tulikomento
Supreme Leader
60-luvun lopussa ilmestynyt brittiläinen sotajännäri. Englantilainen Matilda II -panssari miehistöinen seikkailee keväällä 1940 Pohjois-Ranskassa saksalaisten selustassa.
Kirjat
- Viestiketjun aloittaja Museo
- Aloitus PVM
Missäs suoratoistopalvelussa on nähtävillä Katariina Suuresta komedia. Jossa hänet on juuri naitettu Pietari III:n lapsipuolisoksi. Ja hän saapuu sivistyneestä Itävallasta Venäjälle.
Hän saa palvelijakseen arvon alennuksen kokeneen aatelisnaisen. Jonka suurimmat haasteet on selvitä palvelijoiden asuintiloista palatsin keisarilliselle puolelle joutumatta tapetuksi tai raiskatuksi.
Tuon lisäksi kahlattiin tätä sarjaa kyläkirjastossaetenkin tankkien ja lentokoneiden piirretyt esittelyt kiinnosti:
Katso liite: 78682
Hyvä ystäväni sai tuon kirjasarjan anopin kirjahyllystä perintönä.
Sain sen sitten sieltä lahjaksi.
Sanavalmis Muurinen
Kenraali
Tästä kirjasta jäi vähän kahtalaiset tuntemukset. Kirjoittajan tarkoitus on nostaa esiin erilaisia suomettumisen ja jälkisuomettumisen ilmiöitä, viritellä keskustelua suomettumisesta ja aikaansaada järjestelmällinen mutta hallittu lustraatioprosessi. Tavoitteet ovat hyviä ja niin on suomettumisenkin ilmiöiden ja tekojen tuominen esiin.
Huono puoli on se, että erilaisia juttuja ja tapauksia heitellään välillä ilmoille, mutta jätetäänkin sitten irrallisiksi ja yleensä käsittelyltään hyvin ohuiksi sekä kytkemättä laajempiin kokonaisuuksiin. Yksi esimerkki on Supon päällikkönä ollut Arvo Pentti, jonka osalta Virkki vain toteaan, että Pentin KGB oli rekisteröinyt Mauri-koodinimellä olevaksi agentiksi, joka sai 150000 markkaa KGB:lta. Liekö Virkki poiminut nämä tiedot vain wikipediasta lukematta asiasta sen enempää. Historiantutkimuksessa (mm. Kimmo Rentola ja Mari Luukkonen) on kuitenkin käsitetty tämä asia niin, että Pentti oli mahdollisesti mennyt tyhmyyksissään lupaamaan liikoja, kuten Supon voivan tehdä yhteistyötä KGB:n kanssa Neuvostoliittoa vastaan suuntautuneen länsitiedustelun torjumiseksi. Pentti kaikesta päätellen ymmärsi pian itsekin ryssineensä ja vetäytyi Supon operatiivisesta toiminnasta suurelta osin ja tarkoituksellisesti pysytteli tietämättömänä Supon yhteistyöstä läntisten tiedustelupalveluiden kanssa; "ei teidän tarvitse minulle kaikkea tätä kertoa, tehkää te pojat vaan". Pentin väitetysti saama rahasumma 150000 markkaa, jonka saaminen on sekin kiistanalaista, oli muistaakseni arvioitu menneen jollekin keskustalaiselle yhdistykselle tai säätiölle tms., jotka muutenkin olivat saaneet KGB:n kautta rahaa Kekkosen vastustajien saaman CIA-rahoituksen "vastapainoksi", mutta ei Pentille itselleen. KGB:n Supolta aikanaan pyytämiä tietoja CIA:sta ei taas ole havaittu luovutetun. Joka tapauksessa KGB:n kenties itse luulottelemansa tiedusteluvoitto toisen tiedustelupalvelun päällikön agentiksi rekrytoimisesta vaikuttaa olleen vain KGB:n suuria toiveita, mutta ei toteutunut oikeasti. Koko juttu oli Suomessakin ilmeisesti niin selvä, että Pentin seuraaja Tiitinen joko itse tai suoranaisesti ylempää ohjeistettuna pyrki korostetusti pitämään kaiken yhteistyön tiedustelupalveluiden välillä poissa agendalta tai jättämään täysin yleisluontoisen keskustelun varaan, ellei ollut kysymys jostain yleisesti hyväksytystä normaalista kansainvälisestä yhteistoiminnasta, kuten terrorismin tai lentokonekaappausten torjumisesta. Henkilötasoinen suhdetoiminta oli sitten oma juttunsa, jonka katsottiin YYA-ajan vaatimana kuuluvan Supon ja KGB:n välillä siedettyihin toimintatapoihin, kunhan niissä pidettiin raja. Myös Pentti opasti seuraajaansa Tiitistä tehtävään vaadittavista ominaisuuksista sillä tavalla, että ainakin hänen voidaan ehkä peitetysti yrittäneen varoittaa Tiitistä samanlaiseen ansaan joutumisesta, johon Pentti itse itsensä hölmöili.
