Kirjat

Mm. osa veteraanikirjoittajista kirjoittaa Talvisodan isolla kunnioittaakseen sitä. Ja talvisotaa käytiin muulloinkin kuin Talvisodan aikana.

Näin on joskus selitetty, mutta koska samat kirjoittajat kunnioittavat pääsääntöisesti kaikenlaisia sotia kirjoittamalla Jatkosota ja Toinen maailmansota, en osta tätä. Suursodan kunnioittamiseen tällä tavoin ei ole perusteita.

Annoin vinkin, että menehän kirjoihin jo pikkuhiljaa.
 
Olkinukkien rakentelu ja niiden hakkaaminen näyttää olevan edelleen mieluisaa puuhaa.

Yhdysvaltojen toiminnan ruotiminen on sallittavaa, suositeltavaa ja sitä myös kovasti harrastetaan - etulinjassa yhdysvaltalaiset itse.

Venäjätrollien normaali toimintatapa on aina ja kaikkialla yrittää kiinnittää vähänkin Venäjän arvosteluun vivahtava keskustelu USA:n arvosteluksi ja hakea oikeutusta omalle rikolliselle toiminnalleen USA:n todellisista tai kuvitelluista tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.

YYA-jäärien ongelmana on ilmiö nimeltä tasapuolisuusharha. Koska Venäjä valehtelee, sumuttaa ja harhauttaa estoitta ja täysin häpeämättömästi niin kuvitellaan että "vastapuoli" toimii samoin ja että "totuus on jossain siinä välissä.
 
Suositeltava teos lentokoneitten ystäville: Vanator - Romanian Hunter/Radu Brinzan.http://mmpbooks.biz/ksiazki/267

Kirja on hyvin yksityiskohtainen romanialaisen I.A.R. 80/81 -hävittäjän tekninen historiikki. En ole törmännyt yhteenkään yhtä yksityiskohtaisia rakennepiirroksia sisältävään sen ajan koneesta kertovaan kirjaan (pl. koneitten varsinaiset rakennekäsikirjat). Ainoina puutteina ovat suoritusarvokäyrien ja suoritusarvojen analyysin sekä perusteellisen lento-ominaisuuskuvauksen puute.
 
Yhdysvaltojen toiminnan ruotiminen on sallittavaa, suositeltavaa ja sitä myös kovasti harrastetaan - etulinjassa yhdysvaltalaiset itse.

YYA-jäärien ongelmana on ilmiö nimeltä tasapuolisuusharha. Koska Venäjä valehtelee, sumuttaa ja harhauttaa estoitta ja täysin häpeämättömästi niin kuvitellaan että "vastapuoli" toimii samoin ja että "totuus on jossain siinä välissä.

1. Jos lasketaan pois amerikkalaiset äärivasemmistolaiset, jenkkien oma itsekritiikki on sen verran löyhää, että ei kannata kehuskella. Lähtökohtana on nimittäin aina vankkumaton usko heidän yhteiskuntamallinsa ylivertaisuuteen ja maan kohtalontehtävään.

2. Se vastapuoli vaan tekee niin, se vain tekee sen ovelammin ja hienovaraisemmin, joten jotkut jopa uskovat tämän propagandan. Siis valehtelee estoitta ja täysin häpeämättömästi. Mieti vaikkapa Tony Blairia ja niitä kuuluisia Saddamin aseita.
 
Ruotsalaisen Christer Bergströmin The Ardennes, 1944-1945: Hitler's Winter Offensive on kehuttu hyväksi. Oletko lukenut ? Itse en ole vielä tuohon tutustunut.

Katso liite: 7361

En ole lukenut. Arvostelut näyttävät tosiaan olevan järkiään kehuvia, mutta Bergströmin kohdalla peikkona on hänen aikaisemmat möhläykset ilmasodan kuvaajana. Ainakin Twelve O'clock High -foorumilla kiisteltiin kovasti mm. hänen konetappiotilastojen tulkinnoistaan Battle of Britainin aikana.
 
Mitä "suomettunutta" noissa muka on? Ahtohan kirjoittaa 100 % totuuden jenkkien meiningistä. Jostain syystä vaan meillekin on levinnyt ajattelu, jonka mukaan jenkkien toimia ei saa missään tapauksessa arvostella ja arvottaa samoin perustein kuin muitten tekoja. Täten esimerkiksi puolen mantereen laajuinen etninen puhdistus ja kansanmurha saadaan valkopestyä pois. Esimerkiksi Kaliforniassa on edelleen katu, joka on nimetty sellaisen entisen kuvernöörin nimeen, joka mm. vaati armotonta tuhoamissotaa intiaanien hävittämiseksi sukupuuttoon. Miten kävisi Saksassa, jos kadun nimenä olisi vaikkapa Adolf Eichmann Strasse?

