Keskustelua sotaelokuvista

tulikomento kirjoitti:
Saksalainen sotakuva 90-luvun alusta. No joo, T-34/85 ei ollut vielä käytössä Stalingradin aikaan, mutta pst-tykillä ja pst-miinoilla vaunuja torjutaan ihan uskottavasti.

Klikkaa laajentaaksesi...
Tuo tankkikohtaus on muuten kuvattu Suomessa.

http://elokuvapolku.kavi.fi/fi/elokuvapolku/ylapolku/suomi-venajana-elokuvissa
Elokuvan panssaritaistelukohtauksia kuvattiin Kemijärvellä maaliskuussa 1993. Kemijoen jäällä kuvatun rangaistusleirin miinanraivaus- ja panssaritaistelujakson lisäksi Ketolan sorakuopat esittivät venäläistä aroa sodan jaloissa kärsivine siviileineen. Kuvauksia tehtiin myös Kajaanissa. Lisäksi elokuvan junakohtauksia kuvattiin Kontiomäessä. Kuvauksia tehtiin myös Tsekkoslovakiassa.
Klikkaa laajentaaksesi...
 
Onko kukaan nähny Beasts of no nation? Surullinen leffa.
 
Teille jotka käyttävät Netflixiä suomalaisittain niin tiedoksi: Leffat "Isku Mogadishuun" poistuu valikoimasta 27.12. ja "American Sniper" 28.12. Vielä olis aikaa ajaa puoliso lasten kanssa sukulaisiin, lämmittää sitä (alkoholitonta... uskoo ken tahtoo hah!) glögiä ja heittää jalat siihen sohvapöydälle, onhan kuitenkin kyseessä melko jouluiset elokuvat :-D
 
Falangi kirjoitti:
Dunkirk (2017)

w6Q2BCY.jpg
Klikkaa laajentaaksesi...


Tuosta tapahtumastahan on kuvailtu aika hienosti leffassa "The Atonement". Sinänsä ei ole sotaelokuva vaan rakkaustarina. Mutta todella hieno n. 5min yhdellä kameralla ja yhdellä otolla toteutettu otos siitä kaaoksesta rannalta...

 
jormas2000 kirjoitti:
Tuosta tapahtumastahan on kuvailtu aika hienosti leffassa "The Atonement". Sinänsä ei ole sotaelokuva vaan rakkaustarina. Mutta todella hieno n. 5min yhdellä kameralla ja yhdellä otolla toteutettu otos siitä kaaoksesta rannalta...

Klikkaa laajentaaksesi...

Kyllä - todella upea yhdellä otolla tehty otos. Hienot noin viisi minuuttia!

vlad
 
Joskus vuosia sitten aloitin katsomaan Sam Mendesin ohjaamaa Jarhead'ia, jostain syystä leffa jäi kuitenkin kesken - ei siksi, että se ei olisi ollut kiinnostava vaan jostain hämärästä syystä jouduin lopettamaan katselun vajaan tunnin jälkeen. Eilen kaivoin leffan esiin hyllystäni ajatuksenani katsoa se vihdoinkin kokonaan ensimmäiseltä minuutilta viimeiseen minuuttiin.

Pidän sotaleffoista, joissa annetaan aikaa ja tilaa henkilökemioiden kehittymiselle, joissa kuvataan koulutusta ja sen intensiteettiä (ainakin jollain tasolla), joissa ryhmäkemia syntyy tai on syntymättä. Joissa syntyy jo alustavia jännitteitä eri henkilöiden välille. Toki tietyissä tapauksissa elokuvan alku sodan apokalyptisissa tunnelmissa on onnistunut vaihtoehto - tästä käy oivallisena esimerkkinä Platoon, jonka ympärille mielessäni oli kehittynyt jonkin sortin aura, joka siirsi leffan kaiken arvostelun tuolle puolen. No kritisoitavaa siitäkin leffasta löytyy, kuten jokaisesta, mutta onhan se edelleen eräs parhaimpia Vietnam-kuvauksia. Mutta palataan Jarheadiin.

