikin Roomaankin pääsi aloittamalla matkanteko Etelä-Saksasta. Meidän historioitsijat epäilee eniten paikallisen komentajan oma-aloitteisuutta. Tämä ei tietenkään yhtään vähennä voiton merkitystä. Ilomantsiin oli lähettää lisävoimia, joilla vihollinen lyötiin takaisin rajan taakse. Jos niin ei olisi tapahtunut, olisi Stalin tietenkin pyrkinyt hyötymään menestyksestä. Aselevosta ei neuvoteltu ennen eikä ihan heti jälkeen Ilomantsin, sillä neukkujen perusvaatimus ja tavoite oli Suomen irrottaminen sodasta. Se edellytti suhteiden katkaisua Saksaan, joka toteutui vasta syyskuussa.

Toisin, kun veli @Vonka muutoin ansiokkaassa kirjoituksessa kertoo, ei Stalin vaatinu ehdotonta antautumista enää heinäkuussa hyökkäysten pysähdyttyä Kannaksella ja Laatokan Karjalassa. Hän ilmoitti 14.7. Ruotsin välityksellä olevansa valmis keskusteluihin rauhasta.
 

Vonka

Supreme Leader
Hajanaisia mietelmiä Ilomantsin taisteluista, kuultuna ja luettuna:

tilannetietoisuus molemmin puolin heikko. Res-ups-vet. kertomia ja lausumia: tyrimme koko ajan, mutta onneksi naapuri tyri paljon pahemmin.

Tiedustelupartio laski eräässä vaiheessa melkein tuhannen miehen marssilla kohti ei mitään järkevää. Kuvaavaa oli, että kun lähetti kertoi asian ylempään portaaseen, niin tietoa ei uskottu. Mutta totta se oli, kuten myöhemmin hoksattiin.

Suomalaiset pystyivät katkomaan tehokkaasti vihollisen puhelinyhteyksiä. Vihollisen epäsuora ryhmittyi monta kertaa päin mäntyä. Ammuskolonnat eivät päässeet tuomaan a-tarpeita asemiin.

S:n pataljoonassa komppanianpäälliköiden vitsailua: missä pat.kom. S on? Vastaus: poterossa komentopaikalla. Miten syvällä? No, ääni kuuluu kuin luolasta. Onko monta kypärää päässä? No, aamulla oli kaksi, päivällä enää yksi. No, nämä nyt ovat tällaisia huumoriheittoja.....kenties kuvaaviakin.

Molempien osapuolien haavoittuneiden asema todella surullinen.

Muutama res.ups-vet. sanoi leikillisesti taistelua Lakkasodaksi. Ilomantsin suot olivat tuona kesänä longollaan hyvää kypsää lakkaa. Ja niitä sotilaat olivat todenteolla syöneet janoonsa ja nälkäänsä. Monella veteraanilla oli jano yksi päällimmäinen muisto taisteluista. Suovesiä juoneet sairastuivat lähes säännönmukaisesti ärhäkkään ripuliin.

Suomalaisia auttoi paikallistuntemus. Seikka, joka käsittääkseni tallennettiin visusti sotilasmuistiin viimeistään Ilomantsin taisteluista. Epäsotilaallistieteellisesti pohdin välillä sitä, että ollaanko nykyään jo liikaa gps-orjia, en tiedä, mutta hiukan sitä epäilen.

Tiesivätkö joukot mikä oli venäläishyökkäyksen tavoite, tiesivätkö joukot, että rauhanteko on tulilla? Mahdotonta jälkikäteen selvittää, koska kerrontaan sekoittuu jälkeenpäin saadut tiedot.
Otan muutamaan mietelmään kantaa, jotta kuvamme täydentyy. Olen saanut kuulla muutamaa veteraania, myös isäni taisteli Ilomantsissa. Hän ei vielä puhunut ennen kuolemaansa 1970-luvulla, mutta yhden toisen kanssa ystävystyin 1990-luvulla. Tapasimme eräässä elämänvaiheessa kerran viikossa.

tilannetietoisuus molemmin puolin heikko.

