Kirjat

Ranskalaiset voisivat ottaa käyttöön vanhat konstit.
”Kun lähdimme kylästä niin siellä oli aina rauha. Jos ei muuta niin hautain rauha.”

Kirja itsesään on hyvin kirjoitettu.
Mutta sen totuuden mukaisuudesta nyt ei ole mitään tietoa.


1211_paholaisarmeija_20158617495.jpg




Tarkempi esittely.

http://hakkapeliitta88.blogspot.fi/2012/07/kirja-arvio-george-r-elford.html
 
9789523121744.jpg


Tämä tuli luettua. Todella mielenkiintoinen, ja tuo paljon uusia näkökulmia ilmasotaan. Ensimmäistä kertaa tuodaan laajasti esille myös järjestelmän kääntöpuoli, se on tämän kirjan suurin plussa. Varsinaista ilmataistelua ei näille ikäluokille koulutuksessa opetettu, perehdytys varsinaiseen sotakoneeseen saattoi jäädä raapaisuksi, rintamalta ei käynyt kokeneita taistelulentäjiä opettamassa nuorempiaan jne. Tämä siis siitä huolimatta, että aikaa olisi ollut reilusti. Tappioiden vähäisyys johti siihen, että täydennyslentäjien koulutus venytettiin vuosiksi, koska tarvetta nopealle kierrolle ei ollut ennen vuotta 1944.
Ja laivueissa taas, siellä ei ollut mitään järjestelmällistä, organisoitua koulutusta, jolla uusi tulokas olisi hitsattu saumattomasti lentueeseen tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Suhtautuminen oli paljon kiinni kokeneempien persoonallisuuudesta ja omaehtoisuudesta kiinni. Kirjassa tulee ilmi, kuinka jotkut lentueenpäälliköt eivät juuri edes puhuneet tulokkaille, saatikka olisivat kouluttaneet/määränneet jonkun kouluttamaan. Kokeneet aliupseeri/reserviupseeriohjaajat ottivat sitten usein tulokkaan siipiensä suojiin.
Tuloksen tiedämme, onneksi. Mielenkiintoista oli kuitenkin saada näkökulmaa siihen, millainen juopa saattoi olla pahimmillaan kadettiässälentäjän ja juuri valmistuneen nuoren aliupseeriohjaajan välillä. Jotenkin tulee mieleen ihan omat kh-kokemukset ja eräs majuri...:D.
Sitä en tiedä, miten yleistä tämä oli, mutta kirja ei ainakaan siloittele sotilaslentäjän elämää.

Taktiikasta. En ole muualla törmännyt siihen, että jotkin suomalaislentäjät kävivät -44 pommitusmuodostelmien johtajien kimppuun edestä. Se kun väisti pintoihin, muu osasto seurasi perästä ja tehtävä keskeytyi. Torjuntaa parhaimmillaan, ja ilmeisesti itse Magnusson rajoitti silloin ässäkeskeistä keskittymist pelkästään voittotilin kasvattamiseen.
Ja että meille harkittiin Bf-110:n hankintaa yöhävittäjiksi, ja että miehistötkin oli jo varattu.

Eli suosittelen. @Ikarus ja @tulikomento olivat ainakin aikeissa lukea.

Tämä kirja ei sytyttänyt.
Vaikka näkökulma oli uusi ja hyvä niin kirjailija ei saa aiheesta oikein kiinni missään vaiheessa.
Nuo ”nuoret taistelulentäjät” ovat vain kopioita kantakorteista.

Anti onkin juuri noissa koulutus, taktiikka ja muissa yleisissä asioissa.

Myrskykin esitetään hävittäjänä vaikka se hävisi mennen tullen Bf109;sälle.
Joka ei enää Myrskyn astuessa palvelukseen ollut hävittäjien viimeisintä huutoa.

Kirja sopii ilmasodan aloittelijalle, muille se on kirjasto/alehylly kamaa.


fokker%20laivue.jpg




Fokker laivue on taasen paljon antoisampi.
Lentäjien omien taistelukertomusten, kuvien ja vihollisenkin näkökulma samaan taisteluun esitetään.
Kuvitus on hyvä vaikka ei sisällä mitään harvinaisuuksia ( olisi ehkä kannattanut panostaa enemmän).
 
Tämä kirja ei sytyttänyt.
Vaikka näkökulma oli uusi ja hyvä niin kirjailija ei saa aiheesta oikein kiinni missään vaiheessa.
Nuo ”nuoret taistelulentäjät” ovat vain kopioita kantakorteista.

