Kirjat

[Maidan]

Oliko Zhukov pahempi vai parempi kuin muut komentajat, kuten Chuikov, Konev, Rokossovsky tai Vasilevsky? Ja ei kai Zhukovin piikkiin nyt ihan noin paljon voi ihmishenkiä laittaa, jokin rooli taisi olla myös edellä mainituilla herroilla sekä eräällä toveri Stalinilla.

Mainitsemat komentajat olivat ihan samasta kyypesästä. Ystäväni mukaan vain Rokossovsky oli heistä "parempi".

Kukaan ei tietä kaikien punaisen terrorin uhrien lopullisen määrän, joten Zhukovin ansiosta tapettuja ihan hyvin voi laskea kymmmenissa miljoonissa. Ns prodovolstvennye otrjady tuhosivat julmasti ihmisiä jo 1920 vuonna, Zhukov oli yksi näistä, joka johti niitä, ja sitä palkittu. Menetelmä, jolloin maajussilta takavarikoitiin elintarvikkeita ja tapettiin nälkään oli koko silloisen Sovjetin alueella ja ihmisiä kidutettiin nälällä jo ennen HOLODOMORIA.

Zhukovin matoista kun mainitsin, niin pakko korostaa että hän ryösti ihan junavaunullisittain, kaikkea, kokonaiset vanhat saksankieliset kirjastot meni hänelle, kulta ja kaikkea arvokasta kallista huonekaluista timanteihiin ja turkiksiin. Eli oli kaikkea muuta kun vanhat arvomatot ja gobeleenit.
Alaiset katseli tätä menoa ja yrittivat saman, pienemmässä mittakaavassa, mutta kuitenkin.

Koko sankarillinen punainen armeja on yhtä bluffia ja rikollisuutta. Eikä ollut mitään Leningradin saartoakaan, kuten neuvostohistoria opettaa. Kaikki on kyynistä valhetta ja rikosta ihmisyyttä vastaan.

Jos Nl ei silloin olisi voittanut sotaa, ja tilanne olisi kehittynyt eri tavalla, Zhukovia olisi tuomittu ihan samalla tavalla kun Göebelsia ja muita sotarikollisia - rikoksesta ihmisyytta vastaan.

Edit.
Vlad taisi mainita jo minuttia ennen Rokossovskista saman - pienin näistä piruista.

 

[magitsu]

Olen vähän samaa mieltä Rokossovskin osalta. Hyvä, mutta kun oli puolalainen...

 

[JR49]

Tämä tuli luettua. Todella mielenkiintoinen, ja tuo paljon uusia näkökulmia ilmasotaan. Ensimmäistä kertaa tuodaan laajasti esille myös järjestelmän kääntöpuoli, se on tämän kirjan suurin plussa. Varsinaista ilmataistelua ei näille ikäluokille koulutuksessa opetettu, perehdytys varsinaiseen sotakoneeseen saattoi jäädä raapaisuksi, rintamalta ei käynyt kokeneita taistelulentäjiä opettamassa nuorempiaan jne. Tämä siis siitä huolimatta, että aikaa olisi ollut reilusti. Tappioiden vähäisyys johti siihen, että täydennyslentäjien koulutus venytettiin vuosiksi, koska tarvetta nopealle kierrolle ei ollut ennen vuotta 1944.
Ja laivueissa taas, siellä ei ollut mitään järjestelmällistä, organisoitua koulutusta, jolla uusi tulokas olisi hitsattu saumattomasti lentueeseen tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Suhtautuminen oli paljon kiinni kokeneempien persoonallisuuudesta ja omaehtoisuudesta kiinni. Kirjassa tulee ilmi, kuinka jotkut lentueenpäälliköt eivät juuri edes puhuneet tulokkaille, saatikka olisivat kouluttaneet/määränneet jonkun kouluttamaan. Kokeneet aliupseeri/reserviupseeriohjaajat ottivat sitten usein tulokkaan siipiensä suojiin.
Tuloksen tiedämme, onneksi. Mielenkiintoista oli kuitenkin saada näkökulmaa siihen, millainen juopa saattoi olla pahimmillaan kadettiässälentäjän ja juuri valmistuneen nuoren aliupseeriohjaajan välillä. Jotenkin tulee mieleen ihan omat kh-kokemukset ja eräs majuri....
Sitä en tiedä, miten yleistä tämä oli, mutta kirja ei ainakaan siloittele sotilaslentäjän elämää.

Taktiikasta. En ole muualla törmännyt siihen, että jotkin suomalaislentäjät kävivät -44 pommitusmuodostelmien johtajien kimppuun edestä. Se kun väisti pintoihin, muu osasto seurasi perästä ja tehtävä keskeytyi. Torjuntaa parhaimmillaan, ja ilmeisesti itse Magnusson rajoitti silloin ässäkeskeistä keskittymist pelkästään voittotilin kasvattamiseen.
Ja että meille harkittiin Bf-110:n hankintaa yöhävittäjiksi, ja että miehistötkin oli jo varattu.

Eli suosittelen. @Ikarus ja @tulikomento olivat ainakin aikeissa lukea.

 

[Minuteman]

Luettuani kirjan ja sulateltuani lukemaani pari viikkoa, muutama rivi tänne:

Kirjoittajasta: Johannes Remy on Helsingin yliopistin Itä-Euroopan dosentti, asuu nykyään Kanadassa ja opetaa sikäläisissä yliopistoissa Remy on erikoistunut 1700-1900 lukujen Venäjään, Ukrainaan ja Puolaan.

Kirja tekee läpileikkauksen Ukrainan ja jonkin verran se naapureiden historiaan alkaen 800-900 lukujen taitteeseen jonne voidaan jäljittää Rusin ensimmäisen slaavilaisvaltion synty, päätyen venäläisjoukkojen tukemien kapinallisten kansantasavaltojen syntyyn. Ote on neutraali ja kantaaottamaton joten kieliasu on pikkasen puuduttava ja kirjan lukeminen vaatii kiinnostusta itse aiheeseen.

Henkilökohtaisena kokemuksena sanoisin että kirjan lukeminen antoi ukrainan kansoille eräällä tavalla hahmon ja kasvot, enää ei Ukrainaa koskevia uutisia seurata välinpitämättömästi kliinisellä ulkopuolisen katseella, uutisvirran takaa näkyy nyt lihaa ja verta oleva ihmisyhteisö joka historiansa aikana on saanut enemmän kuin osansa surtoa ja julmuuksia.

Oli erittäin mielenkiintoista lukea kansallisromantiikan ajasta Ukrainassa ja verrata sitä Suomen historiaan. Yhtymäkohtia on paljon kuten myös eroja. Mielenkiintoista oli että ukrainalaisen kansallisromantiikan pohjalta ei haaveiltu itsenäisyydestä vaan suuresta slaavilaisten kansojen yhteisestä kodista, liittovaltiosta jossa jäsenet olisivat yhdenvertaisia keskenään. Venäläisiä tämä ei miellyttänyt ollenkaan ja heidän suhtautumisensa ukrainalaisiin oli hyvin vähättelevää, mitätöivää ja ylimielistä. (Kuten nykyäänkin.)

Venäläisessä ajattelussa (ja muut eteäslaavilaiset kansat) olivat ja ovat edelleen "vähä-venäläisiä" jotka jokin ulkopuolinen vaikutus - Ukrainan tapauksessa puola - on turmellut ja jotka tulee sulauttaa isovenäläisyyteen (pohjoisslaavit) tarvittaessa voimatoimin. Tämä vastakkainasettelu jatkuu läpi koko kirjan käsittelemän ajanjakson.

