Aika selkeästi voidaan summata eräs koko sodan läpi jatkunut selviö:
Suomussalmi, Kuhmo, Kollaa, Ilomantsi jne.
Missä vihollinen ei voinut, kyennyt pystynyt älynnyt osannut käyttää hyödykseen materiaaliylivoimaa per ps-kalusto, tykistö, pommitukset....siellä se otti loimeensa. Eli korpisodissa kevyen jalkaväen toimin suoritetut taistelut kykeni Suomen armeija voittamaan. Mutta kovaa leikkiä nuo korpivoitotkin ovat olleet: tappioita tuli molemmin puolin.
Ns. pääsotanäyttämöllä sitten -materiaaliylivoima- oli niin, se oli ylivoimaa. Mutta puna-armeijakin volyymistaan huolimatta joutui priorisoimaan ja keskittämään painopisteitä.
-44 ei ollut helppo tilanne, kun naapurilla oli aloite, ehdoitta. Tuleeko se Aunuksesta vai Kannakselta, no, tuli molemmista, mutta silti Kannas oli painopiste.
Huolimatta rauhanneuvotteluista ja kenties Ruotsin ja Usan vakuuttelusta siitä, että Suomea ei vallata, oli Ilomantsin taistelujen eräs funktio sekin, että rauhanteossa olisi ollut sietämätöntä, jos Stalinin kuuluisa peukalo olisi -rauhankartalla- yltänyt Mikkeliin.
Siinäpä olisi ollut peukalossa ihmettelemistä, Porkkalan tosioleva merkitys -Suomen politiikkaan vaikuttamisella- oli selvä, tuollainen mikkelipeukalo olisi ollut täydellinen alistus.
Yksi mahdollisuus on se, että Ilomantsin offensiivilla oli kaksi tavoitetta: rauhanneuvottelujen vauhdittaminen NL-näkökulmasta ja toiseksi mahdollisuus saada se peukalo Suomen vatsaan. Vaikka olisi sovittu ns. isoissa pöydissä mitä, se ei olisi estänyt Stalinia tulkitsemasta hänelle ominaisella luovuudella tehtyjä sopimuksia. Itä-Eurooppahan tulikin pursuamaan esimerkkejä tästä.
Suomalainen sotilas oli enemmän kotonaan korvessa, vaikka se kysyi kuntoa.
Stavka antoi korvessa eteneville divisioonilleen läpi sotien melko suuria tavoitteita. Talvisodassa Suomussalmelta etenevien piti katkaista Suomi, ja Sallan suunnalla Kemijärvi oli luultavasti vain välitavoite, ja etenevien lopullinen tavoite oli edetä Ruotsin rajalle. Samaan aikaan Karjalankannaksella yritettiin suuremmalla raudalla kohti Viipuria, Lappeenrantaa ja lopulta pääkaupunkia.
Oliko kesällä 1944 menossa jonkinlainen "talvisodan suunnitelma iskee jälleen"? 21. Pr alkoi saada hätyytystä
7.7.1944 Savastilanjärven asemistaan, ja II AK määräsi sen irti kohti Porajärveä
8.7.1944. Silloinhan Karjalankannaksen täaistelut olivat täydessä käynnissä. Prikaatia työnsi Gorolenkon 289.D., jonka perään lähti se toinen divisioona, mutta siitä ei käsitttääkseni ollut vielä tiedustelutietoa.
Sotapelissä Gorolenkon voimaryhmä kaikkien tavoitteiden onnistuessa voisi olla Ilomantsissa samaan aikaan kuin Leningradin rintama Salpalinjalla. Samalla Rukajärvelle luotaisiin paine.
Koska sodassa kaikki menee sitten niin kuin menee, kun on vastustajakin, ainoa kestävä tapa tutkia vihollisen suunnitelmia on lähteä
hyökkääjälle annetusta tehtävästä. Sen saa venäläisten arkistoista. Ensisijainen tavoite oli edetä Ilomantsin kautta Suomen alueelle ja edetä Laatokan VI Armeijakunnan selustaan. Muuta emme tiedä. Eihän Gorolenkokaan liikkeelle lähtiessään tiedä, että kun hän tulee rajalle, iskuportaat Karjalankannaksella katsovat taivasta sammunein silmin. Ei sitä tiennyt Stalinkaan.