Kertoo myös aika paljon ajasta, että jos joku (tässä tapauksessa Ahto) käsittelee toisen maailmansodan osapuolia historiallisesti ainoalla oikealla kestävällä tavalla eli puolueettomasti sine ira et studio, hän on "värittynyt". Meillä Suomessakin näyttää olevan vallalla kaksi pääkoulukuntaa: toinen katselee asiaa bolshevistisen fanaatikon silmin ja toinen yhtä fanaattisesti rooseveltmäisin silmin. Kummallekin porukalle yhteistä on fanaattinen vimma leimata jokainen eri mieltä oleva vähintään värittyneeksi ellei suorastaan rikolliseksi ja molempien usko oman puolen sotapropagandaan on edelleen vankkumaton. Edelleen näkee kommentteja, joiden mukaan Roosevelt ja Churchill olivat pienten maiden demokratian suurystäviä. Kuitenkin Roosevelt de facto tuki Talvisodassa Stalinia ja Churchill olisi myynyt (ja möi) Suomen Stalinille silmänräpäyksessä. Churchillista on tehty suuri humanisti, vaikka hän piti mm. intialaisia saastaisena paskasakkina ja kannatti rodunjalostusta.

Tämä nyt ei ole oikea ketju Yhdysvaltojen toimien arvostelemiseen mutta kaikella tapaa allekirjoitan sen, että Yhdysvaltoja on kyettävä arvostelemaan silloin kun sen paikka on ja kun Yhdysvallat tekee jotain mikä ei kestä kriittistä tarkastelua. Siihen Yhdysvallat on syyllistynyt useita kertoja, näistä merkittävimpien aikana en ole ollut palstavahvuudessa, joten en tiedä kuinka Yhdysvaltojen toimia on tuolloin kritisoitu - mutta tässä hetkessä kun katse on kääntynyt Venäjän toimiin lähialueillamme tuntuu varsin oudoksuttavalta, että argumentointi lähtee liikkeelle "mutt kun USA", se herättää huomiota, koska se - no kuten tunnettua - on trollien ja rölliköiden tapa keskustella ja puolustaa Venäjän suorittamia operaatioita Ukrainassa ja Syyriassa.

Minua närkästytti ilmaantumisesi ketjuun, joka oli hyvin hyökkäävä ja provosoiva - korotit ensiviesteilläsi itsesi muiden yläpuolelle tai ainakin heidän, jotka ovat nähneet jotain hyvää Beevorin historianteoksissa. Samalla jollain muotoa objektiivisena esimerkkinä nostat esille Sampo Ahton (vai haluaako taivuttaa sukunimensä Ahdon) ja tämäkin voi vain johtua siitä, että hän tulkitsee historiaa sinun näkövinkkelistä myönteisellä tavalla. Ymmärrykseni mukaan Ahto on suhtautunut kokolailla kriittisesti liittoutuneista kirjoitettuun sotahistoriaan silloin kun sen kohtelee Saksaa kovalla (armottomalla) kädellä - onko Ahto sitten ollut itse kovinkaan objektiivinen vai tarkastellut tapahtumia itselleen mieluisasta näkövinkkelistä ja tästä näkökulmasta tarkasteltuna Beevorin tapa kirjoittaa kirjojaan on negaatiota herättävä.

Ei Beevorkaan täydellinen kirjoittaja ole (en kylläkään ole lukenut kaikkia hänen kirjojaan, joten tässä suhteessa en voi tarkastella kokonaisuutta) mutta positiivisena pidin aikanaan sitä, että hän ensinnäkin uskalsi nostaa esille tarkemmin puna-armeijan synkeämmät puolet - toki niistä oli jo tätä ennen tietoa, mutta suuren yleisön tiedossa tuskin oli se laajuus mihin puna-armeijan sotilaat julmuuksissaan syyllistyivät. Toisaalta kenties hänen "sokeana pisteenä" on länsiliittoutuneiden sotarikokset, niitä nostettiin jo jossain määrin esille uusimmassa Ardennit-teoksessa mutta oliko käsittely riittävän puolueetonta ja selkeää? Vaika sanoa, tämä on epäilemättä näkökulmakysymys mutta hän kuitenkin nosti asiat edes jollain tasolla esille, toisaalta tätäkin merkittävämpänä pidän sitä, että hän uskalsi myös tarkastella kirjan viitteessä kriittisesti esim. Montyn toimia - sekään ei ole itsestäänselvyys kun briteistä on kyse. Monty on edelleen joillekin kuningattaresta seuraava - ylöspäin.