Muutama mieleenjäänyt pointti:

• Ukrainan historiasta löytyy useita esimerkkejä senkaltaisten yhteisöjen spontaanista muodostumisesta joita voi pitää jopa nykystandardein demokraattisina tai vähintään demokratian esiasteina. Venäjällä taas on läpi historian tunnuttu pitävän autoritaarisia hallintomalleja ainoina oikeina.
• Ukrainan historiaan liittyy jo unohtuneita kansoja ja valtakuntia. Kuka on kuullut esimerkiksi ruteeneista tai Galitsiasta?
• Ensimmäisen maailmansodan rintamalinjat ja taistelut kulkivat moneen kertaan Ukrainan yli eikä sota Ukrainassa päättynyt 1918.
• 20-luvulla vallasta Ukrainassa kamppailivat kansallismieliset punaiset, venäjämieliset punaiset, kansallismieliset valkoiset, vanäläiset valkoiset, Ranska sekä talonpoikien aselliset ryhmät joita kiinnosti lähinnä maareformi. Kaikki osapuolet tekivät liittoja ristiin keskenään ja pettivät toisiaan. Ainoa varma oli vain se että bolsevikt järjestivät rintaman liikkuessa kaksi joukkomurhaa: Valloittaessaan uusia alueita tapettiin "porvarit" ja perääntyessä vangit.
• Holodmor lähti liikkeelle luonnonkatastrofina mutta nälkää ryhdyttiin nopeasti käyttämään terrorin välineenä
• Krimin liittäminen Ukrainaan sodan jälkeen oli käytännön sanelema juttu koska karkoitettujen Krimin tataarien täyttämä tyhjiö oli logistisesti järkevintä antaa ukrainalaiten hoidettavaksi.
• Kansallismielisten aseellinen vastarinta neuvostojärjestelmää vastaan jatkui pitkälle 50-luvulle.
  
• Ukrainan itsenäistymisen motiivi oli pelko siitä että vallassa olleet neuvostokommunistit olisivat joutuneet tekemään tiliä tekosistaan Jeltsinin Venäjällä.

Oikein hyvä kirja, suosittelen.

 

[JR49]

https://fmashiri.wordpress.com/
Merivoimien komentajan lukusuositukset merisotilaille ja reserviläisille. Mielenkiintoinen lista.
Todettakoon, että valtaosan suomenkielisistä joko omistan tai olen lukenut. Seuraavana hankintalistalla onkin tämä:

Fagerholm, Bengt: Tsushima – erään sodan loppunäytös, Helsinki, 2010.
Ylimielisyys, tyhmyys, kansalliset ylpeyskäsitykset, silmien ummistaminen tosiasioilta sekä vastapuolen aliarvioiminen ovat hävinneiden osapuolten yhteiset ennakkoasenteet, jotka ratkaisevalla tavalla johtivat tappioon. Samat Venäjällä vallinneet asenteet johtivat myös sen tappioon sodassa Japania vastaan 1904–1905. Tämä koskee koko sotaa yleensä sekä sodan loppunäytöstä – Tsushiman meritaistelua erityisesti. Suuri yleisö tuntee Tsushiman tapahtumat korkeintaan pintapuolisesti, ja koska sodan seuraukset vaikuttivat merkittävästi myös Venäjän keisarikuntaan kuuluneeseen Suomeen, on uusi ja päivitetty kertomus paikallaan. Runsaasti kuvitettu, monipuolinen tietokirja vie lukijan pitkälle merimatkalle, joka päättyy Korean ja Japanin väliseen Tsushiman salmeen.

Ja jos joku omistaa ja on halukas myymään tämän, niin heti yyveenä yhteys! Olen lukenut, klassikko, mutta on muuten hankalasti tavoitettavissa antikvariaateista.
Ekman, Per-Olof: Sukellusvenesotaa Itämerellä, Merikustannus Oy, 1986.
Kirjan painos on loppu.

 

[tulikomento]

Tämä tuli luettua. Todella mielenkiintoinen, ja tuo paljon uusia näkökulmia ilmasotaan. Ensimmäistä kertaa tuodaan laajasti esille myös järjestelmän kääntöpuoli, se on tämän kirjan suurin plussa. Varsinaista ilmataistelua ei näille ikäluokille koulutuksessa opetettu, perehdytys varsinaiseen sotakoneeseen saattoi jäädä raapaisuksi, rintamalta ei käynyt kokeneita taistelulentäjiä opettamassa nuorempiaan jne. Tämä siis siitä huolimatta, että aikaa olisi ollut reilusti. Tappioiden vähäisyys johti siihen, että täydennyslentäjien koulutus venytettiin vuosiksi, koska tarvetta nopealle kierrolle ei ollut ennen vuotta 1944.
Ja laivueissa taas, siellä ei ollut mitään järjestelmällistä, organisoitua koulutusta, jolla uusi tulokas olisi hitsattu saumattomasti lentueeseen tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Suhtautuminen oli paljon kiinni kokeneempien persoonallisuuudesta ja omaehtoisuudesta kiinni. Kirjassa tulee ilmi, kuinka jotkut lentueenpäälliköt eivät juuri edes puhuneet tulokkaille, saatikka olisivat kouluttaneet/määränneet jonkun kouluttamaan. Kokeneet aliupseeri/reserviupseeriohjaajat ottivat sitten usein tulokkaan siipiensä suojiin.
Tuloksen tiedämme, onneksi. Mielenkiintoista oli kuitenkin saada näkökulmaa siihen, millainen juopa saattoi olla pahimmillaan kadettiässälentäjän ja juuri valmistuneen nuoren aliupseeriohjaajan välillä. Jotenkin tulee mieleen ihan omat kh-kokemukset ja eräs majuri....
Sitä en tiedä, miten yleistä tämä oli, mutta kirja ei ainakaan siloittele sotilaslentäjän elämää.

Taktiikasta. En ole muualla törmännyt siihen, että jotkin suomalaislentäjät kävivät -44 pommitusmuodostelmien johtajien kimppuun edestä. Se kun väisti pintoihin, muu osasto seurasi perästä ja tehtävä keskeytyi. Torjuntaa parhaimmillaan, ja ilmeisesti itse Magnusson rajoitti silloin ässäkeskeistä keskittymist pelkästään voittotilin kasvattamiseen.
Ja että meille harkittiin Bf-110:n hankintaa yöhävittäjiksi, ja että miehistötkin oli jo varattu.

Eli suosittelen. @Ikarus ja @tulikomento olivat ainakin aikeissa lukea.

Joo. Sain luettua vajaa parisen viikkoa sitten. Oli ihan mielenkiintoinen, joskaan aivan uutta ja mullistavaa en tuosta löytänyt. Samat tarinat löytyvät tätä nykyä muistakin jo aiemmista lähteistä. Esim. Sakari Heiskasen omista muistelmista. Mutta näkökulma oli hyvin valittu. Aimo Vahvelaisen mukaan ottaminen toi pitkän linjan (1939-1944) rivilentäjän näkövinkkelin. Ilmavoittoja ei paria enempää kertynyt, mutta kaveria arvostettiin hyvänä ja pätevänä siipimiehenä.

Kullervo Joutsenon osuus oli minulle uusi tuttavuus. Kertoi hyvin aloittelijan kesällä 44 kohtaamista asenteista. Lauri Pekuri suhtautui ilmeisen tylysti uusiin tulokkaisiin. Mitä Pekurista olen muuta lukenut, niin miestä pidettiinkin kylmäkiskoisena esimiehenä.

Myös Pekka Jauhon muistelukset Mersujen siirtolennoista Saksasta Suomeen olivat huomionarvoisia.

 

[JR49]

Joo. Sain luettua vajaa parisen viikkoa sitten. Oli ihan mielenkiintoinen, joskaan aivan uutta ja mullistavaa en tuosta löytänyt. Samat tarinat löytyvät tätä nykyä muistakin jo aiemmista lähteistä. Esim. Sakari Heiskasen omista muistelmista. Mutta näkökulma oli hyvin valittu. Aimo Vahvelaisen mukaan ottaminen toi pitkän linjan (1939-1944) rivilentäjän näkövinkkelin. Ilmavoittoja ei paria enempää kertynyt, mutta kaveria arvostettiin hyvänä ja pätevänä siipimiehenä.

Kullervo Joutsenon osuus oli minulle uusi tuttavuus. Kertoi hyvin aloittelijan kesällä 44 kohtaamista asenteista. Lauri Pekuri suhtautui ilmeisen tylysti uusiin tulokkaisiin. Mitä Pekurista olen muuta lukenut, niin miestä pidettiinkin kylmäkiskoisena esimiehenä.

Myös Pekka Jauhon muistelukset Mersujen siirtolennoista Saksasta Suomeen olivat huomionarvoisia.

