Viipurinlahden taistelusta kykenen tekemään karkean piirroksen. Ne alkoivat viisi päivää myöhemmin kuin Talin-Ihantalan taistelut Viipurin koillispuolella ja päättyivät miltei samaan aikaan kuin Ihantalan taistelu katsotaan päättyneeksi. Äyräpään-Vuosalmen taistelut taas alkoivat Viipurin menettämisen jälkeen 21.6 ja kestivät kaikkein pisimpään.
Mainitsen tämän vain kuvatakseni sitä, että nämä ns. torjuntavoitot ovat usein mielikuvissa sarja peräkkäisiä tapahtumia, koska ne selitetään kronologisesti, mutta ne pitäisi etenkin Karjalankannaksella hahmottaa yhtaikaisina ja limittäisinä ja parhaimmillaan myös avaruudellisesti: maa, meri, ilma.
Niilo Lappalaisen teos Viipurinlahti kesällä 1944 on lukemisen arvoinen.
Viipurinlahdelle suunnattiin kenraaliluutnantti I. Korovnikovin komentama Neuvostoliiton 59. armeija. Korovnikoville alistettiin myös XLIII armeijakunta esikunta ja siihen kuuluneet 80. divisioona, 152. panssariprikaati ja 17. iskupioneeriprikaati. Rintama varasi myös joitakin lisäjoukkoja mantereelle muodostettavan sillanpään laajentamiseen. Korovnikovilla oli ilmavoimien lisäksi Itämeren laivaston tuki.
Puolustajana oli Svenssonin 17. Divisioona ja sille alistettu Ratsuväkiprikaati. Reservinään ja mantereella syvyydessä oli 10. Divisioonan joukkoja ja saksalainen kiittäviä mainintoja saanut 122. Divisioona eli "Greif". Myös oma laivastomme yritti hyökkäystä taistelun aikana, mutta joutui vetäytymään. Ei sinne oikein sopinut sekaan. Yllättävän hyvin laivasto selvisi, kun ymmärsi keskeyttää vastahyökkäyksensä. Aputykkivene Viena sai vaurioita.
Viipurinlahden tapahtumat alkoivat Teikarin ja Melansaaren taisteluilla 30.6. Saarista luovuttiin 6. heinäkuuta. Rannikkotykistörykmentti 22:n joukot torjuivat maihinnousuyritykset Teikarsaaressa ja taistelujen aikana kärsivät 50%:n tapppiot. Se on RT:n kunniakkainta historiaa.
Alistukset laitettiin tietenkin oletettuun painopisteeseen. Neuvostojoukot hyökkäsivät pari päivää ennen Teikarin jättämistä Ratsuväkiprikaatin puolustamalle Uuraan lohkolle. Uuraan lohkolla oli paljon pikkusaaria ja pitkien niemien ansiosta myös paljon rantaviivaa.
Puolustus oli järjestetty niin, että HRR oli Lihaniemen lohkolla, siitä länteen JP6 Tervajoen lohkolla ja sen oikealla puolella JR200:n II pataljoona (virolaiset), ja lisäksi tämä rykmentti antoi JP6:n käyttöön panssarintorjuntajoukkueita. Kun lohkon taakse tuli vielä saksalaisia, meininki oli kansainvälistä. Se jäi reserviksi rantatien varteen. URR oli osin Suonionsaaressa ja Ravansaaressa, mutta antoi konekivääriryhmiä mantereelle. Von Essen komensi koko lohkoa. JP1 oli reservinä.
Yritän esityksessä päästä myös ruohonjuuritasolle tapahtumien elävöittämiseksi, ja pohjana ovat veteraanihaastattelut eri teoksissa.
Puna-armeijan massiivinen hyökkäys alkoi 4.7. aamulla, ja yhden JP1:n komppanian tukema URR mureni. Lyhyen taistelun jälkeen alkoi Suonionsaaresta tulla miehiä uiden ja veneissä. Oma tykistö ampui todella hyvin ja paljon, ja JP6:n jääkäreitä nähtyään tilanteen otti mantereelta veneitä ja lähti auttamaan sorsanpojiksi muuttuneita rakuunoita. Osa jääkäreistä sitoutui taisteluun Suonionsaaressa (kolme kaatui), osa nosti väsyneitä uimareita veneisiin.