Sotaelokuvaksi Jarheadissa miesten henkilökohtaisesti kokema sota jäi hyvin vähälle - kuten lopussa Swofford (Gyllenhaal) totesi jotain sen suuntaisesti, että "minun sotani kesti neljä päivää neljä tuntia ja yhden minuutin". No minuutien määrää en nyt aivan tarkalleen muista. Mutta siitä käy ilmi monella tapaa etenkin Irakin ensimmäisen sodan tunnelma, odotusta ja odotusta ja kun se maasota sitten alkoi se melkeinpä päättyi samantien. Muistan kuinka itse seurasin hyvin aktiivisesti sodan valmistelua, oikeastaan ryhdyin seuraamaan tapahtumia jo siinä vaiheessa kun Irak hyökkäsi Kuwaitiin - olin tuolloin yövuorossa ja jossain vaiheessa aamuyötä sitten uutisissa kerrottiin irakilaisjoukkojen hyökänneen Kuwaitiin. Ensimmäinen ajatus oli se, että mitä tästä nyt seuraa. Minulla seuraaminen tapahtui "kotisohvalta" rauhallisissa merkeissä, mutta nuo nuoret miehet aavikolla olivat aivan toisessa tilanteessa. Pitkä puuduttava odotus edessä tietämättä milloin se sota todella alkaa, vai alkaako milloinkaan.

Elokuvassa tämä lyhyt maasota, jonka kuluessa Swofford ei ampunut laukaustakaan, oli kuvattu erityisen hyvin. Jos eteneminen tuhotun irakilaiskolonnan poikki oli hyvin kuvattu, etenkin Swoffordin "paskalla käynti" ja sen tilanteen absurdius tavoitti hyvin kyseisen sodan luonteen. Mutta tätäkin kohtausta paremmin sodan apokalyptisyyden tavoitti kohtaus palavilla öljylähteillä - mielipuolisen kaunista. Kaiken sen odottelun ja ryynäämisen ja partioinnin jälkeen voin vaan kuvitella miltä tuntuu kun edessä on hetki, jossa itsellä on "valta päättää elämästä ja kuolemasta" - on saanut luvan ampua - ja sitten joku jakkaralla istuskeleva "pelle" sanoo ettet saakaan ampua, kuinka Troy (Peter Sarsgaard) kilahti totaalisesti. Siinä purkautui koko sodan odotus ja jännitys sekä tuska. Vittu että tämänkö takia minä täällä sodin...

Hyvä leffa!

vlad
 
vlad kirjoitti:
Joskus vuosia sitten aloitin katsomaan Sam Mendesin ohjaamaa Jarhead'ia, jostain syystä leffa jäi kuitenkin kesken - ei siksi, että se ei olisi ollut kiinnostava vaan jostain hämärästä syystä jouduin lopettamaan katselun vajaan tunnin jälkeen. Eilen kaivoin leffan esiin hyllystäni ajatuksenani katsoa se vihdoinkin kokonaan ensimmäiseltä minuutilta viimeiseen minuuttiin.

Pidän sotaleffoista, joissa annetaan aikaa ja tilaa henkilökemioiden kehittymiselle, joissa kuvataan koulutusta ja sen intensiteettiä (ainakin jollain tasolla), joissa ryhmäkemia syntyy tai on syntymättä. Joissa syntyy jo alustavia jännitteitä eri henkilöiden välille. Toki tietyissä tapauksissa elokuvan alku sodan apokalyptisissa tunnelmissa on onnistunut vaihtoehto - tästä käy oivallisena esimerkkinä Platoon, jonka ympärille mielessäni oli kehittynyt jonkin sortin aura, joka siirsi leffan kaiken arvostelun tuolle puolen. No kritisoitavaa siitäkin leffasta löytyy, kuten jokaisesta, mutta onhan se edelleen eräs parhaimpia Vietnam-kuvauksia. Mutta palataan Jarheadiin.