Katselinkin kirjallisuuslähteitä, että yllättävän paljon on vielä lukematta minulla. Tämä on sellainen hyvä yleisesitys, joka alleviivaa nuorten lentäjien koulutusta ja suhtautumista heihin isossa kuvassa. Pitäisi lukea vielä enemmän noita muistelmia itsekin kotimaisista lentäjistä. Liikaa olen kirjaston tai sen puutteiden varassa, ja mitä itse hankin, on paljon keskittynyt ulkomaisiin lentäjiin tai sitten maa- ja merisotaan. Ilmeisesti olen lukenut aikanani liikaa Joppea....
Entäs Mikko Linkola? Törmännyt pariin kielteiseen kommenttiin hänestäkin. Minusta on omituista, jos koulutuslaivueen johtaja ei ole pätkän vertaa kiinnostunut, miten harjoittelu tapahtuu. Ja jossain oli kertomus, kuinka sodan jälkeen oli ollut johtamassa koneen nosto-operaatioa järvestä, ja keskittyi mieluummin pulloon ja antoi homman alemmilleen.

 

[tulikomento]

Katselinkin kirjallisuuslähteitä, että yllättävän paljon on vielä lukematta minulla. Tämä on sellainen hyvä yleisesitys, joka alleviivaa nuorten lentäjien koulutusta ja suhtautumista heihin isossa kuvassa. Pitäisi lukea vielä enemmän noita muistelmia itsekin kotimaisista lentäjistä. Liikaa olen kirjaston tai sen puutteiden varassa, ja mitä itse hankin, on paljon keskittynyt ulkomaisiin lentäjiin tai sitten maa- ja merisotaan. Ilmeisesti olen lukenut aikanani liikaa Joppea....
Entäs Mikko Linkola? Törmännyt pariin kielteiseen kommenttiin hänestäkin. Minusta on omituista, jos koulutuslaivueen johtaja ei ole pätkän vertaa kiinnostunut, miten harjoittelu tapahtuu. Ja jossain oli kertomus, kuinka sodan jälkeen oli ollut johtamassa koneen nosto-operaatioa järvestä, ja keskittyi mieluummin pulloon ja antoi homman alemmilleen.

Linkolasta en sen enempää tiedä, mutta tuossakin kirjassa todetaan, että LeLv 34:n epävirallisena Mersu-kouluttajana toiminut Väinö Pokela oli mies paikallaan. Brewster-veteraani opetti uudet tulokkaat käsittelemään vaikean koneen maineessa ollutta Bf 109:ä.

 

[tulikomento]

Tässä ilmailuhistoriallinen helmi:

Neuvostoliiton ilmavoimien nuoren kapteeni Aleksander Zuyevin omaelämäkerta on rankka lukukokemus.



Varmaan aika moni foorumilainen tuntee neuvostopilotti Viktor Belenkon loikkauksen MiG-25:lla Japaniin vuonna 1976. Zuyev puolestaan varasti MiG-29 Fulcrumin ja lensi sen Turkkiin. Häntä voitaneen pitää kylmän sodan viimeisenä merkittävänä neuvostoloikkarina. MiGin varastaminen ja itse loikkaus länteen on kuin suoraan James Bondeista.

Miehen haastattelu 90-luvulta:

Kirja itsessään on mainiota luettavaa elämisestä kylmän sodan Neuvostoliitosta. Nuori ja uskossaan vahva nuorisoliittolainen ja vannoutunut kommunisti seuraa unelmaansa lentämisestä ja liittyy neuvostoilmavoimiin ja päätyy hävittäjälentäjäksi. Ura etenee NL:n ilmavoimien huippuhävittäjillä lentämiseen saakka. Kuitenkin kaikkea alkaa varjostaa uskon horjuminen neuvostokomentoon. Puoluepamppujen uskomaton korruptio on elämän arkipäivää. Sotilaselämää varjostavat epäpätevät esimiehet, sietämättömät politrukit ja ainainen kyttäys.

Kirjassa on kerrassaan uskomattomia kuvauksia mm. siitä kuinka ilmavoimien tukikohdissa ylimääräiset kerosiinit kaadetaan maahan kirjanpidon kaunistelemiseksi, valtion varusteita trokataan surutta mustassa pörssissä. Lisäksi jäi mieleen kuvaus siitä, kuinka Zuyev käydessään Moskovassa sotilassairaalassa lentäjien terveystarkastuksessa saa kuulla kuinka NL:ssa koulutuksessa olleet mustat afrikkalaiset toverit olivat tartuttaneet paikallisiin hoitajattariin HIV:in ja kuinka sotilasjohto salasi tämän skandaalin. Lisäksi alkaa kuulua käskyjä, että NL:n eteläosissa vallitseva levottomuus tultaisiin murskaamaan puna-armeijaa käyttämällä. Zuyev saa mm. kuulla siitä, kuinka mielenosoittajia valmistaudutaan pommittamaan ilmasta käsin.

Lyhyesti sanoen mies lopulta tympääntyy totaalisesti Neuvostoliittoon ja tekee elämänsä mullistavan päätöksen loikata länteen. Amerikkalaiset ottivat entisen neuvostopilotin avoimin sylin vastaan. Häneltä amerikkalaiset saivat tärkeitä tietoja ei pelkästään MiG-29:stä, vaan myös neuvostopilottien koulutuksesta ja taktiikasta.

Fulcrum turkkilaisella lentokentällä.




Lentäjä dramaattisen paon jälkeen.



Persianlahden sodan jälkitunnelmissa.



Uskomaton kirja rohkeasta miehestä. Vinkkinä mainittakoon, että myös Viktor Belenko on julkaissut elämäkertansa ja myös se on mainiota luettavaa.

 

[Ottoville]

Yönoidat Neuvostonaisten ilmasotayksiköt toisessa maailmansodassa Ljuba Vinogradova


Vuonna 1941 perustettiin puna-armeijalle hävittäjärykmentti 586 sekä pommittajarykmentit 587 ja 588. Kaikista toisessa maailmansodassa taistelleista lentorykmenteistä nämä kolme erosivat siinä, että niiden jäsenet olivat kaikki naisia.
Ljuba Vinogradovan kirja kertoo, keitä olivat nämä urheat naiset, joita Hitlerin joukot kutsuivat nimellä Nachthexen, yönoidat.
Lentorykmenttien vielä elossa olevien jäsenten haastatteluihin perustuva teos kertoo näiden naisten kos-kettavan tarinan värväyksestä aina viimeiseen traagiseen taistelutehtävissä katoamiseen, seurapiiritanssiaisista merkitsemättömiin hautoihin, ratkaisevista taisteluvoitoista Stalingradin kauhuihin.
Punailmavoimien lentäjänaisilla ei ollut vastassaan vain Luftwaffen lentäjä-ässät, vaan myös omien maanmiestensä ennakkoluulot ja miespuolisten esimiestensä seksistinen ja alentuva suhtautuminen.
http://www.minervakustannus.fi/kirjat/kirja.php?kirja=1205

Kirja on surkeasti toimitettu, aihe on kyllä hyvä ja mielenkiitoinen.
Mutta ”kirjailija” ei pysty saamaan siitä mitään irti.

Se on lähinnä sillisalaattia, poimintoja asiakirjoista, rivi tai pari haastattelua.
Mutta siinä ei puhuta lentämisettä, ei koneista eikä siitä löydy lentäjien kertomuksiakaan.
Myös taistelu kuvaukset puutuvat kokonaan.

Kannattaa lainata kirjastosta ja tutustua ennen ostoa.
5 € kirja-aleta, ehkä?????

PS.
Kirja (naiset itse) ei kerro mitään näistä asioita vaan lähinnä teksti on kuin virallinen neuvostoliiton historia 70-luvulla.

На традиционной встрече у большого театра. 2 мая 2006 года
(Perinteisen tapaamisen Bolshoi teatteri. 02 toukokuu 2006)

 

[tulikomento]

Venäläisistä naislentäjistä löytyy ainakin englanniksi käännettyä kirjallisuutta. Omasta kirjahyllystä löytyy Anna Jegorovan muistelmat.

 

[pstsika]

Tuurin romaaneissa kiehtoo kertomatapa päähenkikön kautta ja tämäkin kirja oli ihan hyvä lukukokemus.

