Tämä tuli luettua. Todella mielenkiintoinen, ja tuo paljon uusia näkökulmia ilmasotaan. Ensimmäistä kertaa tuodaan laajasti esille myös järjestelmän kääntöpuoli, se on tämän kirjan suurin plussa. Varsinaista ilmataistelua ei näille ikäluokille koulutuksessa opetettu, perehdytys varsinaiseen sotakoneeseen saattoi jäädä raapaisuksi, rintamalta ei käynyt kokeneita taistelulentäjiä opettamassa nuorempiaan jne. Tämä siis siitä huolimatta, että aikaa olisi ollut reilusti. Tappioiden vähäisyys johti siihen, että täydennyslentäjien koulutus venytettiin vuosiksi, koska tarvetta nopealle kierrolle ei ollut ennen vuotta 1944.
Ja laivueissa taas, siellä ei ollut mitään järjestelmällistä, organisoitua koulutusta, jolla uusi tulokas olisi hitsattu saumattomasti lentueeseen tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Suhtautuminen oli paljon kiinni kokeneempien persoonallisuuudesta ja omaehtoisuudesta kiinni. Kirjassa tulee ilmi, kuinka jotkut lentueenpäälliköt eivät juuri edes puhuneet tulokkaille, saatikka olisivat kouluttaneet/määränneet jonkun kouluttamaan. Kokeneet aliupseeri/reserviupseeriohjaajat ottivat sitten usein tulokkaan siipiensä suojiin.
Tuloksen tiedämme, onneksi. Mielenkiintoista oli kuitenkin saada näkökulmaa siihen, millainen juopa saattoi olla pahimmillaan kadettiässälentäjän ja juuri valmistuneen nuoren aliupseeriohjaajan välillä. Jotenkin tulee mieleen ihan omat kh-kokemukset ja eräs majuri...
.
Sitä en tiedä, miten yleistä tämä oli, mutta kirja ei ainakaan siloittele sotilaslentäjän elämää.
Taktiikasta. En ole muualla törmännyt siihen, että jotkin suomalaislentäjät kävivät -44 pommitusmuodostelmien johtajien kimppuun edestä. Se kun väisti pintoihin, muu osasto seurasi perästä ja tehtävä keskeytyi. Torjuntaa parhaimmillaan, ja ilmeisesti itse Magnusson rajoitti silloin ässäkeskeistä keskittymist pelkästään voittotilin kasvattamiseen.
Ja että meille harkittiin Bf-110:n hankintaa yöhävittäjiksi, ja että miehistötkin oli jo varattu.
Eli suosittelen.
@Ikarus ja
@tulikomento olivat ainakin aikeissa lukea.
