Kirjat
- Viestiketjun aloittaja Museo
- Aloitus PVM
Erkki
Ylipäällikkö
Tilattu kirja saapui ja vaikuttaa erittäin hyvältä: Paksu tiiliskivi täynnä tiedusteluasiaa. Kirjassa käydään läpi Suomen sotilastiedustelua yleisemminkin ja Rukajärven suuntaa vallan perusteellisesti, 14. divisioonan joukkojen lisäksi myös siellä toimineiden Päämajan kaukopartioiden osalta. Paljon on ainakin itselleni uutta ja kiintoisaa, eikä sodan raadollisempaa puoltakaan ole kaunisteltu.
Tullut kanssa luettua tuo useampaan otteeseen ja on viihdyttävä. Osaisiko kukaan suositella mitään saman tyylisiä kirjoja?
tulikomento
Supreme Leader
Jos englanti sujuu, niin Larry Bondin teknotrillereitä (erit. Red Phoenix) voi suositella. Myös Harold Coylen Team Yankee on hyvä.
tulikomento
Supreme Leader
Kaukopartiokirjoja kirjoittaneelta Mikko Ylikankaalta on ilmestynyt uusi teos. Tämä käsittelee sota-ajan rikollisuutta kotirintamalla. Varmasti arvokas lisä sota-ajan historiantutkimuksen kentällä, sillä tämä nostanee esiin kotirintaman varjopuolet.
tulikomento
Supreme Leader
Kenraali Erhard Rausin sotamuistelmat. Kirjoitti kirjan amerikkalaisten sotavankina ollessaan. Yllättävän objektiivista ja analyyttista tekstiä Wehrmachtin operaatioista, onnistumisista ja takaiskuista. Tarkastelutaso on operatiivis-taktillinen. Itärintamalla palvellessaan Raus johti etenemistä Leningradiin. Asiaa on myös Moskovan 1941 taistelusta, Stalingradin motin vapautusyrityksestä ja viimeisistä epätoivoisista taisteluista Saksan maaperällä keväällä 1945. Hyvä kirja.
Leaderdog
Kaukopartio
Yrjö Keinosen romaani pohjautuu tositapahtumiin. Se on karu kuvaus vihollisen selustaan jääneistä etulinjan miehistä – kiduttavasta jännityksestä, epätoivoisesta paosta, rasituksista, nälästä. Nämä miehet jäivät vihollisen linjojen taakse vetäydyttäessä Itä-Karjalan metsistä kesällä 1944. Takaisin omalle puolelle saattoi selvitä vain ovela ja kylmähermoinen, nopea ja kestävä… ”Näin ytimekästä, vauhdikasta, jännittävää ja tarpeen vaatiessa huumoripitoistakin tekstiä saa vain harvoin sotakirjoissakaan lukeakseen. En epäile sano, että Keinosen Kadonnut joukkue on suppeudestaan huolimatta eräs parhaita sotakirjoja, mitä meillä on kirjoitettu.” (Helsingin Sanomat)
Suosittelen, hyvä kirja kaikin puolin.
tulikomento
Supreme Leader
Keinonen kirjoitti tosiaan ihan hyviä sotakirjoja. Mies itse tosin kaikesta päätellen ei ollut oikeaa ainesta PV:n komentajaksi.
lukkarinapulainen
Majuri
Kolmannen valtakunnan toimintaa ei radikalisoinut sota, vaan se antoi sille viimein pidäkkeistä vapaan ympäristön toteuttaa kansallissosialistista poliitiikkaa. Näin väittää Richard J. Evans kolmatta valtakuntaa käsittelevän teossarjansa päättävässä osassa 'The Third Reich at War'.
Kun kansallissosialistinen Saksa ja kommunistinen Venäjä ryhtyivät neljänteen Puolan jakoon syyskuussa 1939 - aloittaen täten aseveljinä toisen maailmansodan -, niin saksalaisten käymä sota idässä sai heti leimansa, joka jatkui katkeraan loppuun, Berliinin raunioihin asti.
Puolalaiset kylät poltettiin tuhkaksi, usein asukkaineen; sekä puolalaisia mutta erityisesti puolanjuutalaisia joukkosurmattiin heti syyskuussa kaikkien saksalaisten aseellisten joukkojen toimesta, myös maavoimien. 'Saastaisiin' slaavilaisiin puolalaisiin ja juutalaisiin julmimmin suhtautuivat nuoret sotilaat; kuten myöhemmin armeijaryhmä Vistulaa johtaneelle Gotthard Heinricille eräs puolanjuutalainen oli todennut: 'vanha saksalainen sotilas hyvä, nuori paha'.
Puolan alueet joita ei liitetty suoraan valtakuntaan ja joita Neuvostoliitto ei miehittänyt, järjestettiin kenraalikuvernementiksi, josta tehtiin kaatopaikka epähalutuille aineksille ja jossa yhteiskunnan perusrakenteet tuhottiin ja epävakautta pidettiin tahallisesti yllä. Tämän seurauksena sairaudet levisivät kulovalkean tavoin, elintarvikepula syntyi ja syveni jatkuvasti.
Puolalaiset johtohenkilöt ja älymystö pistettiin lihoiksi saksalaisten toimesta, aivan kuten bolshevikit tekivät miehittämällään alueella idässä.
Sanalla sanoen alueella vallitsi ennen näkemätön laittomuus. Rikollisuus (myös puolalaisten itsensä toimesta toisiaan sekä juutalaisia kohtaan) rehotti ja yksittäiset sekä joukottaiset murhat olivat toimeenpiteisiin johtamattomia tapahtumia (paitsi jos kohteena oli saksalaiset, joka johti suurisuuntaisiin kostotoimenpiteisiin: sata puolalaista saksalaisesta hengestä).
Kuvernementin alueella sijaitseviin kaupunkeihin ruvettiin järjestämään juutalaislähiöitä, joihin ensin puolanjuutalaisia ja myöhemmin myös sekä saksan- että itäeuroopanjuutalaisia alettiin sijoittamaan. Näille annettiin näennäisesti itsemäärämisvalta, jossa juutalaiset johtohenkilöt (usein hengelliset johtajat) saivat ylläpitää lähiöiden toimintaa.