Siinä yksi esimerkki, jossa kevyt heitto suomettumisen ilmiöstä voi näyttää hyvin rumalta, mutta tarkemmin pöyhittynä alkaakin näyttää jos edelleen rumalta, niin kuitenkin paljon vähemmän rumalta kuin ensiodotus on. Tutkimuksellista historiankirjallisuutta lukeneelle Virkki tarjoaa siksi välillä turhauttavaa luettavaa, mutta toki välillä herättää ajatuksia.
Jälkisuomettumisen ruumiinavaukseen täytyy mielestäni suhtautua pamflettina tai jonain sen tapaisena.
Mikähän kiehtoo kirjoissa, joissa joudutaan panssarivaunulla vihollisen selustaan.
tulikomento
Supreme Leader
Korkkarimaisuus ? Vastaavanlaisia lennokkaita sotatarinoita löytyi niistä.
tulikomento
Supreme Leader
Kuulostaisi ihan tältä.
Katso The Great | Sarjat | HBO Max
Katso The Great The Great on satiirinen draamakomedia, joka perustuu ajoittaisiin historiallisiin faktoihin Katariina Suuresta, joka nousi Venäjää pisimpään hallinneeksi naiseksi. Hyvin moderni tarina menneisyydestä.
tulikomento
Supreme Leader
Tulipa nyt lueskeltua, tai no selailtua läpi. Sillä varsinaista luettavaahan tässä on aika vähän. Valokuvakirjahan tämä on. Kuvat itsessään ovat kyllä mielenkiintoisia ja ihan hyvin valittu kertomaan Wehrmachtin vuoristojääkäreiden tarinaa.
Antero Uitto. Talvisota puna-armeijan silmin. Karisto 1999.
Antero Uitto lienee nimenä tuttu etenkin Puna-armeijan marssiopas Suomeen -teoksestaan, josta kirjoittelin näköjään vuosia sitten. Alunperin tosin ilmestyi salanimellä Antero Kautto, samoin kuin Stalinin istunnot -niminen teos.
Teokseensa Uitto on koonnut puna-armeijan tuottamaa kuvamateriaalia talvisodasta. Mielenkiintoisinta antia lienee "Kuva-albumi Karjalan kannaksen linnoituksista". Puna-armeija oli tiedustellut erittäin kattavasti (myöhemmän) Mannerheim-linjan linnoituslaitteet ja laatinut niistä kartat, kaavakuvat ja valokuvannut ne kattavasti. Sodan jälkeen olikin upseerien lausuntoja siitä, että albumin avulla linjan puhkaisu olisi ollut huomattavasti helpompaa. Albumia ei nimittäin jaettu joukoille ennen kuin sodan loppuvaiheessa/päätyttyä. Tällöin siitä ei tietenkään ollut myöskään hyötyä.
Hirveästi uutta siinä ei ole, mutta teos on ihan mielenkiintoinen kuriositeetti. Ohut läpyskä, lähinnä kuvia, on nopea välipala aiheesta kiinnostuneille.
Antero Uitto lienee nimenä tuttu etenkin Puna-armeijan marssiopas Suomeen -teoksestaan, josta kirjoittelin näköjään vuosia sitten. Alunperin tosin ilmestyi salanimellä Antero Kautto, samoin kuin Stalinin istunnot -niminen teos.
Teokseensa Uitto on koonnut puna-armeijan tuottamaa kuvamateriaalia talvisodasta. Mielenkiintoisinta antia lienee "Kuva-albumi Karjalan kannaksen linnoituksista". Puna-armeija oli tiedustellut erittäin kattavasti (myöhemmän) Mannerheim-linjan linnoituslaitteet ja laatinut niistä kartat, kaavakuvat ja valokuvannut ne kattavasti. Sodan jälkeen olikin upseerien lausuntoja siitä, että albumin avulla linjan puhkaisu olisi ollut huomattavasti helpompaa. Albumia ei nimittäin jaettu joukoille ennen kuin sodan loppuvaiheessa/päätyttyä. Tällöin siitä ei tietenkään ollut myöskään hyötyä.
Hirveästi uutta siinä ei ole, mutta teos on ihan mielenkiintoinen kuriositeetti. Ohut läpyskä, lähinnä kuvia, on nopea välipala aiheesta kiinnostuneille.
