Kirjat
- Viestiketjun aloittaja Museo
- Aloitus PVM
Minuteman
Eversti
Kotimaa
Kylmän sodan toisen erän syy: Venäjä ei suostu hyväksymään karmean kommunisminsa romahtamista
Verkkouutiset
Yksinäisyyden häpeässä sotimiseen valmistautuva Venäjä on yhä vaarallisempi sekä itselleen että muille.
Kylmän sodan ensimmäinen erä oteltiin vuosina 1947–1990, jolloin Neuvostoliitto vakavissaan haaveili tekevänsä maailmasta kaltaisensa. Onneksi se ei onnistunut, diktatuuri pirstoutui. Krapula muuntui kahdessa vuosikymmenessä katkeruudeksi ja pettymykseksi: alkoi kylmän sodan toinen vaihe vuonna 2012. Aseiden kalistelu rakentaa hataraa itsetuntoa.
Sotahistorian dosentti, valtiotieteen tohtori Markku Salomaan tuorein teos ”Kylmän sodan toinen erä” on lohdutonta luettavaa. Se kertaa Neuvostoliiton nousun toisen maailmansodan voittajien joukkoon ja myöhemmin tapahtuvan imperialistisen maailmanvalloitusideologian ja kommunistisen järjestelmän tuhoutumisen.
Maailmaan laskeutui 1990-luvun alussa rauhan aika, mutta parin vuosikymmenen kuluttua Venäjän itsevaltiaaksi noussut Vladimir Putin julistaa, ettei hän hyväksy Neuvostoliiton romahduksen lopputulosta.
Salomaan maalaamassa maailmanpoliittisessa maisemassa on lohdutonta se, ettei hänen mielestään historiasta ole opittu mitään. Tämä on erityisen murheellista juuri Venäjän suhteen, koska maassa on toimeliaasti ryhdytty pesemään kansalaisten muistia ikävästä omasta menneisyydestä. Se tietysti vähentää häpeän tunnetta, mutta sumentaa samalla kansallisen oman tunnon ja itsekritiikin. Tilalle tulee uho.
Hyväuskoisuuden kova hinta
Markku Salomaan kirja manaa länttä vuosikymmenestä toiseen vaivannutta naiiviutta. Ennen toisen maailmansodan todellista puhkeamista oli sovittu, että hyökkäystä Puolaan ei suvaita. Saksa otti puolet, Neuvostoliitto puolet. Saksaa rangaistiin sodanjulistuksella. Stalin sai puuhastella kuten halusi, miehitti Baltian maat ja aloitti talvisodan Suomea vastaan. USA:n presidentti Roosevelt suhtautui Suomeen ymmärtämyksellä, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä Stalinin kieroudesta.
Länsi seurasi tumput suorina. Kun sodan loppuvaiheessa Varsovassa syntyi kapina saksalaismiehittäjiä vastaan, Britit tarjosivat kapinallisille ilmavoimiensa apua. Stalin ei sitä sallinut, vaan antoi luvan jopa ampua brittiläisiä koneita. Saksalaiset pääsivät tekemään likaisen työn, mutta Stalin vielä likaisemman. Hän tiesi, että puolalaiset inhosivat Neuvostoliittoa yhtä paljon kuin saksalaisia. Niinpä puolalaisten kuljetukset Siperiaan alkoivat heti, kun maa oli puna-armeijan hallinnassa. Se oli kylmän sodan alun ensimmäisiä merkkejä.
Neuvosto-Venäjän kehittämiä historiansa tulkintoja vuosikymmenien mittaan lukenut ihmettelee maan suhtautumista läntisten liittolaistensa hyväntahtoisuuteen. USA lahjoitti puna-armeijalle 400 000 jeeppiä, 12 000 panssaroitua ajoneuvoa (mm. 1386 M3 Lee ja 4102 Sherman -panssarivaunua), 11 400 lentokonetta ja 1,75 miljoonaa tonnia elintarvikkeita. Länsi ei pelastavista teoistaan ole kiitosta kuullut.
Suomi ei halua edes aavistaa
Kun lähestyttiin kylmän sodan ensierän loppua, Suomi eli kuin laput silmillään. Mauno Koiviston Suomi läntisten suurvaltojen tavoin eli hyväuskoisuudessa. NKP:n viimeinen pääsihteeri ja Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatsov aiheutti kaaoksen ja valtakunnan hajoamisen. Monelle miehitetylle valtiolle tarjoutui mahdollisuus, jonka ne käyttivät. Niinpä Baltiankin maat tekivät salamannopeudella ratkaisunsa: ne repäisivät itsensä irti ja liittyivät Natoon.
