Ehkä. Mutta minun pitäisi ajaa yli 1000 km lenkki kyseiseen arkistoon ja takaisin. En aja.
Kirjat
- Viestiketjun aloittaja Museo
- Aloitus PVM
tulikomento
Supreme Leader
Löysin tämän Prisman alelaarista. Kertoo siitä miten ryssä solutti illegaaleja vakoojiaan Yhdysvaltoihin ja miten FBI:n vastavakoilu pääsi asiasta vihille.
rukkaskikka
Majuri
Vesa Tynkkynen (kenraalimajuri, Mpkk:n rehtori, Mpkk:n sotahistorian professori) on vuonna 2014 pitänyt Suomen Sotahistoriallisessa Seurassa esitelmän "Suomen sotilaallinen tilanne tammikuussa 1944" (ss. 16-32), jossa referoidaan Nobisin luentoja. Alla näyte referoinnista.
"Nobisin luentosarja perustui saksalaisten vuonna 1943 saamiin itärintaman sotakokemuksiin. Hän käsitteli puna-armeijan operaatioiden kahta keskeistä piirrettä. Toinen oli suurhyökkäyksenä toteutettava ns. läpimurtoon tähtäävä rintamahyökkäys ja toinen oli tulen käyttö syvissä operaatioissa. Nobis totesi, että suurhyökkäys muodostui jalkaväen massamaisesta käytöstä murtokohdassa, panssaroitujen yhtymien käytöstä syvällä alueella sekä tykistön että kranaatinheittimistön ja raketinheittimistön jatkuvasta tulesta hyökkäyksen edetessä. Maavoimien hyökkäyksiin liittyi ilmavoimien välitön tulituki. Luennoissa korostettiin erikseen sitä, että puna-armeija oli kyennyt erittäin taitavasti salaamaan suurhyökkäykseen liittyvät valmistelut. Lisäksi valmisteluihin oli yleensä liittynyt harhauttamista todellisen toiminnan peittämiseksi."
Tynkkysen esitelmän loppusanoissa mm. todetaan:
"Vaikka tammikuussa alkanut Leningradin saarron lopullinen murtuminen johti Päämajan päätöksiin Karjalan kannaksen puolustuksen vahventamisesta, ei kenttäarmeijalla ollut ymmärrystä puna-armeijan taktiikan ja taistelutekniikan kehittymisestä asemasodan vuosien aikana. Päämajan operatiivisen osaston päälliköllä, eversti V. Nihtilällä oli selvä kuva niin tulevan hyökkäyksen painopisteestä kuin puna-armeijan suurhyökkäyksen asettamista haasteista puolustuksen järjestelyille. Nihtilä oli kuitenkin melko yksin mielipiteittensä kanssa."
Tynkkysen esitelmän mukaan luentosarjan suomennoksen "painos" oli 800 kappaletta. Noista on lienee arkistoitu useampi kappale, koska Tynkkysen lähdeluettelossa teos on eri numerolla ja vähän eri niminenkin: 26 Eversti Nobisin pitämien luentojen suomenkielinen yhdistelmä. T 21443, KA.
"Päämajan koulutusosasto käänsi Nobisin materiaalin suomeksi ja jakoi sen yhtymille useampana kappaleena. Koko jakelun laajuus oli 800 kappaletta. Jossain määrin outoa on se, että jaettuun käännösmateriaaliin ei sisällytetty saksalaisten puolustuksen rakennetta ja siitä saatuja kokemuksia käsittelevää osuutta. Näin meneteltiin ilmeisesti salaamissyistä. Joka tapauksessa rintamajoukot jäivät ilman tärkeää tietoa."
Olen noita Tynkkysen referaatteja lukenut, mutta referaatit ovat aina vain valju kuva alkuperäisestä. Siksi haluaisinkin lukea sen alkuperäisen luentotekstin kokonaan.
tulikomento
Supreme Leader
Tämäpä oli hyvä ja mielenkiintoinen. Kuvaa kyllä hyvin sitä mitenkä ryssä hyödyntää länsimaisten yhteiskuntien avoimuutta. Identiteettivarkaudet ja valehenkilöllisyyksien tehtailu tosin muuttui 9/11 jälkeen entistä vaikeammaksi kun rajatarkastukset tiukkenivat ja mm. biometriset passit otettiin käyttöön. Silti, ryssä on mieltynyt käyttämään illegaaleja, koska tämä on syvällä SVR:n, FSB:n ja GRU:n toimintakulttuureissa ja juuri tätä ex-KGB upseeri Putler itse haluaa. Viimeisimpien Yhdysvaltoihin soluttautuneiden ja kiinni jääneiden illegaalien jäljille päästiin FBI:n ja CIA:n yhteisoperaatiossa. Onnistuivat värväämään venäläisen tiedustelu-upseerin, joka paljasti valehenkilöt. Mies onnistuttiin myös saamaan ajoissa pois Moskovasta. Suosittelen kirjaa hyvistä vakoilutarinoista tykkääville.
