Jatkosotaan liittyvää
- Viestiketjun aloittaja Vonka
- Aloitus PVM
Äyräpään-Vuosalmen taistelut kesällä 1944 selittyvät pitkälti sillä, kun katsoo karttaa neuvostoliittolaisesta näkökulmasta. Äyräpää muodostaa sivustauhan Länsi-Kannakselle. Tämän sivustauhan eliminointi selittää pitkälti Äyräpään taistelut. Näin ainakin selitti Mikkelissä seminaariesitelmässä sotahistorioitsija vajaat 20 vuotta sitten. Tietysti jos rintama Vuosalmella olisi murtunut, niin eteenpäinhän ne olisivat jatkaneet.
Samassa esitelmässä avasi myös tuon Pajarin suunnitelman. Eli ihan perinteinen hyökkäys Äyräpäästä kohti Suomenlahtea. Viipuri olisi vallattu takaisin ja tekaistu motti Länsi-Kannakselle. Oli sitä mieltä, että toteuttamiskelpoinen idea ja validit perusteet. Sotavankilähteiden perusteella vastassa olisi ollut lähinnä linnoitusjoukkoja, oma tykistö oli tikissä, oma jv oli timmissä kunnossa saatuaan tuoretta taistelukokemusta ja sen jälkeen täydennyksiä. Periaatteessa ihan mahdollinen, mutta silti piti lähinnä Pajarin omana aivojumppana. Yleinen sotilaallinen ja poliittinen tilanne oli sellainen, että mihinkään haihatteluihin ei ollut mahdollisuuksia. Päämaja ei vakavissaan edes harkinnut asiaa.
Talvisodan perusteella Suomen poliittisessa johdossa tiedettiin, että rintamalinjojen kululla ei ollut juurikaan merkitystä Moskovan kanssa neuvoteltaessa. Pahimmillaan olisi vain saatu Stalinissa aikaan henkilökohtaisia reaktioita, jolloin sota olisi jatkunut Saksan kukistumiseen ja sitten Suomi olisi nitistetty väellä ja voimalla. Se saksalaismielistä vallankaappausta puuhannut porukkahan suunnitteli nimenomaisesti sodankulun kääntämistä yllätysvedolla, eli Suomen armeijan marssilla Leningradiin... Aivan kuin olisin kuulevinani Berliinin kainon toiveen tuossa taustalla.
Samassa esitelmässä avasi myös tuon Pajarin suunnitelman. Eli ihan perinteinen hyökkäys Äyräpäästä kohti Suomenlahtea. Viipuri olisi vallattu takaisin ja tekaistu motti Länsi-Kannakselle. Oli sitä mieltä, että toteuttamiskelpoinen idea ja validit perusteet. Sotavankilähteiden perusteella vastassa olisi ollut lähinnä linnoitusjoukkoja, oma tykistö oli tikissä, oma jv oli timmissä kunnossa saatuaan tuoretta taistelukokemusta ja sen jälkeen täydennyksiä. Periaatteessa ihan mahdollinen, mutta silti piti lähinnä Pajarin omana aivojumppana. Yleinen sotilaallinen ja poliittinen tilanne oli sellainen, että mihinkään haihatteluihin ei ollut mahdollisuuksia. Päämaja ei vakavissaan edes harkinnut asiaa.
Talvisodan perusteella Suomen poliittisessa johdossa tiedettiin, että rintamalinjojen kululla ei ollut juurikaan merkitystä Moskovan kanssa neuvoteltaessa. Pahimmillaan olisi vain saatu Stalinissa aikaan henkilökohtaisia reaktioita, jolloin sota olisi jatkunut Saksan kukistumiseen ja sitten Suomi olisi nitistetty väellä ja voimalla. Se saksalaismielistä vallankaappausta puuhannut porukkahan suunnitteli nimenomaisesti sodankulun kääntämistä yllätysvedolla, eli Suomen armeijan marssilla Leningradiin... Aivan kuin olisin kuulevinani Berliinin kainon toiveen tuossa taustalla.