Suomi jähmettyi hämmästelemään. Presidenttimme moitti Baltian maita. SDP-johtoinen ulkopolitiikkamme näki vaaran: kun naapuri hajoaisi, meillä ei olisi jumalaa, jonka avulla myös maan sisäpolitiikkaa hallittaisiin. Ryhmä kokoomuslaisia kansanedustajia kyseli, olisiko tarpeen tuumailla suhtautumistamme Baltian maihin. Ulkopolitiikkamme satraapit vaikenivat. SDP oli ulkopolitiikan hallitsija kuten maalaisliitto 1960-luvulla.
Jo kauan aikaisemmin Suomi oli litistynyt kuuliaiseksi KGB:n ja DDR:n Stasin kuuntelijaksi. Helsingissä oli enemmän vieraiden valtojen agentteja kuin 1930-luvun lopulla. Stasi eli Suomessa kuin valtio valtiossa.
Itäisten nuuskijoiden työ oli helppoa. Kommunismin suomalaiset ystävät kertoivat liki kaiken kysymättäkin – esimerkkeinä Salomaa luettelee SDP:n sisäpiirin: Matti Ahteen, Jaakko Kalelan, Paavo Lipposen, Ulf Sundqvistin ja Kalevi Sorsan. Kun laumaan lisää vielä k-linjalaiset, eriasteiset kommunistit ja jotkut kokoomuslaiset, täällä toimineiden ei tarvinnut kuin pitää muisti ja nauhurit käynnissä.
Suomalaisten kertomaa juorumateriaalia arkistoista Salomaa ei mittaa yksikköinä sivut vaan kilot. Todelliseksi DDR:n palvelijaksi kohoaa muuan Riitta Juntunen -niminen syväkurkku, joka tuotti 12,4 kilon verran papereita muun muassa Länsi-Saksan johtajien kotiosoitteista, teki julkisivu- ja karttapiirroksia näiden kotitaloista, jotta DDR:n erikoisjoukkojen olisi ollut helppo likvidoida epämieluisia henkilöitä.
Suomi halvaantui
Salomaa kirjoittaa luvussa ”Suomettuminen alistuvana selviytymisstrategiana” päivittelevään sävyyn tunnelmista, joissa lähestyimme Neuvostoliiton henkistä ja aineellista romahdusta. Vaarallisen naapurimme lahoamista ei haluttu hyväksyä todeksi saati uskaltaa toivoa.
Suomi ei livahtanut Natoon tilanteessa, jossa se olisi tapahtunut vaivattomasti monen muun mukana, ilman hälinää. Nyt Venäjä kalistelee aseitaan, vihjaa ydinaseen käyttömahdollisuuteen ja valloittaa naapurimaitaan. Suurvalta pyrkii supervaltojen joukkoon, ja tämän se todistaa sankarillisuudella heikompiaan kohtaan.
Markku Salomaan kirja on paikoin tuskaisa. Naapurimme käyttää sotilasmenoihinsa valtavia ja yhä kasvavia taloudellisia voimavarojaan. Tämä kaikki tapahtuu muun yhteiskunnallisen vastuunkannon ja huolenpidon kustannuksella. Presidentti Vladimir Putin on toki julistanut upporikkaat pakotetuiksi palauttamaan maahan rahavarat, joita oligarkit ovat salakuljettaneet veroparatiiseihin. Sillä Venäjän taloutta ei kuitenkaan saada jaloilleen.
Talouspolitiikkaan Salomaa ei juuri tartu, vaikka Venäjä on ollut erittäin epäluotettava sopimuskumppani. Stockmannin omistuksessa olleiden Venäjän tavaratalojen hätämyynti vain viidellä miljoonalla eurolla kertoo, mistä on kysymys: pakkolahjasta. Fortumin sikäläiset miljardisijoitukset ovat kuin karhunrauta.
”Kylmän sodan toisen erän myötä Suomen keskeinen poliittinen johto on havahtunut uuteen tilanteeseen, jossa Suomella ei ole mitään turvallisuustakuita ja maa on historiallisen heikon armeijan varassa”, Salomaa kirjoittaa ja toteaa, että etupiiriajattelu jatkuu kylmän sodan tapaan. Sen seurauksista Suomella on karvaita kokemuksia. Salomaa tarjoilee myös ilkeän uutisen:
”Patrian tekee ikäpäivityksiä ja uusia asennuksia merivoimien aluksiin ja ilmavoimien hävittäjiin. Huipputeknisen osaamisen rajat tulivat vastaan Boeing F-18D Hornet -hävittäjän numero HN-468 korjausyrityksessä, kun kone koottiin kahdesta vaurioituneesta koneesta, mitä esiteltiin referenssinomaisesti kansainvälisille kilpailijoille. Tämä 15 miljoonaa euroa maksanut yritys epäonnistui täysin, ja kaksi koelentäjää oli menettää henkensä 21. tammikuuta 2010, kun kone syöksyi teknisen vian vuoksi pystysuorassa kulmassa maahan Juupajoella. Lentäjät pelastautuivat heittoistuimilla koneesta, joka ei totellut ohjausta.”