Anti onkin juuri noissa koulutus, taktiikka ja muissa yleisissä asioissa.

Myrskykin esitetään hävittäjänä vaikka se hävisi mennen tullen Bf109;sälle.
Joka ei enää Myrskyn astuessa palvelukseen ollut hävittäjien viimeisintä huutoa.

Kirja sopii ilmasodan aloittelijalle, muille se on kirjasto/alehylly kamaa.


fokker%20laivue.jpg




Fokker laivue on taasen paljon antoisampi.
Lentäjien omien taistelukertomusten, kuvien ja vihollisenkin näkökulma samaan taisteluun esitetään.
Kuvitus on hyvä vaikka ei sisällä mitään harvinaisuuksia ( olisi ehkä kannattanut panostaa enemmän).

Minua on taas häirinnyt kaksikko Kari Stenman & Kalevi Keskinen tuotannossa se, että vaikka herrat jo 70-80-luvuilla aloittamansa Suomen ilmavoimien historia -sarjan (se konetyyppikohtainen) myötä tekivät suuren palveluksen ilmasotahistorian harrastajille, nyt myöhemmän tuotantonsa kautta kierrättävät vuodesta toiseen samat kuvat ja kertomukset kirjoista toiseen. Näitä laivuekohtaisia historiikkeja en ole enää viitsinyt kotikirjastoon hankkia.

Toki julkaisumäärä on huikea ja kattava.

http://personal.inet.fi/business/karistenman/

Mutta sitten taas joku tällainen kirja kierrättää kaikki jo entuudestaan julkaistut asiat uusissa kansissa:

http://www.aviationshop.fi/product_info.php?cPath=8_9&products_id=3667


Itse asiassa oma mielipiteeni on, että talvi- ja jatkosodan ilmataistelut alkaa olla aika loppuun kaluttu aihepiiri. Viime vuosina lisäarvoa genreen on tullut yksittäisten lentäjien muistelmien myötä (esim. Sakari Heiskanen, Jouko Huotari, Olli Puro). Tämä lähinnä siksi, että itse olen kiinnostunut juuri yksilöiden kokemuksista sotataivaalla. Hyvä esimerkki esim. tämä täysin tuntemattoman rivilentäjän julkaistu päiväkirja.

KarjalanTaivaalla.jpg


Aivan erityinen ansio laadukkaista lisäarvoa tuoneista tutkimuksista menee sitten myös Calle Geustille, jonka NL:n ilmavoimien tuntemus on omaa luokkaansa. Näin on saatu mukaan vertailevaa otetta vastapuolelta.
 

Ihan outo tapaus. Viimeisin divarilöytö on tämä Aapo Tulkin omaelämäkerta. Sotalentämisestä oli asiaa vain kovin vähän ja tässä mielessä opus oli pettymys.

1101_10005_201542184556.jpg

Pikkuhiljaa alkaisin kaipaamaan myös sodanjälkeisten suomalaislentäjien muisteluksia. Näitä on liikkeellä yhden käden sormilla laskettava määrä.

Muutama vuosi takaperin ilmestyi pitkän uran ilmavoimissa (mm. MiG-21 pilottina) tehneen evl. evp. Kalevi Kumpulaisen elämäkerta "Elämän silmukat." Mielenkiintoista ajankuvaa 60-70-lukujen ilmavoimista kylmän sodan maailmassa.

1472747.jpg

Pertti Hälikkä taas kertoilee tässä Kuljetuslentolaivueen vaiheista ja mm. Il-28 -ja DC-3 -kalustolla lentämisestä.

tarinani.jpg

Onneksi sentään Jyrki Laukkanen on kirjoitellut omista kokemuksistaan monipuolisesti. Mutta kaipailen silti esim. entisten suomalaisten MiG -ja Draken kuskien muistelmia. En tiedä missä määrin näitä miehiä vielä sitoo mahdolliset vaitiolovelvoitteet, mutta tässäkin asiassa voitaisiin ottaa mallia Ruotsista.

Siellä Flygvapnetin entiset hävittäjälentäjät kirjoittelevat avoimesti kylmän sodan aikaisista tapahtumista. Esim. viime kesänä tuli hankittua tämä yksi parhaimmista lukemistani ilmailukirjoista. Todella mainiota kerrontaa mm. Lansenilla ja Viggenillä lentäneeltä mieheltä.

002-1099876.jpg
 
Sain nyt sitten luettua A. Beevorin uusimman, eli Ardennit 1944.