Tuossa on Kannas ns venäläisestä näkökulmasta Pietari selän takana.
Vonka
Supreme Leader
Tutkailin aikani kuluksi Valkeasaarta, mutta en jaksa siitä enää tehdä esitystä.
Taavetti Laatikainen kummastuttaa.
Kursiivilla olevat kohdat ovat suoria lainauksia erittäin kiinnostavasta everstiluuutnantti Mäkitalon esityksestä (2014). Laitan omat kommentit ja transformoidun tiedon pystyyn. Esitelmä on lopussa linkkinä.
10. D:n esikuntapäällikkö everstiluutnantti Erkki Kukkonen oli tehnyt esityksen IV armeijakunnan esikuntaan, että ryhmitystä olisi siirrettävä taaemmas, jotta vankempien asemien valmistelu olisi mahdollista. Suunnitelma oli 20 sivun mittainen perusteellinen asiakirja, joka käsitteli suurhyökkäyksen edellyttämiä toimenpiteitä. - - Armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen ei vastannut esityksiin eikä edes ottanut vastaan 10. divisioonan komentajaa kenraalimajuri Jussi Sihvoa sekä divisioonan esikuntapäällikköä. Sihvo yritti saada armeijakunnan komentajaa, jääkäritoveriaan, tutustumaan linjan heikkouksiin edes divisioonan esikunnassa, mutta turhaan. He jopa suunnittelivat Laatikaisen luonteenpiirteet tuntien saunailtaa, jotta esitys saataisiin edes jotenkin esille. Armeijakunnan komentaja oli kuitenkin päättänyt olla noteeraamatta suunnitelmaa.
Divisioonan komentajalla ei siis ollut käytössään erillistä divisioonan reserviä. Tähän Sihvon oli kuitenkin keksittävä edes jonkinlainen ratkaisu. Niinpä jokaiselle rykmentille käskettiin, että kaksi pataljoonaa on etulinjassa ja kolmas takana reservinä ja kyseiset JR 58:n ja JR 1:n pataljoonat ovat samalla sekä oman rykmenttinsä että divisioonansa reservinä. Näihin reservipataljooniin liittyi lisäksi IV AK:n osittainen varaus.
Yhtään parempi ei ollut tilanne IV armeijakunnallakaan. Kaikki kenraaliluutnantti Laatikaisen joukot olivat kiinni etulinjassa. Pääaseman takana noin 15 kilometrin päässä hänellä oli aluksi ainoana reservinä virolaisista vapaaehtoisista muodostetun JR 200:n yksi pataljoona. Toki Kannaksella oli muitakin joukkoja, kuten ylipäällikön reserveihin kuuluneet VT-asemassa linnoitustöissä olevat joukot, varsinkin 3. divisioona, mutta sen apu etulinjaan oli yhden päivämarssin päässä. IV armeijakunnan varsinaisena reservinä oli myöhemmin majuri Vetren komentama Jääkäripataljoona 1, joka oli ryhmittyneenä Jäppilän pohjoispuolella. Painopistesuunnan divisioonalla ja kaikilla sen joukoilla oli reserviä siis yhteensä vain kaksi pataljoonaa.
Painopistesuunnan armeijakunnan mahdollisuudet vastata yllättäviin tilanteisiin olivat kahden reservipataljoonan ja divisioonien reservipataljooniin kohdistuneen osittaisen varauksen varassa. Suomalaiselle sotataidolle tyypillinen piirre varata riittävän voimakas reservi kaikilla organisaatiotasoilla ei näyttäytynyt IV armeijakunnan ja sen alajohtoportaiden ryhmityksessä ja taistelusuunnitelmissa. Asiaa on perusteltu divisioonien kokoonpanomuutoksella. Hyökkäysvaiheen päätyttyä divisioonien kolmansien jalkaväkirykmenttien tilalle perustettiin erilliset pataljoonat, jotta vanhemmat ikäluokat kyettiin kotiuttamaan kotirintaman töihin. Organisaatiomuutos ei kuitenkaan vapauta komentajia ohjesääntöjen asettamasta vaatimuksesta varata riittävä reservi.