Maasto oli vaikeakulkuista. Kovin pienen mittakaavan karttoja ei komppanianpäälliköillä ollut. Huollolla oli vaikeaa. Kaikkea voi miettiä. Esimerkiksi viesti. Miten hyvin siellä hyllyvällä suolla kannat keloja saadaksesi puhelintapseja? Mikään ei pysy perässä. Viesti ei kulje.

Jo 29.7. RvPr teki havainnon kolmesta panssarivaunusta ja tuhosi yhden. Havainnosta ilmoittamiseen Raappanalle meni kahdeksan tuntia. Ja silloin tuo havainto tehtiin Hattuvaarassa, jossa sentään oli vielä tie.

Siitä eteenpäin loppuivat tiet. Kapulateitä yritettiin tehdä.

Jos jossain lähetin asema on ollut onneton, niin siellä. Mitään selkeitä linjoja ei välttämättä ollut, vaan vihollisen kanssa oltiin koko taistelualueella limittäin ja lomittain. Usein tiedusteluja, ainakin Piilovaaran alueella tien katkaisukohdassa, tehtiin 2-4 miehen partioissa. Liikkuminen oli todella kyseenalaista. Mutta tällä tavalla sitä tietoa hankittiin, ja tässä suomalaiset kuitenkin peittosivat vastustajansa.

Välillä jääkärit olivat alistettuina Ekmanille. Kun yritettiin ottaa yhteyttä 21. Prikaatin pataljoonaan, joka oli tullut tielle, mutta myös venäläiset olivat tiellä, eikä tiedetty tunnussanaa, esimiehet suosittelivat sanomaan "onko Luukon miehiä". Pataljoonaa etsittiin korven kautta kiertämällä, ja varsin pian ensimmäiset venäläiset tavattiin kyselemässä samaa joka puolella, että onko Luukon miehiä. Reisille meni sekin homma, mutta löytyi se Luukko sitten seuraavana päivänä.

Tyypillinen esimerkki yksinäisen ihmisen osasta raa´assa ja vaikeaselkoisessa korpisodassa:

Elokuun 3. päivänä Piilovaarassa oli eräs komppania ollut aika kauan ilman ruokaa. Kun muonamies tuli suuntauraa pitkin Möhköön menevälle tielle, vihollinen aloitti taas kerran ulosmurtautumisyrityksen ja taistelun melske räjähti suoraan edessä katkaisukohdassa. Hän ajatteli, että vihollinen tulee suoraan päälle. Tien vieressä oli aapa. Hän kääntyi hevosineen sinne. Se oli onneton suunta. Jääkäri Kesonen yritti huutaa muonamiehelle, mutta tämä oli muonamies, koska oli huonokuuloinen, ja olihan siellä taistelun kumukin. Kesonen väittää juosseensa puoliväliin suota perässä, mutta oli pakko kääntyä takaisin. Hän tiesi, että venäläiset odottivat valmista nakkia vastarannalla. Eivät ampuneet laukaustakaan.

Muonahevonen, Tomi nimeltään, muuten palasi omia aikojaan laihtuneena, ja se on outo juttu, koska paikat vaihtuivat kaiken aikaa. Se toimitettiinkin Ilomantsin kirkolle.

Suomalaisia auttoi paikallistuntemus.

Tätä ei voi liikaa korostaa.

Molempien osapuolien haavoittuneiden asema todella surullinen.

Kyllä oli. Jokainen, joka on harjoituksessa (vielä 1980-luvulla laitettiin) kantanut "haavoittunutta" vetisessä maastossa tilapääpaareilla edes sen 200 metriä, voi eläytyä tähän. Kulejtukseen käytettiin sitten purilaita ja taistelujen aikana Ilajanjärven poikki muodostettiin moottoriveneyhteys haavoittuneita varten.

Tunnettu Ilomantsin veteraani, Arvi Paloheimo, sanoi ennen kuolemaansa, että "ilman suomenhevosta ei olisi pärjätty, ei ollenkaan". JP1 oli modernisoinut ja siirtynyt liki kokonaan kuorma-autoihin. Sen huoltopäällikkö tarjosi veljespataljoonalleen kuusi amerikkalaista kuorma-autoa suomenhevosesta. Kauppoja ei syntynyt.