Sanavalmis Muurinen
Kenraali
Suosittelen minäkin. Hyvä kuvaus ryssänmaan tiedustelun toimintamalleista pitemmällä aikajänteellä.
tulikomento
Supreme Leader
Taustoitti myös hyvin sen mitenkä rysyjen alitajuntaan on jäänyt trauma neukkulan romahtamisesta ja 90-luvun kaaosvuosista. Suhtautuvat vainoharhaisesti länttä kohtaan ja kadehtivat lännen menestymistä. Siksi vakoilevat aina ja jatkuvasti. Kusipäistä sakkia.
tulikomento
Supreme Leader
Tämä on nyt seuraavana lukuvuorossa. Tarttui tänään kirjakaupasta matkaan.
Sanavalmis Muurinen
Kenraali
Tämäkin on hyvä ja yleissivistävä opus.
Olen huomannut, että lukemistoni on ollut hyvin yksipuolista viimeisen vuoden ajan ja alkanut suorastaan tehdä mieli etsiä jotain sellaista asiakirjallisutta, jossa ryssillä ei ole mainittavaa roolia. No Hessu Mansikan Hornet-kirja oli aika pitkälti sentään sellainen.
tulikomento
Supreme Leader
Kirjan puolivälissä nyt menossa. Ja onhan tämä hyvä ja silmiä avaava teos. Jos tykkäsit Martti J. Karin ja Antero Holmilan Venäjä -kirjasta, niin todennäköisesti pidät myös tästä. Kirjoittaja on haastatellut mm. Pekka Toveria. Toveri kertoo miten ryssät jatkuvasti kusettivat ja huijasivat länsimaisia sotilastarkkailijoita kun nämä olivat seuraamassa ryssien sotaharjoituksia. Esimerkiksi Open Skies -sopimuslennoilla ollessaan ryssät kuvasivat länsimaiden siviili-infraa vaikka tähän ei ollut suostumusta. Ja kun länsimaiden sotilaat tekivät lentoja Venäjällä, ohjasi ryssien lennonjohto koneet aina pois sovituilta lentoreiteiltä. Yleensä koneet ohjattiin keskelle ei mitään ja keskelle paksua pilvikerrosta. Tämän kirjan ydinsanoma on ettei ryssiin pidä luottaa pätkän vertaa.
Markku Kuisma. Sodasta syntynyt - Itsenäisen Suomen synty Sarajevon laukauksista Tarton rauhaan 1914-1920. WSOY 2010.
Kuisma oli kirjaa kirjoittaessaan Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori. Hän on erikoistunut taloushistoriaan ja niinpä Sodasta syntynyt lähestyykin Suomen itsenäistymistä nimenomaisesti taloushistorian kautta. Tätä ei kuitenkaan ole syytä kavahtaa, sillä kyseessä on erittäin suositeltava ja tiivis (250 sivua) tietopaketti itsenäisen Suomen alkuvaiheista.
Vaikka kyseessä on taloushistoria, Kuisma ei hirveästi numeroita ja tilastoja pyörittele. Hän tyytyy lähinnä kuvaamaan yleisellä tasolla Suomen taloudellista kehitystä käsiteltynä ajanjaksona. Lisäksi hän tarkastelee tilannetta hyvin suurelta osin henkilöiden kautta. Siksipä sivuilla pyörivätkin Gummerus, Paasikivi, Serlachius, Walden ja Mannerheim enemmän kuin drittelit ja puudat. Kuitenkaan taloutta ei käsitellä erillisenä osana tapahtumia, vaan se nimenomaisesti nivotaan osaksi esitystä.