Spoiler: Sisältää juonipaljastuksia

Kirja alkaa Kauhavalta mustan Fordin vapaakyydillä ja kuvaa myöhemmin päähenkilön elämää Petroskoissa Äänislinnassa sekä amerikansuomalaisten kolhoosissa päättyen Stalinin vainojen jälkeen takaisin Kauhavalle. Tarina on hyvin ennalta-arvaamaton erilaisine juonenkäänteineen, vaikka toki vainojen osalta osasinkin odottaa, että ihmisiä murhataan aika paljon. Kolhoosikuvaukset olivat todella romanttisoituja ja kaunisteltuja vallinneeseen todellisuuteen nähden ja kolhoosi-idylli oli jopa houkuttelevan tuntuinen sekä ilmapiiriltään varsin kodikas, joka aiheutti syvää sisäistä hämmennystä näin vapaan ja vanhan talonpoikaissuvun edustajana.

Suosittelen.

 

[Umkhonto]

Fiktio-osastolta voisi suositella vaikkapa isänpäivälahjaksi Remeksen uutta tuotantoa. Aihepiiri liittyy kuitenkin alati ajankohtaiseen itänaapuriimme.

Ilkka Remeksen uudessa teoksessa Venäjä on mahdoton uhka
Kirjailija varoittaa uudessa teoksessaan Suomea Sofi Oksasen tapaan
Kulttuuri 12.10.2014 2:00 Päivitetty: 12.10.2014 18:50
Vesa Karonen
Milla von Konow

Propaganda on tärkeässä osassa Ilkka Remeksen uutuusromaanissa.

Kuinka kauas ulottuu näköpiirissä oleva tulevaisuus? Poliitikkomme ovat koko vuosituhannen toistelleet, että meihin ei kohdistu sotilaallista uhkaa "näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa".

Ilkka Remeksen jännitysromaanissa Horna Venäjä ei ole mahdollisuus vaan mahdoton uhka. Jälkisanoissaan kirjailija toteaa, että "maailma muuttui dramaattisesti Hornan tekovaiheen aikana". Fiktion muuttuminen faktaksi on hänestä "pelottavaa".

Propaganda on Hornassa tärkeässä osassa. Venäläinen tiedusteluguru myhäilee suomalaisten olevan "miellyttämisenhaluisia, varovaisia, hyväuskoisia".

Remes yhtyy Sofi Oksasen Suomen Kuvalehdessä (40/2014) esittämiin varoituksiin Venäjän käymästä informaatiosodasta. Tai onko Oksanen ensin lukenut Remeksen varoitukset?

Molempien mielestä Venäjä vedättää fasismiretoriikallaan suomalaisia oikein kunnolla. Meitä uhkaa hornan tuutti.

Ruotsi liittyy varoittamatta Natoon, Suomi jää yksin. Horna on myös ulkopoliittinen mielipidekirja.

Jännitysromaanina Horna syöksyy Remeksen aiemmasta tuotannosta tuttuun tuuttiin. Näköpiirissä on alusta alkaen salamyhkäisten venäläisten, amerikkalaisten ja suomalaisten tiedusteluporukoiden monikerroksinen peli. Äkkiä reme "maailmanlaajuisen taistelukentän" painopiste siirtyy Ukrainasta Suomeen.

Putin, Obama ja meidän Niinistömme ottavat mittaa toisistaan. Päähenkilöinä kuitenkin ovat salaisessa sodassaan taistelevat Tim, Lari, Arkadi, Anna, Sara ja Oleg.

Rakkaus ja petos, ystävyys, uskollisuus, vihollisuus, kyynisyys, ihanteellisuus, sankaruus risteilevät heidän välillään. Luonnekuvia ei turha syvällisyys rasita.

Henkilöt testataan toiminnassa. He juoksevat hyppäävät, ampuvat... Jännitys on heidän luontonsa ydin: Timin "vatsanpohjassa kouraisi", hän "haukkoi henkeään".

Venäjä ja Yhdysvallat kamppailevat, ja Suomi pinnistelee välissä. Tehtaankadun lähetystössä soditaan! Horna tarjoaa jännitystä turboteholla. Keinot ovat perinteiset. Sana "päläs" on romaanin tärkein sana, vaikka Remes ei käytä sitä kertaakaan. Hornan henkilöt yrittävät jatkuvasti päästä pälkähästä.

Koko Suomi on pinteessä, kun Venäjä propaganda- yms. hyökkäysten lisäksi lamauttaa tieto- ja sähköverkot, "sähköisen logistiikan". Junat jumiutuvat kuin lumisateella, kodit ja ostarit pimenevät.

Tietokoneisiin ja sähköön perustuva elämäntapa on yksi hornan tuuteista, kuten Remes jälkisanoissaankin varoittaa, syystä. Romaanin filosofi Marko Raevaara pohtii netti- ja selfiekulttuurin petollisuutta.

Suomalaisten salainen ase propaganda- ja muita hyökkäyksiä vastaan on ollut huumori. Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen seikkailivat läpi sotien 1939–44 muhevasti sanaillen, Mörökölli-kissa kumppaninaan, koivuhalko kourassa, hirveä sipuliviina lääkkeenä.

Remes ei naurata. Hän käyttää huumoria aseena tasan yhtä paljon kuin Sofi Oksanen.

Kuinka naurattaisikaan, kun kaiken takana ovat paitsi suurvallat myös "sotilasteolliset, voitontavoitteluun tähtäävät voimat". Jännitystoiminnan keskellä Remes julistaa sanomaa maailman hornamaisuudesta.

Hornassa on osuutensa myös "Unto Minkkisen romaanilla Horna". Tuota Minkkisen Hornaa ei löydy Fennica-luettelosta eikä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurallakaan ole siitä tietoa. Se lienee fiktiivisempi teos kuin Remeksen oma Horna.

http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1412993775185


Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti



25.10.2015 00:01
Ilkka Remes. Jäätyvä helvetti WSOY 2015. 442 s.

Ilkka Remeksen uudessa trillerissä Suomi jää pakkasen armoille sähkön ja viestintäyhteyksien katkettua. Jäätyvä helvetti jatkaa Remeksen edellisessä romaanissa Horna alkanutta tarinaa.

”Kirjan taustalla on tosielämän faktoja”, Ilkka Remes sanoo. “Suomessa voi keskellä talvea tapahtua viikkoja kestävä valtakunnallinen sähkökatkos. Kreml on viime aikoina hylännyt perinteisen sodankäynnin säännöt ja luonut uudet. Venäläiset ostavat systemaattisesti ja organisoidusti kiinteistöjä Suomen puolustuksen ja huoltovarmuuden kannalta kriittisiltä alueilta.”

Jäätyvän helvetin alussa venäläinen tiedustelukone törmää Suomenlahden yllä Finnairin matkustajakoneeseen, joka tekee epäonnistuneen pakkolaskun jäälle. Samana iltana selittämättömät sabotaasit ja kyberiskut katkaisevat sähköt ja viestiyhteydet koko maasta.

Suomalaiset jäävät uutispimentoon ja pakkanen alkaa hiipiä asuntoihin. Paniikki kiihtyy tunti tunnilta. Ihmiset pakenevat kuolemanloukuiksi muuttuvista kodeistaan ja kaaos leviää ruokahuollon ontuessa. Kauhua lisäävät selittämättömät sabotaasi-iskut eri puolilla maata. Sekasorron keskellä valtiojohto saa kylmäävän viestin Moskovasta.

“Tarinaa tehdessäni havahduttavinta oli huomata se, millaiseen tilanteeseen jokainen meistä joutuu sinä päivänä kun luonnonvoimien tai tahallisten tekojen seurauksena sähköstä riippuvainen yhteiskuntamme romahtaa. Sivistyksen pintakuori on ohut, kun alkaa kamppailu niukoista resursseista ja koko olemassaolostamme.”

http://www.wsoy.fi/uutiset/tiedote-ilkka-remeksen-jaatyva-helvetti-pimentaa-maan/

On hyvä syy, miksi pidin Ilkka Remeksen Jäätyvä helvetti -trilleristä. Maisemat ovat Suomessa, kaikki tapahtunut on teoriassa mahdollista, ja toimintakuvaus on luontevaa. Ihmissuhteiden kuvaukset hieman onnahtelevat, mutta sekin on tyypillistä koko kirjallisuuden lajille.

Konflikti tulee ja on. Se pitää ratkaista. Vierastin aika lailla jonkinlaisen komentoketjun puutetta ja tapahtumissa yhden yksittäisen, varsin ratkaisevan teon yksinkertaisuutta: ei ole mahdollista tunkeutua suurvallan ytimeen paiskaamaan noin vain pikku äänivalotuhoajaa. Hieman ylemmälle alinta aidanrakoa seuraavalla kerralla, jos saan luvan pyytää.