Pahoitteluni aiempaa - ehkäpä hiukan liian negatiivista ja piikittelevää viestiä - jatketaan keskustelua hyvässä hengessä!

vlad

P.S. Minäkin yhdessä vaiheessa kirjoitin säännönmukaisesti Talvisota & Jatkosota ja monet muut sodat isolla, sain siitä kuitenkin runsaasti kritiikkiä (kieliopillisesti) ja niinpä yritän nyt muistaa kirjoittaa ne pienellä - vaikka hetkittäin tyhmältä tuntuukin, tulee tunne, että talvisodalta ja jatkosodalta viedään jotain erityislaatuista pois kun ne kirjoitetaan pienellä kielioppisääntöjen mukaisella tavalla.
 
Näin on joskus selitetty, mutta koska samat kirjoittajat kunnioittavat pääsääntöisesti kaikenlaisia sotia kirjoittamalla Jatkosota ja Toinen maailmansota, en osta tätä. Suursodan kunnioittamiseen tällä tavoin ei ole perusteita.

Annoin vinkin, että menehän kirjoihin jo pikkuhiljaa.

Joo, kirjatopihan tämä on.
 
Sain kahlattua Umberto Econ Ruusun nimen läpi. Poikasena se jäi kesken. Kehuttu kirja ja varmaankin jollekin fransiskaaneista ja inkvisiittorista kiinnostuneille teologeille jopa tiedollinen dekkari, mutta itse pidin sitä sairaan tylsänä. Mitähän muita vuosikausia odottaneita "projekteja" hyllyssäni on? Pitääpä katsoa.
 
Sain kahlattua Umberto Econ Ruusun nimen läpi. Poikasena se jäi kesken. Kehuttu kirja ja varmaankin jollekin fransiskaaneista ja inkvisiittorista kiinnostuneille teologeille jopa tiedollinen dekkari, mutta itse pidin sitä sairaan tylsänä. Mitähän muita vuosikausia odottaneita "projekteja" hyllyssäni on? Pitääpä katsoa.

Ei Iijoki-sarjaa sattuisi löytymään?
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kalle_Päätalo

Toiset tykkää Kalle Päätalon tuotannosta.
Itse olen kerran yrittänyt, en jaksanut sitä "hitaahkoa" kerrontaa muutamaa sivua pitempään :confused:
 
Ei Iijoki-sarjaa sattuisi löytymään?
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kalle_Päätalo

Toiset tykkää Kalle Päätalon tuotannosta.
Itse olen kerran yrittänyt, en jaksanut sitä "hitaahkoa" kerrontaa muutamaa sivua pitempään :confused:

Ei löydy. Olen saanut luettua vain yhden Päätalon, Liekkejä laulumailla. Siinä on kiinnostavuutta, koska se kertoo jatkosodan alusta, Kiestingin motista ja Päätalon haavoittumisesta, haavoittuneiden hoitokäytännöistä ym. Siinä on kohtaus, joka osoittaa, miten henkisesti päreinä Jussi Turtola oli motissa. Laittoi vieraan yksikön huoltoaliupseerin (Päätalo toi mottiin resiinalla tavaraa) ja muita joutojätkiä hyökkäämään suon yli vasten konekivääriä.
 
Ei Iijoki-sarjaa sattuisi löytymään?
https://fi.wikipedia.org/wiki/Kalle_Päätalo

Toiset tykkää Kalle Päätalon tuotannosta.
Itse olen kerran yrittänyt, en jaksanut sitä "hitaahkoa" kerrontaa muutamaa sivua pitempään :confused:
Ja tässä sitten todella "hiiidaastaa" ja taiteellista kerrontaa. Suomalaisen romaanitaiteen helmi; Volter Kilpi, Alastalon salissa. Tässähän valitaan piippua 70 sivua mm...o_O
Kaikista hulluinta on, että tämä menee antikvariaateista kuin kuumille kiville. Varma tieto. Tiedä sitten, miten moni oikeasti lukee, mutta nyt on buumi, jossa tämä kirja pitää olla hyllyssä tai auki pöydällä, muka luennassa vieraita varten.