Kun ensimmäinen maailmansota sujui Venäjän kannalta kohtalaisesti, suomalaiset pystyivät myymään kaiken tuottamansa Venäjälle ja teollisuusmiehiä ei kiinnostanut itsenäistyminen tai muut haihattelut pätkääkään. Päinvastoin Venäjältä ostettiin metsää ja tuotantolaitoksia, että rytinä kävi. Helmikuun vallankumous oli ensimmäinen isompi mietinnän paikka, mutta todellinen tuki itsenäistymiselle tuli rahapiireissä vasta lokakuun vallankumouksen myötä. Että omaisuus säilyisi. Näillä rahapiireillä oli myös merkittävä osuus sisällissodassa, sillä rahoituksen järjestäminen ei suinkaan ollut mitenkään helppoa valkoisen Suomen osalta. Koska meitä pidettiin Saksan liittolaisina, länsimaista rahoitusta ei herunut. Silloin tarvittiin henkilökohtaisia kontakteja ulkomaille, samoin henkilökohtaisia omaisuuksia. Juuri tästä syystä kuningashankkeita ja Saksamielisyyttä ylipäänsäkin vastustettiin teollisuuspiireissä. Ne olivat haitta ulkomaankaupalle. Eikä se suhtautuminen Venäjään tai kommunisteihinkaan mitenkään yksiselitteistä ollut, nimittäin kauppaa piti käydä ja olisi ollut kiva saada se Venäjälle sijoitetut pääomat joko takaisin tai sitten hyötykäyttöön siellä paikanpäällä. Ja paljon kaikkea muuta, kuten tietenkin se taloudellisten olojen kurjistuminen vuonna 1917 tammikuun 1918 kapinan taustalla. Ja se, että eduskuntaan pyydettiin sellujauhoa puuroa varten vuonna 1918, kertoo melko kattavasta elintarvikepulasta nuoressa valtiossa.
Suosittelen lämpimästi, nimenomaan perusteoksena noihin vuosiin.
Kuisma oli kirjaa kirjoittaessaan Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori. Hän on erikoistunut taloushistoriaan ja niinpä Sodasta syntynyt lähestyykin Suomen itsenäistymistä nimenomaisesti taloushistorian kautta. Tätä ei kuitenkaan ole syytä kavahtaa, sillä kyseessä on erittäin suositeltava ja tiivis (250 sivua) tietopaketti itsenäisen Suomen alkuvaiheista.
Vaikka kyseessä on taloushistoria, Kuisma ei hirveästi numeroita ja tilastoja pyörittele. Hän tyytyy lähinnä kuvaamaan yleisellä tasolla Suomen taloudellista kehitystä käsiteltynä ajanjaksona. Lisäksi hän tarkastelee tilannetta hyvin suurelta osin henkilöiden kautta. Siksipä sivuilla pyörivätkin Gummerus, Paasikivi, Serlachius, Walden ja Mannerheim enemmän kuin drittelit ja puudat. Kuitenkaan taloutta ei käsitellä erillisenä osana tapahtumia, vaan se nimenomaisesti nivotaan osaksi esitystä.
Kun ensimmäinen maailmansota sujui Venäjän kannalta kohtalaisesti, suomalaiset pystyivät myymään kaiken tuottamansa Venäjälle ja teollisuusmiehiä ei kiinnostanut itsenäistyminen tai muut haihattelut pätkääkään. Päinvastoin Venäjältä ostettiin metsää ja tuotantolaitoksia, että rytinä kävi. Helmikuun vallankumous oli ensimmäinen isompi mietinnän paikka, mutta todellinen tuki itsenäistymiselle tuli rahapiireissä vasta lokakuun vallankumouksen myötä. Että omaisuus säilyisi. Näillä rahapiireillä oli myös merkittävä osuus sisällissodassa, sillä rahoituksen järjestäminen ei suinkaan ollut mitenkään helppoa valkoisen Suomen osalta. Koska meitä pidettiin Saksan liittolaisina, länsimaista rahoitusta ei herunut. Silloin tarvittiin henkilökohtaisia kontakteja ulkomaille, samoin henkilökohtaisia omaisuuksia. Juuri tästä syystä kuningashankkeita ja Saksamielisyyttä ylipäänsäkin vastustettiin teollisuuspiireissä. Ne olivat haitta ulkomaankaupalle. Eikä se suhtautuminen Venäjään tai kommunisteihinkaan mitenkään yksiselitteistä ollut, nimittäin kauppaa piti käydä ja olisi ollut kiva saada se Venäjälle sijoitetut pääomat joko takaisin tai sitten hyötykäyttöön siellä paikanpäällä. Ja paljon kaikkea muuta, kuten tietenkin se taloudellisten olojen kurjistuminen vuonna 1917 tammikuun 1918 kapinan taustalla. Ja se, että eduskuntaan pyydettiin sellujauhoa puuroa varten vuonna 1918, kertoo melko kattavasta elintarvikepulasta nuoressa valtiossa.
Suosittelen lämpimästi, nimenomaan perusteoksena noihin vuosiin.
Martta Piili. Kohtalona Siperia - Neljätoista vuotta pakkotyövankina. Like 2021. Toimittanut Erkki Vettenniemi.
Martta Piilin oikea nimi oli Martta Piilikangas. Hän jäi Koivistolla talvisodan loppuvaiheessa evakuoimatta ja joutui "pakoyrityksen jälkeen" lopulta Neuvostoliiton vankileirille Kemerovon leirikompleksiin. Täältä hänet vapautettiin 1954, mutta Suomeen hän pääsi palaamaan vasta 1956. Kotimaasta löytyivät aviomies ja jo aikuiseksi kasvaneet lapset ja Piilikangas elikin aika tyypillisen pienen maatilan emännän elämän sitten loppuvuosinaan Pohjois-Savossa.