Toiminnassa näyttää olevan huomattavia puutteita niin divisioonassa kuin armeijakunnassakin, vaikka koko ketju menee komeasti Päämajaan asti.
Kun syyllisiä alettiin etsiä, Taavetti Laatikainen keksi juoruta, että Sihvo oli järkyttynyt venäläisten suurhyökkäyksestä ja menettänyt johtamisotteensa. Laatikainen keksi psykologisen lisäperustelun. Sihvoon oli tietenkin vaikuttanut myös henkilökohtainen menetys, koska hänen oman poikansa oli kaatunut.
Sihvo erotettiin. Läpimurto oli käsitelty. Armeijakunnan häikäisevät johtamissuoritukset uusine syyllisineen jatkuivat seuraavaksi VT-linjalla ja Viipurissa.
Taavetti Laatikainen kummastuttaa.
Kursiivilla olevat kohdat ovat suoria lainauksia erittäin kiinnostavasta everstiluuutnantti Mäkitalon esityksestä (2014). Laitan omat kommentit ja transformoidun tiedon pystyyn. Esitelmä on lopussa linkkinä.
10. D:n esikuntapäällikkö everstiluutnantti Erkki Kukkonen oli tehnyt esityksen IV armeijakunnan esikuntaan, että ryhmitystä olisi siirrettävä taaemmas, jotta vankempien asemien valmistelu olisi mahdollista. Suunnitelma oli 20 sivun mittainen perusteellinen asiakirja, joka käsitteli suurhyökkäyksen edellyttämiä toimenpiteitä. - - Armeijakunnan komentaja kenraaliluutnantti Taavetti Laatikainen ei vastannut esityksiin eikä edes ottanut vastaan 10. divisioonan komentajaa kenraalimajuri Jussi Sihvoa sekä divisioonan esikuntapäällikköä. Sihvo yritti saada armeijakunnan komentajaa, jääkäritoveriaan, tutustumaan linjan heikkouksiin edes divisioonan esikunnassa, mutta turhaan. He jopa suunnittelivat Laatikaisen luonteenpiirteet tuntien saunailtaa, jotta esitys saataisiin edes jotenkin esille. Armeijakunnan komentaja oli kuitenkin päättänyt olla noteeraamatta suunnitelmaa.
Divisioonan komentajalla ei siis ollut käytössään erillistä divisioonan reserviä. Tähän Sihvon oli kuitenkin keksittävä edes jonkinlainen ratkaisu. Niinpä jokaiselle rykmentille käskettiin, että kaksi pataljoonaa on etulinjassa ja kolmas takana reservinä ja kyseiset JR 58:n ja JR 1:n pataljoonat ovat samalla sekä oman rykmenttinsä että divisioonansa reservinä. Näihin reservipataljooniin liittyi lisäksi IV AK:n osittainen varaus.
Yhtään parempi ei ollut tilanne IV armeijakunnallakaan. Kaikki kenraaliluutnantti Laatikaisen joukot olivat kiinni etulinjassa. Pääaseman takana noin 15 kilometrin päässä hänellä oli aluksi ainoana reservinä virolaisista vapaaehtoisista muodostetun JR 200:n yksi pataljoona. Toki Kannaksella oli muitakin joukkoja, kuten ylipäällikön reserveihin kuuluneet VT-asemassa linnoitustöissä olevat joukot, varsinkin 3. divisioona, mutta sen apu etulinjaan oli yhden päivämarssin päässä. IV armeijakunnan varsinaisena reservinä oli myöhemmin majuri Vetren komentama Jääkäripataljoona 1, joka oli ryhmittyneenä Jäppilän pohjoispuolella. Painopistesuunnan divisioonalla ja kaikilla sen joukoilla oli reserviä siis yhteensä vain kaksi pataljoonaa.