Putken läpi katsottuna ja aivojen ollessa vangittuina kronologiaan, kertomukselliseen aikajanaan, divisioonien nähdään hyökkäävän yksin silloin, kun Karjalankannaksella on rauha. Ikään kuin silloin vasta keksittäisiin lähettää Ilomantsiin joukkoja, jotka tippuvat sinne Kuusta. Sanoin aiemmin, että myös Ihantala, Viipurinlahti ja Vuosalmi nähdään usein peräkkäisinä, vaikka ne olivat pitkälti samanaikaisia. Ilomantsin operaatio jäi erilliseksi vain tullessaan kymmenen päivää myöhemmin Karjalankannaksen torjuntavoitosta
nykyiselle rajalle. Stavkan operaatiosuunnitelmassa divisioonien vaikutuksen piti silti purra jotenkin jossakin, johonkin. Mutta ei mennyt puna-armeijalla kuin Strömsössä.
Ekman ja 21. Pr ovat vastaus.
Ekmanin 21. prikaatin viivytystaistelu kesti 250 kilometriä yhden napalangan suunnassa, ja se hidasti merkittävästi vihollisen etenemistä hajottaen kaikki mahdolliset ajalliset tavoitteet.
Kun venäläinen 289. Divisioona alkoi työntää 21. Prikaatia, sekä Ihantalan, Viipurinlahden että Vuosalmen taistelut jatkuivat kiivaina, tosin loppupäivillään. Ekmanin 21. Prikaati onnistui pitelemään divisioonaa heinäkuun puoliväliin asti pääsemästä Porajärveä pitemmälle. 16. päivän iltana hyökkääjä viimein onnistui ja prikaatin tilanne muuttui vaikeaksi. Se irtautui Megrijärvelle ja joutui saarretuksi mutta I / 21. Pr tiesi, että tuo on tie kotiin, meni ja ampui Korkeavaaran tien auki. Siitä Mäkinen antoi prikaatille luvan tulla Liusvaaraan ja asettua puolustukseen ja pitää se. Nyt ollaan 20. päivän paikkeilla, kun Liusvaara alkaa olla murtumispisteessä ja lisäksi nähdään uusien vihollisjoukkojen etenevän kohti Lehmivaaraa. Siellä on jo toinen divisioona tulossa.
Heinäkuun 25. päivään mennessä prikaati oli ryhmittynyt linjalle: Koitajoki – Kitsanlampi – Luovejärvi – Ilajanjärvi – Ilajansuo. 24.7. käskyn saaneet RajaJP3 ja JP6 saapuvat vastaanottoon ja siirtyvät Ilajanjärven molemmin puolin ja saksalaisten Viipurinlahdelta vapauttamaa Ratsuväkiprikaati on tulossa.
Enää jää jäljelle kysymys,
miksi ihmeessä hyökkäystä sitten ei Ilomantsin suunnalla keskeytetty, kun Karjalankannaksella liike hyytyi? Ehkä Stalinilla ei ollut tapana peruuttaa ennen kuin kaikki ovat kuolleet. Ehkä hän luotti siihen, että divisioonat pääsevät Ilomantsin kirkolle ja siitä nopeasti eteenpäin. En tiedä. Mutta olihan siihen hyvät mahdollisuudet. Kiitos Ekmanin, sekä RajaJP3:n ja JP6:n (Ilajan taistelut), eivät olleet venäläiset Raappanan joukkojen pääosia vastassa jo lossilla, Ilomantsissa - ja vaikka Kaltimossa.
Myös Rukajärvellä tilanne muuttui pitkän hiljaiselon jälkeen vakavammaksi juuri elokuussa. Raappanahan otti Ilomantsin ratkaisun (9.8) jälkeen heti Ekmanin irti ja lähetti Rukajärvelle (osasto E).
(korjattu älypuhelimen kosketusnäytön kanssa tuherrettuja lyöntivirheitä)
Ja puuvillaisia kesäpukuja. Näistä veteraanit ovat kertoneet.