Alunperin teos on ilmestynyt jo 1957. Vettenniemi on lisännyt muutaman alaviitteen selvennyksesi ja lopussa käy läpi sekä tutkimustensa että olettamustensa perusteella, mitä Martalle "oikeasti" on tapahtunut. Sanotaanko, että aikalailla samoilla jäljillä olin jo alkuperäistekstiä lukiessani. Mikään kommunisti tai vakooja Martta ei missään tapauksessa ole ollut.
Teos on ilmeisesti laadittu Martan haastattelunauhojen perusteella vuonna 1956/57 ja tässä on sen vahvuus ja heikkous. Martan oma ääni kyllä tulee hyvin selkeästi esiin, mutta välillä tuntuu siltä, että olisi ollut armeliaampaa hieman "meikkailla" tekstiä. Samoin jonkinlainen taustoittaminen olisi ollut paikallaan, mutta molemmat olisivat maksaneet ja Vettenniemen selityksen mukaan kustantamo halusi lähinnä tavaraa ulos. Harmi.
Kaunokirjallisia arvoja teoksella ei ole, mutta yksittäisen ihmisen traaginen kohtalo historian rattaiden murskaavien voimien armoilla siitä kyllä paljastuu. Kannattaa lukea, muttei välttämättä ostaa omaksi.
Martta Piilin oikea nimi oli Martta Piilikangas. Hän jäi Koivistolla talvisodan loppuvaiheessa evakuoimatta ja joutui "pakoyrityksen jälkeen" lopulta Neuvostoliiton vankileirille Kemerovon leirikompleksiin. Täältä hänet vapautettiin 1954, mutta Suomeen hän pääsi palaamaan vasta 1956. Kotimaasta löytyivät aviomies ja jo aikuiseksi kasvaneet lapset ja Piilikangas elikin aika tyypillisen pienen maatilan emännän elämän sitten loppuvuosinaan Pohjois-Savossa.
Alunperin teos on ilmestynyt jo 1957. Vettenniemi on lisännyt muutaman alaviitteen selvennyksesi ja lopussa käy läpi sekä tutkimustensa että olettamustensa perusteella, mitä Martalle "oikeasti" on tapahtunut. Sanotaanko, että aikalailla samoilla jäljillä olin jo alkuperäistekstiä lukiessani. Mikään kommunisti tai vakooja Martta ei missään tapauksessa ole ollut.
Teos on ilmeisesti laadittu Martan haastattelunauhojen perusteella vuonna 1956/57 ja tässä on sen vahvuus ja heikkous. Martan oma ääni kyllä tulee hyvin selkeästi esiin, mutta välillä tuntuu siltä, että olisi ollut armeliaampaa hieman "meikkailla" tekstiä. Samoin jonkinlainen taustoittaminen olisi ollut paikallaan, mutta molemmat olisivat maksaneet ja Vettenniemen selityksen mukaan kustantamo halusi lähinnä tavaraa ulos. Harmi.
Kaunokirjallisia arvoja teoksella ei ole, mutta yksittäisen ihmisen traaginen kohtalo historian rattaiden murskaavien voimien armoilla siitä kyllä paljastuu. Kannattaa lukea, muttei välttämättä ostaa omaksi.
Puna-armeijaa pysäyttämään - Koukkamiehet kuoleman lohkolle. Kustannus HD Loimaa 2008. Toim. Arto Pietilä.
Koukkamiehet oli jatkosodan JR 35. Se siirrettiin kesällä 1944 JR 12:n perässä Ihantalaan, jossa rykmentit taistelivat rinnakkain ja osin limittäin. Vaikka JR 35 on Ihantalassa ehkä hieman jäänytkin Jänkäjääkärien varjoon, se oli yksi niistä rykmenteistä, jotka olivat avainasemassa pysäyttämässä puna-armeijan suurhyökkäystä. Jo pelkkä paikannimi "Pyöräkangas" lienee useimmille sotahistoriaan perehtyneille tuttu.
Siksi onkin sääli, että rykmentistä ja sen taisteluista on kirjoitettu näin luokaton teos. Siinä on kyllä periaatteessa kaikki kohdallaan, eli on sotapäiväkirjojen merkintöjä ja Jatkosodan historia -teosta ja veteraanien muistelmia tapahtumista. Lopputulosta ei kuitenkaan pääse kehumaan. Eri lähteiden aineistot eivät missään vaiheessa muodosta oikein loogista ja koherenttia kokonaisuutta, vaan tuntuu, että niitä on välillä vain lätkitty peräkkäin.