No, olihan tämä ihan luettava ja kelpo esitys Aatun viimeisestä uhkayrityksestä länsirintamalla. Mitään varsinaisesti olennaisesti uutta ei Beevor kylläkään saa tuotua Battle of the Bulgen teemaan. Kerronta on Beevorille tyypillistä. Ensin kerrotaan suurstrategiset linjaukset ja sitten mennään etulinjan poteroihin ja aina välillä palataan suurempien esikuntien karttapöytien ääreen.

Brittikirjoittajalle plussaa siitä, että tämä suhtautuu melko kriittisesti sotamarsalkka Montgomeryyn, jonka Beevor katsoo egollaan ja tahdittomuudellaan vahingoittaneen suuresti brittien ja amerikkalaisten välejä. Tosin ei kehuja myöskään sen isommin heru Eisenhowerille eikä USA:n 12. armeijaryhmää komentaneelle Omar Bradleylle. Kriittinen ote kantaa läpi koko kirjan ja ainakin itseäni tämä suurten sotapäälliköiden luonteenpiirteiden analyysi viehätti.

Ehkä tämän kirjan ansioksi voi lukea myös taistelujen jalkoihin pahasti jääneiden belgialaissiviileiden kohtalon esilletuominen. Varsinkin Waffen-SS kohteli Ardennien siviilejä ajoittain todella paskamaisesti. Ja samoin Beevor käsittelee myös SS:n tekemiä sotarikoksia, kuten mm. Malmedyn verilöylyä. Eivät amerikkalaisetkaan pääse puhtain paperein, sillä Beevor tuo esiin myös sen, että saksalaisten raakuukisista tuohtuneet jenkkisoltut teloittelivat summamutikassa myös vangiksi antautuneita saksalaisia.

Beevor suitsuttaa kehujaan yksittäisille amerikkalaisille sotilaille ja näiden osoittamalle urheudelle. Saksan suurhyökkäyksen alkushokin mentyä, alkoi amerikkalaisten sitkeä vastarinta. Lukuisia pieniä jopa yksittäisten joukkueiden käymiä epätoivoisia viivytystaisteluita käytiin saksalaisten etenemisreiteillä. Kriittiset tienristeykset pysyivät riittävän kauan liittoutuneiden käsissä ja saksalaispanssareiden etenemistä hidastettiin juuri sen verran, että vahvistuksia ehdittiin heittää tulpaksi. Saksalaisten halveksima amerikkalainen mosuri ratkaisi jääräpäisellä vastarinnallaan Ardennien taistelun Aatun tappioksi.

Loppuyhteenvetona totean, että Ardennit 1944 on Beevorin peruskauraa. Ei pääse lähelle miehen aiempia itärintamaa käsitteleviä opuksia. Mutta jos Beevorin kirjoitustyyli iskee, niin suosittelen toki. Arvosanaksi lätkäistään vaikka 3/5.
Nyt kirjan lukeneena voin jotakuinkin allekirjoittaa edelläesitetyn, ynnä antaisin vielä pienen miinuksen suomentajalle. Sisällöstä jäi mieleen myös amerikkalaisten vaikeudet talviolosuhteissa. Helposti ymmärtää, miksi suomalaisupseereille oli kysyntää, kun sodan jälkeen osaamista ja varusteita alettiin kehittää talvisodankäynnin suhteen. Minuakin miellyttää Beevorin tapa huomioda siviilien kohtalo sotivien osapuolten myllynkivien välissä, yleensähän siviilit on muistettu lähinnä vain Pariisin riemuitsevina väkijoukkoina. Tuo sotarikosten ja raakuuksien esilletuominen liittoutuneidenkin osalta on myös tervettä ja ilmeisesti aika on ollut pikkuhiljaa kypsä asialle, tätähän on käsitellyt mm. niin tuo Kershaw:n Dachaun vapauttaja kuin Ambrose:n Taistelutoverit kin.
 
Nyt kirjan lukeneena voin jotakuinkin allekirjoittaa edelläesitetyn, ynnä antaisin vielä pienen miinuksen suomentajalle. Sisällöstä jäi mieleen myös amerikkalaisten vaikeudet talviolosuhteissa. Helposti ymmärtää, miksi suomalaisupseereille oli kysyntää, kun sodan jälkeen osaamista ja varusteita alettiin kehittää talvisodankäynnin suhteen. Minuakin miellyttää Beevorin tapa huomioda siviilien kohtalo sotivien osapuolten myllynkivien välissä, yleensähän siviilit on muistettu lähinnä vain Pariisin riemuitsevina väkijoukkoina. Tuo sotarikosten ja raakuuksien esilletuominen liittoutuneidenkin osalta on myös tervettä ja ilmeisesti aika on ollut pikkuhiljaa kypsä asialle, tätähän on käsitellyt mm. niin tuo Kershaw:n Dachaun vapauttaja kuin Ambrose:n Taistelutoverit kin.