Salomaa soittelee hälytyskelloja - pelkään että kuuroille korville. Maassa toteutettu suurin uudistus lienee parkkikiekkoja koskevien määräysten höllentäminen. Muuten maa tuntuu makaavan, kuin mitään huolta ei olisi: ei maan sisällä saati naapurustossa.
Kylmän sodan toisen erän syy: Venäjä ei suostu hyväksymään karmean kommunisminsa romahtamista
Verkkouutiset
Yksinäisyyden häpeässä sotimiseen valmistautuva Venäjä on yhä vaarallisempi sekä itselleen että muille.
Kylmän sodan ensimmäinen erä oteltiin vuosina 1947–1990, jolloin Neuvostoliitto vakavissaan haaveili tekevänsä maailmasta kaltaisensa. Onneksi se ei onnistunut, diktatuuri pirstoutui. Krapula muuntui kahdessa vuosikymmenessä katkeruudeksi ja pettymykseksi: alkoi kylmän sodan toinen vaihe vuonna 2012. Aseiden kalistelu rakentaa hataraa itsetuntoa.
Sotahistorian dosentti, valtiotieteen tohtori Markku Salomaan tuorein teos ”Kylmän sodan toinen erä” on lohdutonta luettavaa. Se kertaa Neuvostoliiton nousun toisen maailmansodan voittajien joukkoon ja myöhemmin tapahtuvan imperialistisen maailmanvalloitusideologian ja kommunistisen järjestelmän tuhoutumisen.
Maailmaan laskeutui 1990-luvun alussa rauhan aika, mutta parin vuosikymmenen kuluttua Venäjän itsevaltiaaksi noussut Vladimir Putin julistaa, ettei hän hyväksy Neuvostoliiton romahduksen lopputulosta.
Salomaan maalaamassa maailmanpoliittisessa maisemassa on lohdutonta se, ettei hänen mielestään historiasta ole opittu mitään. Tämä on erityisen murheellista juuri Venäjän suhteen, koska maassa on toimeliaasti ryhdytty pesemään kansalaisten muistia ikävästä omasta menneisyydestä. Se tietysti vähentää häpeän tunnetta, mutta sumentaa samalla kansallisen oman tunnon ja itsekritiikin. Tilalle tulee uho.
Hyväuskoisuuden kova hinta
Markku Salomaan kirja manaa länttä vuosikymmenestä toiseen vaivannutta naiiviutta. Ennen toisen maailmansodan todellista puhkeamista oli sovittu, että hyökkäystä Puolaan ei suvaita. Saksa otti puolet, Neuvostoliitto puolet. Saksaa rangaistiin sodanjulistuksella. Stalin sai puuhastella kuten halusi, miehitti Baltian maat ja aloitti talvisodan Suomea vastaan. USA:n presidentti Roosevelt suhtautui Suomeen ymmärtämyksellä, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä Stalinin kieroudesta.
Länsi seurasi tumput suorina. Kun sodan loppuvaiheessa Varsovassa syntyi kapina saksalaismiehittäjiä vastaan, Britit tarjosivat kapinallisille ilmavoimiensa apua. Stalin ei sitä sallinut, vaan antoi luvan jopa ampua brittiläisiä koneita. Saksalaiset pääsivät tekemään likaisen työn, mutta Stalin vielä likaisemman. Hän tiesi, että puolalaiset inhosivat Neuvostoliittoa yhtä paljon kuin saksalaisia. Niinpä puolalaisten kuljetukset Siperiaan alkoivat heti, kun maa oli puna-armeijan hallinnassa. Se oli kylmän sodan alun ensimmäisiä merkkejä.
Neuvosto-Venäjän kehittämiä historiansa tulkintoja vuosikymmenien mittaan lukenut ihmettelee maan suhtautumista läntisten liittolaistensa hyväntahtoisuuteen. USA lahjoitti puna-armeijalle 400 000 jeeppiä, 12 000 panssaroitua ajoneuvoa (mm. 1386 M3 Lee ja 4102 Sherman -panssarivaunua), 11 400 lentokonetta ja 1,75 miljoonaa tonnia elintarvikkeita. Länsi ei pelastavista teoistaan ole kiitosta kuullut.
Suomi ei halua edes aavistaa
Kun lähestyttiin kylmän sodan ensierän loppua, Suomi eli kuin laput silmillään. Mauno Koiviston Suomi läntisten suurvaltojen tavoin eli hyväuskoisuudessa. NKP:n viimeinen pääsihteeri ja Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatsov aiheutti kaaoksen ja valtakunnan hajoamisen. Monelle miehitetylle valtiolle tarjoutui mahdollisuus, jonka ne käyttivät. Niinpä Baltiankin maat tekivät salamannopeudella ratkaisunsa: ne repäisivät itsensä irti ja liittyivät Natoon.