Tapahtumat kulkevat ympäri Suomenmaan, mutta etupäässä tapahtumat ovat koko Suomen valtakunnan kaikkia osia koskevia, ja pientapahtumat sijoittuvat Pietariin. Pää tosin pyörii vieläkin oikeaoppisen asian lapsellisessa helppoudessa: eikö Venäjällä ole mitään turvaluokituksia, muualla ainakin on.

Toimintaa on kyllin, ja useimmiten se päättyy verenvuodatukseen. Tosin tikustakin ehditään tehdä asiaa, mutta liika toiminnallisuus siinä on jo pelleilyä.

Itse olisin enemmän kiinnostunut väestönhuollosta ja sen tyyppisistä asioista, kun nyt niitä vain sipaistaan sieltä täältä. Kuva jää ohueksi ja todelliset kärsijät polun varteen.

Trillerikirjailija ei ole yhteiskuntatieteilijä, mutta hyvä trilleristi on myös sitä. Remes on aika kylmä. Hän ei ole luontevimmillaan läheiskuvaajana eikä hän myöskään kuvaa miehekkään karheasti taisteluveljiä.

Yksi asia on, missä Remestä on lähes mahdoton pieksää: se on faktatiedon määrä, laatu ja tarkkuus. Ihmissuhdeoppaan kirjoittajaksi hänestä ei ole.

http://www.savonsanomat.fi/viihde/kirjat/ilkka-remes-jaatyva-helvetti/2156482

 

[tulikomento]

Fiktio-osastolta voisi suositella vaikkapa isänpäivälahjaksi Remeksen uutta tuotantoa. Aihepiiri liittyy kuitenkin alati ajankohtaiseen itänaapuriimme.

Ilkka Remeksen uudessa teoksessa Venäjä on mahdoton uhka
Kirjailija varoittaa uudessa teoksessaan Suomea Sofi Oksasen tapaan
Kulttuuri 12.10.2014 2:00 Päivitetty: 12.10.2014 18:50
Vesa Karonen
Milla von Konow

Propaganda on tärkeässä osassa Ilkka Remeksen uutuusromaanissa.

Kuinka kauas ulottuu näköpiirissä oleva tulevaisuus? Poliitikkomme ovat koko vuosituhannen toistelleet, että meihin ei kohdistu sotilaallista uhkaa "näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa".

Ilkka Remeksen jännitysromaanissa Horna Venäjä ei ole mahdollisuus vaan mahdoton uhka. Jälkisanoissaan kirjailija toteaa, että "maailma muuttui dramaattisesti Hornan tekovaiheen aikana". Fiktion muuttuminen faktaksi on hänestä "pelottavaa".

Propaganda on Hornassa tärkeässä osassa. Venäläinen tiedusteluguru myhäilee suomalaisten olevan "miellyttämisenhaluisia, varovaisia, hyväuskoisia".

Remes yhtyy Sofi Oksasen Suomen Kuvalehdessä (40/2014) esittämiin varoituksiin Venäjän käymästä informaatiosodasta. Tai onko Oksanen ensin lukenut Remeksen varoitukset?

Molempien mielestä Venäjä vedättää fasismiretoriikallaan suomalaisia oikein kunnolla. Meitä uhkaa hornan tuutti.

Ruotsi liittyy varoittamatta Natoon, Suomi jää yksin. Horna on myös ulkopoliittinen mielipidekirja.

Jännitysromaanina Horna syöksyy Remeksen aiemmasta tuotannosta tuttuun tuuttiin. Näköpiirissä on alusta alkaen salamyhkäisten venäläisten, amerikkalaisten ja suomalaisten tiedusteluporukoiden monikerroksinen peli. Äkkiä reme "maailmanlaajuisen taistelukentän" painopiste siirtyy Ukrainasta Suomeen.

Putin, Obama ja meidän Niinistömme ottavat mittaa toisistaan. Päähenkilöinä kuitenkin ovat salaisessa sodassaan taistelevat Tim, Lari, Arkadi, Anna, Sara ja Oleg.

Rakkaus ja petos, ystävyys, uskollisuus, vihollisuus, kyynisyys, ihanteellisuus, sankaruus risteilevät heidän välillään. Luonnekuvia ei turha syvällisyys rasita.

Henkilöt testataan toiminnassa. He juoksevat hyppäävät, ampuvat... Jännitys on heidän luontonsa ydin: Timin "vatsanpohjassa kouraisi", hän "haukkoi henkeään".

Venäjä ja Yhdysvallat kamppailevat, ja Suomi pinnistelee välissä. Tehtaankadun lähetystössä soditaan! Horna tarjoaa jännitystä turboteholla. Keinot ovat perinteiset. Sana "päläs" on romaanin tärkein sana, vaikka Remes ei käytä sitä kertaakaan. Hornan henkilöt yrittävät jatkuvasti päästä pälkähästä.

Koko Suomi on pinteessä, kun Venäjä propaganda- yms. hyökkäysten lisäksi lamauttaa tieto- ja sähköverkot, "sähköisen logistiikan". Junat jumiutuvat kuin lumisateella, kodit ja ostarit pimenevät.

Tietokoneisiin ja sähköön perustuva elämäntapa on yksi hornan tuuteista, kuten Remes jälkisanoissaankin varoittaa, syystä. Romaanin filosofi Marko Raevaara pohtii netti- ja selfiekulttuurin petollisuutta.

Suomalaisten salainen ase propaganda- ja muita hyökkäyksiä vastaan on ollut huumori. Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen seikkailivat läpi sotien 1939–44 muhevasti sanaillen, Mörökölli-kissa kumppaninaan, koivuhalko kourassa, hirveä sipuliviina lääkkeenä.

Remes ei naurata. Hän käyttää huumoria aseena tasan yhtä paljon kuin Sofi Oksanen.

Kuinka naurattaisikaan, kun kaiken takana ovat paitsi suurvallat myös "sotilasteolliset, voitontavoitteluun tähtäävät voimat". Jännitystoiminnan keskellä Remes julistaa sanomaa maailman hornamaisuudesta.

Hornassa on osuutensa myös "Unto Minkkisen romaanilla Horna". Tuota Minkkisen Hornaa ei löydy Fennica-luettelosta eikä Suomalaisen Kirjallisuuden Seurallakaan ole siitä tietoa. Se lienee fiktiivisempi teos kuin Remeksen oma Horna.

http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1412993775185


Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti



25.10.2015 00:01
Ilkka Remes. Jäätyvä helvetti WSOY 2015. 442 s.

Ilkka Remeksen uudessa trillerissä Suomi jää pakkasen armoille sähkön ja viestintäyhteyksien katkettua. Jäätyvä helvetti jatkaa Remeksen edellisessä romaanissa Horna alkanutta tarinaa.

”Kirjan taustalla on tosielämän faktoja”, Ilkka Remes sanoo. “Suomessa voi keskellä talvea tapahtua viikkoja kestävä valtakunnallinen sähkökatkos. Kreml on viime aikoina hylännyt perinteisen sodankäynnin säännöt ja luonut uudet. Venäläiset ostavat systemaattisesti ja organisoidusti kiinteistöjä Suomen puolustuksen ja huoltovarmuuden kannalta kriittisiltä alueilta.”

Jäätyvän helvetin alussa venäläinen tiedustelukone törmää Suomenlahden yllä Finnairin matkustajakoneeseen, joka tekee epäonnistuneen pakkolaskun jäälle. Samana iltana selittämättömät sabotaasit ja kyberiskut katkaisevat sähköt ja viestiyhteydet koko maasta.

Suomalaiset jäävät uutispimentoon ja pakkanen alkaa hiipiä asuntoihin. Paniikki kiihtyy tunti tunnilta. Ihmiset pakenevat kuolemanloukuiksi muuttuvista kodeistaan ja kaaos leviää ruokahuollon ontuessa. Kauhua lisäävät selittämättömät sabotaasi-iskut eri puolilla maata. Sekasorron keskellä valtiojohto saa kylmäävän viestin Moskovasta.