Beevoriin liittyen,

Tässä ensimmäisiä tietoja miehen seuraavasta projektista:

"He is working on a new book, about Operation Market Garden, the Allied operation that failed to prevent a German victory in the Battle of Arnhem in The Netherlands in September 1944. “That disaster,” Beevor says, “is such an important story that it certainly deserves a book of its own."

http://www.theaustralian.com.au/new...get-world-war-ii/story-e6frg6z6-1227503325642

Kannattaa huomioida, ettei hänellä ole enää paluuta itärintama-teemaan. Sen verran sai venäläisiä ärsytettyä Berliini-kirjallaan, että Venäjän lainsäädännön mukaan hänet voitaisiin siellä tuomita jopa viideksi vuodeksi linnaan "historian vääristelystä."

Mutta tuohon operaatio Market Gardeniin palatakseni, voi olla vaikeata yrittää peitota Cornelius Ryanin klassikko "A Bridge Too Far." Jo Ryan omissa teoksissaan käsitteli sekä liittoutuneiden että saksalaisten näkökulmia sekä myös siviiliväestön kokemuksia. Hänelle oli tietysti etua siitä, että kirjoitusajankohtana 60-70-luvuilla monet aikalaiset olivat vielä voimissaan ja haastateltavina.

A_Bridge_Too_Far_-_1974_Book_Cover.jpg
 
Tämä on jonkinmoinen haitta tänä päivänä. Luen juuri tämmöistä ja siinä alkuperäiskertojien puute näkyy erikoisen selvästi:
Koala_kansi_205_160x0.jpg

Joo. Täsmälleen samaa mieltä kun lukaisin tuon viime vuonna. Aiheenahan Der Panzergraf on mitä mielenkiintoisin, mutta kun lähdeaineisto on melko olematon, niin jälki on sitten sen mukaista. Aika yleisellä tasollahan tuossa sivutaan kyseisen panssariupseerin elämää ja sotakokemuksia.

Kirjassa oli turhan paljon pelkkää yleisen tason kuvailua Venäjän rintamasta vailla yhtymäkohtia itse päähenkilöön. Ja sitten ihmetytti se pitkähkö listaus upseereista ja näille myönnetyistä kunniamerkeistä.

Tästä tulikin mieleen ihan varoituksen sana. Yksi surkeimmista, ellei jopa surkein kotimaisista ilmailukirjoittajista on mielestäni harrastelijakirjailija Esko Sipiläinen. Miehen tuotantoa on yhtä copypastea alusta loppuun.

Esimerkiksi tämän "kirjoittama" hävittäjä-ässä Klaus Alakosken ns. elämäkerta on alusta loppuun muista kirjoista suoraan kopioitua tekstiä vailla mitään omaa näkemystä. Tätä surkeutta vielä ryydittää erittäin huonolaatuiset muista kirjoista kopioidut valokuvat. Jos satutte törmäämään Sipiläisen tuotantoon niin välttäkää. Itse heitin tuon kirjan yhden lukukerran jälkeen roskiin. En viitsinyt lähteä edes kiikuttamaan divariin kun en halunnut pistää vahinkoa enää kiertämään.

6634_1400_4.jpg
 
Tämä on jonkinmoinen haitta tänä päivänä. Luen juuri tämmöistä ja siinä alkuperäiskertojien puute näkyy erikoisen selvästi:
Koala_kansi_205_160x0.jpg
Samaa mieltä. Sain isänpäivälahjaksi, ja aikamoista spekulointia välillä tyyliin "mitä kreivi olisi voinut tehdä".
 
1196_l_nykyaikainen_ilmasodankaynti_240.jpg

Kirja on kokonaisuus joka antaa kattavan kuvan aiheesta.
Suurimpia anteja on ettei siinä nähdä yhtä ”tietä onneen”.
Ilmasota on muuttumassa aseteknisen kehityksen myötä.
Puolustus yltää yhä pitemmälle ja sillä on parempi tilannekuva alueelta.
Jo nyt lentotuki alukset joutuvat tulemaan ”vihollisen” meripuolustuksen piiriin (raketien ohjusten kantama on suurempi kuin tuki aluksenketokoneen.
Myös ilmatorjunnan kantama on kasvanut ja sen liikkuvuus on merkittävästi kehittynyt