Lauri Paltemaa. Lyhyt johdatus Kiinan historiaan. Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskus, Turun yliopisto 2018.
Lauri Paltemaa on Turun yliopiston professori, jonka alana on Itä-Aasian historia. Teos on erittäin tiivis (262 sivua leipätekstiä) esitys hamasta esihistoriasta 2000-luvulle. Tavoitteenaan Paltemaa kertoo olleen kirjoittaa oppikirja aiheen peruskurssille. Teos ajaa mielestäni asiansa. Se on kirjoitettu hyvin selkeällä ja ymmärrettävällä kielellä, siitä hahmottaa pääasiat Kiinan historiasta ja siinä on riittävästi pohdintaa sekä tapahtumien asettamista yleisen maailmanhistorian kontekstiin. Erityisen hauska tai mukaansa tempaava se ei ole, mutta ei myöskään yritä olla. Se mongolivalloituksen alkuvaihe meni minusta vähän eri tavalla tai paremminkin se aloitetaan suoraan Ögödeistä ja jätetään Tšingis-kaani kokonaan pois.
Joka tapauksessa oikein näppärä teos Kiinan historiaan tutustumiseen.
Lauri Paltemaa on Turun yliopiston professori, jonka alana on Itä-Aasian historia. Teos on erittäin tiivis (262 sivua leipätekstiä) esitys hamasta esihistoriasta 2000-luvulle. Tavoitteenaan Paltemaa kertoo olleen kirjoittaa oppikirja aiheen peruskurssille. Teos ajaa mielestäni asiansa. Se on kirjoitettu hyvin selkeällä ja ymmärrettävällä kielellä, siitä hahmottaa pääasiat Kiinan historiasta ja siinä on riittävästi pohdintaa sekä tapahtumien asettamista yleisen maailmanhistorian kontekstiin. Erityisen hauska tai mukaansa tempaava se ei ole, mutta ei myöskään yritä olla. Se mongolivalloituksen alkuvaihe meni minusta vähän eri tavalla tai paremminkin se aloitetaan suoraan Ögödeistä ja jätetään Tšingis-kaani kokonaan pois.
Joka tapauksessa oikein näppärä teos Kiinan historiaan tutustumiseen.
Sakari Selin. Kapina joka kukistettiin - Sotapäiväkirja Budapestista 1956. Ajatus Kirjat 2006.
Olipa kirja. Sakari Selin toimi jatkosodan aikana Tampereella maanalaisessa kommunistien vastarintaryhmässä. 1990-luvulla hän kirjoitti tapahtumista muistelmateoksen "Kun maanpetos oli isänmaallinen teko". Oli ehdottomasti ns. aatteen mies hamaan loppuun saakka.
Selin oli Budapestissa Unkarin radion suomenkielisellä osastolla Unkarin kansannousun aikaan. Hän on pitänyt päiväkirjaa ja lähettänyt artikkeita "kansandemokraattisille lehdille" (esim. Vapaa Sana) Suomeen. Selinin näkemys kansannoususta on, että fasistit sen tekivät, lännen tuella. Oikeamieliset unkarilaiset ja sankarillinen puna-armeija saivat kapinan onneksi kukistettua nopeasti ja pystyivät jatkamaan sosialistisen yhteiskunnan rakentamista. Suuria virheitä tosin oli tehty ennen kapinaa, kuten yksittäisten virkamiesten tekemiin harvalukuisiin virheisiin ei puututtu riittävän tarmokkaasti ja vastavallankumouksellisia ja fasisteja vastaan oli oltu liian helläkätisiä koko sodanjälkeinen aika. Hirvittävää pahennusta herättää, että kapinalliset ovat organisoituneita, mikä viittaa läntisiin fasisteihin - ei suinkaan siihen, että kansannousulla oli laaja tuki Unkarissa. Kaiken huippu tietenkin on, että 2006 jälkisanoissa Selin on edelleen samaa mieltä.
En pystynyt lukemaan teosta sanasta sanaan ja sen luettuani otin parikin pitkää ja kuumaa suihkua. En ole ihan varma, olenko vieläkään riittävän puhdas.
Olipa kirja. Sakari Selin toimi jatkosodan aikana Tampereella maanalaisessa kommunistien vastarintaryhmässä. 1990-luvulla hän kirjoitti tapahtumista muistelmateoksen "Kun maanpetos oli isänmaallinen teko". Oli ehdottomasti ns. aatteen mies hamaan loppuun saakka.