Samat ja ehkä vielä suuremmat maastollset vaikeudet oli majuri S:n pataljoonalla siellä Hullarin suunnalla. Jääkäreitä käytettiin divisioonan elämänlangan katkaisuun, joten puolet sotaa he olivat enemmän tai vähemmän tien suunnassa, ja samalla he kävivät sitä kovaa sotaa, mutta S taisi tulla sieltä hyllyvien soiden ja vaarojen välistä tiettömässä maastossa kohti Mieronahoa.

Lakkapaikat olivat valtavia. Niihin pysähdyttiin usein syömään. Vedestä tosiaan oli pula. Jotkut joivat ruskeaa suovettä, vaikka varoitettiin. Heillä oli sitten vatsa sekaisin.

tiesivätkö joukot, että rauhanteko on tulilla

Eipä taida olla ketään, jolta enää kysyä. Se tieto korpeen tuli, että Mannerheimista on tullut presidentti. Mitä siitä sitten on päätelty.
 

Vonka

Supreme Leader
Toisin, kun veli @Vonka muutoin ansiokkaassa kirjoituksessa kertoo, ei Stalin vaatinu ehdotonta antautumista enää heinäkuussa hyökkäysten pysähdyttyä Kannaksella ja Laatokan Karjalassa. Hän ilmoitti 14.7. Ruotsin välityksellä olevansa valmis keskusteluihin rauhasta.
Lainasin Koskimaata.

On täydet perusteet tulkita aiemman kirjallisen esityksen olevan voimassa neuvotteluvihjauksesta riippumatta. Luottamus Stalinin lupauksiin mediassa ei liene ollut suuri. Ruotsin välittämisestä oli kokemusta jo talvisodassa: menkää pöytään ja siellä lyödään ehdot. Tästä voi siis ottaa Meinander-tyyppisen tulkinnan tai toisenlaisen tulkinnan. Molemmille on perusteita.

Koskimaa ajatellee, että neuvottelumahdollisuudesta viestiminen Ruotsin radion kautta tuossa vaiheessa ei vielä varmuudella ole poistanut juhannusviikolla annettua kirjallista ehtoa, joka käännettynä on osapuilleen tuo:

Suomen hallitus ja puolustusvoimain ylipäällystö tunnustavat Suomen asevoimien täydellisen häviön sodassa SNTL:ää vastaan ja ilmoittavat Suomen ehdottomasta antautumisesta pyytäen lopettamaan sotatoimet. SNTL:n Hallitus suostuu laatimaan ehdot, joilla se on valmis pysäyttämään sotatoimet Suomea vastaan

Edellä esitetyn pohjalta Neuvostoliiton puolustusvoimain ylipäällystön edustajat (toisaalta) ja Suomen hallituksen ja puolustusvoimain ylipäällystön edustajat (toisaalta), joilla kaikilla on tarvittavat valtuudet, ovat allekirjoittaneet alla olevan Suomen ehdotonta antautumista koskevan asiakirjan
 

Old Boy

Ylipäällikkö
VÄHINTÄÄN KYSE oli perivenäläisestä keinosta -vauhdittaa ja auttaa- neuvotteluja. Vähintään.
Koskimaa ajatellee, että neuvottelumahdollisuudesta viestiminen Ruotsin radion kautta tuossa vaiheessa ei vielä varmuudella ole poistanut juhannusviikolla annettua kirjallista ehtoa, joka käännettynä on osapuilleen tuo:
En lainannu mitä tykistöhistorioitsija Koskimaa on kirjoittanu, vaan kerroin mitä tapahtui. Kyse ei ollu mistään radion kautta lähetetystä vihjeestä, vaan neukkujen Tukholman lähettiläs Kollontai pyysi 14.7. välittämään suomalaisille viestin neuvotteluhalukkuudesta. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun hyökkäykset pysähtyivät sekä Kannaksella että Laatokan Karjalassa ja venäläisjoukkoja ruvettiin vetämään pois. Onpa
Koskimaa menny kirjoittamaan puuta heinää tässä asiassa, oma lähteeni on Jatkosodan historia osa 5 s. 354. Kaikki tykkimiehet arvosti Masa Koskimaata mutta ite en hänen tekstejään lue kun tykistön osalta.