Myös 5- sukupolven hävittäjissä on nähtävissä kaksi suuntausta USA ja USSR.
USA uskoo häive ominaisuuksiin ja on valmis tinkimään lähes kaikesta sen eteen.
USSR taasen on hyväksymässä ”riittävän tason” jotta voi panostaa liikehtimiskykyyn, asekuormaan airodynamiikan. Ottaen huomioon elektroniikan, antureiden ja ohjelmistojen jatkuvan kehityksen niin koneen rakenteiden häiveominaisuuksiin satsatut dollarit/ruplat katoavat pikkuhiljaa taivaan tuuliin. Ja elinkaaren puolessa välisää ne molemmat ovat kuin ”pohjan tähti yö taivaalla”.
rrve0oyx6riysla1rzuy.jpg
27581-sukhoi-pak-fa-1920x1080-aircraft-wallpaper.jpg




Myös häirintä on kehittynyt voimakkaasti joten tilannekuvaa ei ehkä olekaan saatavissa, GPS signaali ei toimikaa, lennokki kadottaa yhteyden jne.
Joten automaattisesti toimivia lennokkeja halutaan kehittää. Jotta voitaisiin toimia vahvan ilmapuolituksen aluella.
Lennokkien kohdalla merkittävimpänä uutuutena odotetaan massa maista halpojen lennokki parvien hyökkäystä.
Ne on tehty vain yhtä asiaa varten kaupan osista mutta niillä pystyään kyllästämään ilmapuolitus/torjunta toimet.


Kokonaisuutena hyvä ja ajankohtainen kirja


Ps. Kirja kannattaa lukea alusta loppuun sillä yksittäiset ”artikkelista/kohdasta” sataa saada väärän kuvan
 
asekirja_kansi.jpg



Selatessa kirjasta saa laadukkaan kuvan.

Mutta tarkempi tutustuminen paljastaa sen vain ”isäinpäivää varten tehdyksi lahjakirjaksi”.

Ulkoasu on komeaa samoin ja teksti on hyvin toimitettu.
Idea on että aseen esittely on yhdellä aukeamalla kaksi suurta kuvaa ja teksti välissä.
Kirjoittaja on hyvin ammattitaitoinen mutta asian tuntemus puutuu.
Jo sivulla 9 kirjoittaja kertoo ”kiväärin piippujen putkituksesta”.
Siinä sanotaan että osaan kivääreihin se tehtiin mutta ei sitä että se oli katastrofi.
Piiput olivat lähes kaikki huonoja tai kelvottomia.

Lisäksi aseidenvalinta on jotenkin asian tuntematonta.
Esittelystä puutuu 122mm raketinheitin(oli ensimmäinen tämän tyypin ase suomessa).
Ja 15 cm sFH 18 "Hitlerin haupitsi" jonka palvelus historia suomen puolustusvoimissa olisi ollut mainitsemisen arvoinen.

BM-21_Grad_(01).jpg
1920px-150mm_sFH18_howitzer_base_borden_1.jpg


Ollakseen hyvä olisi vaatinut tarkempaa seulaa ”aseiden” suhteen tai enemmän sivuja.
Lisäksi kirjoittajan olisi tullut tietää aseista/sotahistoriasta paljon enemmän.
Jotta tekstin olisi pystytty esittämään olennaiset asiat.
 
1151_6163_2013993335.jpg



Vaikka ulkoasu muistuttaakin paljon yllä olevaa kirjaa niin siihen yhtäläisyydet loppuvatkin.

Tämä kirja on hyvin toimitettu.
Asiat esitetään oikeassa järjestyksessä ja teksti on hyvin kirjoitettu.
Vaikka aihe saattaa olla tuttu niin kirja tarjoaa hyviä lukuhetkiä taistelusta.
Kuvitus on hyvä/kiinnostava ja tukee hyvin tekstiä.
Tekstiin lomaan on sijoitettu ”lyhyitä kommentteja” jotka tukevat hyvin tarinaa.

Hyvä tuttavuus vaikka tietäisi ”kaiken talvisodasta”, kannattaa tutustua.
 
Olipas miellyttävä lukukokemus.

0743492323.jpg

NASA:n historioitsija James Hansen kumoaa myytin erakkomaisesta Armstrongista. Mies ei ollut mikään elämästä vieraantunut mökkihöperö, vaan yksityisyyttään kovasti arvostanut vaatimaton Amerikan keskilännen pikkukaupungin kasvatti.