Miten olis @Vonka? Toinen kyinen pelto voisivat olla venäläiset 1800-luvun klassikot? Tsehov?
"Useimmilla lienee kirjoja, jotka jostain syystä ovat jääneet odottelemaan lukuvuoroaan pitkiksi ajoiksi. Oma listani kirjoista, jotka joskus pitäisi lukea, on nyt lyhentynyt yhdellä merkittävällä nimekkeellä, sillä viimeinkin olen lukenut Volter Kilven pääteoksena pidetyn saaristolaisromaanin Alastalon salissa.

Sanottakoon se suoraan heti aluksi: enpä usko ikinä lukeneeni toista kirjaa, joka vetäisi vertoja Kilven järkäleelle. Vastoin yleistä käsitystä Alastalon salissa on mukaansatempaava, huippumielenkiintoinen ja jopa hauska kirja – todellinen mestariteos, jonka kaltaisia on äärimmäisen harvassa! Se saattaa olla paras kirja, jonka olen kuunaan lukenut.

Mistä sitten on kyse? Alastalon isäntä Herman Mattsson on kutsunut kustavilaiset laivanvarustajat sopimaan parkkilaivan rakentamisesta. Kuusituntisessa kokouksessa jää aikaa paitsi parkinpaperien allekirjoitukselle myös kahvittelulle ja totilasillisten sekoittamiselle sekä piipunpoltolle. Varsinainen pääjuoni on tässä, mutta sen sisällä tapahtuu huimia asioita. Volter Kilpi juoksuttaa tajunnanvirtaansa toisaalta verkkaisesti, mutta kuitenkin määrätietoisesti kohti päämääriään. Pitkissä ja koukeroisissa virkkeissä on koko maailma historioineen ja anekdootteineen.

Volter Kilven tekstin näennäinen vaikeaselkoisuus saattaa olla se ensimmäinen vedenjakaja, joka tiputtaa jo valitettavan suuren osan lukijoista kyydistä. Kilpi käyttää nykylukijan silmään outoja ruotsinsekaisia lounaissuomalaisia ilmaisuja ja merenkulkusanastoa pukspröötteineen ja möljineen, virkkeet paisuvat lähes kilometrien mittaisiksi. Kaiken kaikkiaan Kilpi suorastaan märehtii viimeistä yksityiskohtaa myöten kaikki mahdolliset sivupolut, joita pitkin juonta voi entisestäänkin etäännyttää. Alastalon salissa ei sovellu hätäilijöille. Kärsivällisen ja ennakkoluulottoman lukijansa Kilpi sen sijaan lumoaa täydellisesti.

Minulle lähtökohta Alastalon saliin on ilman muuta Kilven rikkaassa ja runollisen elinvoimaisessa suomen kielessä. Suuri osa Alastalon viehätyksestä tulee juuri näistä loputtomista koukeroista ja uskomattomista mielikuvituksen ja ajatuksen seikkailuista, joissa Kilpi pääsee näyttämään taitonsa tarkkasilmäisenä ja syvällisenä ihmismielen kuvaajana. Herkullisen kielen parhaita osumia pitää makustella moneen kertaan myös ääneen lukien. Volter Kilven lukuisista minut lähes läkähdyksiin naurattaneista ilmaisuista ehdottomaksi suosikikseni – ja samantien arjen kielenkäyttöönikin – nousi lievästi pahantuulista Lahdenperän isäntää kuvannut sana nörköhuulinen. Yksi tapa nauttia Alastalosta on avata se aivan miltä tahansa aukeamalta sattumanvaraisesti ja alkaa lukea mistä tahansa virkkeestä pari sivua eteenpäin. Näin itse pääsin varmuuteen lukemisen tarpeellisuudesta jo hyvän aikaa ennen kuin toden teolla kirjaan tartuin.

Vaikka Kilven kieli onkin aivan oma lukunsa nerokkuudessaan ei Alastalon salissa olisi kuitenkaan mitään ilman henkilöitään, joita Volter Kilpi kuvaa ilmiömäisellä tarkkuudella ja täysin jäljittelemättömästi. Varsinainen keskushenkilö on eteenpäin pyrkivä Alastalo itse, jonka pitoisäntänä ja uuden laivan pääretarina on pidettävä kieli keskellä suuta, jotta kaikki menisi suunnitelmien mukaan. Alastalon tärkeimmän vastavoiman muodostaa katkera, kateellinen ja riidanhaluinen Pukkila, joka tekee kirjan mittaan luultavasti edelleen voimassaolevan Suomen ennätyksen mielensäpahoittamisten määrässä (Tuomas Kyrön suosittu hahmoolisi näissä piireissä vielä täysi harrastelija). Pahansisuisen Pukkilan mielessä – ja välillä kielessäkin – saavat kunniansa kuulla niin Alastalo kuin rikas ja kaikkeen viimeisen sanan sanova Langholma, kitupiikki Krookla ja hörösuinen Härkäniemikin. Myös pienempiin sivuhenkilöihinsä ja anekdootteihinsa Volter Kilpi kasaa niin paljon karaktääriä, että niissä olisi ollut helposti useammankin romaanin materiaali.