Kun saimme kesän 1944 ainoan voiton Ilomantsissa, on meidän vaikea hyväksyä että mitä suurimmalla todennäköisyydellä ei Stalin etukäteen tienny mitään koko hyökkäyksestä. Jos olis tienny, olis kieltäny sillä niin toivoton oli tämä yritys. Ehkä ei tienny jälkikäteenkään sillä meillä oltiin viisaasti hiljaa koko suurvoitosta.

Toinen asia on perusteeton hevosromantiikka joka on liitetty Ilomantsin taisteluihin. Oon ite miettiny että tähän syynä on se että hevonen oli ainoa keino saada haavoittuneet hoitoon. Kun joukko lähtee maastoitse etenemään, on sodassa aina mahdollista, että osa kaatuu. No se oli sitten siinä, mutta jos haavoittuu niin lopputulos on sama lisättynä hirvittävällä kärsimyksellä. Vain hevonen voi viedä haavoittuneen purilailla autotien varteen. Kiirekin olisi, sillä kun ei ollu penisiliiniä, tekee tulehdukset lopun lievemminkin haavoittuneesta.

Nykykielen täydennykset ei kuitenkaan hevosilla onnistu tiettömässä maastossa. Tämä huomattiin jo Kiestingissä syyskuussa 1941 (Osasto Turtola).
 

Vonka

Supreme Leader
En lainannu mitä tykistöhistorioitsija Koskimaa on kirjoittanu, vaan kerroin mitä tapahtui. Kyse ei ollu mistään radion kautta lähetetystä vihjeestä, vaan neukkujen Tukholman lähettiläs Kollontai pyysi 14.7. välittämään suomalaisille viestin neuvotteluhalukkuudesta. Tämä tapahtui sen jälkeen, kun hyökkäykset pysähtyivät sekä Kannaksella että Laatokan Karjalassa ja venäläisjoukkoja ruvettiin vetämään pois. Onpa
Koskimaa menny kirjoittamaan puuta heinää tässä asiassa, oma lähteeni on Jatkosodan historia osa 5 s. 354. Kaikki tykkimiehet arvosti Masa Koskimaata mutta ite en hänen tekstejään lue kun tykistön osalta.

Kun saimme kesän 1944 ainoan voiton Ilomantsissa, on meidän vaikea hyväksyä että mitä suurimmalla todennäköisyydellä ei Stalin etukäteen tienny mitään koko hyökkäyksestä. Jos olis tienny, olis kieltäny sillä niin toivoton oli tämä yritys. Ehkä ei tienny jälkikäteenkään sillä meillä oltiin viisaasti hiljaa koko suurvoitosta.

Toinen asia on perusteeton hevosromantiikka joka on liitetty Ilomantsin taisteluihin. Oon ite miettiny että tähän syynä on se että hevonen oli ainoa keino saada haavoittuneet hoitoon. Kun joukko lähtee maastoitse etenemään, on sodassa aina mahdollista, että osa kaatuu. No se oli sitten siinä, mutta jos haavoittuu niin lopputulos on sama lisättynä hirvittävällä kärsimyksellä. Vain hevonen voi viedä haavoittuneen purilailla autotien varteen. Kiirekin olisi, sillä kun ei ollu penisiliiniä, tekee tulehdukset lopun lievemminkin haavoittuneesta.

Nykykielen täydennykset ei kuitenkaan hevosilla onnistu tiettömässä maastossa. Tämä huomattiin jo Kiestingissä syyskuussa 1941 (Osasto Turtola).
Vastaan vielä, koska arvostan sinun näkemyksiäsi yleensäkin paljon, mutta joissain kohdissa olen päätynyt eri tulkintaan. Olen kyllä yrittänyt tarkastella monia perusteita.

Näkisin, että Koskimaa on tehnyt virheitä detaljeissa, mutta Kollontain neuvottelutarjous ei sisällä tietoa siitä, että antautumisvaatimus olisi jätetty pois repetuaarista. Se voi olla tai se voi olla että ei.

Hevoset eivät olleet vain haavoittuneita varten, vaan niillä vietiin muona ja ammukset. Joukoilta saatu palaute on myös verraten yhdensuuntaista, joten ainakaan toistaiseksi en ole valmis sitä hylkäämään. Siellähän sen olisi nähnyt, ja jotkut näkivätkin.

Kun minä olen Hämeenlinnan tykistömuseossa juttelemassa tykistökapteenin kanssa, olen melko varma siitä, että Ihantalan taistelu pakottaa Stalinin rauhaan. En koskaan väitä vastaan. Jos olen Panssarikillan kanssa tekemisissä, tietyt painotukset tulevat sielläkin. Kaikki on osana sodan kokonaiskuvaa, ja Kannaksen torjunnan arvo on mielettömän suuri.

Niin oli Ilomantsinkin. Joskus tulee jopa mieleeni, että Mannerheim teki virheen mainitessaan kiitoksissaan nimeltä Ilomantsin ja vastaavasti jätti Kannaksen torjuntavoiton korostamatta., Tästä paljon arvostamani Oesch jopa ehkä pahoitti mielensä, ja mainitsi siinä 1950-luvun kirjassaan, että julkinen kiitos olisi toki kelvannut myös Karjalankannaksen taisteluista.

Tuollainen voi jättää jälkensä.

Tulkinta kahden divisioonan omaehtoisesta seikkailusta ulkona Stavkan suunnitelmista ei kuitenkaan täysin vakuuta. Olen sitä pohtinut. Teoriassa voisi ajatella, että jollain paikalliskomentajalla olisi niin isot cojenes, että hän ei piittaisi siitä, että omavaltaisesta epäonnistuneesta sivustaiskusta tulisi Naganista otsaan. Mutta näitä improvisoituja liikkeitä ja painopistemuutoksia puna-armeija kykeni tekemään paljon kesällä 1944. Jotkut johtivat tulokseen, jotkut eivät.

Stalinin poliittinen halu varmasti oli saada joukot pois, mutta todella lähellä tämä suupala oli, ja hän oli juonikas. Meinanderilaisessa katsannossa Stalin lupasi Suomen itsenäisyyden tietenkin Rooseveltille jo 1943, mutta minun katsannossani setä-Joe lupasi Rooseveltille antavansa armollisesti balteillekin suuren itsemääräämisoikeuden ja mahdollisuuden päättää demokraattisesti tulevaisuudestaan. Sitten kättä paiskattiin.

Olen myös sitä mieltä, että ilman Kannaksen torjuntataistelua me kävisimme tätä keskustelua jossain Kazakstanin arolla, jos kävisimme ja mitään mistään tietäisimme. Tuskin kävisimme. Ilomantsin suunta näytti heikolta, ja sinne työnnettiin vielä kaksi divisioonaa korpikoukkaukseen. Olisiko valittu paikka voinut olla joku toinen, sitä en osaa sanoa suoralta kädeltä, mutta silloin heinäkuun lopussa 1944 se muodosti sivustauhan.
 

Vonka

Supreme Leader
Olisihan Joensuu ollut ihan mukava "sormi" sekin tietysti. Tai Mikkeli. Neuvotteluissa mukavaa valuuttaa.
 

JR49

Respected Leader
Toinen naapurin sotaveteraani, kesämökkiläinen Eino, ei sodista puhunut. Joskus 80-luvun lopulla olin saanut Toz-pienoiskiväärin varhaisteininä, ja kuljin se kädessäni reissuillani heidänkin pihan poikki, hyviä naapureita kun oltiin.
Eino katseli kiukkuisesti piekkariani mitään puhumatta. Sota-asioista kiinnostuneena sanoin jotenkin siihen malliin, että eikäs tämä muistutakin vanhaa sotilaskivääriä, ja kun Eino myönsi näin olevan, niin pääsin kyselemään hänen sotakokemuksiaan.
- Minkälainen ase sinulla oli sodassa?
- Minulla oli venäläinen puoliautomaattikivääri, ja kun Ilomantsissa taistelut päättyivät, niin paiskasin sen ...vaaran kupeeseen niin pitkälle kuin jaksoin.
Näen nyttenkin silmissäni Einon ilmeen. Pelkkää kiukkua. Joku se Ilomantsin taistelun nimistä oli, sen verran tiesin jo silloin.
Hän oli ollut tykkimiehistössä. Kun kysyin, miten lähellä vihollista olet ollut, niin sanoi 50 metriä, kun ampuivat suorasuuntauksella tykillä kohti hyökkäävää. Sitten on jäänyt nuoren pojan mieleen, että olisi ollut rannikkotykistössä ja kalustona joku 75-millinen. Perääntyikö Ilomantsiin ao. yksiköitä, en tiedä,onko saanut siirron tai jotain, mutta näin muistini sanoo 80-luvulta.
 