Kyllähän tämän nyt kertaalleen lukee, mutta valitettavan huono maku tästä jää.
Koukkamiehet oli jatkosodan JR 35. Se siirrettiin kesällä 1944 JR 12:n perässä Ihantalaan, jossa rykmentit taistelivat rinnakkain ja osin limittäin. Vaikka JR 35 on Ihantalassa ehkä hieman jäänytkin Jänkäjääkärien varjoon, se oli yksi niistä rykmenteistä, jotka olivat avainasemassa pysäyttämässä puna-armeijan suurhyökkäystä. Jo pelkkä paikannimi "Pyöräkangas" lienee useimmille sotahistoriaan perehtyneille tuttu.
Siksi onkin sääli, että rykmentistä ja sen taisteluista on kirjoitettu näin luokaton teos. Siinä on kyllä periaatteessa kaikki kohdallaan, eli on sotapäiväkirjojen merkintöjä ja Jatkosodan historia -teosta ja veteraanien muistelmia tapahtumista. Lopputulosta ei kuitenkaan pääse kehumaan. Eri lähteiden aineistot eivät missään vaiheessa muodosta oikein loogista ja koherenttia kokonaisuutta, vaan tuntuu, että niitä on välillä vain lätkitty peräkkäin.
Kyllähän tämän nyt kertaalleen lukee, mutta valitettavan huono maku tästä jää.
Onkohan mitään kirjallisuutta Puolan sovietsoinista
Kuuntelin äänikirjana toissapäivänä ilmestyneen, Ulvilan murhasta kertovan kirjan. Tapaushan on herättänyt keskustelua myös täällä.
Toinen kirjan kirjoittajista (Kuusiranta) on jutun jälkimmäinen tutkinnanjohtaja, joka on vahvasti sitä mieltä että juttu on ratkaistu vaikka Auer saikin hovissa vapauttavan tuomion
Kirjassa esitetäänkin vahva case Auerin syyllisyyden puolesta, ja alkuperäinen tutkinnanjohtaja saa paljon kuraa päälleen siitä että Auerin syyllisyyttä ei tutkittu kunnolla tai itse asiassa ei juuri lainkaan, vaan kaikki paukut laitettiin ulkopuolisen tekijän löytämiseen - ja kirjassa esitetään, että mitään ulkopuolista tekijää ei edes voisi olla. Hieman sivulauseessa jopa vihjataan, että sljuperäisellä tutkinnanjohtajalla olisi ollut jopa motiivi etsiä nimenomaan ulkopuolista tekijää (tämä vihjaus on tosin hyvin heikko).
Myös Vaasan hovioikeus saa moitteita, koska tuomitsi väärin vaikka käräjillä kahteen kertaan Auer todettiin syylliseksi murhaan. Paljon ei saa painoarvoa se, että molemmilla kerroilla käräjilläkin meni äänestykseen, eli vaikka kirjassa esitetään että Auerin syyllisyys on selvä, asiassa voi silti olla seikkoja joiden perusteella ei se niin selvä ollutkaan.
Alla Bookbeatiin kirjoittamani arvio, johon ei mahtunut kaikki jota olisin ollut sanomassa:
Toinen kirjan kirjoittajista (Kuusiranta) on jutun jälkimmäinen tutkinnanjohtaja, joka on vahvasti sitä mieltä että juttu on ratkaistu vaikka Auer saikin hovissa vapauttavan tuomion
Kirjassa esitetäänkin vahva case Auerin syyllisyyden puolesta, ja alkuperäinen tutkinnanjohtaja saa paljon kuraa päälleen siitä että Auerin syyllisyyttä ei tutkittu kunnolla tai itse asiassa ei juuri lainkaan, vaan kaikki paukut laitettiin ulkopuolisen tekijän löytämiseen - ja kirjassa esitetään, että mitään ulkopuolista tekijää ei edes voisi olla. Hieman sivulauseessa jopa vihjataan, että sljuperäisellä tutkinnanjohtajalla olisi ollut jopa motiivi etsiä nimenomaan ulkopuolista tekijää (tämä vihjaus on tosin hyvin heikko).
Myös Vaasan hovioikeus saa moitteita, koska tuomitsi väärin vaikka käräjillä kahteen kertaan Auer todettiin syylliseksi murhaan. Paljon ei saa painoarvoa se, että molemmilla kerroilla käräjilläkin meni äänestykseen, eli vaikka kirjassa esitetään että Auerin syyllisyys on selvä, asiassa voi silti olla seikkoja joiden perusteella ei se niin selvä ollutkaan.
Alla Bookbeatiin kirjoittamani arvio, johon ei mahtunut kaikki jota olisin ollut sanomassa:
tulikomento
Supreme Leader
En ole itse lukenut, mutta oletan että Timothy Snyderin Tappotanner (Bloodlands) käsittelee jollain tasolla teemaa.
Kuuntelin äskettäin. Ihan mielenkiintoinen, mutta ei välttämättä erityisen sykähdyttävä. Toki kun tämän aihepiirin kirjoihin on viime aikoina tullut tutustuttua, niin paljon tukevat toisiaan eli kun monessa kirjassa tulkitaan asioita samalla tavalla, niin se luo luottamustaan siihen että tulkinta on ainakin oikean suuntainen.
Tässä kirjassa oli suomalaisen lukijan kannalta erityisen kiinnostavaa, että aika paljon oli suoraan Suomeen liittyvää asiaa, on haastateltu suomalaisia asiantuntijoita, jne. Torilla tavataan!
Näyttää siltä, että Bogdan Musialin avainteos Kampfplatz Deutschland olisi vihdoinkin tulossa ihmisten kielellä (ihmisten kieli=kielet, joita osaan itse
) : https://www.amazon.co.uk/Stalins-Capturing-Germany-Bogdan-Musial/dp/139906813X/ref=mp_s_a_1_1?crid=9Y6FHSAXN8QN&keywords=Bogdan+musial&qid=1686879821&sprefix=bogdan+musial,aps,208&sr=8-1
Kirja, josta eivät oulasilvennoiset ja erkkituomiojat pidä.
) : https://www.amazon.co.uk/Stalins-Capturing-Germany-Bogdan-Musial/dp/139906813X/ref=mp_s_a_1_1?crid=9Y6FHSAXN8QN&keywords=Bogdan+musial&qid=1686879821&sprefix=bogdan+musial,aps,208&sr=8-1Kirja, josta eivät oulasilvennoiset ja erkkituomiojat pidä.
Raimo Heiskanen. Stella Polaris. Otava 1994.
Raimo Heiskanen eläköityi kenraalimajurina vuonna 1982. Hän toimi pitkään Suomen sotilastiedustelussa. Heiskasen tunnetuin teos on "Saadun tiedon mukaan...", joka käsittelee Suomen sotilastiedustelua ja on alan perusteoksia, johon myöhempiä tuotoksia verrataan. Siinäkin mielessä, että mitä Heiskanen jätti kertomatta.
Stella Polaris on lähes pamflettimainen kirjanen (89 sivuinen vihkonen), jossa Heiskanen käsittelee Stella Polaris -operaation taustat, tapahtumat ja keskeiset henkilöt. Stella Polaris oli sodan lopussa/päätyttyä suoritettu operaatio, jossa kuljetettiin sotilastiedustelun tietoja, laitteistoa ja henkilöstöä Ruotsiin. Tarkoituksena oli toisaalta saada edellä mainitut turvaan mahdollisen neuvostomiehityksen tai neuvostomielisten viranomaisten kynsistä, toisaalta mahdollistaa sotilastiedustelu, mikäli Suomi miehitettäisiin.
Heiskanen avaa tyhjentävästi, että kyseessä oli puhtaasti sotilaallinen operaatio, eli esimiehet käskivät ja alaiset toteuttivat. Ihan kaikki esimiehet eivät tienneet ihan kaikkea ja välillä esittivät, etteivät tienneet mitään. Operaatio kuitenkin ryssittiin jo alkuvaiheessa, kun ruotsalaisten kanssa piti operoida vähän kyökin kautta ja lopulta sitten maahan tulikin aika paljon enemmän väkeä ja tavaraa kuin ruotsalaiset olivat olleet valmiita ottamaan vastaan. Lisäksi koko porukka jäi kiinni heti kättelyssä ja ruotsalaislehdet luulivat kyseessä olevan suomalaisten fasistien pakomatka. Kun sitten kävi ilmi, että välitöntä miehityksen vaaraa ei ole ja punavalponkin kanssa pystyttiin elämään, homma mureni lopullisesti. Osa aineistosta jäi Ruotsiin, jossa se väitetysti tuhottiin viranomaisten toimesta. Tosin näin ei kyllä tainnut käydä, ainakaan ennen lukemista. Suuri osa materiaalista mikrofilmattiin ja niitä filmejä sitten päätyi eri puolille maailmaa. Osa tiedustelumiehistä nimittäin päätti olla palaamatta Suomeen ja käytti sitten tiedustelutietojaan (ja taitojaan) uuden elämänsä perustamispääomana. Heiskanen kirjoittaa virkistävän suoraan, eikä hirveästi peittele näkemyksiään eri henkilöiden toiminnasta. Kuitenkin kritiikki on asiallista, eikä saa mitään ajojahdin piirteitä.