Selin oli Budapestissa Unkarin radion suomenkielisellä osastolla Unkarin kansannousun aikaan. Hän on pitänyt päiväkirjaa ja lähettänyt artikkeita "kansandemokraattisille lehdille" (esim. Vapaa Sana) Suomeen. Selinin näkemys kansannoususta on, että fasistit sen tekivät, lännen tuella. Oikeamieliset unkarilaiset ja sankarillinen puna-armeija saivat kapinan onneksi kukistettua nopeasti ja pystyivät jatkamaan sosialistisen yhteiskunnan rakentamista. Suuria virheitä tosin oli tehty ennen kapinaa, kuten yksittäisten virkamiesten tekemiin harvalukuisiin virheisiin ei puututtu riittävän tarmokkaasti ja vastavallankumouksellisia ja fasisteja vastaan oli oltu liian helläkätisiä koko sodanjälkeinen aika. Hirvittävää pahennusta herättää, että kapinalliset ovat organisoituneita, mikä viittaa läntisiin fasisteihin - ei suinkaan siihen, että kansannousulla oli laaja tuki Unkarissa. Kaiken huippu tietenkin on, että 2006 jälkisanoissa Selin on edelleen samaa mieltä.
En pystynyt lukemaan teosta sanasta sanaan ja sen luettuani otin parikin pitkää ja kuumaa suihkua. En ole ihan varma, olenko vieläkään riittävän puhdas.
YliKoo
Greatest Leader
Olen juuri Martti Turtolan Mannerheim-kirjan lopulla.
Sujuvaa juttua jatkosodasta ja rauhan tunnusteluista. Oikeastaan Mannerheimin näkökulma tulee esiin vain siinä, että häntä kutsutaan koko kirjan läpi Gustafikisi. Vähän epäluontevaa eikä minusta kunnioittavaa.
Itselleni oli uutta se, kuinka pontevasti varsinkin Churchill yritti saada Suomea irti sodasta. Olisi halunnut antaa turvatakuutkin, jotka olisivat olleet Englannin ja - tadaa - Neuvostoliiton takaamat. Myös Roosevelt teki aloitteita.
Sujuvaa juttua jatkosodasta ja rauhan tunnusteluista. Oikeastaan Mannerheimin näkökulma tulee esiin vain siinä, että häntä kutsutaan koko kirjan läpi Gustafikisi. Vähän epäluontevaa eikä minusta kunnioittavaa.
Itselleni oli uutta se, kuinka pontevasti varsinkin Churchill yritti saada Suomea irti sodasta. Olisi halunnut antaa turvatakuutkin, jotka olisivat olleet Englannin ja - tadaa - Neuvostoliiton takaamat. Myös Roosevelt teki aloitteita.
Mikko Karjalainen. Mannerheimin päämaja - Sodanajan johtoesikunta 1918-1944. Otava 2019.
Mikko Karjalainen toimii Maanpuolustuskorkeakoulussa sotahistorian apulaisprofessorina. Hän on perehtynyt päämajan toimintaan pitkän aikaa ja tämä teos on synteesi hänen tutkimuksistaan. Päinvastoin usein nykypäivänä, Karjalaisen tutkimus on hyvin laaja, eikä sillä ole mitään tarkkaan rajattua lähestymiskulmaa aiheeseensa. Tai no siis onhan se Mannerheim. Siinä ei myöskään ole pahemmin juoruja tai muuta "likasankojen kaivelua". Onpahan mielestäni hyvä perusteos aiheesta.
Karjalainen kuvaa päämajan muodostamista ja toimintaa sisällissodan, talvisodan ja jatkosodan aikana. Lapinsotaa käsitellään hyvin lyhyesti, mutta ei tarkasti. Mannerheimin ympärillä pyöritään, mutta häneen ei hirttäydytä. Karjalainen jossain määrin palauttaa Mannerheimin kunniaa, eli hän rivienvälissä, mutta kuitenkin selkeästi haastaa näkemyksen, jonka mukaan muut (etenkin Airo) vastasi kaikista onnistumisista ja Mannerheim virheistä.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Karjalainen olisi kriittinen myös Mannerheimia kohtaan, silloin kun tarvetta on. Teoksessa tuodaan hyvin esille, miten tiukasti Mannerheim pyrki pitämään päätösvallan itsellään. Pahimmillaan ohjeistettiin yksittäisiä pataljoonia, ohi kaikkien johtoportaiden. Tämä johti osaltaan myös siihen, että esikuntia pyrittiin karsimaan välistä, tunnetuin esimerkki kesä 1944, jolloin Oesch piti lähettää Kannakselle, kun päämaja ei kyennyt enää johtamaan joukkoja suoraan. Karjalainen myös kuvaa, miten tärkeitä olivat joukkojen tilannetiedotukset, joita jatkosodassa piti lähettää kahdesti päivässä. Vaikka komentajat olivat sitä mieltä, että ilmoitukset olisi tullut karsia yhteen, Karjalaisen mukaan päämajalla oli todellinen tarve pysyä reaaliaikaisesti tilanteen tasalla, nimenomaan hyökkäys- ja vetäytymisvaiheessa.