Suomi jähmettyi hämmästelemään. Presidenttimme moitti Baltian maita. SDP-johtoinen ulkopolitiikkamme näki vaaran: kun naapuri hajoaisi, meillä ei olisi jumalaa, jonka avulla myös maan sisäpolitiikkaa hallittaisiin. Ryhmä kokoomuslaisia kansanedustajia kyseli, olisiko tarpeen tuumailla suhtautumistamme Baltian maihin. Ulkopolitiikkamme satraapit vaikenivat. SDP oli ulkopolitiikan hallitsija kuten maalaisliitto 1960-luvulla.
Jo kauan aikaisemmin Suomi oli litistynyt kuuliaiseksi KGB:n ja DDR:n Stasin kuuntelijaksi. Helsingissä oli enemmän vieraiden valtojen agentteja kuin 1930-luvun lopulla. Stasi eli Suomessa kuin valtio valtiossa.
Itäisten nuuskijoiden työ oli helppoa. Kommunismin suomalaiset ystävät kertoivat liki kaiken kysymättäkin – esimerkkeinä Salomaa luettelee SDP:n sisäpiirin: Matti Ahteen, Jaakko Kalelan, Paavo Lipposen, Ulf Sundqvistin ja Kalevi Sorsan. Kun laumaan lisää vielä k-linjalaiset, eriasteiset kommunistit ja jotkut kokoomuslaiset, täällä toimineiden ei tarvinnut kuin pitää muisti ja nauhurit käynnissä.
Suomalaisten kertomaa juorumateriaalia arkistoista Salomaa ei mittaa yksikköinä sivut vaan kilot. Todelliseksi DDR:n palvelijaksi kohoaa muuan Riitta Juntunen -niminen syväkurkku, joka tuotti 12,4 kilon verran papereita muun muassa Länsi-Saksan johtajien kotiosoitteista, teki julkisivu- ja karttapiirroksia näiden kotitaloista, jotta DDR:n erikoisjoukkojen olisi ollut helppo likvidoida epämieluisia henkilöitä.
Suomi halvaantui
Salomaa kirjoittaa luvussa ”Suomettuminen alistuvana selviytymisstrategiana” päivittelevään sävyyn tunnelmista, joissa lähestyimme Neuvostoliiton henkistä ja aineellista romahdusta. Vaarallisen naapurimme lahoamista ei haluttu hyväksyä todeksi saati uskaltaa toivoa.
Suomi ei livahtanut Natoon tilanteessa, jossa se olisi tapahtunut vaivattomasti monen muun mukana, ilman hälinää. Nyt Venäjä kalistelee aseitaan, vihjaa ydinaseen käyttömahdollisuuteen ja valloittaa naapurimaitaan. Suurvalta pyrkii supervaltojen joukkoon, ja tämän se todistaa sankarillisuudella heikompiaan kohtaan.
Markku Salomaan kirja on paikoin tuskaisa. Naapurimme käyttää sotilasmenoihinsa valtavia ja yhä kasvavia taloudellisia voimavarojaan. Tämä kaikki tapahtuu muun yhteiskunnallisen vastuunkannon ja huolenpidon kustannuksella. Presidentti Vladimir Putin on toki julistanut upporikkaat pakotetuiksi palauttamaan maahan rahavarat, joita oligarkit ovat salakuljettaneet veroparatiiseihin. Sillä Venäjän taloutta ei kuitenkaan saada jaloilleen.
Talouspolitiikkaan Salomaa ei juuri tartu, vaikka Venäjä on ollut erittäin epäluotettava sopimuskumppani. Stockmannin omistuksessa olleiden Venäjän tavaratalojen hätämyynti vain viidellä miljoonalla eurolla kertoo, mistä on kysymys: pakkolahjasta. Fortumin sikäläiset miljardisijoitukset ovat kuin karhunrauta.
”Kylmän sodan toisen erän myötä Suomen keskeinen poliittinen johto on havahtunut uuteen tilanteeseen, jossa Suomella ei ole mitään turvallisuustakuita ja maa on historiallisen heikon armeijan varassa”, Salomaa kirjoittaa ja toteaa, että etupiiriajattelu jatkuu kylmän sodan tapaan. Sen seurauksista Suomella on karvaita kokemuksia. Salomaa tarjoilee myös ilkeän uutisen:
”Patrian tekee ikäpäivityksiä ja uusia asennuksia merivoimien aluksiin ja ilmavoimien hävittäjiin. Huipputeknisen osaamisen rajat tulivat vastaan Boeing F-18D Hornet -hävittäjän numero HN-468 korjausyrityksessä, kun kone koottiin kahdesta vaurioituneesta koneesta, mitä esiteltiin referenssinomaisesti kansainvälisille kilpailijoille. Tämä 15 miljoonaa euroa maksanut yritys epäonnistui täysin, ja kaksi koelentäjää oli menettää henkensä 21. tammikuuta 2010, kun kone syöksyi teknisen vian vuoksi pystysuorassa kulmassa maahan Juupajoella. Lentäjät pelastautuivat heittoistuimilla koneesta, joka ei totellut ohjausta.”