Vonka

Supreme Leader
Hän oli ollut tykkimiehistössä. Kun kysyin, miten lähellä vihollista olet ollut, niin sanoi 50 metriä, kun ampuivat suorasuuntauksella tykillä kohti hyökkäävää. Sitten on jäänyt nuoren pojan mieleen, että olisi ollut rannikkotykistössä ja kalustona joku 75-millinen. Perääntyikö Ilomantsiin ao. yksiköitä, en tiedä,onko saanut siirron tai jotain, mutta näin muistini sanoo 80-luvulta.
Yksilön osalta voi olla vaikea selvittää ilman kantakorttia. Tykistön osalta sinänsä on mahdollista saada selville, mitä alueella oli ja näiden yksiköiden aikaisemmat taistelupaikat, tosin kaikkea ei välttämättä Internetistä.

Siirrot ovat tietenkin mahdollisia, ja esimerkiksi talvisodassa linnakkeella palvelleita on ollut jatkosodassa toisissa yksiköissä. Jopa jalkaväessä. Sijoitukset tehtiin ihan uusiksi.

Tuunaisen esitelmässä ovat ainakin nämä lähteinä (sotapäiväkirjat)

Kenttätykistörykmentti 5
Kevyt Patteristo 12
Kevyt Patteristo 21
Raskas Patteristo 41
 
Viimeksi muokattu:

Vonka

Supreme Leader
Tuunaisen esitelmässä Ilomantsin taistelusta mainitaan seuraavaa:

Heinäkuun 1944 lopulla Ilomantsia lähestyi Porajärven suunnasta kaksi kenraaliluutnantti Filipp D. Gorolenkon komentamaan 32. Armeijaan kulunutta neuvostodivisioonaa käsittänyt voimaryhmä, jonka tehtävänä oli edetä Laatokan rantaan suomalaisten VI Armeijakunnan selustaan. Tämä tapahtui vaiheessa, jolloin tilanne muualla oli rauhoittumassa ja rintamat saatu vakautettua.

Tilanne näytti uhkaavalta, kun neuvostojoukkojen kärki oli ylittänyt Moskovan rauhan rajan 21.7. Longonvaarassa, ja ne jatkoivat etenemistään kohti Ilomantsin kirkonkylää. Pohjoisempi neuvostoyhtymä, eversti Vasili I. Zolotarjovin 176. Divisioona, eteni rykmentit rinnakkain, mutta eteläisempi divisioona, kenraalimajuri Nikolai A. Tšernuhan 289. Divisioona, liikkui syvyyteen porrastettuna ja sillä oli käytössään runsaasti reservejä. Molemmat yhtymät olivat kuluneita.

Vaikka neuvostoyhtymillä ei ollut yhtenäistä johtoa, ne aiheuttivat vakavan uhkan II Armeijakunnan sivustaa ja 21. Prikaatin selustaa vastaan. Voimaryhmän eteneminen vaaransi myös Rukajärven suunnan selustayhteydet. Mikäli kahden tien suunnassa etenevät hyökkäyskiilat olisivat onnistuneet yhtymään Ilomantsissa, hyökkääjä olisi päässyt käsiksi Ilomantsin länsipuoliseen tieverkkoon. Seuraukset olisivat voineet olleet katastrofaaliset. Juri Kilin on todennut, että operaation päätavoitteena oli pakottaa Suomi rauhaan ja saada se antautumaan ehdoitta.

 

Herman30

Greatest Leader
Tässä alkaa tuntua siltä että Suomea pelastanut ratkaisutaistelu käytiin Ilomantsissa eikä Ihantalassa kuten tähän saakka sanottu.
 
Top