Eräs veteraani sanoi, ehkä vähän traumatisoitunut sellainen, että parhaat menevät aina ensin ja että siksi sotaan jäi se Suomen kunnia. Hän tunsi syyllisyyttä selviytymisestään. Varmaan turhaan. Eräs aiemmissa taisteluissa kunnostautunut jääkäri (Johannes Junno) hukkui Harjuniemen edustalla pelastessaan pakenevia rakuunoita. Hänen veneensä sai osuman.
Seuraavana päivänä alkoivat maihinnousut Turkin- ja Hannuistensaariin. Turkinsaareen (puolustajana HRR) yrittänyt vihollispataljoona tuhoutui miltei kokonaan. Allan Anttila nimitettiin Mannerheim-ristin ritariksi numero 165. Yksi perusteista oli räväkkä vastahyökkäys, joka esti noin pataljoonan vahvuisena hyökännyttä vihollista pureutumasta saareen.
Hannuistensaaressa oli vain kaksi ryhmää, toinen oli jääkäriryhmä ja toinen ratsumiesten ryhmä. Sinne tehtiin maihinnousu ilman tulivalmistelua lentokoneesta lasketun savuverhon suojin. Saaressa ollut suomalaisosasto oli aivan liian huoleton. Jääkäriryhmästä joku näki vihollisen nousevan saaren eteläkärkeen ja jääkärien ryhmänjohtaja kävi herättämässä HRR:n ratsumiehet, joilla ei ollut edes vartiomiestä, ja sanoi, että nyt alkaa sota täälläkin. Mantereelta se oli jo nähty. Tykistön tulenjohtaja tuli välittömästi veneellä ja alkoi antaa käskyjä putkille. Venäläisten hyökkäysinto lopahti. Saarta puhdistettiin vahvistusten avulla, ja vihollisruumiita laskettiin lopulta sata, suurin osa tykistön tulessa silpoutuneita. Yksi vastaiskuosasto käveli omaan miinoitteeseen, ja siinä meni miehiä.
Johtosuhteet ja tiedonkulku olivat Hannuisten ja Hapenensaaren ongelma. Esimerkiksi luutnantti Keituri sai käskyjä Siramalta, Vaaraniemeltä, Virkkuselta, Putkoselta ja ehkä vielä hyökkäävän komppanian päälliköltäkin.
Seuraavaksi maihinnousu alkoi Hapenensaareen. Saksalaiset halusivat myös tapella ja lähettivät sinne joukkueen. Heillä oli myös kiväärikranaatteja. Osastoa johtanut luutnantti kaatui heti ja irtautuessaan saksalaiset saivat niskaansa suomalaisten tykistökeskityksen. Tykistön ja vahvennusten (sinne lähetettiin myös eräs Valkeasaaresta lyödyn JR1:n komppania). JR1:n iskuosaston, jääkärien vastahyökkäyksen ja tykistön avulla vihollinen ajettiin mereen. Kaatuneita tykistö on arvioinut 400 ja JP6 arvioi 350. Suomalaistappiot olivat vain 12 haavoittunutta. Tämä kertoo tulituen merkityksestä.
Hapenensaari aiheutti jälkipuintia. HRR:n majuri Sirama yritti laittaa saksalaisten ampumisen luutnantti Keiturin syyksi. Kuten aina, naapurijoukkoja syytetään milloin kunnian anastuksesta, milloin pelkuruudesta tai petturuudesta. RvPr teki sisäisen selvityksen, ja asia paljastui täysin majuri Siraman virheeksi.
Rakuunat tappelivat samanaikaisesti Tervasaaressa, josta jouduttiin luopumaan, mutta hyökkäystä ei tullut Tervajoen länsipuolelle.