“Tarinaa tehdessäni havahduttavinta oli huomata se, millaiseen tilanteeseen jokainen meistä joutuu sinä päivänä kun luonnonvoimien tai tahallisten tekojen seurauksena sähköstä riippuvainen yhteiskuntamme romahtaa. Sivistyksen pintakuori on ohut, kun alkaa kamppailu niukoista resursseista ja koko olemassaolostamme.”

http://www.wsoy.fi/uutiset/tiedote-ilkka-remeksen-jaatyva-helvetti-pimentaa-maan/

On hyvä syy, miksi pidin Ilkka Remeksen Jäätyvä helvetti -trilleristä. Maisemat ovat Suomessa, kaikki tapahtunut on teoriassa mahdollista, ja toimintakuvaus on luontevaa. Ihmissuhteiden kuvaukset hieman onnahtelevat, mutta sekin on tyypillistä koko kirjallisuuden lajille.

Konflikti tulee ja on. Se pitää ratkaista. Vierastin aika lailla jonkinlaisen komentoketjun puutetta ja tapahtumissa yhden yksittäisen, varsin ratkaisevan teon yksinkertaisuutta: ei ole mahdollista tunkeutua suurvallan ytimeen paiskaamaan noin vain pikku äänivalotuhoajaa. Hieman ylemmälle alinta aidanrakoa seuraavalla kerralla, jos saan luvan pyytää.

Tapahtumat kulkevat ympäri Suomenmaan, mutta etupäässä tapahtumat ovat koko Suomen valtakunnan kaikkia osia koskevia, ja pientapahtumat sijoittuvat Pietariin. Pää tosin pyörii vieläkin oikeaoppisen asian lapsellisessa helppoudessa: eikö Venäjällä ole mitään turvaluokituksia, muualla ainakin on.

Toimintaa on kyllin, ja useimmiten se päättyy verenvuodatukseen. Tosin tikustakin ehditään tehdä asiaa, mutta liika toiminnallisuus siinä on jo pelleilyä.

Itse olisin enemmän kiinnostunut väestönhuollosta ja sen tyyppisistä asioista, kun nyt niitä vain sipaistaan sieltä täältä. Kuva jää ohueksi ja todelliset kärsijät polun varteen.

Trillerikirjailija ei ole yhteiskuntatieteilijä, mutta hyvä trilleristi on myös sitä. Remes on aika kylmä. Hän ei ole luontevimmillaan läheiskuvaajana eikä hän myöskään kuvaa miehekkään karheasti taisteluveljiä.

Yksi asia on, missä Remestä on lähes mahdoton pieksää: se on faktatiedon määrä, laatu ja tarkkuus. Ihmissuhdeoppaan kirjoittajaksi hänestä ei ole.

http://www.savonsanomat.fi/viihde/kirjat/ilkka-remes-jaatyva-helvetti/2156482

Enpä oikein tiedä viitsinkö vaivautua lukemaan Remeksen uusinta. Muistan hyvin kun 1997 miehen esikoisteos Pääkallokehrääjä kolahti ja lujaa. Remes onnistui siinä luomaan pelottavan realistisen vaihtoehtohistoriallisen Neuvosto-Suomen.

Sen jälkeen ainakin minusta kirjojen taso on vain mennyt alaspäin. Juonet ovat muuttuneet kerta kerran jälkeen uskomattomimmiksi. Aina epäuskottavan puolelle asti. Jotenkin vaan tökkii tuommoinen kansainvälisen trillerin väkisin sijoittaminen Suomeen tapahtuvaksi. Silloin aikoinaan ajattelin, että Ilkka Remes tulee olemaan Suomen Frederick Forsyth, potentiaalia oli. Mutta jouduin pettymään.

 

[tulikomento]

Tuurin romaaneissa kiehtoo kertomatapa päähenkikön kautta ja tämäkin kirja oli ihan hyvä lukukokemus.

Spoiler: Sisältää juonipaljastuksia

Kirja alkaa Kauhavalta mustan Fordin vapaakyydillä ja kuvaa myöhemmin päähenkilön elämää Petroskoissa Äänislinnassa sekä amerikansuomalaisten kolhoosissa päättyen Stalinin vainojen jälkeen takaisin Kauhavalle. Tarina on hyvin ennalta-arvaamaton erilaisine juonenkäänteineen, vaikka toki vainojen osalta osasinkin odottaa, että ihmisiä murhataan aika paljon. Kolhoosikuvaukset olivat todella romanttisoituja ja kaunisteltuja vallinneeseen todellisuuteen nähden ja kolhoosi-idylli oli jopa houkuttelevan tuntuinen sekä ilmapiiriltään varsin kodikas, joka aiheutti syvää sisäistä hämmennystä näin vapaan ja vanhan talonpoikaissuvun edustajana.

Suosittelen.

Onko Antti Tuurin muutkin sotakirjat yhtä hyviä kuin Talvisota, jos siis olet niitä lukenut ? Meinaan, että se nimittäin on yksi parhaimmista kotimaisista genren teoksista ja kirjan pohjalta tehty elokuvahan on jo loistava sotaklassikko.

 

[pstsika]

Onko Antti Tuurin muutkin sotakirjat yhtä hyviä kuin Talvisota, jos siis olet niitä lukenut ? Meinaan, että se nimittäin on yksi parhaimmista kotimaisista genren teoksista ja kirjan pohjalta tehty elokuvahan on jo loistava sotaklassikko.

Minä olen pitänyt lukemastani ja on Tuuria kirjahyllyyn jonkun verran kertynytkin. Elokuvasovituksista vrt. Talvisota puheenollen Elämä isänmaalle kirjan tarina toimii Rukajärventie elokuvan runkona. Kertomistapa on samanlainen "minä/päähenkilö", kuten Talvisota tai Ikitie kirjassakin.

Mainittu kirja on myös suositeltavaa luettavaa ja Pohjanmaa-sarja sekä Äitini suku- sarja ovat myös kokonaisuuksina mielenkiintoisia.

 

[EK]

Olipa kirja!

Antti Tuuri: Suuri asejuna Pietarista. Kustannus HD 2006.

203 sivua meni yhdeltä istumalta, mitä nyt välillä piti käydä lapsia syöttämässä. Kirja kertoo Eino ja Jukka Rahjan johtaman asejunan matkan tammi-helmikuun vaihteessa 1918 Pietarista Tampereelle. Kertojana Eino Rahja. Kerronnan todenmukaisuudesta voi tietenkin olla montaa mieltä, sillä kukapa tietää, mitä Raja todellisuudessa on ajatellut matkallaan, mutta Helvetin vetävää tekstiä Tuuri on paperille lykännyt. Pakkanen, punakaartilaisten kurittomuus ja tottumattomuus sotimiseen sekä tiedon puute tulevat hyvin esille kirjasta, vaikka niitä ei sinänsä alleviivatakkaan. Tuurin ei tarvitse kikkailla teknisesti, kun aihe on riittävän mielenkiintoinen ja tekijämies osaa valita oikeat sanat oikeaan järjestykseen paperille. Tästä voisi moni kollegansa ottaa oppia.

Suosittelen ehdottomasti.

 

[Erkki]

Enpä oikein tiedä viitsinkö vaivautua lukemaan Remeksen uusinta. Muistan hyvin kun 1997 miehen esikoisteos Pääkallokehrääjä kolahti ja lujaa. Remes onnistui siinä luomaan pelottavan realistisen vaihtoehtohistoriallisen Neuvosto-Suomen.

Sen jälkeen ainakin minusta kirjojen taso on vain mennyt alaspäin. Juonet ovat muuttuneet kerta kerran jälkeen uskomattomimmiksi. Aina epäuskottavan puolelle asti. Jotenkin vaan tökkii tuommoinen kansainvälisen trillerin väkisin sijoittaminen Suomeen tapahtuvaksi. Silloin aikoinaan ajattelin, että Ilkka Remes tulee olemaan Suomen Frederick Forsyth, potentiaalia oli. Mutta jouduin pettymään.

Mainitun Pääkallokehrääjän lisäksi vain Karjalan lunnaat oli hyvä, muilta osin yhdyn täysin edelliseen.

Onko Antti Tuurin muutkin sotakirjat yhtä hyviä kuin Talvisota,

Veteraanien haastatteluiden pohjalta koostettu Rukajärvi-trilogia on yksi suosikeistani.

 

[vlad]

Parista luetusta kirjasta muutama sana:

Erwin Bartman: Kansan ja johtajan puolesta.