Painopistesuunnan armeijakunnan mahdollisuudet vastata yllättäviin tilanteisiin olivat kahden reservipataljoonan ja divisioonien reservipataljooniin kohdistuneen osittaisen varauksen varassa. Suomalaiselle sotataidolle tyypillinen piirre varata riittävän voimakas reservi kaikilla organisaatiotasoilla ei näyttäytynyt IV armeijakunnan ja sen alajohtoportaiden ryhmityksessä ja taistelusuunnitelmissa. Asiaa on perusteltu divisioonien kokoonpanomuutoksella. Hyökkäysvaiheen päätyttyä divisioonien kolmansien jalkaväkirykmenttien tilalle perustettiin erilliset pataljoonat, jotta vanhemmat ikäluokat kyettiin kotiuttamaan kotirintaman töihin. Organisaatiomuutos ei kuitenkaan vapauta komentajia ohjesääntöjen asettamasta vaatimuksesta varata riittävä reservi.
Toiminnassa näyttää olevan huomattavia puutteita niin divisioonassa kuin armeijakunnassakin, vaikka koko ketju menee komeasti Päämajaan asti.
Kun syyllisiä alettiin etsiä, Taavetti Laatikainen keksi juoruta, että Sihvo oli järkyttynyt venäläisten suurhyökkäyksestä ja menettänyt johtamisotteensa. Laatikainen keksi psykologisen lisäperustelun. Sihvoon oli tietenkin vaikuttanut myös henkilökohtainen menetys, koska hänen oman poikansa oli kaatunut.
Sihvo erotettiin. Läpimurto oli käsitelty. Armeijakunnan häikäisevät johtamissuoritukset uusine syyllisineen jatkuivat seuraavaksi VT-linjalla ja Viipurissa.
Erkki
Ylipäällikkö
Ryhmä Raappanan tykistön muodostivat näiden lisäksi Rask.Psto 4, Rask.Psto 15, III/KTR 5 sekä Rats.Ptri. Oli myös 10. Erillisen Järeän Patterin yksi haupitsi, mutta se ei ilmeisesti ampunut laukaustakaan.
Jos Ilomantsissa on sellaisella ampunut, niin ainoa mahdollinen on III/KTR 5, jonka kalustona oli 75 K17.
arix
Respected Leader
Olikohan Taavetilla ryyppyputki päällä?
Vonka
Supreme Leader
Mutta missä kohden Ilomantsin taistelua tykistö olisi ampunut suorasuuntauksella ja katsonut vihollista 50 metrin päästä?
Erkki
Ylipäällikkö
Öykköstenvaaran puolustusasemissa Möhkön tien varressa tuo olisi voinut olla mahdollista. Mainittu III/KTR 5 tuki siellä 21.Prikaatia.Mutta missä kohden Ilomantsin taistelua tykistö olisi ampunut suorasuuntauksella ja katsonut vihollista 50 metrin päästä?
fulcrum
Greatest Leader
Oma vaikutelma Laatikaisesta on että hän oli Joffremainen hahmo josta oli helppo pitää ja johon oli helppo tukeutua ylhäältä ja alhaalta. Taktiselta kannalta hän vaikuttaa olleen lineaarinen, eli taistelun tuloksen ratkaisee etulinjan sijainti jolle kaikki muu on alisteista. Kaikki mahdolliset äijät etulinjaan ettei sitä vaan vallata.
kaislajääkäri
Eversti
Oma isäni oli mukana hyökkäysvaiheesta -41 alkaen aina Lapin sotaan asti. Muoniosta kotiutettiin. Muistan aina kertomansa, kuinka Muonioon (poltettu) saapuessa saku oli kirjoittanut tienvarren Tervetuloa Muonioon -kylttiin lisäyksen "Das war". Muutoin piti saksalaisia eri luokan vastuksena venäläisiin nähden etenkin tulen tarkkuuden osalta.