Sotaelokuvaksi Jarheadissa miesten henkilökohtaisesti kokema sota jäi hyvin vähälle - kuten lopussa Swofford (Gyllenhaal) totesi jotain sen suuntaisesti, että "minun sotani kesti neljä päivää neljä tuntia ja yhden minuutin". No minuutien määrää en nyt aivan tarkalleen muista. Mutta siitä käy ilmi monella tapaa etenkin Irakin ensimmäisen sodan tunnelma, odotusta ja odotusta ja kun se maasota sitten alkoi se melkeinpä päättyi samantien. Muistan kuinka itse seurasin hyvin aktiivisesti sodan valmistelua, oikeastaan ryhdyin seuraamaan tapahtumia jo siinä vaiheessa kun Irak hyökkäsi Kuwaitiin - olin tuolloin yövuorossa ja jossain vaiheessa aamuyötä sitten uutisissa kerrottiin irakilaisjoukkojen hyökänneen Kuwaitiin. Ensimmäinen ajatus oli se, että mitä tästä nyt seuraa. Minulla seuraaminen tapahtui "kotisohvalta" rauhallisissa merkeissä, mutta nuo nuoret miehet aavikolla olivat aivan toisessa tilanteessa. Pitkä puuduttava odotus edessä tietämättä milloin se sota todella alkaa, vai alkaako milloinkaan.

Elokuvassa tämä lyhyt maasota, jonka kuluessa Swofford ei ampunut laukaustakaan, oli kuvattu erityisen hyvin. Jos eteneminen tuhotun irakilaiskolonnan poikki oli hyvin kuvattu, etenkin Swoffordin "paskalla käynti" ja sen tilanteen absurdius tavoitti hyvin kyseisen sodan luonteen. Mutta tätäkin kohtausta paremmin sodan apokalyptisyyden tavoitti kohtaus palavilla öljylähteillä - mielipuolisen kaunista. Kaiken sen odottelun ja ryynäämisen ja partioinnin jälkeen voin vaan kuvitella miltä tuntuu kun edessä on hetki, jossa itsellä on "valta päättää elämästä ja kuolemasta" - on saanut luvan ampua - ja sitten joku jakkaralla istuskeleva "pelle" sanoo ettet saakaan ampua, kuinka Troy (Peter Sarsgaard) kilahti totaalisesti. Siinä purkautui koko sodan odotus ja jännitys sekä tuska. Vittu että tämänkö takia minä täällä sodin...

Hyvä leffa!

vlad
Klikkaa laajentaaksesi...

Tykkäsin minäkin. Jopa siinä määrin että muutama vuosi takaperin luin myös Swoffordin kirjan mihin elokuva siis pohjautuu. Onnistunut oli myös se loppukohtaus kun palaavat riemusaatossa kotiin ja bussiin änkeää se totaalisen pihalla ollut traumatisoitunut Vietnamin veteraani, joka ei tietenkään itse päässyt mitään voitonparaatia kokemaan. Toi konkreettisesti esille sen amerikkalaisia vaivanneen Vietnam-trauman.
 
Mitä mieltä arvon raati on siitä toisesta Platoon elokuvasta jossa pääosaa esittää "American Ninja" Michael Dudikoff?
Kyseessä hieman pimentoon jäänyt Vietnam leffa.
Samaten myös Rautokolmio. Mielestäni yksi parhaista.
 
Mikä 80-90 luvun vaihteen leffa?
Kertoo Länsi ja Itä-Saksan raja-alueen komentajista jotka vihaavat henkilökohtaisesti toisiaan. Loppujen lopuksi meinaavat aloittaa kolmannen maailmansodan ottamalla painimatsin rajalla.
 
vlad kirjoitti:
Seuraavat elokuvat kuuluvat myös kokoelmiini mutta ovat vielä katsomatta:

Kamikaze lentäjä (ohj. Takashi Yamazaki).
Klikkaa laajentaaksesi...

Kuitataan katsotuksi.

Ehkäpä nyt olen hiukan liiankin kriittinen, mutta Yamazakin elokuva oli tietyllä tapaa kaksijakoinen - sen alkupuoli oli kerronnaltaan kevyehkö (aiheesta huolimatta) ja paikoin jopa piinaavan pinnallinen, mikäli elokuva ei olisi muuttunut teemaltaan olennaisesti synkeämmäksi ja paikoin jopa ahdistavaksi, niin elokuva ei olisi juurikaan erottunut edukseen tämän ajan sotaelokuvista, poikkeuksena olisi ollut vain se, että se olisi ollut japanilaista tuotantoa. Onneksi elokuva sukelsi toisella puoliskolla olennaisesti syvempiin vesiin - tietyn inhimillisyytensä kuitenkin saavuttaen - ja näin leffan alku ja loppu nivoutuivat paremmin toisiinsa ja tietyt elementit muuttuivat ymmärrettävämmiksi. Ehkäpä Miyabella (Jun'ichi Okada) oli eräänlainen pakkomielle tukialuksiin ajaen lopulta hänet itsensä mielipuolisuuden partaalle. Sodan mielipuolisuus symboloitui tukialukseen, jota oli metsästettävä kuin Moby Dickin valkoista valasta. Ja näin koko kokonaisuus huomioiden, Kamikaze lentäjä oli oivallinen sotaelokuva - tutustuminen omaan ja maansa historiaan.

vlad


 
vlad kirjoitti:
Kuitataan katsotuksi.

Ehkäpä nyt olen hiukan liiankin kriittinen, mutta Yamazakin elokuva oli tietyllä tapaa kaksijakoinen - sen alkupuoli oli kerronnaltaan kevyehkö (aiheesta huolimatta) ja paikoin jopa piinaavan pinnallinen, mikäli elokuva ei olisi muuttunut teemaltaan olennaisesti synkeämmäksi ja paikoin jopa ahdistavaksi, niin elokuva ei olisi juurikaan erottunut edukseen tämän ajan sotaelokuvista, poikkeuksena olisi ollut vain se, että se olisi ollut japanilaista tuotantoa. Onneksi elokuva sukelsi toisella puoliskolla olennaisesti syvempiin vesiin - tietyn inhimillisyytensä kuitenkin saavuttaen - ja näin leffan alku ja loppu nivoutuivat paremmin toisiinsa ja tietyt elementit muuttuivat ymmärrettävämmiksi. Ehkäpä Miyabella (Jun'ichi Okada) oli eräänlainen pakkomielle tukialuksiin ajaen lopulta hänet itsensä mielipuolisuuden partaalle. Sodan mielipuolisuus symboloitui tukialukseen, jota oli metsästettävä kuin Moby Dickin valkoista valasta. Ja näin koko kokonaisuus huomioiden, Kamikaze lentäjä oli oivallinen sotaelokuva - tutustuminen omaan ja maansa historiaan.

vlad
Klikkaa laajentaaksesi...

Komppaan. Ihan katsottava ilmasotakuva. Kyllä japanilaiset osaavat tehdä hyviä sotakuvia. Olen muuten lähes aina inhonnut tietokonegrafiikalla tehtyjä epäuskottavia sotaelokuvia, mutta jostain syystä japanilaiset animaattorit ja pikselinvääntäjät saavat aikaan uskottavan näköistä lopputulosta. Olen niin monesti joutunut karvaasti pettymään ilmasotaelokuvia katsoessani umpisurkeaan toteutukseen (esim. Red Tails), mutta japsit osaavat tämän tietskarigrafiikan hyödyntämisen.
 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top