Hyvin rajattu ja nopeasti luettu opus erittäin mielenkiintoisesta hankkeesta.
Raimo Heiskanen eläköityi kenraalimajurina vuonna 1982. Hän toimi pitkään Suomen sotilastiedustelussa. Heiskasen tunnetuin teos on "Saadun tiedon mukaan...", joka käsittelee Suomen sotilastiedustelua ja on alan perusteoksia, johon myöhempiä tuotoksia verrataan. Siinäkin mielessä, että mitä Heiskanen jätti kertomatta.
Stella Polaris on lähes pamflettimainen kirjanen (89 sivuinen vihkonen), jossa Heiskanen käsittelee Stella Polaris -operaation taustat, tapahtumat ja keskeiset henkilöt. Stella Polaris oli sodan lopussa/päätyttyä suoritettu operaatio, jossa kuljetettiin sotilastiedustelun tietoja, laitteistoa ja henkilöstöä Ruotsiin. Tarkoituksena oli toisaalta saada edellä mainitut turvaan mahdollisen neuvostomiehityksen tai neuvostomielisten viranomaisten kynsistä, toisaalta mahdollistaa sotilastiedustelu, mikäli Suomi miehitettäisiin.
Heiskanen avaa tyhjentävästi, että kyseessä oli puhtaasti sotilaallinen operaatio, eli esimiehet käskivät ja alaiset toteuttivat. Ihan kaikki esimiehet eivät tienneet ihan kaikkea ja välillä esittivät, etteivät tienneet mitään. Operaatio kuitenkin ryssittiin jo alkuvaiheessa, kun ruotsalaisten kanssa piti operoida vähän kyökin kautta ja lopulta sitten maahan tulikin aika paljon enemmän väkeä ja tavaraa kuin ruotsalaiset olivat olleet valmiita ottamaan vastaan. Lisäksi koko porukka jäi kiinni heti kättelyssä ja ruotsalaislehdet luulivat kyseessä olevan suomalaisten fasistien pakomatka. Kun sitten kävi ilmi, että välitöntä miehityksen vaaraa ei ole ja punavalponkin kanssa pystyttiin elämään, homma mureni lopullisesti. Osa aineistosta jäi Ruotsiin, jossa se väitetysti tuhottiin viranomaisten toimesta. Tosin näin ei kyllä tainnut käydä, ainakaan ennen lukemista. Suuri osa materiaalista mikrofilmattiin ja niitä filmejä sitten päätyi eri puolille maailmaa. Osa tiedustelumiehistä nimittäin päätti olla palaamatta Suomeen ja käytti sitten tiedustelutietojaan (ja taitojaan) uuden elämänsä perustamispääomana. Heiskanen kirjoittaa virkistävän suoraan, eikä hirveästi peittele näkemyksiään eri henkilöiden toiminnasta. Kuitenkin kritiikki on asiallista, eikä saa mitään ajojahdin piirteitä.
Hyvin rajattu ja nopeasti luettu opus erittäin mielenkiintoisesta hankkeesta.
Yrjö Keinonen. Kärkijoukkona Syvärille. Tammi 2009. 10. Painos
Yrjö Keinonen lienee tuttu nimi tällä palstalla. Tuossa yksi ketju, jossa häntäkin käsitellään. Lyhyesti kerrottuna Keinonen osallistui talvisotaan joukkueenjohtajana, toimi hyökkäysvaiheessa komppanianpäällikkönä, kävi kadettikoulun asemasotavaiheessa ja oli pataljoonankomentaja jatkosodan päättyessä. Sai Mannerheim-ristin syksyllä 1942 hyökkäysvaiheen taisteluista. Toimi lopulta kiistanalaisena puolustusvoimain komentajana, josta tehtävästä joutui eroamaan 1969.
Keinosen teos on klassikko. Keinonen kertoo toiminnastaan 7. Divisioonan polkupyöräkomppanian "Pinnan" päällikkönä jatkosodan hyökkäysvaiheessa ja talven 1941-42 Goran taisteluissa. Yhdeksi motiivikseen teosta kirjoittaessaan, Keinonen mainitsee halun kertoa sodasta komppanianpäällikön näkökulmasta. Vaikka Keinosesta voidaan olla montaa mieltä, hän oli kuitenkin hyökkäysvaiheessa erittäin tehokas komppanianpäällikkö. "Pinnan" tappiothan ovat legendaariset. Kun jatkosota alkoi, siinä oli neljä jääkärijoukkuetta, kk-joukkue, komentoryhmä ja huoltojoukkue eli noin 220 miestä. Kun se 1.1.1942 vaihdettiin pois linjasta, vahvuus oli 6 jääkäriä, 2 aliupseeria ja 2 upseeria. Välillä oli saatu täydennyksiäkin.