Tornion (Röytän) maihinnousussa ensimmäistä vastaan tullutta saksalaista kuorma-autoa lavalla olleine sotilaineen morjastettiin puolin ja toisin hämillään, ja molemmat jatkoivat matkaansa. Myöhemmin tilanne muuttui, ja isäni oli päästä hengestään nojaillessaan toisen taistelijan kanssa aitan seinään sakun ampuessa sarjan molempien välistä niin että sälöt tulivat silmille. Saksalaisten jättämien viinavarastojen ryypiskelyn osalta ihmetteli, että vaikka joukkueenjohtajana joutui särkemään porukan hallusta viinapulloja, kukaan ei urputellut vastaan...
Etulinja oli määritelty pääpuolustuslinjaksi, jonka tuli meidän silloisten oppiemme mukaan olla taistelujen päätyttyä puolustajan hallussa. Menetetyt kohdat tuli siten automaattisesti ottaa takaisin vastahyökkäyksin. Valkeasaaressa ylivoima oli sellainen ettei tähän ollu mahdollisuutta edes kaikkien tiedusteluhyökkäyksissä menetettyjen tukikohtien kohdalla. Näihin tuloksettomiin yrityksiin kuluivatkin sitten puolustajan voimat. Ei sillä tosin oikeastaan ollut väliä, silla 10.6. hyökkäys oli sellainen jyrä ettei muuta voinu kun yrittää alta pois...
Laatikainen oli todellisuudessa vielä kelvottomampi komentaja, kun mitä kirjat kertoo. Luonteenpiirteenä joviaalisuus sekä rauhallisuus oli tietysti positiivista kun se säilyi tiukoissakin paikoissa.
Viimeksi muokattu:
fulcrum
Greatest Leader
Asenteet taisi puolin ja toisin koventua aika nopeasti...eräs Lapin sodan veteraani muisteli kerran, että kuultuaan kuinka kotikylä oli poltettu, päätti olla ottamatta enää vankeja. Jonkun kahakan jälkeen tuli sitten tilaisuus ampua avomaastossa pakoon juoksevia saksalaisia. Ei ampunut ohi.
Vonka
Supreme Leader
Katselen feissarista kuvia Öykkösenvaarasta. Pitääkö paikkansa kuten näyttää että venäläiset hyökkäsivät ylämäkeen? Aika jyrkkää mäkeä näkyy olevan.
Tämmöinen kartakin siellä.
Öykkösenvaara on kumpare Leminahontien varressa. Vetäytyvä 21. Prikaati sai käskyn pysähtyä ja pitää asemat, kun apu oli jo tulossa. Siinä kumpareelta on saatettu tykeillä ampua omien joukkojen yli suorasuuntauksella, mutta en uskalla väittää asiasta enempää. 21. Prikaatin alueella tilanne oli alkupäivinä koko taistelualueen selkein, koska vihollinen pyrki eteenpäin vain päätien suunnassa.
Tilanneilmoitus: "Aamulla 28.7. 21. Prikaati ilmoitti vihollisen aamuöisistä hyökkäyksistä Kuolismaan suunnasta tulevan päätien suunnassa. Noin pataljoonan vahvuinen osasto torjuttu Lehmiahosta käsin."
29.8. "21 Prikaati ilmoitti vihollisen toiminnasta omalla suunnallaan. Oikealla reunalla oli rauhallista, mutta päätien suunnalla oli vihollisen vilkasta krh- ja suorasuuntaustykki häirintää. Vihollinen kaivautui tien suunnassa."
Sirpaleisessa kokonaiskuvassa näkee tämän tulpan merkityksen, kun ajattelee, mitä sitten idempänä Möhkön - Kuolismaan tiellä tapahtui. Ratsuväkiprikaati oli löytänyt saumakohdan vihollisen ryhmityksessä Piilovaaran alueella, ja hyökkääviä joukkoja eteni Piilovaaraan. Jääkärit katkaisivat Möhkön-Kuolismaan tien vihollisen selustassa. Tarkoitus oli tietenkin, että ne vihollisosat eivät enää mene itään eivätkä länteen, kun kerran tänne asti tulivat.