Yksi Alastalon ehdottomista huippuhetkistä koetaan kirjan alussa, kun vieraaksi tullut Härkäniemen isäntä valitsee itselleen piippua. Yleinen harhakäsitys on, että koko kirjassa ei muuta tehtäisikään kuin jankutettaisiin piipuista. Vaan eipä olla kohtuuttomia. Härkäniemen isännän piipunvalinta lohkaisee toki kirjasta noin 70 sivua, mutta millä tavalla! Piipun polttoon harrastuksena intohimoisesti ja filosofisesti suhtautuva Härkäniemi arvioi ihmistä hänen piippunsa kautta, eikä tulisi kuuloonkaan että mies valitsisi sopimattoman kapineen leukaperiinsä viljeltäväksi. Tarkkanäköinen analyysi perustelee, miksi tietty piippu sopii Alastalolle, toinen Pukkilalle, yksi on selvästi Langholmaa varten, joten looginen ajatusketju suorastaan pakottaa Malakias Afrodite Härkäniemen tarttumaan täsmälleen oikeaan piippuun. Vaikken koskaan ole tupakkamiehiä ollutkaan, niin Volter Kilven tupakoinnista luoma kiireetön illuusio kyllä saa lähes savun herahtamaan poskiin. Piipunpolton syvimpään olemukseen palataan vielä aivan kirjan lopussa, jolloin Härkäniemi ilokseen huomaa olleensa täysin oikeassa piippuprognooseissaan.

Kenelle Alastalon salissa sitten on tarkoitettu. Volter Kilpi sanoi sen olevan ‘tuleville sukupolville’. 80 vuotta julkaisunsa jälkeen Alastalon salissa elää ja voi loistavasti. Se on innostavaa luettavaa juuri meille, kiireisille 2010-luvun kaupunkilaisille, jotka luulemme tietävämme kaikesta kaiken. Alastalon salissa muuttaa lukijaansa. Minulle ainakin avautui aivan uusi ja tuntematon ihmismielen maailma.

Tiedän, ettei tästä vinkistä huolimattakaan kovin moni Volter Kilpeensä tartu, mutta annan yhden neuvon: anna Alastalolle aito mahdollisuus valloittaa. Se vaatii aikaa, mutta ansaitsee aikansa. Loppua kohti tultaessa lukijalle on varattuna suorastaan sinfoninen finaali, joka vie huikean romaanin kaaren täsmälleen oikealla tavalla maaliinsa. Alastalon salissa on arvostuksensa ansainnut. Lukekaa, ihmiset, lukekaa!"
http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/alastalon-salissa/
 
Max Hastingsin kirjoista olen tykännyt, vaikka mies ei historioitsija olekaan. Kuitenkin tehnyt tosi hyvää taustatutkimusta ja kirjoitustyyli on helppolukuista. Kuivan asiatiedon seassa on lukuisia aikalaisten haastatteluihin perustuvia anekdootteja ja lähdeviitteet ovat selkeästi kirjan lopussa.

Esim. Armageddon: Battle for Germany 1944-45 ja Nemesis: Battle for Japan 1944-45 ovat mielestäni aika hyviä.
 
Itärintamaa käsittelevistä kirjoittajista tuli mieleen, varsinkin kun amerikkalaisupseeri David Glantz tuli jo mainittua, niin mitä mieltä täällä ollaan edesmenneen brittitutkija John Ericksonin tuotannosta ? Varsinkin näistä hänen kahdesta mammuttitutkimuksestaan ?

1.jpg 2.jpg

Itse en ole näitä lukenut, mutta veikkaan vahvasti, että perinteisinä sotahistorioina ovat toki asiallisia, mutta kuivahkoon tyyliin kirjoitettuja.

Erickson nojaa pääasiassa neuvostolähteisiin, jotka tämä toki tunsi kun venäjää osasi hyvin ja näihin lähteisiin hänellä oli myös pääsy. Olen ymmärtänyt, että Erickson oli erityisen kriittinen juuri sitä lännessä vallinnutta kuvaa kohtaan, joka oli syntynyt 50-luvulta alkaen. Kylmä sota ja saksalaisten evp. kenraalien julkaistut muistelmat värittivät tuolloin läntisiä tulkintoja. Glantzin tavoin Erickson tunsi ilmeisesti neuvostoarmeijan strategiat ja taktiikat hyvin.

Ja kumpikin herroista taisi sittemmin suhtautua erittäin kriittisesti salanimellä Viktor Suvorov kirjoittaneen entisen GRU-upseerin väitteisiin siitä, että Stalin valmisteli kesällä 41 hyökkäystä Saksaan ja että Aatu vaan olisi ehtinyt väittämän mukaan hyökätä ensin.
 
Ja tässä sitten todella "hiiidaastaa" ja taiteellista kerrontaa. Suomalaisen romaanitaiteen helmi; Volter Kilpi, Alastalon salissa. Tässähän valitaan piippua 70 sivua mm...o_O
Kaikista hulluinta on, että tämä menee antikvariaateista kuin kuumille kiville. Varma tieto. Tiedä sitten, miten moni oikeasti lukee, mutta nyt on buumi, jossa tämä kirja pitää olla hyllyssä tai auki pöydällä, muka luennassa vieraita varten.

Miten olis @Vonka? Toinen kyinen pelto voisivat olla venäläiset 1800-luvun klassikot? Tsehov?
"Useimmilla lienee kirjoja, jotka jostain syystä ovat jääneet odottelemaan lukuvuoroaan pitkiksi ajoiksi. Oma listani kirjoista, jotka joskus pitäisi lukea, on nyt lyhentynyt yhdellä merkittävällä nimekkeellä, sillä viimeinkin olen lukenut Volter Kilven pääteoksena pidetyn saaristolaisromaanin Alastalon salissa.

Sanottakoon se suoraan heti aluksi: enpä usko ikinä lukeneeni toista kirjaa, joka vetäisi vertoja Kilven järkäleelle. Vastoin yleistä käsitystä Alastalon salissa on mukaansatempaava, huippumielenkiintoinen ja jopa hauska kirja – todellinen mestariteos, jonka kaltaisia on äärimmäisen harvassa! Se saattaa olla paras kirja, jonka olen kuunaan lukenut.

Mistä sitten on kyse? Alastalon isäntä Herman Mattsson on kutsunut kustavilaiset laivanvarustajat sopimaan parkkilaivan rakentamisesta. Kuusituntisessa kokouksessa jää aikaa paitsi parkinpaperien allekirjoitukselle myös kahvittelulle ja totilasillisten sekoittamiselle sekä piipunpoltolle. Varsinainen pääjuoni on tässä, mutta sen sisällä tapahtuu huimia asioita. Volter Kilpi juoksuttaa tajunnanvirtaansa toisaalta verkkaisesti, mutta kuitenkin määrätietoisesti kohti päämääriään. Pitkissä ja koukeroisissa virkkeissä on koko maailma historioineen ja anekdootteineen.

Volter Kilven tekstin näennäinen vaikeaselkoisuus saattaa olla se ensimmäinen vedenjakaja, joka tiputtaa jo valitettavan suuren osan lukijoista kyydistä. Kilpi käyttää nykylukijan silmään outoja ruotsinsekaisia lounaissuomalaisia ilmaisuja ja merenkulkusanastoa pukspröötteineen ja möljineen, virkkeet paisuvat lähes kilometrien mittaisiksi. Kaiken kaikkiaan Kilpi suorastaan märehtii viimeistä yksityiskohtaa myöten kaikki mahdolliset sivupolut, joita pitkin juonta voi entisestäänkin etäännyttää. Alastalon salissa ei sovellu hätäilijöille. Kärsivällisen ja ennakkoluulottoman lukijansa Kilpi sen sijaan lumoaa täydellisesti.

Minulle lähtökohta Alastalon saliin on ilman muuta Kilven rikkaassa ja runollisen elinvoimaisessa suomen kielessä. Suuri osa Alastalon viehätyksestä tulee juuri näistä loputtomista koukeroista ja uskomattomista mielikuvituksen ja ajatuksen seikkailuista, joissa Kilpi pääsee näyttämään taitonsa tarkkasilmäisenä ja syvällisenä ihmismielen kuvaajana. Herkullisen kielen parhaita osumia pitää makustella moneen kertaan myös ääneen lukien. Volter Kilven lukuisista minut lähes läkähdyksiin naurattaneista ilmaisuista ehdottomaksi suosikikseni – ja samantien arjen kielenkäyttöönikin – nousi lievästi pahantuulista Lahdenperän isäntää kuvannut sana nörköhuulinen. Yksi tapa nauttia Alastalosta on avata se aivan miltä tahansa aukeamalta sattumanvaraisesti ja alkaa lukea mistä tahansa virkkeestä pari sivua eteenpäin. Näin itse pääsin varmuuteen lukemisen tarpeellisuudesta jo hyvän aikaa ennen kuin toden teolla kirjaan tartuin.

Vaikka Kilven kieli onkin aivan oma lukunsa nerokkuudessaan ei Alastalon salissa olisi kuitenkaan mitään ilman henkilöitään, joita Volter Kilpi kuvaa ilmiömäisellä tarkkuudella ja täysin jäljittelemättömästi. Varsinainen keskushenkilö on eteenpäin pyrkivä Alastalo itse, jonka pitoisäntänä ja uuden laivan pääretarina on pidettävä kieli keskellä suuta, jotta kaikki menisi suunnitelmien mukaan. Alastalon tärkeimmän vastavoiman muodostaa katkera, kateellinen ja riidanhaluinen Pukkila, joka tekee kirjan mittaan luultavasti edelleen voimassaolevan Suomen ennätyksen mielensäpahoittamisten määrässä (Tuomas Kyrön suosittu hahmoolisi näissä piireissä vielä täysi harrastelija). Pahansisuisen Pukkilan mielessä – ja välillä kielessäkin – saavat kunniansa kuulla niin Alastalo kuin rikas ja kaikkeen viimeisen sanan sanova Langholma, kitupiikki Krookla ja hörösuinen Härkäniemikin. Myös pienempiin sivuhenkilöihinsä ja anekdootteihinsa Volter Kilpi kasaa niin paljon karaktääriä, että niissä olisi ollut helposti useammankin romaanin materiaali.

Yksi Alastalon ehdottomista huippuhetkistä koetaan kirjan alussa, kun vieraaksi tullut Härkäniemen isäntä valitsee itselleen piippua. Yleinen harhakäsitys on, että koko kirjassa ei muuta tehtäisikään kuin jankutettaisiin piipuista. Vaan eipä olla kohtuuttomia. Härkäniemen isännän piipunvalinta lohkaisee toki kirjasta noin 70 sivua, mutta millä tavalla! Piipun polttoon harrastuksena intohimoisesti ja filosofisesti suhtautuva Härkäniemi arvioi ihmistä hänen piippunsa kautta, eikä tulisi kuuloonkaan että mies valitsisi sopimattoman kapineen leukaperiinsä viljeltäväksi. Tarkkanäköinen analyysi perustelee, miksi tietty piippu sopii Alastalolle, toinen Pukkilalle, yksi on selvästi Langholmaa varten, joten looginen ajatusketju suorastaan pakottaa Malakias Afrodite Härkäniemen tarttumaan täsmälleen oikeaan piippuun. Vaikken koskaan ole tupakkamiehiä ollutkaan, niin Volter Kilven tupakoinnista luoma kiireetön illuusio kyllä saa lähes savun herahtamaan poskiin. Piipunpolton syvimpään olemukseen palataan vielä aivan kirjan lopussa, jolloin Härkäniemi ilokseen huomaa olleensa täysin oikeassa piippuprognooseissaan.

Kenelle Alastalon salissa sitten on tarkoitettu. Volter Kilpi sanoi sen olevan ‘tuleville sukupolville’. 80 vuotta julkaisunsa jälkeen Alastalon salissa elää ja voi loistavasti. Se on innostavaa luettavaa juuri meille, kiireisille 2010-luvun kaupunkilaisille, jotka luulemme tietävämme kaikesta kaiken. Alastalon salissa muuttaa lukijaansa. Minulle ainakin avautui aivan uusi ja tuntematon ihmismielen maailma.

Tiedän, ettei tästä vinkistä huolimattakaan kovin moni Volter Kilpeensä tartu, mutta annan yhden neuvon: anna Alastalolle aito mahdollisuus valloittaa. Se vaatii aikaa, mutta ansaitsee aikansa. Loppua kohti tultaessa lukijalle on varattuna suorastaan sinfoninen finaali, joka vie huikean romaanin kaaren täsmälleen oikealla tavalla maaliinsa. Alastalon salissa on arvostuksensa ansainnut. Lukekaa, ihmiset, lukekaa!"
http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/alastalon-salissa/

Tšehovilta olen lukenut miltei kaiken, kolme näytelmääkin, ja hänen novellinsa "Hevosenkaltainen sukunimi" on yksi suosikeistani lyhytproosassa. Alastalon salissa on kuulemma sellainen teos, että pitää lukea 150-200 sivua huolellisesti ja sitten se saattaa alkaa imeä. Minä olen päässyt ehkä sivulle 50 kolmannella yrittämällä ja siitäkin on jo viisi vuotta. Mutta ehkäpä vielä selvitän sen ja pääsen vuodattamaan ylistystäni tuolle taideinstituution kepin nenään nostamalle "kaikkien aikojen parhaalle suomalaiselle romaanille", jonka oikeasti vain harvat ovat lukeneet. :)
 
Tšehovilta olen lukenut miltei kaiken, kolme näytelmääkin, ja hänen novellinsa "Hevosenkaltainen sukunimi" on yksi suosikeistani lyhytproosassa. Alastalon salissa on kuulemma sellainen teos, että pitää lukea 150-200 sivua huolellisesti ja sitten se saattaa alkaa imeä. Minä olen päässyt ehkä sivulle 50 kolmannella yrittämällä ja siitäkin on jo viisi vuotta. Mutta ehkäpä vielä selvitän sen ja pääsen vuodattamaan ylistystäni tuolle taideinstituution kepin nenään nostamalle "kaikkien aikojen parhaalle suomalaiselle romaanille", jonka oikeasti vain harvat ovat lukeneet. :)
Huh, raju jätkä olet!
Jos joutuisin sodassa venäläisten vangiksi ja minua kuulusteltaisiin, nopein tapa saada minut murtumaan olisi lukea ääneen venäläisiä klassikoita...

Mikäköhän olisi poikkeavin valtavirrasta omista suosikeista? Ehkä nämä Otto Mannisen suomentamat heksametri-runoteokset. Oli mukavan haastavaa oppia lukemaan sitä lauserakennetta. Heksametri-säkeiden lukujärjestys on ihan oma juttunsa... Ilias oli vaikuttavan verihurmehinen teos, en ole tiennytkään aikaisemmin, miten monella tapaa ja monesta kohtaa ihmisen saa hengiltä...
Pidin myös Saarikosken versiosta.

iliasodysseia.jpg
 
Sain kahlattua Umberto Econ Ruusun nimen läpi. Poikasena se jäi kesken. Kehuttu kirja ja varmaankin jollekin fransiskaaneista ja inkvisiittorista kiinnostuneille teologeille jopa tiedollinen dekkari, mutta itse pidin sitä sairaan tylsänä. Mitähän muita vuosikausia odottaneita "projekteja" hyllyssäni on? Pitääpä katsoa.

Leffassa on muuten yksi henkilö, joka kuuluu ehdottomasti "minkki" -ketjuun.
 
Kirjoja, joita en yrityksistä huolimatta ole saanut luettua läpi, ovat minulla Tolkienin Taru sormusten herrasta ja Hitlerin Taisteluni. Jotenkin se kerronta on vaan niin puuroutuvaa.
 
Kirjoja, joita en yrityksistä huolimatta ole saanut luettua läpi, ovat minulla Tolkienin Taru sormusten herrasta ja Hitlerin Taisteluni. Jotenkin se kerronta on vaan niin puuroutuvaa.

Sama vika. Joskus varhaisteininä olin kaveripiirin painostamana pakotettu enempi vähempi kahlaamaan TSH:n läpi kun yritin pysyä porukan roolipelipiirissä mukana. Ilman Tolkien-tuntemusta ei olisi ollut mitään asiaa seurueeseen. Kirja itsessään ei kolahtanut yhtään. Lueskelin jo tuolloin paljon mieluummin Joppe Karhusta :)

Vielä kammottavampi kokemus oli Tolkienin Silmarillion. TODELLA puuduttavaa jorinaa. En jaksanut muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. Ei sen puoleen, ei uponneet myöskään Peter Jacksonin elokuvaversiotkaan.
 
Kirjoja, joita en yrityksistä huolimatta ole saanut luettua läpi, ovat minulla Tolkienin Taru sormusten herrasta ja Hitlerin Taisteluni. Jotenkin se kerronta on vaan niin puuroutuvaa.

Sota ja Rauha on parista yrityksestä huolimatta jäänyt noin sivulle 50.
 
Back
Top