Salomaa soittelee hälytyskelloja - pelkään että kuuroille korville. Maassa toteutettu suurin uudistus lienee parkkikiekkoja koskevien määräysten höllentäminen. Muuten maa tuntuu makaavan, kuin mitään huolta ei olisi: ei maan sisällä saati naapurustossa.
Tämä on jonkinmoinen haitta tänä päivänä. Luen juuri tämmöistä ja siinä alkuperäiskertojien puute näkyy erikoisen selvästi:
Bagdonasin kirjan ongelma ei ole "alkuperäiskertojien puute" (jolla viitattaneen veteraanien vähyyteen) vaan Bagdonasin laiskuus. Ts. hän ei ole penkonut arkistoja.
Minutemanin viestissä viitattiin Markku Salomaan uuteen kirjaan. Valitettavasti on sanottava, että Salomaa on ala-arvoinen kirjoittaja. Jo hänen väitöskirjansa todettiin aika kesyksi Historiallisessa aikakauskirjassa, ja jos hän väittää, ettei Roosevelt ymmärtänyt Stalinin kieroutta, hän puhuu jenkkiuskovaisen silmillä. Kyllä Roosevelt tiesi mikä mies Stalin oli. Sattui vaan niin, että Stalin palveli Rooseveltin ideologisia tavoitteita (jenkkien nostaminen ylivaltaan ja Euroopan vaikutusvallan tuhoaminen) loistavasti.
Törmäsin tähän kirjaketjuun etsiessäni kommentteja yhdestä kirjasta. Etsintä tuotti tulosta, mutta ketju imaisi mukaansa. Niin, ihmettelen kyllä suuresti sitä kehua, millä ö-luokan tuhertaja Beevoria monet täälläkin ylistävät. Esimerkiksi häntä kehutaan liittoutuneiden(kin) sotarikosten esittämisestä. Mutta kannattaa lukea tarkkaan Beevorin sanavalintoja esimerkiksi sotavankien ampumisista. Tyypillistä Beevoria on se, että aina kun saksalainen syyllistyy sotanvangin ampumiseen, on syynä "natsi-indoktrinaatio". Jos taas liittoutuneiden sotilas tekee saman, syynä on aina linjalla väsymys-kaverin kaatuminen-huono päivä. Eipä vaan Beevor puhu esimerkiksi jenkkien maahanlaskujoukkojen koulutusvaiheessa saamasta suorastaan sadistisesta indoktrinaatiosta, jossa ei ollut vähäisintäkään sotilashyveiden henkeä. Hyvä esimerkki tuosta jenkkihengestä oli tapaus, jossa "vapaalla" ollut laskuvarjomosuri tappoi englantilaisen taksikuskin tämän vaadittua jenkkiä maksamaan taksikyydistä taksanmukaisen hinnan. Mitäpä jenkin esimiehet tekivät? Pitivät miehen käyttäytymistä täysin törkeänä liittolaismaata kohtaan ja täydellisenä kurittomuutena? Ehei! He painostivat brittejä vapauttamaan tappajan ja runoilivat kuinka kyseinen mies "on tullut merten takaa teitä vapauttamaan". Jenkkien touhua kannattaa verrata esim. tapaukseen, jossa suomalainen talonemäntä ilmoitti saksalaisten varastaneen perunoita hänen pelloltaan. Paikallinen saksalainen komendantti määräsi asettamaan aseistetut vartijat pellolle ja ohjeisti nämä ampumaan kohti, jos joku yrittää varastaa uudestaan. Tämä on sotilaallista toimintaa.
Beevor myös käytännössä vaikenee liittoutuneiden suurimmastaq sotarikoksesta eli siviilien tarkoituksellista ilmatuhonnasta. Tämä kun saavutti sellaisen tason, että sairaalajunia tulitettiin ja jopa yksinäiset naiset lastenvaunuineen kelpasivat jenkki- ja brittilentäjien maaleiksi. Ja näitten muistelmista päätellen kovin harva edes häpeää raukkamaista toimintaansa.
Beevor myös käytännössä vaikenee liittoutuneiden suurimmastaq sotarikoksesta eli siviilien tarkoituksellista ilmatuhonnasta. Tämä kun saavutti sellaisen tason, että sairaalajunia tulitettiin ja jopa yksinäiset naiset lastenvaunuineen kelpasivat jenkki- ja brittilentäjien maaleiksi. Ja näitten muistelmista päätellen kovin harva edes häpeää raukkamaista toimintaansa.
Ketjussa on ollut juttua suomalaisista ilmasotakirjoista. taidettiin todeta mm. Kari Stenmanin jo entistä toistavat uutuudet. Pääongelma meillä ilmasotamme kirjallisuudessa on kritiikitön asenne ja jopa hymistelevä ilmapiiri, jota etenkin entiset Ilmavoimien eversti- ja kenraalitason miehet harrastavat vuodesta toiseen (mm. eräs Heikki). Hyvä esimerkki tästä ilmapiiristä on se raivo, jolla jotkut arvostelivat Markku Iskaniuksen harvinaisen suoraselkäistä Jarl Lundqvist -elämäkertaa. Yksi arvostelija (PM:n apparatsikki Jukka Knuuti) jopa nosti lähinnä fantasiakirjallisuudeksi luokiteltavan Rikhard Lorentzin Iskuja ilmaan -pamfletin Iskaniuksen edelle. Iskaniuksen työ vaan on ainoa Ilmavoimien henkilöstöstä kertova elämäkerta, joka täyttää akateemiset ja historiatieteelliset kriteerit.
tulikomento
Supreme Leader
Minusta kriittistä otetta löytyy ainakin Hannu Valtosen kirjoista, sai aikoinaan moitteita mm. siitä, että kertoi näkemyksenään suomalaistenkin ilmoittamissa ilmavoitoissa olevan ns. "löysää." Calle Geustin tutkimukset Venäjän arkistoissa vahvistanevat tätä näkemystä. En ole Iskaniusta lukenut, mutta ihan totta, että Lunkkaa on pidetty koko ajan sylkykuppina (Lorentz, Magnusson, Karhunen, Nikunen ym.).
Näkisin muuten yhtenä puutteena sen, ettei ainakaan Ilmavoimien Esikunnan historiaa ole kirjoitettu vielä laisinkaan. Mitähän siitä mahtaisi paljastua ? Tulehtuneita henkilösuhteita, kapiaisten keskinäistä kyräilyä ja kilpailua ? Ilmavoimien arvovallan heikentämistä sanoisi joku.
Minuteman
Eversti
Luukkasen Ukraina kriisissä menossa ja parin ensimmäisen luvun jälkeen fiilis on positiivinen. Luukkasen tyyli on sujuvaa ja helposti lähestyttävä, akateemisten tutkielmien paperinmaku ei maistu. Remyn Ukrainan historian jälkeen mukavasti tapahtumien taustoihin ja kulkuun syvyyttä antava teos. Raportoin lisää kun saan tämän urakoitua.
Minuteman
Eversti
Kun Hannu Valtosen teokset on kehuttu niin kehumpa tätä:
Hieno dokumentti suomalaisesta teknologiateollisuuden historiasta. Blenheim oli joka suhteessa 30-luvun lopun huipputeknologiaa ja se, että suomalaiset pystyivät pitämään tuotantolinjan käynnissä läpi sodan on uskomaton tarina, osittain seikkailukin. Suosittelen.
Hieno dokumentti suomalaisesta teknologiateollisuuden historiasta. Blenheim oli joka suhteessa 30-luvun lopun huipputeknologiaa ja se, että suomalaiset pystyivät pitämään tuotantolinjan käynnissä läpi sodan on uskomaton tarina, osittain seikkailukin. Suosittelen.
Umkhonto
Ylipäällikkö
Erittäin mielenkiintoinen kirja joka alaotsikostaan huolimatta kertoo laajasti sarjatuliaseiden historiasta sekä ennen kaikkea sotilasorganisaatioiden uskomattomasta taipumuksesta takertua traditioihin ja perinteeseen huolimatta siitä miten maailma muuttuu ympärillä. (Ei muuten ole tuntematon ilmiö meilläkään näinä päivinä.)
.
.
.Pokkarina tuo kirja maksaa oluttuopin verran joten tuon hankkiminen ei ole rahasta kiinni. Suosittelen.
Kappas, minullahan on tuo hyllyssä viime joulun peruja enkä ole vielä edes avannut koko kirjaa
Pitänee siis lukea.Ei ole kirjoitettu Päämajankaan historiaa...