Erikseen on mainittava kuvaus keväästä ja kesästä 1944. Karjalainen on sitä mieltä, että päämajassa oli ymmärrys tulevasta suurhyökkäyksestä, jopa sen toteutumisesta Kannaksella. Tätä osoittaa esimerkiksi reservien siirtäminen Kannakselle. Suurempi ongelma oli puutteellinen johtaminen, eli vaikka puutteet linnoittamisessa tai ryhmityksessä tiedostettiin, niiden korjaamista ei vaadittu riittävän voimakkaasti. Esimerkiksi Panssaridivisioona, joka siirtyi Kannakselle, ei pahemmin valmistautunut odotettavissa olevaan vastahyökkäykseen, odotettavissa olevilla taistelupaikoilla. Mielenkiintoista on myös maavoimatoimiston päällikkö Haahden reaktio saksalaisen eversti Nobiksen luentoon tammikuussa 1994. Luennossaan Nobis esitteli saksalaisten kokemuksen puna-armeijan kehityksestä vuosina 1942-43. Haahden mukaan "kamppailin unen kanssa Nobiksen jokseenkin mielenkiinnottoman esityksen ajan. Koko jutussa ei tullut sanottavasti uutta".
Karjalainen on mielestäni onnistunut luomaan teoksen, jossa hän luo uskottavan kuvauksen päämajan järjestämisestä ja toiminnasta. Hän on käyttänyt sekä asiakirjalähteitä että aiempaa tutkimuskirjallisuutta hyväkseen. Ilmaisu on sujuvaa ja ainakin itse luin 399 sivua leipätekstiä ihan mielikseni. Samaa mieltä Karjalaisen kanssa ei tietenkään kaikesta tarvitse olla, mutta on niitä huonompiakin tutkimuksia tullut luetuksi.
Mikko Karjalainen toimii Maanpuolustuskorkeakoulussa sotahistorian apulaisprofessorina. Hän on perehtynyt päämajan toimintaan pitkän aikaa ja tämä teos on synteesi hänen tutkimuksistaan. Päinvastoin usein nykypäivänä, Karjalaisen tutkimus on hyvin laaja, eikä sillä ole mitään tarkkaan rajattua lähestymiskulmaa aiheeseensa. Tai no siis onhan se Mannerheim. Siinä ei myöskään ole pahemmin juoruja tai muuta "likasankojen kaivelua". Onpahan mielestäni hyvä perusteos aiheesta.
Karjalainen kuvaa päämajan muodostamista ja toimintaa sisällissodan, talvisodan ja jatkosodan aikana. Lapinsotaa käsitellään hyvin lyhyesti, mutta ei tarkasti. Mannerheimin ympärillä pyöritään, mutta häneen ei hirttäydytä. Karjalainen jossain määrin palauttaa Mannerheimin kunniaa, eli hän rivienvälissä, mutta kuitenkin selkeästi haastaa näkemyksen, jonka mukaan muut (etenkin Airo) vastasi kaikista onnistumisista ja Mannerheim virheistä.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Karjalainen olisi kriittinen myös Mannerheimia kohtaan, silloin kun tarvetta on. Teoksessa tuodaan hyvin esille, miten tiukasti Mannerheim pyrki pitämään päätösvallan itsellään. Pahimmillaan ohjeistettiin yksittäisiä pataljoonia, ohi kaikkien johtoportaiden. Tämä johti osaltaan myös siihen, että esikuntia pyrittiin karsimaan välistä, tunnetuin esimerkki kesä 1944, jolloin Oesch piti lähettää Kannakselle, kun päämaja ei kyennyt enää johtamaan joukkoja suoraan. Karjalainen myös kuvaa, miten tärkeitä olivat joukkojen tilannetiedotukset, joita jatkosodassa piti lähettää kahdesti päivässä. Vaikka komentajat olivat sitä mieltä, että ilmoitukset olisi tullut karsia yhteen, Karjalaisen mukaan päämajalla oli todellinen tarve pysyä reaaliaikaisesti tilanteen tasalla, nimenomaan hyökkäys- ja vetäytymisvaiheessa.
Erikseen on mainittava kuvaus keväästä ja kesästä 1944. Karjalainen on sitä mieltä, että päämajassa oli ymmärrys tulevasta suurhyökkäyksestä, jopa sen toteutumisesta Kannaksella. Tätä osoittaa esimerkiksi reservien siirtäminen Kannakselle. Suurempi ongelma oli puutteellinen johtaminen, eli vaikka puutteet linnoittamisessa tai ryhmityksessä tiedostettiin, niiden korjaamista ei vaadittu riittävän voimakkaasti. Esimerkiksi Panssaridivisioona, joka siirtyi Kannakselle, ei pahemmin valmistautunut odotettavissa olevaan vastahyökkäykseen, odotettavissa olevilla taistelupaikoilla. Mielenkiintoista on myös maavoimatoimiston päällikkö Haahden reaktio saksalaisen eversti Nobiksen luentoon tammikuussa 1994. Luennossaan Nobis esitteli saksalaisten kokemuksen puna-armeijan kehityksestä vuosina 1942-43. Haahden mukaan "kamppailin unen kanssa Nobiksen jokseenkin mielenkiinnottoman esityksen ajan. Koko jutussa ei tullut sanottavasti uutta".
Karjalainen on mielestäni onnistunut luomaan teoksen, jossa hän luo uskottavan kuvauksen päämajan järjestämisestä ja toiminnasta. Hän on käyttänyt sekä asiakirjalähteitä että aiempaa tutkimuskirjallisuutta hyväkseen. Ilmaisu on sujuvaa ja ainakin itse luin 399 sivua leipätekstiä ihan mielikseni. Samaa mieltä Karjalaisen kanssa ei tietenkään kaikesta tarvitse olla, mutta on niitä huonompiakin tutkimuksia tullut luetuksi.
Kenji Fujimoto. Diktaattorin keittiömestari - Japanilaiskokki Pohjois-Korean hovissa. Gummerus 2014. Suom. Markus Mäkinen.
Kenji Fujimoto on salanimi, jota Kim Jong-ilin sushikokkina 13 vuotta työskennellyt japanilaiskokki käyttää. Kirjoittaja on ilmeisestikin oikeasti työskennellyt kuvaamassaan tehtävässä. Kirja tarjoaa hyvän tirkistysaujon Pohjois-Korean eliitin elämään. Sisäpiiriläisillä ei puutu mitään, mutta vastapainona taas kaikki voidaan viedä heiltä pois sormia napsauttamalla. Kuvaavaa on, että kirjassa Kim Jong-ilin lapsia kuvataan termein "prinssi" ja "prinsessa".
Mikään elämää suurempi kokemus ei ole kyseessä, mutta aiheesta kiinnostuneille se on tutustumisen arvoinen. Hieman häiritsee kirjoittajan nöyristelevä suhtautuminen diktaattoriin. Kuitenkin kyse on teoksen lopussa olevan suomalaisen tutkijan Miika Pölkin mukaan aasialaiseta/japanilaisesta mentaliteetista, eli vaikka isäntä tekee hommat väärin, palvelijan pitää kompata. Lisäksi samoja juttuja kerrotaan useampaan kertaan, eli pientä toimittamista olisi voinut harrastaa.
Kenji Fujimoto on salanimi, jota Kim Jong-ilin sushikokkina 13 vuotta työskennellyt japanilaiskokki käyttää. Kirjoittaja on ilmeisestikin oikeasti työskennellyt kuvaamassaan tehtävässä. Kirja tarjoaa hyvän tirkistysaujon Pohjois-Korean eliitin elämään. Sisäpiiriläisillä ei puutu mitään, mutta vastapainona taas kaikki voidaan viedä heiltä pois sormia napsauttamalla. Kuvaavaa on, että kirjassa Kim Jong-ilin lapsia kuvataan termein "prinssi" ja "prinsessa".
Mikään elämää suurempi kokemus ei ole kyseessä, mutta aiheesta kiinnostuneille se on tutustumisen arvoinen. Hieman häiritsee kirjoittajan nöyristelevä suhtautuminen diktaattoriin. Kuitenkin kyse on teoksen lopussa olevan suomalaisen tutkijan Miika Pölkin mukaan aasialaiseta/japanilaisesta mentaliteetista, eli vaikka isäntä tekee hommat väärin, palvelijan pitää kompata. Lisäksi samoja juttuja kerrotaan useampaan kertaan, eli pientä toimittamista olisi voinut harrastaa.
Viimeksi muokattu:
Peter Johnsson. Stalinin murhat Katynissa - ja niiden historialliset jälkipelit 1940-2014. Mansarda 2014. Suom. Kari Klemelä.