21.Prikaati siirtyi myös osillaan puolustuksesta hyökkäykseen ja III / 21. Pr katkaisi sekin tien 2.8. Piilovaaran eteläpuolella. 3.8. nämä suomalaiset joukko-osastot RvPr ja 21.Pr saivat yhteyden toisiinsa.
Tämä vihollisdivisioona oli siis 289.D, joka pian alkoi olla jo finis. Tiedustelutietoa: "Teppanan motista saadulta sotavangilta saatiin tietää JR 1046 vahvuus ja aseistus. Myönteistä tiedoissa oli se, että rykmentin vahvuus oli ollut 31.7. enää vain 420 miestä ja vangin oman komppanian vahvuus 40 miestä, joka oli eniten koko rykmentin komppanioista. Neuvostoliittolaisen jalkaväkirykmentin vahvuus oli 2443 miestä. Nyt rykmentti oli vain noin kuudesosa käsketystä. Vihollinen oli kärsinyt yli 80 prosentin tappiot, joten sen taistelukunto ei voinut olla hyvä."
176.D oli vielä Ratsuväkiprikaatin vasemmassa sivustassa yli kolmenkymmenen kilometrin päässä.
Viimeksi muokattu:
Erkki
Ylipäällikkö
Hyökkäsivätpä hyvinkin. Paikka on hyvin edullinen puolustajalle, sillä tien toisella puolella on äkkijyrkkä kalliorinne, ja toisella taas jyrkkä harju. Muutama vuosi sitten kävin paikalla, ja nyt kun rupesin muistelemaan, niin siellä olevissa opastetauluissa mainittiin tien varressa ollut kenttätykin suorasuuntausasema. 21.Prikaatin tykistö joutui kyllä turvautumaan suorasuuntaukseen myös perääntyessään kohti Ilomantsia. Prikaatihan jäi silloin osin mottiin ja menetti pääosan raskaasta kalustostaan. Näitä tykkimenetyksiä korvaamaan sille annettiin Öykköstenvaaran taisteluiden ajaksi tuo III/KTR 5, joka siirtyi sitten RvPr:n tueksi Venttiprikaatin saadessa uuden tykkikaluston.
Erkki
Ylipäällikkö
Nietjärvessä oli suuren draaman ainekset, kun ensin puolustus petti, mutta Tapola sai kovalla vastahyökkäyksellä asemat takaisin. Vihollisen 114.D sai pahasti takkiinsa, ja sen yksi rykmentti mäskättiin kokonaan sinne juoksuhautaan. Erikoista tuolla oli liekinheittimien merkittävä osuus taistelussa, sinnehän koottiin kaikki liekinheittimet koko armeijakunnasta.
Vonka
Supreme Leader
Se viimeisen aseman vyörytys on ollut raaka. Päättivät vyöryttää muutaman sadan metrin levyisen vihollisen hallussa olevan juoksuhaudanpätkän molemmista päistä. Ketkä ovat olleet 15. prikaatin iskuosastoissa, ja lähtivät konepistoolein, kasapanoksin ja liekinheittimin paiskaamaan toistensa kanssa kättä, eivät olleet mitään pikkupoikia.
Mutta voiko "hyvä kertomus" olla se, jolla sitten lamppu sytytetään? Täytyy olla muutakin.
@Old Boy :n huomiosta nostan esiin kysymyksen, miksi tietyistä asioista on tehty sellainen virallinen "kaanon" ja toisista ei. Sattumaa vai jotain muita, henkilösuhteisiin liittyviä syitä?
7.Divisioonan joukot säilyttivät taistelukelpoisuutensa käytyään yhtämittaisia viivytystaisteluja 20 päivää ja laittoivat sulun maahantunkeutujalle Loimolassa. Yksi kesän 1944 suurista torjuntavoitoista saavutettiin Loimolan suunnalla. Tästä ei ole sanan sijaa.