Todellisuudessa ne olivat tietenkin saksalaisten toiminnan varassa ja näiden tarkoituksena ei ollut antaa juutalaisen 'maailmanvihollisen' elämän jatkua omissa oloissaan, vaan se oli määrä tuoda lopulliseen ratkaisuunsa - miten ja millä keinoin, se ei ollut vielä kiveen kirjoitettu, mutta askel oli otettu - kuten todettua - jo syyskuussa.
Saksalaiset siviilihenkilöt lähtivät sankoin joukoin asuttamaan valtakunnan uusia alueita. Puolalaiset saivat lähteä kodeistaan, usein myös ilman irtaimistoaan taivasalle tai kohti itää kenraalikuvernmentin alueelle. Innokkaimpia siirtomaaisänniksi lähtijöitä olivat tietenkin elintilan ottamisen oikeutuksesta varmat tosiuskovaiset kansallisosialistit, erityisesti kolmannessa valtakunnassa aikuisiksi kasvaneet.
Sodan syttyminen ei ollut aiheuttanut vuoden 1914 'kansallisen yhtenäisyyden hurmosta', vaan kielteisen sotapsykoosin, joka masensi monen saksalaisen mielen. Kun salamasota Puolassa kuitenkin näytti päättyvän pikaisesti voittoon verrattain pienin tappioin ja 'historian suurimman liikenneruuhkan' seurauksena Ranskan kolmiväri muuttui valkoiseksi, usko Saksan suuruuteen ja tämän toteuttaneeseen Johtajaan alkoi syntyä tai palailla myös epäiljöiden mieliin - niin asevoimissa kuin entisissä poliittisissa vastustajissa.
Kun pidäkkeet tippuivat sodan myötä, kansallissosialistinen johto koki voivansa myös ruveta poistamaan 'turhia syöjiä' kotona. Vammaisia, mielisairaita ja 'heikkomielisiä' ruvettiin 'armosurmaamaan'. Keinoksi löydettiin se sama minkä Neuvostoliiton valtionturvallisuus oli löytänyt 30-luvun alussa: myrkyttäminen hiilimonoksidilla, toisin sanoen kaasukammiot, joihin laskettiin häkää.
Surmaamiselta eivät myöskään välttyneet vammaisina syntyneet lapset; nämä surmattiin pääasiassa näännyttämällä. Hitler oli toivonut 70000 'turhan suun' poistamista ja tämä luku ylitettiinkin. Se miten saksalaiset suhtautuisivat tähän 'armosurmaamiseen', oli ilmeisesti ohjelman toteuttajien toimesta kuitenkin arvioitu väärin: reaktio oli täysin kielteinen ja saksalaiset tekivät kaikkensa saadakseen 'armosurmaamisen' uhan alle joutuneet sukulaisensa pois laitoksista.
Katolilaisen kirkot ensimmäiset jäsenet olivat niitä, jotka eniten järkyttyivät kansalaistoverien 'armosurmaamisesta' - ja tämän uskontokunnan papit ainoat asiasta ääntä yleensä pitäneet. Tämä kirkkokunta tosin oli muodostunut muutenkin piikiksi lihassa kansallissosialistiselle järjestykselle; se ei ollut protestanttisten 'saksalaisten kristittyjen' tavoin karsinut Bibliastaan vanhatestamentillista, juutalaista mädätystä ja pitäytyi tiukasti vuosisataisissa uskonnollisissa perinteissä.
Preussin roomanuskovaiset olivat kestäneet rautakanslerin kulttuurikamppailun, joten he seisoivat baijerilaisten uskonveljiensä kanssa rintamassa.
Juutalaisiin kohdistunut joukkosurmaaminen kohdistui alussa pääosin miehiin. Saksalaisten käyttämänä keinona surmaamiseen oli aluksi ampuminen, joka kuitenkin oli sekä fyysisesti että henkisesti rasittavaa; myös tosiuskovaisille maailmanvihollisten hävittäjille piti tarjota ampumisten välillä viinaa ja herkkuja, jotta teurastaminen saatiin jatkumaan. Ainakin vielä tässä vaiheessa joukkoampumisiin osallistuneista joukoista pääsi pois toisiin tehtäviin ilman seuraamuksia.
Surmaamisiin osallistuivat sekä vapaaehtoisesti että saksalaisten yllyttäminä niin puolalaiset kuin monet muutkin kansallisuudet. Eräs entinen vapaajoukkolainen, vallankumousvuosien tohinoihin osallistunut saksalainen sotilas - jonka maailmankuva tuskin oli kovinkaan humanistinen tai vapaamielinen - oli järkyttynyt nähdessään Liettuassa siviilien hakkaavan juutalaisia hengiltä puisella astalolla.
Miesten tultua surmatuksi, olivat saksalaiset tienhaarassa: mitä tehdä juutalaisille naisille ja lapsille? Johtajan mielestä naiset oli 'ajettava Pripetin soihin'. Ja niin todella tehtiin, mutta nämä eivät hukkuneetkaan, kuten oli tarkoitus. Pian tämä kynnys ylitettiin ja naiset sekä lapset päätyivät myös montun reunalle.
Kun entiset aseveljet ryhtyivät sotaan keskenään, niin jälleen saksalaiset kokivat pelkoa tulevaisuudesta. Sotaretken alkaaminen lupaavasti karisti kuitenkin jälleen pelot - kunnes Moskovan edustalla tuli turpaan. Uskoa ei vielä menetetty täysin kotirintamalla tai asevoimien upseeristossa, mutta kuudennen armeijan jääminen mottiin ja tuhoutuminen Stalingradissa vakuutti jälkimmäistä useimmat, että lopullinen voitto olisi jonkun muun kuin Saksan.
Iso-Britanniaa ei oltu onnistuttu murtamaan ja ennen pitkää se sai 'demokratian asevaraston' avulla ilma-aseensa kuntoon ja saksalainen kotirintama joutui pommitusten kohteeksi. Hampuri ja myöhemmin Dresden saivat niin kovan annoksen räjähdettä niskaansa, että näissä syntyi kaiken nielevä tulimyrsky.
Kovien pommistusten kohteeksi joutuminen länsiliittoutuneiden toimestakaan ei saanut saksalaisia vihaamaan brittejä: pommitusten aiheuttamat keskeytykset elämisen perustoimintoihin, erityisesti nukkumiseen vain tuottivat ärtymystä ja etenevässä määrin se kohdistui omaan johtoon.
Käsiasein surmaaminen oli hidasta ja rasittavaa. 'Armosurmaamisessa' käytetty kaasuttaminen hiilimonoksidilla päätettiin ottaa käyttöön myös maailmanvihollisten hävittämisessä idässä. Käynnistettiin Operaatio Reinhard, jossa perustettiin ensimmäiset tuhoamisleirit.
Nämä suunniteltiin alusta lähtien väliaikaisiksi ja pääasiallisesti ne kerettiin hävittämään niiden toimitettua tehtävänsä. Eräs leirillä työtään tehnyt olisi toivonut maahan asetettavan suuret kivilaatat muistuttamaan siitä 'mahtavasta tehtävästä, johon vain me uskalsimme ryhtyä'.
Mutta Himmler toivoi Sobiboriin istutettavan puita, hävitettävän kaikki todisteen siellä tehdystä 'työstä' ja asetettavan paikalle asumaan maajussin, joka kertoisi vierailijoille, että 'mittää ei oo tääl sellast teht'.
Huomattiin Zyklon B -nimisen tuholaismyrkyn tappavan myös ihmisiä tehokkaasti. Sitä kokeiltiin ensimmäisenä neuvostoliittolaisiin sotavankeihin. Kun teho oli todettu, sitä ryhdyttiin käyttämään myös 'lopullisen ratkaisun' toteutuksessa - josta oli Wannseen konferensissa päätetty; kasvotusten kokouksessa selvin sanoin, virallisissa papereissa kiertoilmauksin, mutta mikä tämän 'Euroopan juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun' tarkotus oli, ei jäänyt saksalaisilta virastoilta - joille kaikille kokouksesta toimitettiin muistiot - epäselväksi, vaikka myöhemmin olisivat muuta väittäneetkin.
Saksa 'ratkaisi' Puolan juutalaiskysymyksen noin 90 prosenttisesti; koko Euroopan juutalaisväestöstä noin kaksi kolmasosaa joutui ratkaisun piiriin.
Historioitsija Evans kertoo SS-valtakunnanjohtajan lähteneen innokkaasti kauppaamaan lopullista ratkaisua liittolaismaille, tälle listalle päätyvän aluksi ilman erittelyjä sekä Unkarin, Suomen että Italian, joista sitten alkoi virrata juutalaisia idän tuhoamiskeskuksiin.
Kerrotaan Unkarin juutalaisille käyneen pahoin. Vasta pari sataa sivua myöhemmin kirjoittajaa muistaa kertoa Suomessa Himmlerille todettaneen, että Suomella ei ole mitään juutalaiskysymystä ratkaistavanaan ja että yhtäkään suomenjuutalaista ei Saksalle luovutettu.
Tässä kohden tulee mainituksi myös se tosiasia, että niin kauan Mussolini (tuo kova panomies, jolla oli juutalainen rakastajatar) johti Uuttaa Roomaa, niin juutalaisia ei saksalaisille luovutettu. Italialaiset myös muodostivat miehittämälleen alueelle Ranskassa turvapaikkoja juutalaisille, joista heitä ei saksalaisille tai näiden tuhoamisinnokkaille liittolaisille luovutettu.
Vasta saksalaisten perustamassa 'sosiaalisessa' Italiassa - jonka nukkehallitsijaksi Mussolini asetettiin ja joka ei koskaan puhunut siitä fascistisena - juutalaiset päätyivät 'lopullisen ratkaisun piiriin'.
Ironiaa liene se, että kansallissosialistit, jotka innokkaasti 'varjelivat' saksalaista 'rotupuhtautta' ja halusivat vieraat ainekset pois valtakunnasta, antoivat siirtotyöläisiä tai 'itätyöläisiä' tulla valtavat määrät vanhan valtakunnan alueelle töihin kaikkialta idästä. Puolalaisia ja ystävällismielisten valtioiden siirtotyöntekijöitä (esim. italialaisia) oli ollut maassa jo ennen sotaa runsaasti.
Tästä oli seuraksena, että Saksan kaupunkien kaduilla kuului kielten sekamelska ja ne muuttuivat (kuten tänään) jos eivät monikulttuurisiksi niin ainakin monikansallisiksi. Vähemmän yllättävästi niin saksalaiset miehet kuin naisetkin sekoittuivat näihin alempiin kansoihin; siitäkin huolimatta, että rangaistukset suhteista vieraisiin aineksiin olivat erittäin kovat (itätyöntekijälle yleensä kuolemantuomio).
Sodan suunta kääntyi Saksalle epäedulliseksi ja pian viholliset olivat valtakunnan porteilla niin idässä kuin lännessä. Mitä lähemmäksi se tuli, sitä epätoivoisemmaksi se kävi. Oli tarvetta ihmeille ja niistä oli 'ihmeaseiden' muodossa suorastaan runsauden pula.
Kostoraketit saatiin toimintaan, mutta mitään suurta merkitystä niillä ei ollut. Ensimmäinen toimintakykyinen suihkuhävittäjä myös saatiin linjalta ulos, mutta polttoainetta sen tai muidenkaan ilma-aseiden lennättämiseen ei sodan loppupuolella ollut.
Albert Speer oli varusteluministerinä vimmatusti tehostanut teollisuutta, lähinnä virtaviivaistamalla ja yksinkertaistamalla missä mahdollista. Mutta tämän työn tarkoituksena oli lähinnä peittää mahdollisimman pitkään se ikävä tosiasia, että Saksa ei pystynyt millään kilpailemaan Yhdysvaltojen teollista tuotantokykyä vastaan, puhumattakaan sen, Iso-Britannian ja Neuvostoliitton yhdistettyä kapasiteettia vastaan. Saksan kamppailu toisessa maailmansodassa oli siis viivytystaistelua, jonka ratkaisu oli selvä siitä hetkestä lähtien kun Yhdysvallat ryhtyi Englannin tueksi.
Astuttuaan Saksan maaperälle, puna-armeija ryhtyi toteuttamaan kostoaan saksalaisten toimista idässä. Sen kohteeksi joutuivat ennen kaikkea saksalaiset naiset ja tytöt. Ryöstöjä ja raiskauksia ei katsottu ainoastaan läpi sormien, vaan niihin yllytettiin. Tapahtuiko länsiliittouneiden taholta mitään vastaavaa, ei Evans mainitse.
Kaupunkien siviiliväestö oli lopun lähestyessä lännessä monasti valmis antautumaan brittiläsille tai amerikkalaisille, mutta tosiuskovaiset kansallisosialistiset kaaderit olivat eri mieltä; siviilit joutuivat näitä toisinaan pistämään nippuun, jotta suuremmalta tuholta vältyttäisiin.
Perikadon katsoessa kaksitoistavuotista valtakuntaa silmiin, maan yli kävi valtava itsemurhien aalto, sekä yksittäin, perheittäin että loppuun asti uskollisten kansallissosialistien toimesta joukottain. Kolmannen valtakunnan loppu oli monelle siis todellinen maailmanloppu.
Sodan jälkeen saksalaiset kärsivät valikoivasta muistinmenetyksestä (ainakin lännessä). Harjoitetusta joukkotuhonnasta tai tiedettiinkö siviiliväestön keskuudessa siitä ei suuremmin haluttu keskustella.
Wehrmachtin 'puhtautta' myös varjeltiin, erityisesti sen entisten selvinneiden upseerien toimesta. Tähän oli osanaan vaikuttamassa kylmä sota ja sen vaatima reaalipolitiikka, jossa entisestä vihollisesta piti tehdä pikaisesti liittolainen.
Hitleristä on näppäilty pari hyvää elämäkertaa (mielestäni paras on edelleen maallikko-Tolandin, joka ei kelpaa akateemikoille, eikä 'vakavien' elämäkertojen listalle) ja kolmannen valtakunnan yksittäisistä osa-alueista on kirjoitettu loputtomasti, mutta yllättävän vähän jonkinlaisen eheän kokonaiskuvan tarjoavaa teosta tai teossarjaa.
Tämä Evansin teoskolmikko on sellainen ja se on ilman muuta paras kolmannen valtakunnan historia tähän mennessä, vaikka objektiviisudessa ei vieläkään päästä siihen, mihin esimerkiksi kommunismin historiassa on voitu tottua.
Evansin kirjoituskin on pääosin erinomaista (jos unohdetaan 'and much more besides'), verrattuna jopa kirjeenvaihtajana toimineeseen Shireriin, jonka teos tosin jättää saksalaisvastaisuudessaan toivomisen varaa ja on tietysti täynnä asiavirheitä ja suorastaan valheellisia tulkintoja.
Kun kansallissosialistinen Saksa ja kommunistinen Venäjä ryhtyivät neljänteen Puolan jakoon syyskuussa 1939 - aloittaen täten aseveljinä toisen maailmansodan -, niin saksalaisten käymä sota idässä sai heti leimansa, joka jatkui katkeraan loppuun, Berliinin raunioihin asti.
Puolalaiset kylät poltettiin tuhkaksi, usein asukkaineen; sekä puolalaisia mutta erityisesti puolanjuutalaisia joukkosurmattiin heti syyskuussa kaikkien saksalaisten aseellisten joukkojen toimesta, myös maavoimien. 'Saastaisiin' slaavilaisiin puolalaisiin ja juutalaisiin julmimmin suhtautuivat nuoret sotilaat; kuten myöhemmin armeijaryhmä Vistulaa johtaneelle Gotthard Heinricille eräs puolanjuutalainen oli todennut: 'vanha saksalainen sotilas hyvä, nuori paha'.
Puolan alueet joita ei liitetty suoraan valtakuntaan ja joita Neuvostoliitto ei miehittänyt, järjestettiin kenraalikuvernementiksi, josta tehtiin kaatopaikka epähalutuille aineksille ja jossa yhteiskunnan perusrakenteet tuhottiin ja epävakautta pidettiin tahallisesti yllä. Tämän seurauksena sairaudet levisivät kulovalkean tavoin, elintarvikepula syntyi ja syveni jatkuvasti.
Puolalaiset johtohenkilöt ja älymystö pistettiin lihoiksi saksalaisten toimesta, aivan kuten bolshevikit tekivät miehittämällään alueella idässä.
Sanalla sanoen alueella vallitsi ennen näkemätön laittomuus. Rikollisuus (myös puolalaisten itsensä toimesta toisiaan sekä juutalaisia kohtaan) rehotti ja yksittäiset sekä joukottaiset murhat olivat toimeenpiteisiin johtamattomia tapahtumia (paitsi jos kohteena oli saksalaiset, joka johti suurisuuntaisiin kostotoimenpiteisiin: sata puolalaista saksalaisesta hengestä).
Kuvernementin alueella sijaitseviin kaupunkeihin ruvettiin järjestämään juutalaislähiöitä, joihin ensin puolanjuutalaisia ja myöhemmin myös sekä saksan- että itäeuroopanjuutalaisia alettiin sijoittamaan. Näille annettiin näennäisesti itsemäärämisvalta, jossa juutalaiset johtohenkilöt (usein hengelliset johtajat) saivat ylläpitää lähiöiden toimintaa.
Todellisuudessa ne olivat tietenkin saksalaisten toiminnan varassa ja näiden tarkoituksena ei ollut antaa juutalaisen 'maailmanvihollisen' elämän jatkua omissa oloissaan, vaan se oli määrä tuoda lopulliseen ratkaisuunsa - miten ja millä keinoin, se ei ollut vielä kiveen kirjoitettu, mutta askel oli otettu - kuten todettua - jo syyskuussa.
Saksalaiset siviilihenkilöt lähtivät sankoin joukoin asuttamaan valtakunnan uusia alueita. Puolalaiset saivat lähteä kodeistaan, usein myös ilman irtaimistoaan taivasalle tai kohti itää kenraalikuvernmentin alueelle. Innokkaimpia siirtomaaisänniksi lähtijöitä olivat tietenkin elintilan ottamisen oikeutuksesta varmat tosiuskovaiset kansallisosialistit, erityisesti kolmannessa valtakunnassa aikuisiksi kasvaneet.
Sodan syttyminen ei ollut aiheuttanut vuoden 1914 'kansallisen yhtenäisyyden hurmosta', vaan kielteisen sotapsykoosin, joka masensi monen saksalaisen mielen. Kun salamasota Puolassa kuitenkin näytti päättyvän pikaisesti voittoon verrattain pienin tappioin ja 'historian suurimman liikenneruuhkan' seurauksena Ranskan kolmiväri muuttui valkoiseksi, usko Saksan suuruuteen ja tämän toteuttaneeseen Johtajaan alkoi syntyä tai palailla myös epäiljöiden mieliin - niin asevoimissa kuin entisissä poliittisissa vastustajissa.
Kun pidäkkeet tippuivat sodan myötä, kansallissosialistinen johto koki voivansa myös ruveta poistamaan 'turhia syöjiä' kotona. Vammaisia, mielisairaita ja 'heikkomielisiä' ruvettiin 'armosurmaamaan'. Keinoksi löydettiin se sama minkä Neuvostoliiton valtionturvallisuus oli löytänyt 30-luvun alussa: myrkyttäminen hiilimonoksidilla, toisin sanoen kaasukammiot, joihin laskettiin häkää.
Surmaamiselta eivät myöskään välttyneet vammaisina syntyneet lapset; nämä surmattiin pääasiassa näännyttämällä. Hitler oli toivonut 70000 'turhan suun' poistamista ja tämä luku ylitettiinkin. Se miten saksalaiset suhtautuisivat tähän 'armosurmaamiseen', oli ilmeisesti ohjelman toteuttajien toimesta kuitenkin arvioitu väärin: reaktio oli täysin kielteinen ja saksalaiset tekivät kaikkensa saadakseen 'armosurmaamisen' uhan alle joutuneet sukulaisensa pois laitoksista.
Katolilaisen kirkot ensimmäiset jäsenet olivat niitä, jotka eniten järkyttyivät kansalaistoverien 'armosurmaamisesta' - ja tämän uskontokunnan papit ainoat asiasta ääntä yleensä pitäneet. Tämä kirkkokunta tosin oli muodostunut muutenkin piikiksi lihassa kansallissosialistiselle järjestykselle; se ei ollut protestanttisten 'saksalaisten kristittyjen' tavoin karsinut Bibliastaan vanhatestamentillista, juutalaista mädätystä ja pitäytyi tiukasti vuosisataisissa uskonnollisissa perinteissä.
Preussin roomanuskovaiset olivat kestäneet rautakanslerin kulttuurikamppailun, joten he seisoivat baijerilaisten uskonveljiensä kanssa rintamassa.
Juutalaisiin kohdistunut joukkosurmaaminen kohdistui alussa pääosin miehiin. Saksalaisten käyttämänä keinona surmaamiseen oli aluksi ampuminen, joka kuitenkin oli sekä fyysisesti että henkisesti rasittavaa; myös tosiuskovaisille maailmanvihollisten hävittäjille piti tarjota ampumisten välillä viinaa ja herkkuja, jotta teurastaminen saatiin jatkumaan. Ainakin vielä tässä vaiheessa joukkoampumisiin osallistuneista joukoista pääsi pois toisiin tehtäviin ilman seuraamuksia.
Surmaamisiin osallistuivat sekä vapaaehtoisesti että saksalaisten yllyttäminä niin puolalaiset kuin monet muutkin kansallisuudet. Eräs entinen vapaajoukkolainen, vallankumousvuosien tohinoihin osallistunut saksalainen sotilas - jonka maailmankuva tuskin oli kovinkaan humanistinen tai vapaamielinen - oli järkyttynyt nähdessään Liettuassa siviilien hakkaavan juutalaisia hengiltä puisella astalolla.
Miesten tultua surmatuksi, olivat saksalaiset tienhaarassa: mitä tehdä juutalaisille naisille ja lapsille? Johtajan mielestä naiset oli 'ajettava Pripetin soihin'. Ja niin todella tehtiin, mutta nämä eivät hukkuneetkaan, kuten oli tarkoitus. Pian tämä kynnys ylitettiin ja naiset sekä lapset päätyivät myös montun reunalle.
Kun entiset aseveljet ryhtyivät sotaan keskenään, niin jälleen saksalaiset kokivat pelkoa tulevaisuudesta. Sotaretken alkaaminen lupaavasti karisti kuitenkin jälleen pelot - kunnes Moskovan edustalla tuli turpaan. Uskoa ei vielä menetetty täysin kotirintamalla tai asevoimien upseeristossa, mutta kuudennen armeijan jääminen mottiin ja tuhoutuminen Stalingradissa vakuutti jälkimmäistä useimmat, että lopullinen voitto olisi jonkun muun kuin Saksan.
Iso-Britanniaa ei oltu onnistuttu murtamaan ja ennen pitkää se sai 'demokratian asevaraston' avulla ilma-aseensa kuntoon ja saksalainen kotirintama joutui pommitusten kohteeksi. Hampuri ja myöhemmin Dresden saivat niin kovan annoksen räjähdettä niskaansa, että näissä syntyi kaiken nielevä tulimyrsky.
Kovien pommistusten kohteeksi joutuminen länsiliittoutuneiden toimestakaan ei saanut saksalaisia vihaamaan brittejä: pommitusten aiheuttamat keskeytykset elämisen perustoimintoihin, erityisesti nukkumiseen vain tuottivat ärtymystä ja etenevässä määrin se kohdistui omaan johtoon.
Käsiasein surmaaminen oli hidasta ja rasittavaa. 'Armosurmaamisessa' käytetty kaasuttaminen hiilimonoksidilla päätettiin ottaa käyttöön myös maailmanvihollisten hävittämisessä idässä. Käynnistettiin Operaatio Reinhard, jossa perustettiin ensimmäiset tuhoamisleirit.
Nämä suunniteltiin alusta lähtien väliaikaisiksi ja pääasiallisesti ne kerettiin hävittämään niiden toimitettua tehtävänsä. Eräs leirillä työtään tehnyt olisi toivonut maahan asetettavan suuret kivilaatat muistuttamaan siitä 'mahtavasta tehtävästä, johon vain me uskalsimme ryhtyä'.
Mutta Himmler toivoi Sobiboriin istutettavan puita, hävitettävän kaikki todisteen siellä tehdystä 'työstä' ja asetettavan paikalle asumaan maajussin, joka kertoisi vierailijoille, että 'mittää ei oo tääl sellast teht'.
Huomattiin Zyklon B -nimisen tuholaismyrkyn tappavan myös ihmisiä tehokkaasti. Sitä kokeiltiin ensimmäisenä neuvostoliittolaisiin sotavankeihin. Kun teho oli todettu, sitä ryhdyttiin käyttämään myös 'lopullisen ratkaisun' toteutuksessa - josta oli Wannseen konferensissa päätetty; kasvotusten kokouksessa selvin sanoin, virallisissa papereissa kiertoilmauksin, mutta mikä tämän 'Euroopan juutalaiskysymyksen lopullisen ratkaisun' tarkotus oli, ei jäänyt saksalaisilta virastoilta - joille kaikille kokouksesta toimitettiin muistiot - epäselväksi, vaikka myöhemmin olisivat muuta väittäneetkin.
Saksa 'ratkaisi' Puolan juutalaiskysymyksen noin 90 prosenttisesti; koko Euroopan juutalaisväestöstä noin kaksi kolmasosaa joutui ratkaisun piiriin.
Historioitsija Evans kertoo SS-valtakunnanjohtajan lähteneen innokkaasti kauppaamaan lopullista ratkaisua liittolaismaille, tälle listalle päätyvän aluksi ilman erittelyjä sekä Unkarin, Suomen että Italian, joista sitten alkoi virrata juutalaisia idän tuhoamiskeskuksiin.
Kerrotaan Unkarin juutalaisille käyneen pahoin. Vasta pari sataa sivua myöhemmin kirjoittajaa muistaa kertoa Suomessa Himmlerille todettaneen, että Suomella ei ole mitään juutalaiskysymystä ratkaistavanaan ja että yhtäkään suomenjuutalaista ei Saksalle luovutettu.
Tässä kohden tulee mainituksi myös se tosiasia, että niin kauan Mussolini (tuo kova panomies, jolla oli juutalainen rakastajatar) johti Uuttaa Roomaa, niin juutalaisia ei saksalaisille luovutettu. Italialaiset myös muodostivat miehittämälleen alueelle Ranskassa turvapaikkoja juutalaisille, joista heitä ei saksalaisille tai näiden tuhoamisinnokkaille liittolaisille luovutettu.
Vasta saksalaisten perustamassa 'sosiaalisessa' Italiassa - jonka nukkehallitsijaksi Mussolini asetettiin ja joka ei koskaan puhunut siitä fascistisena - juutalaiset päätyivät 'lopullisen ratkaisun piiriin'.
Ironiaa liene se, että kansallissosialistit, jotka innokkaasti 'varjelivat' saksalaista 'rotupuhtautta' ja halusivat vieraat ainekset pois valtakunnasta, antoivat siirtotyöläisiä tai 'itätyöläisiä' tulla valtavat määrät vanhan valtakunnan alueelle töihin kaikkialta idästä. Puolalaisia ja ystävällismielisten valtioiden siirtotyöntekijöitä (esim. italialaisia) oli ollut maassa jo ennen sotaa runsaasti.
Tästä oli seuraksena, että Saksan kaupunkien kaduilla kuului kielten sekamelska ja ne muuttuivat (kuten tänään) jos eivät monikulttuurisiksi niin ainakin monikansallisiksi. Vähemmän yllättävästi niin saksalaiset miehet kuin naisetkin sekoittuivat näihin alempiin kansoihin; siitäkin huolimatta, että rangaistukset suhteista vieraisiin aineksiin olivat erittäin kovat (itätyöntekijälle yleensä kuolemantuomio).
Sodan suunta kääntyi Saksalle epäedulliseksi ja pian viholliset olivat valtakunnan porteilla niin idässä kuin lännessä. Mitä lähemmäksi se tuli, sitä epätoivoisemmaksi se kävi. Oli tarvetta ihmeille ja niistä oli 'ihmeaseiden' muodossa suorastaan runsauden pula.
Kostoraketit saatiin toimintaan, mutta mitään suurta merkitystä niillä ei ollut. Ensimmäinen toimintakykyinen suihkuhävittäjä myös saatiin linjalta ulos, mutta polttoainetta sen tai muidenkaan ilma-aseiden lennättämiseen ei sodan loppupuolella ollut.
Albert Speer oli varusteluministerinä vimmatusti tehostanut teollisuutta, lähinnä virtaviivaistamalla ja yksinkertaistamalla missä mahdollista. Mutta tämän työn tarkoituksena oli lähinnä peittää mahdollisimman pitkään se ikävä tosiasia, että Saksa ei pystynyt millään kilpailemaan Yhdysvaltojen teollista tuotantokykyä vastaan, puhumattakaan sen, Iso-Britannian ja Neuvostoliitton yhdistettyä kapasiteettia vastaan. Saksan kamppailu toisessa maailmansodassa oli siis viivytystaistelua, jonka ratkaisu oli selvä siitä hetkestä lähtien kun Yhdysvallat ryhtyi Englannin tueksi.
Astuttuaan Saksan maaperälle, puna-armeija ryhtyi toteuttamaan kostoaan saksalaisten toimista idässä. Sen kohteeksi joutuivat ennen kaikkea saksalaiset naiset ja tytöt. Ryöstöjä ja raiskauksia ei katsottu ainoastaan läpi sormien, vaan niihin yllytettiin. Tapahtuiko länsiliittouneiden taholta mitään vastaavaa, ei Evans mainitse.
Kaupunkien siviiliväestö oli lopun lähestyessä lännessä monasti valmis antautumaan brittiläsille tai amerikkalaisille, mutta tosiuskovaiset kansallisosialistiset kaaderit olivat eri mieltä; siviilit joutuivat näitä toisinaan pistämään nippuun, jotta suuremmalta tuholta vältyttäisiin.
Perikadon katsoessa kaksitoistavuotista valtakuntaa silmiin, maan yli kävi valtava itsemurhien aalto, sekä yksittäin, perheittäin että loppuun asti uskollisten kansallissosialistien toimesta joukottain. Kolmannen valtakunnan loppu oli monelle siis todellinen maailmanloppu.
Sodan jälkeen saksalaiset kärsivät valikoivasta muistinmenetyksestä (ainakin lännessä). Harjoitetusta joukkotuhonnasta tai tiedettiinkö siviiliväestön keskuudessa siitä ei suuremmin haluttu keskustella.
Wehrmachtin 'puhtautta' myös varjeltiin, erityisesti sen entisten selvinneiden upseerien toimesta. Tähän oli osanaan vaikuttamassa kylmä sota ja sen vaatima reaalipolitiikka, jossa entisestä vihollisesta piti tehdä pikaisesti liittolainen.
Hitleristä on näppäilty pari hyvää elämäkertaa (mielestäni paras on edelleen maallikko-Tolandin, joka ei kelpaa akateemikoille, eikä 'vakavien' elämäkertojen listalle) ja kolmannen valtakunnan yksittäisistä osa-alueista on kirjoitettu loputtomasti, mutta yllättävän vähän jonkinlaisen eheän kokonaiskuvan tarjoavaa teosta tai teossarjaa.
Tämä Evansin teoskolmikko on sellainen ja se on ilman muuta paras kolmannen valtakunnan historia tähän mennessä, vaikka objektiviisudessa ei vieläkään päästä siihen, mihin esimerkiksi kommunismin historiassa on voitu tottua.
Evansin kirjoituskin on pääosin erinomaista (jos unohdetaan 'and much more besides'), verrattuna jopa kirjeenvaihtajana toimineeseen Shireriin, jonka teos tosin jättää saksalaisvastaisuudessaan toivomisen varaa ja on tietysti täynnä asiavirheitä ja suorastaan valheellisia tulkintoja.
Viimeksi muokattu:
Loyd
Kenraali
Nyt kun olen päässyt jo yli puolen välin, kirjoitan Jordan B. Petersonin kirjasta 12 rules for life.
Jonotin kirjaa noin puoli vuotta kirjastosta.
Alkuun on sanottava, että on potaskaa jos tämän väitetään liittyvän äärioikeistoon tai edes oikeistoon. Mitään sen kaltaista ei ole kirjassa paitsi kommunismin ja vastaavien ideologioiden arvostelu.
Toki arvostellaan myös monenlaista huuhaata mikä on erityisesti vasemmiston suosiossa.
Kirjoittaja on lukenut mies joka tuntee oman alansa lisäksi muita uskontoja ja länsimaiset filosofit.
Tähän mennessä mieleenjäävin on ollut luku, jossa kehoitetaan puhumaan totta.
Lähes aina ihmisen puhe sisältää paljon muutakin oheissisältöä: ajetaan jotain asiaa, vihjataan jostain omasta hyvästä puolesta tai jonkun muun henkilön huonoista. Pelkän totuuden sanominen ei ole helppoa ja sitä kannattaa harjoitella.
Jordan antaa pari esimerkkiä:
Lääkäriopiskelijat olivat mielisairaalassa ja eräs potilas tuli kysymään voisiko liityä seuraan. Hankala tilanne opiskelijoille. Jordan esittää monia helppoja vastauksia mitä kysyjälle voisi kertoa. Mutta vain totuus oli oikea ratkaisu: hänelle sanottiin että olemme lääketieteen opiskelijoita harjoittelussa ja siksi et voi olla seurassamme. Kaveri ymmärsi asian.
Toinen esimerkki: Jordanin naapuri tuli aina humalapäissään myymään tavaroitaan, jotta saisi rahaa viinaan. Tämä oli toistunut usein. Lopulta Jordan päätti sanoa totuuden:" En halua ostaa, koska käytät rahan viinaan, se ei ole sinulle hyväksi. ". Kaveri katsoi hölmistyneenä 15 sekuntia ja lähti pois. Hän ei sen jälkeen koskaan tullut kauppaamaan tavaroita. Kyseessä oli ehkä ensimmäinen kerta kun hän kuuli totuuden.
Jonotin kirjaa noin puoli vuotta kirjastosta.
Alkuun on sanottava, että on potaskaa jos tämän väitetään liittyvän äärioikeistoon tai edes oikeistoon. Mitään sen kaltaista ei ole kirjassa paitsi kommunismin ja vastaavien ideologioiden arvostelu.
Toki arvostellaan myös monenlaista huuhaata mikä on erityisesti vasemmiston suosiossa.
Kirjoittaja on lukenut mies joka tuntee oman alansa lisäksi muita uskontoja ja länsimaiset filosofit.
Tähän mennessä mieleenjäävin on ollut luku, jossa kehoitetaan puhumaan totta.
Lähes aina ihmisen puhe sisältää paljon muutakin oheissisältöä: ajetaan jotain asiaa, vihjataan jostain omasta hyvästä puolesta tai jonkun muun henkilön huonoista. Pelkän totuuden sanominen ei ole helppoa ja sitä kannattaa harjoitella.
Jordan antaa pari esimerkkiä:
Lääkäriopiskelijat olivat mielisairaalassa ja eräs potilas tuli kysymään voisiko liityä seuraan. Hankala tilanne opiskelijoille. Jordan esittää monia helppoja vastauksia mitä kysyjälle voisi kertoa. Mutta vain totuus oli oikea ratkaisu: hänelle sanottiin että olemme lääketieteen opiskelijoita harjoittelussa ja siksi et voi olla seurassamme. Kaveri ymmärsi asian.
Toinen esimerkki: Jordanin naapuri tuli aina humalapäissään myymään tavaroitaan, jotta saisi rahaa viinaan. Tämä oli toistunut usein. Lopulta Jordan päätti sanoa totuuden:" En halua ostaa, koska käytät rahan viinaan, se ei ole sinulle hyväksi. ". Kaveri katsoi hölmistyneenä 15 sekuntia ja lähti pois. Hän ei sen jälkeen koskaan tullut kauppaamaan tavaroita. Kyseessä oli ehkä ensimmäinen kerta kun hän kuuli totuuden.
Viimeksi muokattu:
Ei suoranaisesti liity kirjoihin, mutta televisiosta katsoin osan matkaa jonkinlaista dokumenttia, jossa käsiteltiin lopullista kysymystä. Oli aika karua katsottavaa, mutta sen ajan henkeen hyvinkin hienosti tehty rekonstruktio. Kokoukseen osallistuneista henkilöistä sai hyvän käsityksen. Kuinka paljon siinä oli todellisuutta, hankala sanoa. Hyvin kävi ilmi myös eri saksalaisten tahojen keskinäinen kilpailu. Lopussa taisi olla jonkinlainen dialogi kuinka kaikille kokoukseen osallistuneille kävi. Dokumentin nimi on jäi epäselväksi. Josko joku tunnistaisi kuvauksesta olisin kiitollinen. Voisi katsoa alunkin kokonaan mikä jäi minulta katsomatta.
arix
Respected Leader
Parikin dokkaria tuosta konfrenssista on:
Viimeksi muokattu:
Tässä hiukan WW2 kirja suosituksia.
legendarywarbooks.blogspot.com
Ainakin seuraavat kannataa lukea:
- Auschwitz volunteer joka kertoo vapaa ehtoisesti keskitysleiriin hakeutuneesta vastarinta taistelijasta
- Grenadiers, Kurt Meyer ja salamasota taktiikat
Bookcase for legendary war books
Blog for WW2 related books. Book reviews about legendary war books.
legendarywarbooks.blogspot.com
Ainakin seuraavat kannataa lukea:
- Auschwitz volunteer joka kertoo vapaa ehtoisesti keskitysleiriin hakeutuneesta vastarinta taistelijasta
- Grenadiers, Kurt Meyer ja salamasota taktiikat
Fremen
Greatest Leader
Osaatko kertoa - tai joku muu tietty - tuosta Leon Degrellen kirjasta? Onko se ostamisen arvoinen, mielenkiintoni ainakin heräsi! Toi parikyt taalaa voisi kyllä olla ihan ok jos kirja on pidettävien joukossa eikä mene yhden lukukerran jälkeen poistoon...Tässä hiukan WW2 kirja suosituksia.
Bookcase for legendary war books
Blog for WW2 related books. Book reviews about legendary war books.
Ainakin seuraavat kannataa lukea:
- Auschwitz volunteer joka kertoo vapaa ehtoisesti keskitysleiriin hakeutuneesta vastarinta taistelijasta
- Grenadiers, Kurt Meyer ja salamasota taktiikat
No siis mun hyllyssä on ja pysyy. Mun mielestä aivan käsittämätön elämäntarina. Toi Degrelle ja Kurt Meyer putoo siihen kategoriaan et jos ne ois ollu liittoutuneiden puolelle niin niistä ois tehty jo 100 Hollywood elokuvaa ja kirjoittu yhtä monta kirjaa. Mut siis kirjallisesti/kerronnallisesti hyvää keskitasoa, antaa hyvän kuvan mitä touhu on ollu parhaillaan/pahimmillaan itärintamalla.
Umkhonto
Ylipäällikkö
Suomen Rintamamiehet 1939-1945
Tämä teos kertoo suomalaisista miehistä, jotka joutuivat taistelemaan rinta rinnan viime sodissamme ja heidän yksiköidensä taisteluhistorioista.
Onkos foorumilaisilla näitä hyllyissään? Itsellä on perintönä yksi osa. Se, josta oma isoisä löytyy. Ja montako osaa näitä kaiken kaikkiaan löytyy?
Tämä setti olisi kova sana saada digitaalisessa muodossa.
Tämä teos kertoo suomalaisista miehistä, jotka joutuivat taistelemaan rinta rinnan viime sodissamme ja heidän yksiköidensä taisteluhistorioista.
Onkos foorumilaisilla näitä hyllyissään? Itsellä on perintönä yksi osa. Se, josta oma isoisä löytyy. Ja montako osaa näitä kaiken kaikkiaan löytyy?
Tämä setti olisi kova sana saada digitaalisessa muodossa.
Viimeksi muokattu:
D
Deleted member 2762
Guest
Omalla Papalle noita oli kolme, mutta jotenkin epäilen, että enemmänkin olisi. Pikainen googlettelu paljasti, että nuo on tehty divisioonittain.
Fennican mukaan 30 osaa, pitäisi löytyä Maanpuolustuskorkeakoulun kirjastosta ja Pasilan kirjastosta / voi tilata kaukolainaan. http://www.kysy.fi/kysymys/mika-on-suomen-rintamamiehet-1939-45-kirjasarjan-osajako