Ruotsalainen historiantutkija Peter Johnsson on tehnyt hyvän perusteoksen Katynin joukkomurhasta, jossa keväällä 1940 Neuvostoliitto teloitti noin 22000 puolalaista. Johnsson on tehnyt erinomaista työtä. Hän ei keskity murhaamiseen ja hirmutekoihin, vaan kuvaa asiakirjalähteisiin ja aiempaan tutkimuksiin nojaten hyvin seikkaperäisesti joukkomurhan taustat, uhrit, tapahtumat sekä jälkipyykin. Johnsson käsittelee hyvin sitä, kuinka Neuvostoliitto pyrki hävittämään todisteet syyllisyydestään ja hän esittelee myös länsiliittoutuneiden peittelevän suhtautumisen tapahtumiin niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin, esim. Nürnbergin oikeudenkäynnissä.
Mielenkiintoista olisi tietää, onko alkuperäisteoksessa ollut analyysi talvisodan oletetusta vaikutuksesta puolalaisupseerien surmaamiseen, vai onko kyse suomennokseen tehdystä lisäyksestä. Veikkaisin, että se on ollut jo alkuperäisessä, koska Johnssonin perustelu sille, miksi talvisota ei voinut asiaan vaikuttaa, on vähän ontuva. Hän selittää kantaansa sillä, että päätös tehtiin 5.3. ja sota päättyi jo 13.3., ikään kuin Stalin olisi jo viikkoa aikaisemmin tiennyt, että sota päättyy maaliskuussa sovintoon, eikä läpimurto ole mahdollinen. Myöskään Johnsson ei ota huomioon myöhemmin vuonna 1940 tehtyjä suunnitelmia hyökkäyksestä Suomeen, vaan sota päättyy hänelle 13.3. No, pikku juttu muuten hyvässä kokonaisuudessa.
Toinen lisäykseltä vaikuttava kohta on suomalaisen Arno Saxenin kohtelusta sodan jälkeen. Paasikiven päiväkirjat (vieläpä ilman viittausta, vaikka muuten viittauksia löytyykin) sekä Mauno Pekkala ja Urho Kekkonen ilman titteleitä vaikuttavat vähän jälkikäteen lisätyiltä. No, mene ja tiedä. Jospa tekstissä mainittu Suomessa asunut Zdzislaw Mackiewicz on raataillut juurikin Johnssonin kanssa aiheesta.
Kyseessä on mielestäni erittäin hyvä teos yhdestä tunnetuimmista Neuvostoliiton rikoksista, joka kuitenkin tänäkin päivänä joissain yhteyksissä laitetaan Saksan piikkiin. Lisäksi Putinin Venäjällä asiaa koskevat arkistot ovat menneet kiinni ja aihe on nykyisin lähinnä vaiettu.
Ruotsalainen historiantutkija Peter Johnsson on tehnyt hyvän perusteoksen Katynin joukkomurhasta, jossa keväällä 1940 Neuvostoliitto teloitti noin 22000 puolalaista. Johnsson on tehnyt erinomaista työtä. Hän ei keskity murhaamiseen ja hirmutekoihin, vaan kuvaa asiakirjalähteisiin ja aiempaan tutkimuksiin nojaten hyvin seikkaperäisesti joukkomurhan taustat, uhrit, tapahtumat sekä jälkipyykin. Johnsson käsittelee hyvin sitä, kuinka Neuvostoliitto pyrki hävittämään todisteet syyllisyydestään ja hän esittelee myös länsiliittoutuneiden peittelevän suhtautumisen tapahtumiin niin sodan aikana kuin sen jälkeenkin, esim. Nürnbergin oikeudenkäynnissä.
Mielenkiintoista olisi tietää, onko alkuperäisteoksessa ollut analyysi talvisodan oletetusta vaikutuksesta puolalaisupseerien surmaamiseen, vai onko kyse suomennokseen tehdystä lisäyksestä. Veikkaisin, että se on ollut jo alkuperäisessä, koska Johnssonin perustelu sille, miksi talvisota ei voinut asiaan vaikuttaa, on vähän ontuva. Hän selittää kantaansa sillä, että päätös tehtiin 5.3. ja sota päättyi jo 13.3., ikään kuin Stalin olisi jo viikkoa aikaisemmin tiennyt, että sota päättyy maaliskuussa sovintoon, eikä läpimurto ole mahdollinen. Myöskään Johnsson ei ota huomioon myöhemmin vuonna 1940 tehtyjä suunnitelmia hyökkäyksestä Suomeen, vaan sota päättyy hänelle 13.3. No, pikku juttu muuten hyvässä kokonaisuudessa.
Toinen lisäykseltä vaikuttava kohta on suomalaisen Arno Saxenin kohtelusta sodan jälkeen. Paasikiven päiväkirjat (vieläpä ilman viittausta, vaikka muuten viittauksia löytyykin) sekä Mauno Pekkala ja Urho Kekkonen ilman titteleitä vaikuttavat vähän jälkikäteen lisätyiltä. No, mene ja tiedä. Jospa tekstissä mainittu Suomessa asunut Zdzislaw Mackiewicz on raataillut juurikin Johnssonin kanssa aiheesta.