Tapola sai Mannerheim-ristin. Selim Isaksonin divisioona kävi uskomattomia erämaataisteluja ja esti vihollisen murtoyritykset Käsnäseläntien ja Suovajärven suunnissa.
Tapolaa vastassa oli pääasiassa 114. Divisioona tukijoukkoineen, ja se oli kyllä kookas (mm. noin 80 panssaria). Isaksonin joukot silti tuskin saivat pienempää voimaryhmää vastaansa. Pitäisi joskus oikein sukeltaa siihenkin, mutta olihan siellä armeijakuntia, mistä ottaa ja koota. Luultavasti 7. Divisioonan viivytys on ollut ansiokas, mikä on vaikuttanut fyysisesti vastustajaan ja myös puolustajan henkeen. Nämä ovat nyt nopeita heittoja ja hypoteeseja aiheesta.
Hyvä mies Tapola on ollut, eikä se mitään häneltä tai 5. Divisioonalta vie pois, jos toteaa, että joskus on sellainen "haju", että kunniakysymyksissä ovat tietyt kenraalit kulloisine joukkoineen kaanonissa olleet karvan verran kunniakkaampia kuin toiset, johtuen jostain sotalaitoksen sisäsyntyisistä syistä. Ehkä Aunuksen ryhmän komentaja Paavo Talvela tietää. Tai Mannerheim.
Vai ammunko ihan taivaalle nyt? Tässä on myös oletuksia mukana.
Erkki
Ylipäällikkö
Raappana/Ehrnrooth- tapausta on historiikeissa käsitelty melko paljon, mutta muista Ilomantsin komentajavaihdoksista (evl Partinen ja ev Tähtinen) olen lukenut vasta Raappanan elämäkerrasta, joka ilmestyi vuonna 2007. Edes Antti Juutilaisen 1990-luvun teoksissa niitä ei mainita. Jossain on kyllä ihmetelty Osasto Partisen tupeksimista ja passiivisuutta, kun se ei katkaissut venäläisten perääntymistietä Hattuvaaran itäpuolella. Samaan aikaan kun HRR hyökkäsi Hattuvaaraan lännestä, niin pohjoisesta Lupasalmelta parinkymmenen kilometrin erämaavaelluksen tehneen Os. Partisen (Er.P 24 ja I/JR 52) piti iskeä vihulaisen selkään. Se kuitenkin tyytyi käväisemään tiellä vain komppanian voimin, ja istuskeli leirissä Lahnajärven maastossa muutaman kilometrin päässä tiestä antaen venäläisten vetäytyä itään. Syynä tähän olivat johtamisongelmat; evl Partinen oli menettänyt hermonsa. Myöhemmin hän sitten peräti karkasi porukastaan, ollen varmaan armeijamme korkea-arvoisin karkuri. Eipä ollut kyllä joukon seuraava komentajakaan häävi, hän oli nimittäin Rukajärveltä surullisenkuuluisa tuplakypärä-majuri Seitamo. RvPr:n komentaja Tähtinen puolestaan sai lähteä juuri tuon liian kaukaa johtamisen aiheuttaman saamattomuuden ja hitauden vuoksi. Hänet poistettiin tehtävästään, vaikka pysyi kuitenkin muodollisesti komentajana syyskuun alkuun asti.
Vonka
Supreme Leader
Ehkä asiaa tasapainotti se, että monilla miehillä suunta meni vastaavasti ylöspäin. Antti Juutilaisen mukaan eräs JP6:n alikersantti ehti syksyllä 1943 kahteen otteeseen olla Viipurin lääninvankilassa päihtyneenä tekemistään rikoksista. Ilomantsin taisteluiden jälkeen hänet palkittiin Vapaudenristin 4:n luokan kunniamerkillä ja ylennettiin kersantiksi.
Ylipäällikkö määräsi kuulemma miehille jattavaksi mottiviinat. Se oli desilitra suuta kohti. Toivottavasti siitä ei taas lähtenyt pojalla putki päälle. Sitä tarina ei kerro.
Viimeksi muokattu: