Kirjat

[tulikomento]

Sain nyt sitten luettua A. Beevorin uusimman, eli Ardennit 1944.

No, olihan tämä ihan luettava ja kelpo esitys Aatun viimeisestä uhkayrityksestä länsirintamalla. Mitään varsinaisesti olennaisesti uutta ei Beevor kylläkään saa tuotua Battle of the Bulgen teemaan. Kerronta on Beevorille tyypillistä. Ensin kerrotaan suurstrategiset linjaukset ja sitten mennään etulinjan poteroihin ja aina välillä palataan suurempien esikuntien karttapöytien ääreen.

Brittikirjoittajalle plussaa siitä, että tämä suhtautuu melko kriittisesti sotamarsalkka Montgomeryyn, jonka Beevor katsoo egollaan ja tahdittomuudellaan vahingoittaneen suuresti brittien ja amerikkalaisten välejä. Tosin ei kehuja myöskään sen isommin heru Eisenhowerille eikä USA:n 12. armeijaryhmää komentaneelle Omar Bradleylle. Kriittinen ote kantaa läpi koko kirjan ja ainakin itseäni tämä suurten sotapäälliköiden luonteenpiirteiden analyysi viehätti.

Ehkä tämän kirjan ansioksi voi lukea myös taistelujen jalkoihin pahasti jääneiden belgialaissiviileiden kohtalon esilletuominen. Varsinkin Waffen-SS kohteli Ardennien siviilejä ajoittain todella paskamaisesti. Ja samoin Beevor käsittelee myös SS:n tekemiä sotarikoksia, kuten mm. Malmedyn verilöylyä. Eivät amerikkalaisetkaan pääse puhtain paperein, sillä Beevor tuo esiin myös sen, että saksalaisten raakuukisista tuohtuneet jenkkisoltut teloittelivat summamutikassa myös vangiksi antautuneita saksalaisia.

Beevor suitsuttaa kehujaan yksittäisille amerikkalaisille sotilaille ja näiden osoittamalle urheudelle. Saksan suurhyökkäyksen alkushokin mentyä, alkoi amerikkalaisten sitkeä vastarinta. Lukuisia pieniä jopa yksittäisten joukkueiden käymiä epätoivoisia viivytystaisteluita käytiin saksalaisten etenemisreiteillä. Kriittiset tienristeykset pysyivät riittävän kauan liittoutuneiden käsissä ja saksalaispanssareiden etenemistä hidastettiin juuri sen verran, että vahvistuksia ehdittiin heittää tulpaksi. Saksalaisten halveksima amerikkalainen mosuri ratkaisi jääräpäisellä vastarinnallaan Ardennien taistelun Aatun tappioksi.

Loppuyhteenvetona totean, että Ardennit 1944 on Beevorin peruskauraa. Ei pääse lähelle miehen aiempia itärintamaa käsitteleviä opuksia. Mutta jos Beevorin kirjoitustyyli iskee, niin suosittelen toki. Arvosanaksi lätkäistään vaikka 3/5.

 

[vlad]

En ole tuota lukenut, mutta tänään ostin Antony Beevorin Berliini 1945. Mukavaa, jos arvioit sen hyväksi.

Juu, Beevorin Berliini-teos on ilman muuta lukemisen arvoinen. Alotin just lukemaan tänä iltana tuota Ardennien taistelua. Laitan jonkinlaista arvostelua sitten kun saan tahkottua kirjan läpi.

Beevorin itärintamaa käsittelevistä teoksista pidän olennaisesti parempana kokonaisuutena Stalingradia - se on ehyt ja hyvin kirjoitettu kokonaisuus, jonka kautta käy selville todella mainiosti ne asetelmat jotka johtivat Stalingradiin ja kaupungista käyty taistelu on kuvattu todenmukaisesti kuitenkaan unohtamatta tavallisen sotilaan kärsimystä ja inhimillistä otetta.

Stalingradiin verrattuna Berliini 1945 on minusta epätasaisempi teos ja etenkin teoksen loppupuolella tulee hetkittäin sellainen tunne, että Beevor käy merkittäviäkin asioita läpi liian lyhyesti ja puutteellisesti - samalla teoksen kerronta ontuu eikä ole niin jouhevaa mitä Stalingradissa. Historiallisten detaljien suhteen ei ole moitittavaa vaan ennemminkin juuri yleisilme on epätasaisempi ja etenkin teoksen loppupuolella tämä korostuu minusta. Hyvää tässäkin teoksessa on se ettei Beevor pahemmin kumartele kuvia ja niinpä teoksen julkaisun jälkeen ovet venäläisiin arkistoihin sulkeutuivat Beevorilta. Venäläiset kun eivät erityisemmin pitäneet siitä kriittisestä otteesta ja siitä kuinka Beevor arkailematta käsitteli puna-armeijan suorittamia julmuuksia ja toi esille sen hinnan jonka saksalaiset siviilit joutuivat maksamaan puna-armeijan vyöryttyä alueelle.

Pitää laittaa tämä ketjussa esille nostettu Ardennien taistelua käsittelevä teos tilaukseen.

vlad.

 

[tulikomento]

Beevorin itärintamaa käsittelevistä teoksista pidän olennaisesti parempana kokonaisuutena Stalingradia - se on ehyt ja hyvin kirjoitettu kokonaisuus, jonka kautta käy selville todella mainiosti ne asetelmat jotka johtivat Stalingradiin ja kaupungista käyty taistelu on kuvattu todenmukaisesti kuitenkaan unohtamatta tavallisen sotilaan kärsimystä ja inhimillistä otetta.

Stalingradiin verrattuna Berliini 1945 on minusta epätasaisempi teos ja etenkin teoksen loppupuolella tulee hetkittäin sellainen tunne, että Beevor käy merkittäviäkin asioita läpi liian lyhyesti ja puutteellisesti - samalla teoksen kerronta ontuu eikä ole niin jouhevaa mitä Stalingradissa. Historiallisten detaljien suhteen ei ole moitittavaa vaan ennemminkin juuri yleisilme on epätasaisempi ja etenkin teoksen loppupuolella tämä korostuu minusta. Hyvää tässäkin teoksessa on se ettei Beevor pahemmin kumartele kuvia ja niinpä teoksen julkaisun jälkeen ovet venäläisiin arkistoihin sulkeutuivat Beevorilta. Venäläiset kun eivät erityisemmin pitäneet siitä kriittisestä otteesta ja siitä kuinka Beevor arkailematta käsitteli puna-armeijan suorittamia julmuuksia ja toi esille sen hinnan jonka saksalaiset siviilit joutuivat maksamaan puna-armeijan vyöryttyä alueelle.

Pitää laittaa tämä ketjussa esille nostettu Ardennien taistelua käsittelevä teos tilaukseen.

vlad.

Olenkin ihmetellyt, että minkä takia Beevor ei Stalingradin ja Berliinin jälkeen enää jatkanut itärintama-teemalla. Jotain huhua liikkui aikoinaan, että tämä valmisteli kirjaa Leningradin piirityksestä. Mutta nyt tuo syykin selvisi miksi tuollaista kirjaa ei koskaan ilmestynyt. Beevor siis onnistui suututtamaan venäläiset.

Ilmeisesti vähän samanlainen juttu kävi toisellekin brittisotahistorioitsijalle Max Hastingsille. Hastings mainitsee kirjassaan "Armageddon: The Battle for Germany, 1944-1945" kuinka venäläinen arkistotoimittaja aneli tätä jättämään puna-armeijan 1944-45 suorittamat raakuudet ja raiskaukset mainitsematta.

http://www.amazon.com/Armageddon-Ge...s=armageddon+the+battle+for+germany+1944-1945

Tämä siis tapahtui melko pian Beevorin Berliinin taistelua käsitelleen kirjan ilmestymisen jälkeen.

 

[vlad]

Olenkin ihmetellyt, että minkä takia Beevor ei Stalingradin ja Berliinin jälkeen enää jatkanut itärintama-teemalla. Jotain huhua liikkui aikoinaan, että tämä valmisteli kirjaa Leningradin piirityksestä. Mutta nyt tuo syykin selvisi miksi tuollaista kirjaa ei koskaan ilmestynyt. Beevor siis onnistui suututtamaan venäläiset.

Ilmeisesti vähän samanlainen juttu kävi toisellekin brittisotahistorioitsijalle Max Hastingsille. Hastings mainitsee kirjassaan "Armageddon: The Battle for Germany, 1944-1945" kuinka venäläinen arkistotoimittaja aneli tätä jättämään puna-armeijan 1944-45 suorittamat raakuudet ja raiskaukset mainitsematta.

http://www.amazon.com/Armageddon-Ge...s=armageddon+the+battle+for+germany+1944-1945

Tämä siis tapahtui melko pian Beevorin Berliinin taistelua käsitelleen kirjan ilmestymisen jälkeen.

Hastingsille kohdistettu pyyntö/toive vain vahvistaa sitä ajatusta millainen "katastrofi" Beevorin toiminta venäläisille oli - heidän näkökulmasta hän petti luottamuksen kun meni kirjoittamaan totuuden Berliinin valtaamisesta sen sijaan, että olisi pitäytynyt "virallisessa historiankirjoituksessa" ja kuvannut puna-armeijan vapauttajana. Venäläiset kun 90-luvun vapaudenpuuskaa lukuunottamatta ovat todella tiukasti varjelleet myyttiä puna-armeijasta vapauttajana ja puna-armeijasta kunniakkaana armeijana sen todellisen kuvan sijaan, joten Beevorin totuudenmukainen historiankirjoitus ei enää käynyt pirtaan 2000-luvun alkupuolen Venäjällä, jolloin myyttien rakentaminen oli jo alkanut uudelleen.

Sikäli mielenkiintoista, että muistaakseni jopa Georgi Zukov muistelmiensa jossain versiossa nosti esille Berliinissä suoritetut "laittomuudet" puna-armeijan toimesta, mutta ymmärrettävistä syistä johtuen niiden laajuutta ei taidettu tuoda esille eli puhuttiin vain "laittomuuksista" mainiten kylläkin millaisia ne olivat. Ja tähän viitattiin myös aiemmin lukemassani Zukov-elämäkerrassa.

Venäjällä on haluttu rakentaa puna-armeijasta myyttinen ja kunniakas armeija - sellainen millainen se ei ollut todellisuudessa, joten tähän konteksiin Beevorin teos ei oikein sovi. Mutta puna-armeijan itsensä kannalta ikävintä on se, että natsi-Saksaan vyöryneistä joukoista osassa kuri oli hyvä ja silmittömiä raakuuksia harjoitettiin hyvin minimaalisesti kun vastaavasti suurin osa joukoista oli luonteeltaan sellaisia, että niiden sektorilla raiskattiin, pahoinpideltiin ja häpäistiin naissukupuolen edustajia lapsista vanhoihin mummoihin saakka vaikka kuinka paljon - käytännössä jokainen nainen ikään katsomatta oli vaarassa tulla raiskatuksi tai pahoinpidellyksi tai molempia, puhumattakaan sitten tappamisesta. Eli tästä voidaan päätellä, että paljon riippui myös siitä millainen oli komentosuhde divisioonassa, prikaatissa, pataljoonassa ja kuinka osaston komentaja suhtautui laittomuuksiin. Saksalaisten kannalta suurin osa puna-armeijan upseereista oli sillä asenteella liikkeellä, että he hyväksyivät miestensä väkivallanteot osana sotaa ja osana totaalista sotaa - jokainen raiskattu nainen oli hyväksyttävä kosto siitä mitä neuvostokansalaisille tapahtui saksalaisten käsissä ennen puna-armeijan voitonmarssia. Ja väkivaltaan taidettiin jopa kannustaa eli ei siis ihme, että yli 200 000 berliiniläisnaista tuli raiskatuksi puna-armeijan "ylväiden" sotilaiden toimesta.

Sodan päätyttyä tietty Zukovillakin oli oma roolinsa Berliinin rauhoittamisessa, hänhän toimi sodan jälkeen Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen ensimmäisenä komentajana, välillä hän tosin kävi sotimassa nipponin poikia vastaan elokuussa 1945. Näihin(kin) toimiin viitataan G. Robertsin kirjoittamassa Zukovin elämäkerrassa, mutta kokonaisuudessaan ne alkoivat aivan liian myöhään ja tuolloinkin ilmeisesti enemmän ulkoisen paineen tähden eikä niinkään omaehtoisesti.

vlad.

 

[EK]

Hastingsille kohdistettu pyyntö/toive vain vahvistaa sitä ajatusta millainen "katastrofi" Beevorin toiminta venäläisille oli - heidän näkökulmasta hän petti luottamuksen kun meni kirjoittamaan totuuden Berliinin valtaamisesta sen sijaan, että olisi pitäytynyt "virallisessa historiankirjoituksessa" ja kuvannut puna-armeijan vapauttajana. Venäläiset kun 90-luvun vapaudenpuuskaa lukuunottamatta ovat todella tiukasti varjelleet myyttiä puna-armeijasta vapauttajana ja puna-armeijasta kunniakkaana armeijana sen todellisen kuvan sijaan, joten Beevorin totuudenmukainen historiankirjoitus ei enää käynyt pirtaan 2000-luvun alkupuolen Venäjällä, jolloin myyttien rakentaminen oli jo alkanut uudelleen.

Sikäli mielenkiintoista, että muistaakseni jopa Georgi Zukov muistelmiensa jossain versiossa nosti esille Berliinissä suoritetut "laittomuudet" puna-armeijan toimesta, mutta ymmärrettävistä syistä johtuen niiden laajuutta ei taidettu tuoda esille eli puhuttiin vain "laittomuuksista" mainiten kylläkin millaisia ne olivat. Ja tähän viitattiin myös aiemmin lukemassani Zukov-elämäkerrassa.

Venäjällä on haluttu rakentaa puna-armeijasta myyttinen ja kunniakas armeija - sellainen millainen se ei ollut todellisuudessa, joten tähän konteksiin Beevorin teos ei oikein sovi. Mutta puna-armeijan itsensä kannalta ikävintä on se, että natsi-Saksaan vyöryneistä joukoista osassa kuri oli hyvä ja silmittömiä raakuuksia harjoitettiin hyvin minimaalisesti kun vastaavasti suurin osa joukoista oli luonteeltaan sellaisia, että niiden sektorilla raiskattiin, pahoinpideltiin ja häpäistiin naissukupuolen edustajia lapsista vanhoihin mummoihin saakka vaikka kuinka paljon - käytännössä jokainen nainen ikään katsomatta oli vaarassa tulla raiskatuksi tai pahoinpidellyksi tai molempia, puhumattakaan sitten tappamisesta. Eli tästä voidaan päätellä, että paljon riippui myös siitä millainen oli komentosuhde divisioonassa, prikaatissa, pataljoonassa ja kuinka osaston komentaja suhtautui laittomuuksiin. Saksalaisten kannalta suurin osa puna-armeijan upseereista oli sillä asenteella liikkeellä, että he hyväksyivät miestensä väkivallanteot osana sotaa ja osana totaalista sotaa - jokainen raiskattu nainen oli hyväksyttävä kosto siitä mitä neuvostokansalaisille tapahtui saksalaisten käsissä ennen puna-armeijan voitonmarssia. Ja väkivaltaan taidettiin jopa kannustaa eli ei siis ihme, että yli 200 000 berliiniläisnaista tuli raiskatuksi puna-armeijan "ylväiden" sotilaiden toimesta.

Sodan päätyttyä tietty Zukovillakin oli oma roolinsa Berliinin rauhoittamisessa, hänhän toimi sodan jälkeen Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeen ensimmäisenä komentajana, välillä hän tosin kävi sotimassa nipponin poikia vastaan elokuussa 1945. Näihin(kin) toimiin viitataan G. Robertsin kirjoittamassa Zukovin elämäkerrassa, mutta kokonaisuudessaan ne alkoivat aivan liian myöhään ja tuolloinkin ilmeisesti enemmän ulkoisen paineen tähden eikä niinkään omaehtoisesti.

vlad.

Ja tähän liittyen:
monet suomalaiset historiantutkijat olivat Veikko Erkkilälle "vähän" ähmeissään, kun tämä julkaisi teoksensa Vaiettu sota. Ei siis siitä teoksen julkaisemisesta, vaan siitä tavasta, jolla mies toimi. Sinänsä tietysti tempausta "Kutsun elossaolevat partisaanijohtajat Suomeen ja soitan sitten poliisille että täällä ne murhaajat/sotarikolliset nyt ovat" voi pitää nokkelana/hupaisana, mutta hirveän rakentavana tai fiksuna ei. Tuossa oli nimittäin se huono puoli, että jo raottuneet tai jopa auenneet arkistot jysähtivät kiinni Petroskoissa, Pietarissa ja Moskovassa. Tietysti niistä Erkkilän "paljastuksistakaan" (lainausmerkeissä, koska kyllähän Suomessa jokainen, joka halusi, tiesi, ketkä olivat esim. Lokan tai Hyryn iskujen takana) venäläiset eivät yläpystyä hypänneet, mutta vielä enemmän se toimintatapa aiheutti mielipahaa.

Itse pääsin ihailemaan Petroskoissa koko Suomen vastaisen partisaanitoiminnan aineistokokonaisuutta keväällä 2004. Kun kysyin, onko saatavilla varmasti koko aineisto, vastaus oli: "Kyllä - paitsi, jos jotakin aineistoa on julistettu salaiseksi." Kun kysyin tarkentavan lisäkysymyksen, onko jotakin aineistoa mahdollisesti julistettu salaiseksi, vastaus oli: "Tässä on kaikki aineisto, eikä meillä ole (virallista) tietoa, onko jotakin aineistoa julistettu salaiseksi." Ja sitten tietysti kysyttiin, että mietipä ite, onko Suomen puolella vielä salaisia aineistoja sota-ajalta (on). Lopuksi tietenkin kysyin, että onko minulla mahdollisuutta tutustua aineistoon joskus ajan kanssa ja tulkin kanssa (venäjä=heprea, minulle), johon vastaus (lyhyen miettimisen jälkeen) oli myöntävä. Eli silloin Petroskoissa oli unohdettu Erkkilän "synnit" - ainakin osittain.

 

[vlad]

Tulipa luettua parikin Jaakko Hämeen-Anttilan teosta (jokainen tuntenee edes jollain tasolla Hämeen-Anttilan, joten ei hänestä sen enempää) joista toinen käsitteli islamin ja lännen konfliktien historiaa ja toinen vastaavasti huumeiden kulttuurihistoriaa keskittyen lähinnä Lähi-itään ja Eurooppaan sekä Pohjois-Amerikkaan. Kumpikin kirjoista oli mielenkiintoinen, mutta etenkin Trippi ihmemaahan - Huumeiden kulttuurihistoria oli mielenkiintoinen ja tavallaan yllättävänkin aihevalinta ja tätä teemaa käsitellessä Jaakko Hämeen-Anttila osoittautui hyvinkin suvaitsevaiseksi ja vapaaksi henkilöksi eikä hän ottanut modernin Suomen (tai länsimaiden) ehdottoman tuomitsevaa kantaa kaikkiin huumeisiin - joihinkin otti, perustellusti, mutta sitten osan suhteen hän oli olennaisesti ymmärtäväisempi ja tiedosti huumeiden pitkän kulttuurihistorian ja sen, että loppujen lopuksi vain noin vuosisadan verran niihin on suhtauduttu selkeän negatiivisesti länsimaissa ja osassa länsimaita vasta hippiliikkeen syntyminen ja voimistuminen heilautti vaa'an huumevastaiselle kannalle.

Hämeen-Anttilan teoksista luin ensinnä Islamin miekka - idän ja lännen konfliktien historian - joka aihepiiriltään oli sellainen jonka yhdistää varmemmin Hämeen-Anttilaan onhan hän tunnetuimpia islamin tuntijoita (uskonto ja kulttuuri sekä historia) Suomessa. Teos oli huomattavan kattava katsaus islamin ekspansiiviiseen alkuun ja idän sekä lännen välisiin konflikteihin ja siihen, että tietyssä mielessä islam eteni samalla metodilla jolla muutkin ekspansiivisesti laajenevat valtiot/uskonnot/ideologiat alkuun etenevät. Ja teoksessa huomioitiin se, että islam tuli jo hyvin varhain osaksi valtapolitiikkaa (oikeastaan oli sitä alusta alkaen) ja tässä suhteessa se erosi selkeästi esim. kristinuskosta, joka oli huomattavan kauan aikaa syrjässä vallan ytimestä ja vasta bysanttilaisen kulttuurin aikakaudella alkoi päästä vallan keskiöön ja lopulta Konstantinuksen kautta sen ytimeen, jonka jälkeen kristinuskon saavutti sen aseman mikä islamilla oli käytännössä hetimmiten alusta alkaen ja tämä vallan keskiössä oleminen toisaalta löi leimansa islamiin.

Teos antoi mielestäni kokolailla hyvän kuvan islamin ja kristinsukon toisiinsa limittyvistä vaiheista, mutta samalla se kertoi osaltaan sen kuin eripurainen islam oli jo alunperin ja liittolaissuhteita haettiin jopa kristittyjen puolelta, jos piti taistella islamilaisia "vääräuskoisia" vastaan. Teoksessa kiinnitettiin huomiota myös jonkin verran siihen, että islamin kukoistuksen aikana se oli välimerellisistä uskonnoista se joka oli suvaitsevainen (juutalaisiin ja kristittyihin ei esim. kohdistunut vainoa Pyreneiden niemimaan alueella, sen sijaan katolilaisuuden aloitettua ekspansion nyk. Espanjan alueelle alkoi katolilaisten osalta vääräuskoisten vainoaminen). Islamin kukoistuksen aikakauden päättyessä alkoi läntinen voittokulku (tai oli alkanut jo ennen tätä) ja läntinen maailma sai paljon vaikutteita ja hyötyä islamilaiselta maailmalta tieteen, kulttuurin ja kirjallisuuden sekä vähäisessä määrin taiteen saralla, ja tämä kulttuurivaihto antoi lisää virtaa läntiselle maailmalle. Toisaalta tuolloin alkoi sitten islamilaisen maailman rapistuminen ja takapajuistuminen ja muutamia edistyksen kausia ja muutamia eskpansiivisia hetkiä lukuunottamatta islam uskontona alkoi jäädä jalkoihin taistelussa länttä vastaan. Lopulta monista tulikin siirtomaita itsenäistymisiinsä saakka.

Mutta tietyissä johtopäätöksissä kyllä kritisoisin JHA:ta ja mielestäni hän suhtatuu liian naiivisti ja vähätellen islamilaisesta maailmasta tulevaan uhkaan ja islamilaisen maailman kriiseihin. Tietty hän kysyy aiheellisesti, että onko demokratian vientikään aina oikein tai onko sitten oikein se, että arabikevään yhteydessä ei hyväksytty kaikkia sen lopputuloksia jos sen myötä valtaan pääsi demokraattisesti/epädemokraattisesti ääri-islamilaisia ryhmiä. Mutta johtopäätöksiä en välttämättä siis allekirjoita vaikka filosofisena kysymyksenä aihe on pohdinnan arvoinen.

Suhtautuupa huumeisiin kielteisesti tai myönteisesti tai epäillen (tarkoitan nyt laittomia huumeita), niin uskallan suositella kaikille luettavaksi Trippi ihmemaahan - Huumeiden kulttuurihistoria -teosta. Mielestäni teos on hyvä perusteos huumeiden kulttuurihistorialle etenkin välimerellisessä kulttuuripiirissä ja kulttuureissa joihin alueen kulttuuriperimällä on voimakas vaikutus. JHA tunnustaa, että joutuu rajaamaan aihetta sen laajuuden tähden kuin myös sen tähden ettei hänen kompetenssinsa riitä käsittelemään riittävän syvällisesti esim. Kaukoidän huumekulttuuria, mutta sitäkin sivutaan useammassa kohdin muutoinkin kuin Kiinan ja Intian osalta. Brittien oopiumisodat erityisesti mainittuna ja niiden vaikutus Kiinassa.

Aihe on sikäli minulle tuntemattomampi, että tavallaan oli hiukan yllättävääkin se kuinka vapaasti Euroopassakin suhtauduttiin huumeisiin vielä 1800-luvulla, vaikka tuolloin suhtautuminen alkoi hiljalleen kiristyä. Ooppiumi, hassispillerit sun muut tuntuivat olevan hyvin yleisesti käytössä briteissä, ranskalaisten keskuudessa etc. Eivätkä ne olleet syrjäytyneiden aineita vaan tavallisten ihmisten käytössä olevia aineita, joita käytettiin lääkkenä kuin myös viihdekäytössä.

vlad.

 

[EK]

Tulipa luettua parikin Jaakko Hämeen-Anttilan teosta (jokainen tuntenee edes jollain tasolla Hämeen-Anttilan, joten ei hänestä sen enempää) joista toinen käsitteli islamin ja lännen konfliktien historiaa ja toinen vastaavasti huumeiden kulttuurihistoriaa keskittyen lähinnä Lähi-itään ja Eurooppaan sekä Pohjois-Amerikkaan. Kumpikin kirjoista oli mielenkiintoinen, mutta etenkin Trippi ihmemaahan - Huumeiden kulttuurihistoria oli mielenkiintoinen ja tavallaan yllättävänkin aihevalinta ja tätä teemaa käsitellessä Jaakko Hämeen-Anttila osoittautui hyvinkin suvaitsevaiseksi ja vapaaksi henkilöksi eikä hän ottanut modernin Suomen (tai länsimaiden) ehdottoman tuomitsevaa kantaa kaikkiin huumeisiin - joihinkin otti, perustellusti, mutta sitten osan suhteen hän oli olennaisesti ymmärtäväisempi ja tiedosti huumeiden pitkän kulttuurihistorian ja sen, että loppujen lopuksi vain noin vuosisadan verran niihin on suhtauduttu selkeän negatiivisesti länsimaissa ja osassa länsimaita vasta hippiliikkeen syntyminen ja voimistuminen heilautti vaa'an huumevastaiselle kannalle.
ISO NAPS---
Aihe on sikäli minulle tuntemattomampi, että tavallaan oli hiukan yllättävääkin se kuinka vapaasti Euroopassakin suhtauduttiin huumeisiin vielä 1800-luvulla, vaikka tuolloin suhtautuminen alkoi hiljalleen kiristyä. Ooppiumi, hassispillerit sun muut tuntuivat olevan hyvin yleisesti käytössä briteissä, ranskalaisten keskuudessa etc. Eivätkä ne olleet syrjäytyneiden aineita vaan tavallisten ihmisten käytössä olevia aineita, joita käytettiin lääkkenä kuin myös viihdekäytössä.

vlad.

Tuon huume-kirjan yhteydessä annetuissa haastatteluissa oli vahvasti aistittavissa, että Hämeen-Anttila ei millän tavalla paheksu monenkaan huumausaineen käyttöä ja jopa sellaistakin oli havaittavissa, että käyttö ei välttämättä olisi henkilökohtaisellakaan tasolla poissuljettua.

Tuosta vapaamielisyydestä tuli mieleen erään yläluokkaisen brittiperheen tyttären katkera aikuisiän tilitys siitä, miten vaikeaa oli olla nuori kapinallinen -60-luvulla. Isotäti kyseli hippitytöltä, että "Kun te niitä humehia käytätte, niin oletteko kokeilleet kokaiinia? Me Winstonin (Churchill) tykättiin siitä silloin nuorempina niin mahdottoman paljon. Suosittelen. Etenkin seksiä sen jälkeen."

 

[Deeiii]

Brittiyhteiskunnan ylemmällä keskiportaalla ja siitä ylöspäin vallitsee kokemusperäisen tiedon mukaan edelleenkin varsin nonsalantti suhtautuminen huimausaineisiin.

 

[Sardaukar]

Eipä esim. marihuanan pössyttely ole mitenkään epätavallista etelämmässä, tunnen monia sekä Israelista että Maltalta. Ihan tavallisia työssäkäyviä ihmisiä.

Vaikka se laitonta onkin, niin ei se tunnu aiheuttavan suurempia tunteita.

 

[Erkki]

Alex Kershaw: Dachaun vapauttaja. Kirjassa käydään läpi yhdysvaltalaisupseeri Felix Sparksin sotatietä hänen palvellessaan 45.Divisioonan 157.Jalkaväkirykmentissä Euroopan rintamilla. Useimmiten jenkkien Euroopan sota-muistelot lähtevät Normandiasta, mutta tässä käsitellään myös vähemmälle huomiolle jäänyttä Italian rintamaa, tie vei Sisiliasta Salernon ja Anzion maihinnousujen kautta Roomaan ja sieltä Operaatio Rakuunan myötä Etelä-Ranskaan ja lopulta Saksaan. Nimensä mukaisen Dachaun keskitysleirin vapautuksen lisäksi kirjassa puidaan myös amerikkalaisten Dachaussa tekemää SS-sotasairaalan potilaiden joukkomurhaa, joka sitten kenraali Pattonin käskystä vedettiin pois oikeuskäsittelystä ja vaiettiin kuoliaaksi. Kirja on muuten kyllä ihan ok, joskin tekstissä on ehkä suomennuksesta johtuvia kömpelyyksiä. Suomalaisittain kiinostavinta on kertomus Lapin Sodasta Vogeesien rintamalle siirtyneen SS-vuoristodivisioona Nordin kohtaamisesta, joka tuottikin JR 157:lle sen pahimman tappion. Hieman yllättäen tuosta SS-joukosta annetaan hyvin positiivinen kuva kovana ja taitavana, mutta toisaalta varsinkin vankien kohtelun suhteen humaanina, jopa herrasmiesmäisenä vastustajana.

 

[John Hilly]

Luen parhaillaan äsken ilmestynyttä KUNNOLLISTA englannin kielistä käännöstä Tuntemattomasta. Nuori kääntäjänainen on onnistunut hyvin. Koska hänen äidinkielensä on Amerikanenglanti, sen murteet tuntuvat hieman oudoilta suomalaiselle lukijalle, mutta kyllä tämä on loistava uutinen ja antaa englanninkieliselle maailmalle mahdollisuuden kunnolla tutustua tähän klassikkoon.

Jos saatte tämän kirjan käsiinne, kannattaa lukea lopusta kääntäjän perustelut valinnoilleen ja käyttämälleen kieleen.
Suosittelen!

 

[PJ85]

Kenelläkään tietoa missä kuppaa Jalkaväen vuosikirja 2015-2016? Toivottavasti ilmestyy??

Ei vieläkään havaintoja?

 

[vlad]

Sain nyt sitten luettua A. Beevorin uusimman, eli Ardennit 1944.

No, olihan tämä ihan luettava ja kelpo esitys Aatun viimeisestä uhkayrityksestä länsirintamalla. Mitään varsinaisesti olennaisesti uutta ei Beevor kylläkään saa tuotua Battle of the Bulgen teemaan. Kerronta on Beevorille tyypillistä. Ensin kerrotaan suurstrategiset linjaukset ja sitten mennään etulinjan poteroihin ja aina välillä palataan suurempien esikuntien karttapöytien ääreen.

Brittikirjoittajalle plussaa siitä, että tämä suhtautuu melko kriittisesti sotamarsalkka Montgomeryyn, jonka Beevor katsoo egollaan ja tahdittomuudellaan vahingoittaneen suuresti brittien ja amerikkalaisten välejä. Tosin ei kehuja myöskään sen isommin heru Eisenhowerille eikä USA:n 12. armeijaryhmää komentaneelle Omar Bradleylle. Kriittinen ote kantaa läpi koko kirjan ja ainakin itseäni tämä suurten sotapäälliköiden luonteenpiirteiden analyysi viehätti.

Ehkä tämän kirjan ansioksi voi lukea myös taistelujen jalkoihin pahasti jääneiden belgialaissiviileiden kohtalon esilletuominen. Varsinkin Waffen-SS kohteli Ardennien siviilejä ajoittain todella paskamaisesti. Ja samoin Beevor käsittelee myös SS:n tekemiä sotarikoksia, kuten mm. Malmedyn verilöylyä. Eivät amerikkalaisetkaan pääse puhtain paperein, sillä Beevor tuo esiin myös sen, että saksalaisten raakuukisista tuohtuneet jenkkisoltut teloittelivat summamutikassa myös vangiksi antautuneita saksalaisia.

Beevor suitsuttaa kehujaan yksittäisille amerikkalaisille sotilaille ja näiden osoittamalle urheudelle. Saksan suurhyökkäyksen alkushokin mentyä, alkoi amerikkalaisten sitkeä vastarinta. Lukuisia pieniä jopa yksittäisten joukkueiden käymiä epätoivoisia viivytystaisteluita käytiin saksalaisten etenemisreiteillä. Kriittiset tienristeykset pysyivät riittävän kauan liittoutuneiden käsissä ja saksalaispanssareiden etenemistä hidastettiin juuri sen verran, että vahvistuksia ehdittiin heittää tulpaksi. Saksalaisten halveksima amerikkalainen mosuri ratkaisi jääräpäisellä vastarinnallaan Ardennien taistelun Aatun tappioksi.

Loppuyhteenvetona totean, että Ardennit 1944 on Beevorin peruskauraa. Ei pääse lähelle miehen aiempia itärintamaa käsitteleviä opuksia. Mutta jos Beevorin kirjoitustyyli iskee, niin suosittelen toki. Arvosanaksi lätkäistään vaikka 3/5.

Sainpa minäkin luettua taannoin ostamani Beevorin uusimman Ardennit 1944.

Kirjan tietyistä pääteemoista pidin juuri siitä, että Beevor oli kriittinen tarkastelussaan - hän osasi (ja uskalsi) tarkastella kriittisesti sotamarsalkka Montgomeryä sotilaana kuin myös henkilönä, ja etenkin tämä persoonan kriittinen tarkastelu oli minusta tavallaan uskalias ja rohkea teko. Samalla tapaa Beevor ulotti tämän kriittisen tarkastelun koskettamaan myös amerikkalaisia - Eisenhower sai osakseen kohtuullista kritiikkiä (vaikka saikin sitä osakseen olennaisesti Montgomeryä vähemmin) sen sijaan amerikkalaisista 12. armeijaryhmän komentaja O. Bradley saa melkoisenkin tiukkaa kritiikkiä osakseen ja hetkittäin syntyy jopa vaikutelma, että Bradleyllä olivat hanskat ns. hukassa - ettei hän ollut tehtäviensä tasalla. Toisaalta Beevor kuitenkin tuo esille ne tietyt perusteet Bradleyn toiminnalle eli tässä suhteessa Beevor on kuitenkin rehellinen ja tasapuolinen. Osa jenkkien ylemmän tason upseereista saa jopa huomattavankin ylistäviä lausuntoja ja heistä muotoutuu tavallaan jopa "heroistinen kuva" - eikä edellinen toteamus ole laisinkaan lausuttu negatiivisessa merkityksessä. Mutta kaiken tämän jälkeen Beevor muistaa muistuttaa esille nostamastasi asiasta eli siitä, että siellä rintamalla - Ardennien kapeilla teillä, metsäisillä rinteillä ja harjanteilla, lumen ja pakkasen keskellä, pommitetuissa kylissä se amerikkalainen mosuri omilla uhrauksillaan antoi komentajille ne tarvittavat ylimääräiset päivät, jotta vahvistuksia saatiin heitettyä tulpiksi "germaanien" marssiväylien eteen.

Merkittävänä pidän itsekin sitä, että kirjassa Beevor muistaa myös tuoda konkreettisella tavalla esille ne siviileiden kärsimykset, sodan julmuudet jonka osallisiksi he joutuivat ja sen siviileiden kohtaaman ahdingon ja tuskan. Ja välillisesti jopa sen millaiset vaikutukset taistelulla on ollut alueeseen pidemmälläkin ajanjaksolla. Tavallaan tämä siviileiden kärsimysten muistaminen on eräs Beevorin tavaramerkki, tai ainakin lukemissani teoksissa siviileiden kärsimykset on nostettu esille eikä niitä ole millään muotoa pyritty kätkemään tai piilottelemaan. Toisaalta siitä Beevor on myös maksanut kalliin hinnan tultuaan Venäjällä likipitäen persona non grata.

Kirja oli myös kaikella tapaa kaunistelematon. Sotarikokset nostettiin esille, niitä ei pyritty kätkemään sortuipa niihin kuka tahansa. Aiemmin on kenties korostetusti nostettu saksalaisten tekemät sotarikokset esille esim. Malmedyn verilöyly, mutta sivuosaan (tai jopa vaille mainintaa) ovat jääneet amerikkalaisten suorittamat kostot. Ja tässäkin kohdin myös siviileiden kärsimys tuotiin hyvin esille ja oikeastaan Ardenneilla sota muistutti kokonaisuudessaan eniten itärintaman totaalista sotaa, jossa kaikki sodan osapuolet joutuivat osallisiksi, joissa rikoksia tehtiin molemmin puolin (toki mittakaava idässä oli toinen) ja jossa siviilit joutuivat merkittävien kostotoimenpiteiden kohteiksi. Teko mikä saksalaisten taholta oli ymmärrettävää mutta ei missään nimessä hyväksyttävää.

Kirjalle on annettava ehdottomasti myös plussaa siitä, että havainnollistavia karttoja oli runsaasti - lukija pysyi hyvin kärryllä taistelutilanteesta Ardenneilla. Samoin on mainittava riittävän tarkat selonteot osallistuneista joukoista.

Montya kuvaava lainaus kirjasta - tuo jollainmuotoa todella oivallisesti esille hänen persoonan:

"Erään hänen esikuntaupseerinsa ikimuistoisen kuvauksen mukaan marsalkka saapui ensimmäisen armeijan päämajaan "kuin Jeesus temppeliä puhdistamaan" olkoonkin, että vapahtajamme olisi tuskin liikkunut tummanvihreällä Rolls-Roycella viirit liehuen ja moottoripyöräpoliisisaattuessa". (Beevor: Ardennit 1944 s. 294).

Minusta teos on hyvää Beevor-tasoa, ehkäpä kokonaisuudessa ehyempi mitä Berliini 1945, tällöin on toki huomioitava, että mittakaava taisteluissa oli hiukan toinen, joten tämän tähden Ardenneista on ollut mahdollista luoda ehyempi kokonaisuus.

vlad.

 

[tulikomento]

Sain tässä äskettäin kahlattua läpi paikallisen marketin alelaarista ostamani brittihistorioitsija Geoffrey Robertsin Zhukov-elämäkerran pokkariversion.

Lyhyesti arvosteltuna voin sanoa, että kyseessä on hyvä, helppo -ja nopealukuinen elämäkerta puna-armeijan ykköskomentajasta. Roberts ei mene kovin syvälle tutkimuksellisesti Zhukovin käymiin taisteluihin, joskin perusteet käydään läpi (Mongolia 1939, Leningrad & Moskova 1941, Stalingrad, Kursk, operaatio Bagration, Veiksel-Oder -offensiivi, Berliinin valtaus).

Kirjan suomentaja Heikki Eskelinen on tehnyt hyvää työtä. Suomennos on selkeä ja terminologia vaikutti olevan kohdillaan. Zhukovin persoonaa ja luonnetta teos valottaa hyvin, sekä myös tämän suhteita muihin neuvostokomentajiin ja Staliniin. Roberts esittää myös tervehenkistä kritiikkiä miehen omia sotamuistelmia kohtaan ja ampuu alas monia myyttejä.

Sanoisin, että kirjaa voi suositella kaikille Georgi Zhukovista kiinnostuneille foorumisteilla.

 

[Maidan]

En lukenut mitään kirjoija Zhukovista, mutta paljastuksia hänestä kyllä. Jos Nl oli täynnä jonkun patsaita, niin ihan varmuudella patsaat ovat suurelle roistolle ja ääliölle.
Sellainen Zhukov olikin. Harvinainen sivistymätön ääliö ja hirviö. Kävi 4 luokka kirkkokoulua (ЦПШ) ja siinä oli kaikki, koko hänen koulutus, sen avulla hän päässyt kaiken NL olemassa olon marsalkaksi, kaiken ministeriksi.

1945 hän tapasi Eisenhauerin, he juoneet viinaa ja tämä kysyi Zhukovilta: miten sinä onnistunut poistaa miinoja ennen tankkien lähettämistä? Zhikov vastasi: en pinä poistanutkaan.
Eli hän heitti sotilaita miinoille, pakotti juoksemaan miinoihin.

Eisenhauer sitten kirjoitti omissa muistelmissa, miten tämä oli mahdollista, eläviä ihmisiä heittää noin vain miinoille.

Sellainen oli tämä Zhukov, hänen takia kuoli kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Kun häntä pidätettiin, hänellä oli paksu kerros arvoikkaita mattoja ja gobeleeneja, hyvin paksu kerros.

 

[Honcho]

En lukenut mitään kirjoija Zhukovista, mutta paljastuksia hänestä kyllä. Jos Nl oli täynnä hänen jonkun patsaita, niin ihan varmuudella patsaat ovat suurelle roistolle ja ääliölle.
Sellainen Zhukov olikin. Harvinainen sivistymätön ääliö ja hirviö. Kävi 4 luokka kirkkokoulua (ЦПШ) ja siinä oli kaikki, koko hänen koulutus, sen avulla hän päässyt kaiken NL olemassa olon marsalkaksi, kaiken ministeriksi.

1945 hän tapasi Eisenhauerin, he juoneet viinaa ja tämä kysyi Zhukovilta: miten sinä onnistunut poistaa miinoja ennen tankkien lähettämistä? Zhikov vastasi: en pinä poistanutkaan.
Eli hän heitti sotilaita miinoille, pakotti juoksemaan miinoihin.

Eisenhauer sitten kirjoitti omissa muistelmissa, miten tämä oli mahdollista, eläviä ihmisiä heittää noin vain miinoille.

Sellainen oli tämä Zhukov, hänen takia kuoli kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Zhukovin suorittamia operaatioita tosiaan on mielenkiintoista seurata kuolonuhrien kannalta. Mitä tahansa tehdäänkin niin aina on 100 tuhatta, 200 tai 300 tuhatta kaatunutta omaa sotilasta.

 

[Fencer]

En lukenut mitään kirjoija Zhukovista, mutta paljastuksia hänestä kyllä. Jos Nl oli täynnä hänen jonkun patsaita, niin ihan varmuudella patsaat ovat suurelle roistolle ja ääliölle.
Sellainen Zhukov olikin. Harvinainen sivistymätön ääliö ja hirviö. Kävi 4 luokka kirkkokoulua (ЦПШ) ja siinä oli kaikki, koko hänen koulutus, sen avulla hän päässyt kaiken NL olemassa olon marsalkaksi, kaiken ministeriksi.

1945 hän tapasi Eisenhauerin, he juoneet viinaa ja tämä kysyi Zhukovilta: miten sinä onnistunut poistaa miinoja ennen tankkien lähettämistä? Zhikov vastasi: en pinä poistanutkaan.
Eli hän heitti sotilaita miinoille, pakotti juoksemaan miinoihin.

Eisenhauer sitten kirjoitti omissa muistelmissa, miten tämä oli mahdollista, eläviä ihmisiä heittää noin vain miinoille.

Sellainen oli tämä Zhukov, hänen takia kuoli kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Oliko Zhukov pahempi vai parempi kuin muut komentajat, kuten Chuikov, Konev, Rokossovsky tai Vasilevsky? Ja ei kai Zhukovin piikkiin nyt ihan noin paljon voi ihmishenkiä laittaa, jokin rooli taisi olla myös edellä mainituilla herroilla sekä eräällä toveri Stalinilla.

 

[Ikarus]

En lukenut mitään kirjoija Zhukovista, mutta paljastuksia hänestä kyllä. Jos Nl oli täynnä jonkun patsaita, niin ihan varmuudella patsaat ovat suurelle roistolle ja ääliölle.
Sellainen Zhukov olikin. Harvinainen sivistymätön ääliö ja hirviö. Kävi 4 luokka kirkkokoulua (ЦПШ) ja siinä oli kaikki, koko hänen koulutus, sen avulla hän päässyt kaiken NL olemassa olon marsalkaksi, kaiken ministeriksi.

1945 hän tapasi Eisenhauerin, he juoneet viinaa ja tämä kysyi Zhukovilta: miten sinä onnistunut poistaa miinoja ennen tankkien lähettämistä? Zhikov vastasi: en pinä poistanutkaan.
Eli hän heitti sotilaita miinoille, pakotti juoksemaan miinoihin.

Eisenhauer sitten kirjoitti omissa muistelmissa, miten tämä oli mahdollista, eläviä ihmisiä heittää noin vain miinoille.

Sellainen oli tämä Zhukov, hänen takia kuoli kymmeniä miljoonia ihmisiä.

Kun häntä pidätettiin jossain kellarissa hänellä oli paksu kerros arvoikkaita mattoja ja gobeleeneja, ihan matto varastokin.

Tuo kirja Stalinin kenraali löytyy myös minun kirjahyllystäni. Puna-armeija oli ainoa armeija, jossa Zhukovin kaltainen armoton mies saattoi kohota marsalkaksi. Missä tahansa muussa armeijassa olisi suurten omien tappioiden takia tullut kengänkuva perseeseen.. Kun Zhukov asetti alaisilleen komentajille tavoitteen, siihen pyrittiin maksoi mitä maksoi, muuten saattoi joutua seinää vasten. Stalingradissa Zhukov oli kriittisessä tilanteessa ylin komentaja. Hänen lähin alaisensa Tsuikov oli saman sarjan miehiä, he olivat hyvä, kova ja armoton tiimi ja saivat kaupungin pidettyä, vaikka taas meni omiakin valtavasti.

Stalin arvosti Zhukovia, joka oli harvoja ihmisiä, jotka uskalsivat olla eri mieltä suuren generalissimuksen kanssa. Sodan jälkeen Stalin siirsi Zhukovin kaukoidän sotilaspiirin päälliköksi, arvonalennus marsakkatason miehelle. Vainoharhainen Stalin piti sotasankari Zhukovia kilpailijaan ja siirsi syrjään Moskovasta. Zhukov vietti pari ahdistavaa vuotta noutoa odotellen, mutta pelastui kuitenkin pahimmalta.

Ei nyt kymmeniä miljoonia Zhukovin takia venäläisiä kaatunut/tapatettu, tähän tasoon yltää vain itse generalissimus. Paljon kuitenkin.

 

[Sardaukar]

Zhukovillakaan ei kaikki mennyt aina ihan putkeen. Mm. Seelowen kukkuloiden taistelu 1945 oli aika huono esitys vaikka ylivoima voittikin lopulta. Operaatio Mars oli myös aika epäonnistuminen.

 

[vlad]

Oliko Zhukov pahempi vai parempi kuin muut komentajat, kuten Chuikov, Konev, Rokossovsky tai Vasilevsky? Ja ei kai Zhukovin piikkiin nyt ihan noin paljon voi ihmishenkiä laittaa, jokin rooli taisi olla myös edellä mainituilla herroilla sekä eräällä toveri Stalinilla.

Näistä komentajista Rokossovski oli ymmärrykseni mukaan humaanein (sikäläisen mittapuun mukaan) ja hän erosi monessa Zukovista kuin yö päivästä. Vaikka Zukov uhrasi satoja tuhansia miehiä turhaan operaatioissaan en minäkään sälyttäisi täyttä vastuuta uhreista Zukovin harteille - todennäköisesti joku kyvyttömämpi komentaja olisi tuottanut vieläkin suurempia tappioita (ja silloisen Neuvostoliiton kannalta sodankäynti olisi voinut päättyä tappioon). Kuten Roberts kirjassaan Stalinin kenraali kirjoitti:

"Zukovin kunnianhimoiset operaatioajatukset eivät olleet pelkästään hänen omahyväisyyteensä pohjautuvia haavekuvia. Ne olivat Stalinin ja stavkan yhteisiä visioita ja heijastusta myös Neuvostoliiton suurten muutosprojektien perinteestä. Zukovin sotilaallinen käsityskyky oli muotoutunut tämän perinteen piirissä, ja vaikka se saattoi jättää tilaa luovuudellekin, se oli luonteeltaan hyvin autoritaarinen ja hierarkkinen, korosti kuria ja yhdenmukaisuutta. Zukovin turvautuminen pikemminkin tarmoon ja voimaan kuin mielikuvitukseen tavoitteisiin pyrittäessä oli täysin koko neuvostojärjestelmässä vallitsevan hengen mukaista. Niinpä Zukovin saavuttaman suuren menestyksen erityinen piirre oli se seikka, että hän oli neuvostoliittolainen sotapäällikkö. Hän olisi tuskin ollut yhtä tehokas komentaja missään muussa armeijassa.

Neuvostokenraalina Zukov johti ominaisuuksiltaan erikoista armeijaa: sen miehet olivat asevelvollisia maalaismiehiä, jotka eivät olleet juuri kouluja käyneet ja joiden sotilaskoulutuskin oli jäänyt alkeisiin. Monet näistä asepukuun puetuista talonpojista olivat vanhempiensa ja isovanhempiensa kanssa kokeneet maatalouden pakkokollektivisoinnin traumaattiset vaikutukset. Vaikka jotkut olivat vilpittömiä ja sitoutuneita kommunismin kannattajia, ainakin yhtä monet olivat vihamielisiä, tietämättömiä tai välinpitämättömiä. On vaikea kuvitella, miten tuollainen armeija olisi kyetty pitämään koossa Neuvostoliiton ja Saksan sodan raivokkaiden taisteluiden kauhistuttavissa oloissa ilman ankaraa kuria ja kovia rangaistuksia, jotka toimivat varoituksena muille. Ja ankaraa ja armotonta komento epäilemättä olikin. Neuvostoliitto teloitti sodain aikana hämmästyttävän määrän omia sotilaita - 158 000." (G. Roberts: Stalinin kenraali - Georgi Zukov, s. 332).

Joten ehkäpä Zukovia on syytä tarkastella myös tästä näkökulmasta - hän oli aikansa ja yhteiskunnan tuote. Tuskin hän olisi suurella humanismilla ja ihmishenkien säästämisellä tavoitteeseensa päässyt - kontrasti Stalinin vaatimuksiin olisi ollut tuolloin kenties liian suuri.

Yhden kuolema on tragedia - miljoonan on tilastoja... jotakuinkin näin Generalissimus Stalin sanoi.

vlad.