Kuitenkin enemmän kuin Keinosen johtamistaidoista tai -tavoista, tappiot kertovat alistetun joukon ongelmasta. Koska "Pinna" oli suoraan divisioonankomentajan alaisuudessa, se oli käytännössä alistettuna muille joukoille koko toimintansa ajan. Yhtäpitävästi sotamuistelmissa kerrotaan, että alistettu joukko helposti pantiin hankalimpaan paikkaan ja jäi aina huollossa viimeiseksi. Koska komppania oli erinomainen ja sen johtaja sai siitä kaiken kuviteltavissa olevan irti, sitä myös käytettiin säälimättä. Keinosen myöhemmästä urasta voidaan sitten olla montaa mieltä.
Erinomainen kirja, jota lukee kuin parastakin seikkailuromaania. Ihan kaikkea ei kannata kuitenkaan uskoa 1:1 ja kannattaa muistaa, että vanhan puolustusvoimien viisauden mukaan ainoa Adolf Ehrnroothiakin persompi upseeri kunnianosoituksille ja kehuille oli Yrjö Keinonen.
Voi siis olla, että Keinonen "hieman" kiillottaa omaakin kilpeään teoksessa. Joka tapauksessa mielestäni ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirja, etenkin jos on sattunut saamaan upseeriskoulutuksen ja sijoituksen sodanajan joukkoihin. Välttämättä ihan kaikki perusasiat sotahommissa eivät ole muuttuneet, vaikka aina välillä niin toivotaankin...
Yrjö Keinonen lienee tuttu nimi tällä palstalla. Tuossa yksi ketju, jossa häntäkin käsitellään. Lyhyesti kerrottuna Keinonen osallistui talvisotaan joukkueenjohtajana, toimi hyökkäysvaiheessa komppanianpäällikkönä, kävi kadettikoulun asemasotavaiheessa ja oli pataljoonankomentaja jatkosodan päättyessä. Sai Mannerheim-ristin syksyllä 1942 hyökkäysvaiheen taisteluista. Toimi lopulta kiistanalaisena puolustusvoimain komentajana, josta tehtävästä joutui eroamaan 1969.
Keinosen teos on klassikko. Keinonen kertoo toiminnastaan 7. Divisioonan polkupyöräkomppanian "Pinnan" päällikkönä jatkosodan hyökkäysvaiheessa ja talven 1941-42 Goran taisteluissa. Yhdeksi motiivikseen teosta kirjoittaessaan, Keinonen mainitsee halun kertoa sodasta komppanianpäällikön näkökulmasta. Vaikka Keinosesta voidaan olla montaa mieltä, hän oli kuitenkin hyökkäysvaiheessa erittäin tehokas komppanianpäällikkö. "Pinnan" tappiothan ovat legendaariset. Kun jatkosota alkoi, siinä oli neljä jääkärijoukkuetta, kk-joukkue, komentoryhmä ja huoltojoukkue eli noin 220 miestä. Kun se 1.1.1942 vaihdettiin pois linjasta, vahvuus oli 6 jääkäriä, 2 aliupseeria ja 2 upseeria. Välillä oli saatu täydennyksiäkin.
Kuitenkin enemmän kuin Keinosen johtamistaidoista tai -tavoista, tappiot kertovat alistetun joukon ongelmasta. Koska "Pinna" oli suoraan divisioonankomentajan alaisuudessa, se oli käytännössä alistettuna muille joukoille koko toimintansa ajan. Yhtäpitävästi sotamuistelmissa kerrotaan, että alistettu joukko helposti pantiin hankalimpaan paikkaan ja jäi aina huollossa viimeiseksi. Koska komppania oli erinomainen ja sen johtaja sai siitä kaiken kuviteltavissa olevan irti, sitä myös käytettiin säälimättä. Keinosen myöhemmästä urasta voidaan sitten olla montaa mieltä.
Erinomainen kirja, jota lukee kuin parastakin seikkailuromaania. Ihan kaikkea ei kannata kuitenkaan uskoa 1:1 ja kannattaa muistaa, että vanhan puolustusvoimien viisauden mukaan ainoa Adolf Ehrnroothiakin persompi upseeri kunnianosoituksille ja kehuille oli Yrjö Keinonen.
Voi siis olla, että Keinonen "hieman" kiillottaa omaakin kilpeään teoksessa. Joka tapauksessa mielestäni ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirja, etenkin jos on sattunut saamaan upseeriskoulutuksen ja sijoituksen sodanajan joukkoihin. Välttämättä ihan kaikki perusasiat sotahommissa eivät ole muuttuneet, vaikka aina välillä niin toivotaankin...