Puhuttu on tästäkin asiasta pitkään. Kadettiupseeritaustaisille kirjoittajille tuntuu vain olevan mahdotonta kirjoittaa mitään negatiivista korkeista upseereista. Esille tulisivat juuri veli @tulikomento n mainitsemat keskinäiset
ristiriidat ja niiden vaikutus tapahtumiin. Lunqvistin ansiot Ilmavoimien nostamisessa jaloilleen on aikaisemmassa historiankirjoituksessa sivuutettu. Suurin piirtein siten, että kaikki myönteiset asiat tapahtuivat lentäjätaus-
taisten johtajien ansiosta ja kaikista pieleen menneistä jutuista syytetään Lunqvistia. Iskanius on toisaalta taas tutkimustyötä tehdessään ehkä liikaakin samaistunut Lunqvistiin ja näkee asiat joskus liikaa hänen kannaltaan.
tulikomento
Supreme Leader
Olen ymmärtänyt käsitysten Lunkasta vaihtelevan suunnilleen niin, että tämä saa kehuja tiukkana taloudenhoitajana. Tämä ominaisuus tuli esille kun neuvoteltiin lentokonevalmistajien kanssa kalustohankinnoista ja kustannuksista.
Sitten moitteita tulee siitä, että alunperin kenttätykistöstä ilmavoimiin siirtyneenä miehenä Lunkka piti kiinni pommikonedoktriinista (Blenheimit ja "douhetismi"). Mutta hyökkäyksellisten pommikoneiden voimaan uskottiin 30-luvulla ihan yleismaailmallisestikin, joten Suomi ei ollut poikkeus. Varmasti Lundqvistin ymmärrys hävittäjäpuolelta ei ollut samaa tasoa kuin esim. Lorentzilla.
En ole Iskaniusta lukenut, mutta kiinnostaisi tietää, mitä tämä sanoo Lundqvistista operatiivisena johtajana ? Antoiko alaisilleen (Lorentz, Magnusson) kuinka vapaat kädet toimia, vai puuttuiko pikkutarkasti sotatoimien johtamiseen ?
Erittäin mielenkiintoinen kirja joka alaotsikostaan huolimatta kertoo laajasti sarjatuliaseiden historiasta sekä ennen kaikkea sotilasorganisaatioiden uskomattomasta taipumuksesta takertua traditioihin ja perinteeseen huolimatta siitä miten maailma muuttuu ympärillä. (Ei muuten ole tuntematon ilmiö meilläkään näinä päivinä.)
Kalashnikovin kehitystarina on myös erinomaisen kiinnostavaa, aseen "keksijäksi" nimetty Mihail Timofejevitš Kalašnikov olikin itse asiassa enemmän tai vähemmän keulakuva, näyttelijä joka taustansa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa vuoksi sopi Stalinin neuvostoliiton tarpeisiin, proletariaatin sankariksi, eläväksi osoitukseksi siitä että neuvostokansan riveistä nousee "spontaanisti" maailmaa muuttavia yksilöitä.
Todellisuudessa Ak-47:n suunnittelija oli Neuvostoliiton aseteollinen infrastruktuuri jonka sadat nimettömiksi jääneet suunnittelijat olivat tutkineet vuosikymmeniä systemaattisesti sotilasaseisiin liittyviä kysymyksiä keräten tietoa ja yhdistellen parhaita piirteitä olemassaolevista toimiviksi tunnetuista aseista. Eikö muuten ole hassu yhteensattuma että venäläisten vangitsema saksalainen Hugo Schmeisser, alkuperäisen rynnäkkökiväärin suunnittelija, vietti maailman kaikista paikoista ne vuodet joina Ak-47 suunniteltiin juuri samassa kaupungissa jossa Mihail Timofejevitš viilaili kivääriään?
Itse asiassa kalashnikovissa on ainoastaan yksi piirre joka tekee siitä poikkeuksellisen kaltaistensa joukossa: Täysin järjenvastaiset valmistusmäärät. Asetta valmistettiin vuosikymmeniä suunnitelmatalouden ykkösprioriteetilla määriä joita kukaan ei ollut tilannut eikä tarvinnut. Miljoonat kiväärit täyttivät varaston toisensa jälkeen kunnes ne Neuvostoliiton romahduksen jälkeen dumpattiin maailmalle ilman mitään kontrollia. Kirjassa kerrotaan muun muassa DDR:n perustetusta "salaisesta" asetehtaasta joka puski varastoihin kalashnikov -määrän jolla olisi aseistanut koko DDR:n asujaimiston vauvasta vaariin moneen kertaan.
AK:n tarinan sivussa kerrotaan myös AR_15:n alkuvuosien surullinen saaga, siitä miten keskeneräinen protokivääri työnnettiin ilman perusteellista testausta huono-onnisten sotilaitten käsiin.
Pokkarina tuo kirja maksaa oluttuopin verran joten tuon hankkiminen ei ole rahasta kiinni. Suosittelen.
En pitänyt kirjasta se on juuri sitä mitä ”Minuteman” kertoo.
Itse AK-47 ja sen kehitys jää sivuun.
Se on keksijöiden, suunnittelijoiden jne tarina, ei niinkään itse aseen.
Siihen kyllä kannattaa tutustua ja ostaakin vaikka kylläkin vain ale- korista tai pokkarina.