Kyseessä on mielestäni erittäin hyvä teos yhdestä tunnetuimmista Neuvostoliiton rikoksista, joka kuitenkin tänäkin päivänä joissain yhteyksissä laitetaan Saksan piikkiin. Lisäksi Putinin Venäjällä asiaa koskevat arkistot ovat menneet kiinni ja aihe on nykyisin lähinnä vaiettu.
Ryszard Kapuściński. Keisari. Like 2006. Suom. Tapani Kärkkäinen.
Ryszard Kapuściński on näköjään erittäin tunnettu puolalainen kirjailija ja toimittaja. Keisari on näköjään hänen läpimurtoteoksensa vuodelta 1978. Molemmat asiat opin Wikipediasta. Kirja oli erittäin mukaansatempaava ja mielenkiintoinen. Kapuściński kuvaa Etiopian keisari Haile Selassien valtakautta ja sen päättymistä 1974. Kapuściński on haastatellut hovissa työskennelleitä henkilöitä, jotka ovat antaneet lausuntonsa anonyymisti. Tuohon aikaan Etiopiassa ei ilmeisestikään kannattanut antaa lausuntoja pahemmin kenestäkään tai mistään politiikkaan liittyvästä - ainakaan omalla nimellä. Haastattelut on pätkitty hyvin lyhyiksi otteiksi, jotka on asetettu peräkkäin suunnilleen kronologisesti ja jossain määrin temaattisesti. Suomennos ei ole ihan perinteistä kirjakieltä, vaan siinä on tiettyä lyyrisyyttä, joka mielestäni sopii aiheeseen. Teos ei yritäkään olla mikään tietokirja, vaan se on selkeästi tiettyjä vapauksia ottava tunnelmakuvaus diktatuurista ja sen päättymisestä sekä korvautumisesta uudella diktatuurilla.
Tykkäsin.
Ryszard Kapuściński on näköjään erittäin tunnettu puolalainen kirjailija ja toimittaja. Keisari on näköjään hänen läpimurtoteoksensa vuodelta 1978. Molemmat asiat opin Wikipediasta. Kirja oli erittäin mukaansatempaava ja mielenkiintoinen. Kapuściński kuvaa Etiopian keisari Haile Selassien valtakautta ja sen päättymistä 1974. Kapuściński on haastatellut hovissa työskennelleitä henkilöitä, jotka ovat antaneet lausuntonsa anonyymisti. Tuohon aikaan Etiopiassa ei ilmeisestikään kannattanut antaa lausuntoja pahemmin kenestäkään tai mistään politiikkaan liittyvästä - ainakaan omalla nimellä. Haastattelut on pätkitty hyvin lyhyiksi otteiksi, jotka on asetettu peräkkäin suunnilleen kronologisesti ja jossain määrin temaattisesti. Suomennos ei ole ihan perinteistä kirjakieltä, vaan siinä on tiettyä lyyrisyyttä, joka mielestäni sopii aiheeseen. Teos ei yritäkään olla mikään tietokirja, vaan se on selkeästi tiettyjä vapauksia ottava tunnelmakuvaus diktatuurista ja sen päättymisestä sekä korvautumisesta uudella diktatuurilla.
Tykkäsin.
Loyd
Kenraali
Huikean hyvä tämä @EK tekemä kirjojen esittelysarja, mistään muualta ei löydy tämän tasoista.
Joitain tuttuja kirjoja on ja niissä kuvaus ja arvostelut on mennyt nappiin.
Uutta tuotantoa olen löytänyt: Igguldenia en ollut lukenut aiemmin mutta nyt aion lukea kaikki teokset (Ateena-sarja menossa)
Joitain tuttuja kirjoja on ja niissä kuvaus ja arvostelut on mennyt nappiin.
Uutta tuotantoa olen löytänyt: Igguldenia en ollut lukenut aiemmin mutta nyt aion lukea kaikki teokset (Ateena-sarja menossa)
Minusta kirja oli pettymys. Karjalainen ei uskalla esittää tarpeeksi tiukkaa sotataidollista kritiikkiä suomalaisen ylemmän tason johtajista. Tosin eipä juuri kukaan muukaan kirjoittaja. Ärsyttävää on se, ettei tuota Nobisin luennon suomennosta ole kukaan julkaissut edes liitteenä. Ja käsittääkseni sitä ei ole edes digitoitu, kuten ei muutakaan mielenkiintoisinta aineistoa. Joten pitäisi käydä joko paikan päällä arkistossa tai tilata murhaavan hintaiset kopiot.