Erwin Bartman palveli toisen maailmansodan aikana 1. SS-panssaridivisioonassa eli Leibstandarte SS Adolf Hitler'issä, kyseessä on sikäli mielenkiintoinen teos, että se kertoo aivan tavallisen nuoren saksalaissotilaan sodasta ja ajasta ennen sotaa - kyseessä ei ole millään muotoa merkittävän tai sodassa erinomaisesti kunnostautuneen sotilaan tarina vaan tavallisen "rivimiehen" tarina, josta olisi ollut otettavissa irti vaikka kuinka paljon mutta...

Kertomus on minusta aikalailla epätasainen ja se olisi vaatinut selkeämpää editointia tai sitten jo kirjoitusvaiheessa tiiviimpää keskittymistä merkittävimpiin teemoihin. Nyt - sinänsä tärkeät - mutta kokonaisuuden kannalta merkityksettömät juonteet saavat paikoin liiankin kanssa huomiota ja tämä häiritsee ainakin minua. Samoin selkeä epätasaisuus on hetkittäin hyvinkin häiritsevää eikä sen tähden Erwin Bartmanin persoonaan saa oikein kunnon otetta, hän tuntuu olevan henkilö, joka vain seilaa tapahtumasta toiseen ja selkeä tapahtumien syvällisempi käsittely ja henkilökohtaisten motiivien pohtiminen on aivan liian hetkittäistä ja puutteellista.

Kirja alkaa tarinansa jo Bartmanin lapsuudesta ja teini-iästä, odotin mielenkiinnolla lapsen ja teinin näkemystä sen ajan Saksasta, mutta ehkäpä sitten kertojan nuoruus aiheuttaa sen ettei kokemus ole kovinkaan koskettava. Mukana on vain vähäisesti ideologiaa, vähäisesti lapsenomaista ihailua, vähäisesti kaikkea jotta Erwin tuntuisi todelliselta persoonalta johon voi samaistua tai joka herättää mielenkiintoa.

Yleensä toisen maailmansodan henkilökohtaiset kokemukset kiinnostavat minua, etenkin natsi-Saksassa asuneiden kokemukset. Bartmanin muistelmateos on kuitenkin niitä harvoja jotka tuntuivat pitkästyttäviltä ja hetkittäin liian selitteleviltä ja siloittelevilta - enhän minä tehnyt mitään, eihän Leibstandartessa tehty mitään, emme nähneet mitään, emme kokeneet mitään. Historia divisioonan osalta kertoo kuitenkin muuta: pitkän listan sotarikoksia ja siviileiden joukkoteloituksia itärintamalta Italian kautta Ardenneille. Unohtamatta sotilaisiin kohdistuneita julmuuksia. (Bartman oli Ardennien aikana toipilaana ja soti loppusodan Berliinin lähistöllä venäläisiä vastaan).

Teoksen loppu on selkeästi parempi ja intensiivisempi, siinä Bartmanin persoona nousi paremmin esille ja sen myöt henkilö alkoi tuntua persoonana kiehtovammalta ja syvällisemmältä. Ja vaikka kirjan lopussa hän puolusteli divisioonaa ja kielsi monet sotarikokset - kielsi niihin osallistumisen, tämä osuus oli toistaalta mielenkiintoinen ja siitä kuvastui Bartmanin oma syvä suhde divisioonaa ja SS-joukkoja kohtaan vaikka idealismi natsi-Saksaa kohtaan oli haitunut vuosikymmeniä sitten.

***

Toinen ja monella tapaa merkittävästi parempi on Laurent Binet'in: HHhH - Heydrichin salamurhan jälkillä.

HHhH eli Himmlers Hirn heisst Heydrich: Himmlerin aivot ovat Heydrich.

Binet'in teos on hyvin monitasoinen ja moniulotteinen, se on hyvinkin kiehtova kuvaus niin Heydrichistä - etenkin hänen ajasta Prahasta, mutta perhettä ja aikaa ennen tätä ei ole unohdettu vaan se nousee hyvin tiiviisti esille. Mutta samalla se on särmäinen kuvaus miehistä jotka lähtivät suorittamaan uhkarohkeaa tehtävää tappaakseen Heydrichin Prahassa. Yhtälailla se oli myös kuvaus elämästä tseissä ja Prahassa noina aikoina ja aikana jolloin saksalaiset marssivat Tsekkoslovakiaan. Mutta samalla kaikella tapaa merkitykselliseen rooliin nouse kiehtova ja innostava kuvaus historiallisen teoksen kirjoittamisen vaikeudesta ja siitä mitä siihen sisällyttää ja mitä jättää pois, näiltä osin se oli siis Binet'n matka oman pääkopan sisään - ja aikas syvälle sinne.

Binet kuvasi teosta historialliseksi romaaniksi, jollaisena sitä itsekin pitäisin vaikka samalla se pyrkii hyvin tarkkaan historialliseen autentisuuteen ja pyrkii pitäytymään kaikilta mahdollisilta osilta historiallisissa faktoissa.

Vaikka yllä kuvaamani raamit rajaavat teosta varsin paljon, on Binet saanut rakennettua kokonaisuudesta todella toimivan. Toki todella paljon apua on siitä, että keskiössä on historiallisesti hyvin merkittäviä henkilöitä ja teko itsessään on toisen maailmansodan aikana eräs merkittävimmistä yksittäisistä - onnistuneista - vastarintahyökkäyksistä ja onnistuneista merkkihenkilön murhista.

Mielenkiintoinen detalji oli se, että olisiko Heydrichin henki pelastunut, jos Saksalla olisi ollut käytössä penissiliiniä, koska kuolemaan johti lopulta ns. verenmyrkytys eli käytännössä tulehdus, joka olisi ollut parannettavissa penissiliinillä.

Näistä kahdesta teoksesta Binet'n teos on monta kertaa parempi ja onnistuneempi, sekä kokonaisuutena monitahoisempi ja psykologisesti taidokkaampi - sellainen jossa kirjan henkilöihin tuntee samaistuvansa. Tavallaan jopa Heydrich on henkilönä sellainen johon syntyy voimakas tunneside hänen julmuudesta ja henkilöstään huolimatta. Ja vaikka Heydrich on henkilönä millainen on, hän syyllistyi sotarikoksiin ja niiden suunnitteluun ja antoi käskyjä niiden täytäntöönpanoon - Binet ei kuitenkaan muokkaa hänestä ultimaattista pahaa vaan myös toinen puoli nousee esille, vaikka persoonaa ei kuitenkaan siloitella vaan kuvataan hyvin todentuntuisena.

HHhH on ehdottoman suositeltava teos luettavaksi, kirjasta on myös valmisteilla elokuva.

vlad.

 

[vlad]

Saara Jantunen: Infosota.

Ja laiska kun olen niin kopioin tähän tekstin, jonka kirjoittelin toisaalle:

"Vielä infosodasta ja Infosota-teoksesta

Marraskuun 2. päivä kirjoittelin jo hiukan Saara Jantusen Infosota-teoksesta. Tuolloin kirjan lukeminen oli kesken, joten en niinkään arvioinut kirjaa vaan tein muutamia havaintoja kirjan ympärillä käydystä keskustelusta, joista alla vielä muutama huomio:

”Aloitetaan päivän sanalla, enkä nyt tarkoita otetta Raamatun kansien välistä, eli infosodalla. Viimeisimpien viikkojen aikana infosota on noussut otsikoihin, johtuen tietenkin Saara Jantusen aihetta käsittelevästä kirjasta Infosota. En vielä käsittele itse teosta kokonaisuutena, lähinnä siksi, koska olen lukenut vasta puolet siitä. Sen sijaan vertailemalla lukemaani siihen kohuun jonka Saara Jantusen teos tietyissä piireissä on saanut aikaan, herää väkisinkin kysymys, että ovatko kritiikkiä esittäneet edes avanneet Jantusen ajankohtaista teosta ja jos ovat avanneet, ovatko he lukeneet tekstin ajatuksella ja yrittäneet ymmärtää sitä kokonaisuutena?”

Ja vielä toinen lainaus:

”Mielestäni Saara Jantunen hyvin selkeästi ja seikkaperäisesti tekee selkoa kirjan tarkoituksesta ja siitä miksi se käsittelee pääosin juuri Venäjää, ja miksi aihetta on tärkeä käsitellä juuri nyt. Itse asiassa aihe olisi pitänyt ottaa tapetille jo vuosia sitten – viimeistään Georgian sodan jälkimainigeissa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mutta vaikka kirjan ydin kohdistuu Venäjään ja vaikka Venäjä on selkeästi keskiössä, Jantunen tuo tästä huolimatta mielestäni hyvin selkeästi esille sen, kuinka moniulotteista informaatiovaikuttaminen ja viimekädessä infosota on ja ettei Venäjä suinkaan ole ainoa valtio joka sitä harjoittaa.”

Tarjoan myös linkin kyseiseen kirjoitukseen: http://www.sss-radio.ee/blog/infosotaa-ja-nimien-luomia-vaarinymmarryksia

Nyt luettuani koko kirjan ja pohdittuani pienen hetken lukemaani, tuntuu entistä enemmän siltä, että kaikki kirjaa tai kirjoittajaa arvostelleet eivät ole kirjaa lukeneet vaan kritisoivat syystä tai toisesta kirjoittajan kautta myös itse kirjaa. Monessa kritiikissä on havaittavissa selkeä teema, jossa kirjaa lähestytään kirjoittajan kautta ja näin pyritään viemään kirjalta arvoa, aivan kuten puhutaan vähättelevään sävyyn ”sotatieteiden tohtorista”, jolloin herää kysymys, että puhuvatko termiä vähättelevät yhtä vähättelevään sävyyn muidenkin erikoisalojen tohtoreista?

Kritiikissä esiintyvä teema on itse asiassa se johon Saara Jantunen kirjassaan myös kiinni huomiota, viedä keskustelu pois itse asiasta ja esille nostetaan vähätteleviä teemoja tai kohdistetaan keskustelu henkilöön ja paikoin mennään jopa henkilökohtaisuuksiin. Selkeää ad hominem keskustelua! Osaltaan kirjaan ja Jantuseen kohdistuva kritiikki osoittaa sen kuinka tärkeää kirjan kirjoittaminen on, ja samalla se osoittaa sen kuinka tärkeää on ollut käydä keskustelua trolli-ilmiöstä ja aiheesta nimellään kirjoitelleet toimittajat ovat laittaneet paljon peliin. Myös heille kiitos rohkeudesta nostaa aihe pöydälle!

Saara Jantusen teos on herättänyt keskustelua huomattavan paljon myös kirjassa esille nostetussa Venäjän trolliarmeija Facebook-ryhmässä, jossa 15. lokakuuta hakusanalla ”Jantunen” avattiin kaikkiaan 11 erilaista keskustelua joissa viitattiin kyseiseen kirjaan ja/tai Jantuseen, joten kirja todellakin herätti huomiota palstalla ja kun huomioidaan kirjan julkaistun tuolloin, on itsestään selvää, että ainakin osalla arvostelun ja hyökkäysten syy perustuu johonkin muuhun kuin kirjan lukemiseen. Tai edes sen avaamiseen.

Seuraavaksi sitten muutamia kirjan minussa nostattamia ajatuksia.

Aihe sinänsä on hyvin tuttu minulle, olen harrastelijapohjalta jo pidemmän aikaa pyrkinyt tutustumaan Venäjän harjoittamaan informaatiovaikuttamiseen ja infosotaan, huomioidaan kuitenkin se, että kiinnostukseni lähti oikeastaan liikkeelle jo vuosituhannen alkupuolella Yhdysvaltojen aloitettua Irakin sotaretken, joka päättyi Saddam Husseinin hallinnon kukistumiseen. Mutta etenkin viimeisimpien vuosien aikana Venäjä on ollut kiinnostukseni kohteena ja sen kautta myös muutamat suomalaiset eritason operaattorit – myös kirjassa mainitut Johan Bäckman (ja SAFKA ynnä sen yhteydet venäläiseen Мир без нацизма eli World Without Nazism katto-organisaatioon) ja Janus Putkosen toiminta Verkkomediassa ja etenkin nyt Donetskissa propagandistina ja ns. Donetskin kansantasavallassa DONi:n päätoimittajana.

Kirjassaan Jantunen käsittelee infosotaa ja informaatiovaikuttamista hyvin monitasoisesti, julkisuudessa paljon huomiota saanut ”trollikeskustelu” on oikeastaan selkeässä sivuosassa, mutta harmillisesti se on noussut liiankin paljon keskiöön ja samalla teoksen tärkeimmät ja merkittävimmät huomiot ovat saaneet aivan liian vähän huomiota. Toiminta on oikeastaan ymmärrettävää ja ymmärrettävämmäksi se tulee teoksen luettua, jälleen kerran toimitaan perinteisellä tapaa eli pyritään siirtämään keskustelun fokus johonkin muuhun kuin siihen merkittävimpään asiaan – keskustelu pyritään siirtämään ”trolleihin” ja sitä kautta yritetään omalta osaltaan heittää varjoa kirjan ylle ja väheksyä sen merkittävää aihetta. Nimityksenä trolli on kaikesta huolimatta varsin harmiton ja monelle tulee heidän toiminnasta harmiton puuhastelu ja sen myötä herää ajatus siitä, että kirjassa fokus olisi jollain muotoa ”harmittomassa toiminnassa” kun Jantusen keihään kärki osuu kuitenkin aivan muualle – itse asiaan eli infosotaan sen laajuudessaan.

Infosodassa käydään läpi kattavasti erilaisia vaikuttamisen muotoja ja siitä millaiseen rooliin ne on sovitettavissa. Vaikka pääasiallisena kohteena on, ymmärrettävistä syistä johtuen Venäjä, nostaa Jantunen esille esimerkein lukuisia keinoja mediavaikuttamisesta aina infosotaan. Teosta kritisoineilta tuntuu menevän kaiken aikaa ohi se, että Jantunen kohdistaa kritiikkiä myös Yhdysvaltojen harjoittamaan toimintaan vaikka tietenkään Jantunen ei voi siirtää fokusta Yhdysvaltoihin vaan se on pidettävä Venäjässä kirjassa eritellyistä syistä johtuen.

Tämä hyvin moniulotteinen ja selkeällä tapaa harkittu mutta hetkittäin positiivisella tapaa pohdiskeleva tyyli tuoda asiat esille oli minulle enemmän kuin positiivinen yllätys. Kirja on kirjoitettu siten, että ainakin minulla se lisää entisestään kiinnostusta aiheeseen, ja lisää entisestään kriittistä tarkastelua ympäriltä tulevaan informaatiotulvaan. Kirjassa esille nostetut vaihtoehtomedioiden – tai vastamedioiden – ruotiminen on luontevaa ja asiallista. Oma suhtautumiseni kirjassa esille nostettuihin vastamedioihin on hyvin kriittinen, sen sijaan positiivisessa ja myönteisessä hengessä toivoisin Suomeen kriittisesti toimivaa ja hyviin journalistisiin tapoihin tukeutuvaa vaihtoehtomediaa – mutta voi olla, että tämä toive on mahdoton sovittaa yhteen ainakaan siten, että toiminta olisi taloudellisesti kannattavalla pohjalla.

Historian taakka on havaittavissa kirjan sivuilta ja etenkin sen ympärillä käytävässä keskustelussa. Ikävä kyllä suomettuneisuuden ajasta ei olla päästy eroon, ehkäpä Suomi kaipaisi ”totuuskomissiota” jossa suomettuneisuuden ajan ”synnit” käytäisi pohjia myöten läpi ja näin myös omat kaapit puhdistettaisi luurangoista. Suomi ei saa luovuttaa päätösoikeutta omista turvallisuuspoliittisista valinnoista ja päätöksistä ulkomaille, ei etenkään maalle - Venäjälle, joka on hyökännyt naapurimaahansa ja miehittää osia siitä kansainvälisten lakien vastaisesti. Eikä tällä vuosituhannella keskustelua Suomessa pitäisi rajoittaa tai ohjata sivuraiteille – tämä toiminta on kaikella tapaa Suomen etujen vastaista ja se vähentää Suomen valinnanmahdollisuuksia. Rajoittaa Suomen liikkumavaraa kaikin mahdollisin tavoin.

Jantuselle kiitokset tärkeää aihetta laaja-alaisesti käsittelevän teoksen kirjoittamisesta!

...".

Yllä oleva teksti kirjoitettu ko. otsikolla www.sss-radio.ee -sivulle. Ja tagi @Tetra

vlad.