Kun Hannu Valtosen teokset on kehuttu niin kehumpa tätä:
Hieno dokumentti suomalaisesta teknologiateollisuuden historiasta. Blenheim oli joka suhteessa 30-luvun lopun huipputeknologiaa ja se, että suomalaiset pystyivät pitämään tuotantolinjan käynnissä läpi sodan on uskomaton tarina, osittain seikkailukin. Suosittelen.
.
Tämä kannattaa hankkia (tai ainakin lukea) jos aihe kiinnostaa.
Antaa hyvän kuvan koneesta ja sen tuotannosta.
Myös niistä vaikeuksista ja valinnoita mitä jouduttiin ilmailuteollisuudessa tekemään.
Olet oikeassa Valtosen kirjoista. Minua Valtosessa häiritsee hänen poliittinen korrektiutensa ja suoranainen sokeus, joka näkyy hyvin etenkin hänen käännöksiinsä lisäämissä kommenteissa. Esimerkiksi Rudelin kirjan esipuhe täyttäisi varmasti nykysaksalaisen kansallismasokistisen itseruoskinnan vaatimukset.
Tällä hetkellä kokonaisuutena parasta Ilmavoimiemme historian tutkimusta on kyllä Pentti Mannisen Suomen ilmailuhistoriallinen lehti.
Suomalaisen lentokoneteollisuuden historiasta kiinnostuneiden kannattaa muuten hankkia myös Jukka Raunion tähän asti kolmiosainen VL:n historia (neljäs osa on tulossa) sekä saman tekijän Lentäjän näkökulma -sarja (4 osaa). VL-sarjan pahin miinus on sen "siviiliversion" pehmeäkantisuus. Sarjasta on tehty myös kovakantiset sidotut painokset, mutta vain tehtaan omaan lahjontakäyttöön.
StepanRudanskij
Respected Leader
Pakolaisuus-ketju toi mieleeni Muumi-sarjakuvan.
Lähinnä Lars Janssonin kynäilemä ja piirtämä tarina Alikehittyneet muumipeikot on tiukkaa ja nautittavaa satiiria. Käsittelyyn joutuvat samat asiat, jotka tulevat nykyisin esiin turvapaikanhakijatuputuksessa ja mamutusteollisuudessa.
Lähinnä Lars Janssonin kynäilemä ja piirtämä tarina Alikehittyneet muumipeikot on tiukkaa ja nautittavaa satiiria. Käsittelyyn joutuvat samat asiat, jotka tulevat nykyisin esiin turvapaikanhakijatuputuksessa ja mamutusteollisuudessa.
Tuli tuossa selattua jo aiemmin mainittua Pentti Perttulan Nykyaikaista ilmasotaa. tekstiä lukiessa tuli mieleen pahimmat nikusmaiset fanipoikatekstit; kirja on puhdasta jenkkinäkökulmaa. Perttulan ideologia näkyy vaikkapa siinä, että puhdasverinen ilmahyökkäys onkin "ilmakampanja". Iahn siis kuin mainoskampanja. Lähdeluettelossa on ainoastaan suomen- ja englanninkielisiä lähteitä, mikä paljastaa karulla tavalla nyky-Suomessa vallitsevan sivistymättömyyden (joo, en osaa käytännössä itsekään muita kuin noita kahta kieltä (virkamiesruotsia ei lasketa), mutta enpä kirjoittele kirjojakaan) ja yksipuolisuuden. Perttulalle sen tunnustaminen, että ilmavoimat ovat omimmillaan siviilien terrorisoinnissa (ainoa aselaji, joka lähes kaikissa osallistumissaan sodissa on aiheuttanaut enemmän siviili- kuin sotilastappioita), on mahdotonta. Eikä hän kertaakaan pohtinut, että mitkä ovat seuraukset, jos maanisen lähetyshengen omaavalle valtiolle, jonka johtajat uskovat valtionsa ylivertaisuuteen kautta historian, annetaan mahdollisuus levittää sanomaansa ilman pelkoa omiosta tappioista ("robottiaseet"). Puistattava kirja.
tulikomento
Supreme Leader
Perttula kirjoittelee Nikusen ohella ahkerasti Siivet-lehteen. Heikin muutaman vuoden takainen Airpower oli yleiskatsaus ilmasodankäynnin historiaan ja sellaisenaan toki aika puhtoinen esitys. Moraalisia näkökulmia ei hirveästi nosteta esille.
Perttulan kirja Jyrisevä taivas, joka kertoo Israelin ilmavoimien historiasta, on ainakin minusta ihan luettavaa tasoa. Toki lähteet pääosin englanninkielisiä molemmilla herroilla.
Erkki
Ylipäällikkö
Suhteellisen kriittisellä asenteella olet liikkeellä. Voitko suositella jotain tasokkaampia sotahistorioitsijoita?