Elämäkerta pohjautuu pitkälti Armstrongin Hansenille myöntämiin lukuisiin haastatteluihin ja täten kyseessä on ainoa kohdehenkilön virallisesti hyväksymä versio. Mistään sankarinpalvonnasta ei kuitenkaan ole kyse.

Lukijan kannalta mukavaa, että Neil Armstrongin vaiheet ja ura käydään läpi laajasti ja tilaa saa mm. toiminta laivaston lentäjänä Korean sodassa, sekä koelentäjänä toimiminen Edwardsin lentotukikohdassa 50-luvun jälkipuoliskolla. Neil Armstrongista piirtyy kuva yksityiskohtiin paneutuvana koelentoinsinöörinä, joka omaa rautaiset hermot ja aimo annoksen harkintakykyä. Näiden ominaisuuksien myötä mies pärjäsi NASA:n astronauttinakin erityisen hyvin.

Voi sanoa ilman mitään jälkiviisastelua, että Neil Armstrong oli onnistunut valinta komentamaan sekä epäonnista Gemini 8 avaruuslentoa, että historiallista Apollo 11 kuulentoa. Esimiehet luottivat Armstrongiin ja tämä osoitti olevansa luottamuksen arvoinen joka käänteessä.

Neil Armstrongin elämän vaikeita ja kipeitäkin alueita sivutaan, mm. 2-vuotiaan Karen-tyttären kuolema aivokasvaimeen 60-luvun alussa oli kova paikka ja se jätti jälkensä perhe-elämään. Apollo 11 -lennon jälkeinen megajulkisuus oli myös hämmentävää ja kiusallista.

Suositeltavaa luettavaa ilmailu & avaruusnörteille sekä laajemmin myös elämäkertojen ystäville.
 
Mainio jatko-osa saman kirjoittajan jokunen vuosi takaperin ilmestyneelle lento-onnettomuuksia käsitelleelle kirjalle. Kirjoittaja Jean-Pierre Otelli on ranskalainen lennonopettaja ja taitolentoryhmän johtaja, joten kompetenssia löytyy lentoturvallisuusasioiden arvioimiseen.

Nimetön.png

Tässä teoksessa käydään läpi kuusi erilaista lento-onnettomuutta, joista varmaan kuuluisin on 2009 sattunut Air Francen Riosta Pariisiin matkalla olleen Airbusin syöksyminen mereen. Yhteistä kaikille näille lentoturmille on "inhimillisen tekijän" vaikutus - toisin sanoen miehistön silkka typeryys ja käsittämättömät hölmöilyt.

Otelli tiivistää mainiosti asian ytimen: Lentomenetelmät ja säännöt on kehitetty ihan syystäkin. Menetelmien noudattaminen on ensiarvoisen tärkeää. Onnettomuuksia alkaa tapahtua yleensä aina sen jälkeen, kun miehistö poikkeaa menetelmien noudattamisesta tai ryhtyy soveltamaan niitä omin päin.

Kirjassa mainittujen tapausten taustalta löytyy mm. sokea auktoriteettiusko (erit. aasialaisissa lentoyhtiöissä perämies ei ole uskaltanut kyseenalaistaa kapteenin huonoja päätöksiä), miehistön vastuualuiden sekoittuminen ja surkea yhteispeli / koordinaation puute (Vladivostok Avian Tupolev Tu-154:n karmea lattakierre), sekä puutteet miehistön koulutuksessa (mm. Air Francen turma, jossa miehistö sakkautti Airbusin mereen).

Kiehtovaa luettavaa, joka varmasti kiinnostaa kaikkia ilmailuharrastajia.
 
Enpä oikein tiedä viitsinkö vaivautua lukemaan Remeksen uusinta. Muistan hyvin kun 1997 miehen esikoisteos Pääkallokehrääjä kolahti ja lujaa. Remes onnistui siinä luomaan pelottavan realistisen vaihtoehtohistoriallisen Neuvosto-Suomen.

Sen jälkeen ainakin minusta kirjojen taso on vain mennyt alaspäin. Juonet ovat muuttuneet kerta kerran jälkeen uskomattomimmiksi. Aina epäuskottavan puolelle asti. Jotenkin vaan tökkii tuommoinen kansainvälisen trillerin väkisin sijoittaminen Suomeen tapahtuvaksi. Silloin aikoinaan ajattelin, että Ilkka Remes tulee olemaan Suomen Frederick Forsyth, potentiaalia oli. Mutta jouduin pettymään.

Pitkästä aikaa tuli Remes luettua. Tuo Jäätyvä helvetti siis. Se toimii itsenäisesti, vaikka tavallaan kai on jatkoa Hornalle. Ei hullumpi ja selvästi parempi kuin esim. Shokkiaalto, Pahan perimä tai 6/12. Näitähän on se yksi vuodessa tullut joulumarkkinoille ja itse aloitin aikanaan vuoden 2001 Uhrilennosta. Siitä etenemällä ajassa taaksepäin, tykästyin kovasti tuotantoon. Sitten tosiaan laatu tuntui minustakin putoavan tai alkoi toistua samat kuviot. Tästä viimeisimmästä tykkäsin, vaikkei se ihan alun kirjojen tasolle ylläkään. Aihe on ajankohtainen hybridisota. Parit juonenkäänteet olisin jättänyt väliin - hiukka väkinäistä tiukan tilanteen kehittelyä. Ei sisällöstä tässä vaiheessa enempää.
 
Siteeraan vain lukemaani kirjaa koskevan kohdan.
Parista luetusta kirjasta muutama sana:

Erwin Bartman: Kansan ja johtajan puolesta.

Erwin Bartman palveli toisen maailmansodan aikana 1. SS-panssaridivisioonassa eli Leibstandarte SS Adolf Hitler'issä, kyseessä on sikäli mielenkiintoinen teos, että se kertoo aivan tavallisen nuoren saksalaissotilaan sodasta ja ajasta ennen sotaa - kyseessä ei ole millään muotoa merkittävän tai sodassa erinomaisesti kunnostautuneen sotilaan tarina vaan tavallisen "rivimiehen" tarina, josta olisi ollut otettavissa irti vaikka kuinka paljon mutta...

Kertomus on minusta aikalailla epätasainen ja se olisi vaatinut selkeämpää editointia tai sitten jo kirjoitusvaiheessa tiiviimpää keskittymistä merkittävimpiin teemoihin. Nyt - sinänsä tärkeät - mutta kokonaisuuden kannalta merkityksettömät juonteet saavat paikoin liiankin kanssa huomiota ja tämä häiritsee ainakin minua. Samoin selkeä epätasaisuus on hetkittäin hyvinkin häiritsevää eikä sen tähden Erwin Bartmanin persoonaan saa oikein kunnon otetta, hän tuntuu olevan henkilö, joka vain seilaa tapahtumasta toiseen ja selkeä tapahtumien syvällisempi käsittely ja henkilökohtaisten motiivien pohtiminen on aivan liian hetkittäistä ja puutteellista.

Kirja alkaa tarinansa jo Bartmanin lapsuudesta ja teini-iästä, odotin mielenkiinnolla lapsen ja teinin näkemystä sen ajan Saksasta, mutta ehkäpä sitten kertojan nuoruus aiheuttaa sen ettei kokemus ole kovinkaan koskettava. Mukana on vain vähäisesti ideologiaa, vähäisesti lapsenomaista ihailua, vähäisesti kaikkea jotta Erwin tuntuisi todelliselta persoonalta johon voi samaistua tai joka herättää mielenkiintoa.

Yleensä toisen maailmansodan henkilökohtaiset kokemukset kiinnostavat minua, etenkin natsi-Saksassa asuneiden kokemukset. Bartmanin muistelmateos on kuitenkin niitä harvoja jotka tuntuivat pitkästyttäviltä ja hetkittäin liian selitteleviltä ja siloittelevilta - enhän minä tehnyt mitään, eihän Leibstandartessa tehty mitään, emme nähneet mitään, emme kokeneet mitään. Historia divisioonan osalta kertoo kuitenkin muuta: pitkän listan sotarikoksia ja siviileiden joukkoteloituksia itärintamalta Italian kautta Ardenneille. Unohtamatta sotilaisiin kohdistuneita julmuuksia. (Bartman oli Ardennien aikana toipilaana ja soti loppusodan Berliinin lähistöllä venäläisiä vastaan).

Teoksen loppu on selkeästi parempi ja intensiivisempi, siinä Bartmanin persoona nousi paremmin esille ja sen myöt henkilö alkoi tuntua persoonana kiehtovammalta ja syvällisemmältä. Ja vaikka kirjan lopussa hän puolusteli divisioonaa ja kielsi monet sotarikokset - kielsi niihin osallistumisen, tämä osuus oli toistaalta mielenkiintoinen ja siitä kuvastui Bartmanin oma syvä suhde divisioonaa ja SS-joukkoja kohtaan vaikka idealismi natsi-Saksaa kohtaan oli haitunut vuosikymmeniä sitten.


vlad.

Täytyy pitkälti kompata vladia. Nuoruus kuitataan aika tiiviisti. Leibstantardessa oli hienoa alokaskoulutusta (paitsi kaksi ikävää kouluttajaa, joista toisesta tuli sodan jälkeen kaveri) ja sitten rintamalle. Rintamalla tapellaan ja kaveerataan siviilien kanssa. Haavoitutaan ja sitten soditaan loppukaaos ja lopuksi sotavankeuteen.

Nuoruudesta ei irtoa mitään. Puolueen jäsen Bartman ei (kuulema) ollut. Natsismi oli kivaa, mutta holokausti ja hirmuteot jälkikäteen kuultuna ikäviä. Juutalaisia pyörii nurkissa aina sopivissa yhteyksissä ja niiden kanssa ollaan kavereita. Työ leipomissa on raskasta, mutta onneksi pääsee Leibstantardeen.

Rintamalle mennään, mutta sotakuvaukset ovat aika pinnallisia ja toteavia. "Hyökkäsimme -41. Kävimme kovia taisteluita ja sitten oltiinkin jo Rostovissa." tai "Liityin divisioonaan kevättalvella -43. Heilutimme kostajan miekkaa Harkovassa ja sitten sodimme Prokohorovkassa, jossa haavoituin."

Ihan jees kirja, mutta ei kyllä menetä hirvittävästi, vaikka jättääkin lukematta.
 
aseiden-ase.jpg


Erittäin mielenkiintoinen kirja joka alaotsikostaan huolimatta kertoo laajasti sarjatuliaseiden historiasta sekä ennen kaikkea sotilasorganisaatioiden uskomattomasta taipumuksesta takertua traditioihin ja perinteeseen huolimatta siitä miten maailma muuttuu ympärillä. (Ei muuten ole tuntematon ilmiö meilläkään näinä päivinä.)

Kalashnikovin kehitystarina on myös erinomaisen kiinnostavaa, aseen "keksijäksi" nimetty Mihail Timofejevitš Kalašnikov olikin itse asiassa enemmän tai vähemmän keulakuva, näyttelijä joka taustansa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi sopi Stalinin neuvostoliiton tarpeisiin, proletariaatin sankariksi, eläväksi osoitukseksi siitä että neuvostokansan riveistä nousee "spontaanisti" maailmaa muuttavia yksilöitä.

Todellisuudessa Ak-47:n suunnittelija oli Neuvostoliiton aseteollinen infrastruktuuri jonka sadat nimettömiksi jääneet suunnittelijat olivat tutkineet vuosikymmeniä systemaattisesti sotilasaseisiin liittyviä kysymyksiä keräten tietoa ja yhdistellen parhaita piirteitä olemassaolevista toimiviksi tunnetuista aseista. Eikö muuten ole hassu yhteensattuma että venäläisten vangitsema saksalainen Hugo Schmeisser, alkuperäisen rynnäkkökiväärin suunnittelija, vietti maailman kaikista paikoista ne vuodet joina Ak-47 suunniteltiin juuri samassa kaupungissa jossa Mihail Timofejevitš viilaili kivääriään?

Itse asiassa kalashnikovissa on ainoastaan yksi piirre joka tekee siitä poikkeuksellisen kaltaistensa joukossa: Täysin järjenvastaiset valmistusmäärät. Asetta valmistettiin vuosikymmeniä suunnitelmatalouden ykkösprioriteetilla määriä joita kukaan ei ollut tilannut eikä tarvinnut. Miljoonat kiväärit täyttivät varaston toisensa jälkeen kunnes ne Neuvostoliiton romahduksen jälkeen dumpattiin maailmalle ilman mitään kontrollia. Kirjassa kerrotaan muun muassa DDR:n perustetusta "salaisesta" asetehtaasta joka puski varastoihin kalashnikov -määrän jolla olisi aseistanut koko DDR:n asujaimiston vauvasta vaariin moneen kertaan.

AK:n tarinan sivussa kerrotaan myös AR_15:n alkuvuosien surullinen saaga, siitä miten keskeneräinen protokivääri työnnettiin ilman perusteellista testausta huono-onnisten sotilaitten käsiin.

Pokkarina tuo kirja maksaa oluttuopin verran joten tuon hankkiminen ei ole rahasta kiinni. Suosittelen.
 
Hugo Schmeisserin rooli AKn valmiiksi saattamisessa voi olla paljon suurempi kuin arvataankaan.

Muistaakseni Chivers kuvaa ainakin jossain teoksessaan hyvin hupaisasti sotilasorganisaatioiden uskomattomasta taipumuksesta takertua traditioihin ja joskus oikein järjenvastaisella huolella.
 
Back
Top