7.8. maihinnousu suuntautui Harjuniemeen ja Karppilan lohkolle, kun vihollinen yritti mantereelle kaksi eri kertaa ja neljänä aaltona. Siellä oli puolustuksessa JP6. Kussakin veneessä oli 10-14 miestä. Hyökkääjät eivät päässeet aluksi missään murtoon. Viisi lähestynyttä neljäkymmentämetristä laivaa joutuivat panssarintorjuntakiväärien tuleen ja väistyivät. Kolmannen aallon aikana JP6 pyysi saksalaisilta tykistötukea, ja nämähän antoivat sitä auliisti. Käsittääkseni suomalainen tykistö (heittimet mukana) tuki koko RvPr:n lohkoa 96 putkella saksalaisten liittyessä mukaan. Neljäs aalto oli jo laimeampi.
Kun toiset neljä aaltoa alkoivat myöhään illalla, saksalaisia tuli mukaan myös etulinjaan ja myös muutama heidän rynnäkkötykeistään osallistui taisteluun Harjuniemen tyvessä. Lisäksi he vapauttivat yhden jääkärikomppanian Riihelän lohkolta reserviksi takamaastoon vähän huilaamaan. Saksalaiset olivat herrasmiehiä ja ottivat jääkäreitä kyytiin rynnäkkötykkien kannelle ja veivät komentopaikalle asti. Vihollistappioita ei tiedä kuin Suomenlahti, satoja kaatuneina, mutta kalustotappioita oli kaksi pinta-alusta, yksi tuleen ammuttu, 14 ryhmäkoon maihinnousuvenettä, kolme lauttaa ja ylimenokalustoa jo lähtöalueille.
Harjuniemessä suomalaiset näkivät mittavia omien patteristojen tuli-iskuja ja myös saksalaiset syöksypommittajat iskivät merellä.
"Greif" oli määrätty 6. heinäkuuta vastaanottamaan rintamavastuu, mutta neuvostojoukkojen suurhyökkäyksen alettua vastaanotto suoritettiin loppuun vasta 8. heinäkuuta. Taistelut lakkasivat 10. heinäkuuta Neuvostoliiton 59. armeija pysäytettyä etenemisensä.
Saksalaisista kerrotaan, että he olivat hyvin pikkutarkkoja vaihtojärjestelyjen selvittämisessä sekä maastossa että tukikohdissa. Tästä divisioonasta tuli hyvä kuva. Saksalaiset olivat pelkäämättömiä, täsmällisiä ja varmaotteisia. Tiedustelijat kävivät kaikissa paikoissa aina Hapenensaarta myöten. Vieraiden toimintaa ohjasi aivan erilainen johtamiskulttuuri ja rykmentinkomentajat tulivat aivan etulinjaan.
Joutuivat hekin tositoimiin laajemmin kahden päivän ajan.
8.7. aamulla vihollinen ryhmitti suuren joukon maihinnousualuksia -veneitä ja proomuja maihinnousua varten, nyt Suonionsaaren koillispuolelle. Hyökkäys torjuttiin suomalaisen ja saksalaisen tykistön tulella. Useita maihinnousualuksia ja moottoriveneitä tuhottiin. Vihollisen aluksia ja veneitä pakeni Ravansaaren suuntaan.
Venäjän joukot tekivät vielä yhden suuren yrityksen 9.7. Sen painopiste oli sekin "Greifin" alueella. Tykistön tukemat saksalaiset heittivät maihinnousseet vastahyökkäyksellä mereen. Vihollisen alukset pakenivat savuverhon suojassa etelään. Puolenpäivän aikaan vihollinen hyökkäsi uudelleen kahdella suurella maihinnousualuksella ja lukuisilla veneillä. Saksalaiset torjuivat tämänkin.
Heillä olisi varmasti yhtä herkullisia mikroasioita kerrottavanaan, mutta minulla on ollut käytettävissäni vain suomalaisten juttuja ja muistoja. Myös virolaisten osuus kiinnostaisi, sillä he olivat myös Uuraan lohkolla, mutta en ole kuullut yksityiskohtaisia tarinoita. Tosin siihen ns. Niemilautaan ei koskaan tullut maihinnousuyritystä, mutta heitähän oli alistettuina sekä kuutosella että rakuunoilla.
Korovnikovin Suomen valtaus siitä suunnasta oli päättynyt.
