Kirjat

hansai kirjoitti:
Hyvä kirja, puoli välissä menossa..

Lapsuuden aikaisessa hoitopaikassa oli harrastettu "säilöntää pahan päivän varalle"..tästä tosin tiesin.

Onko mitään hyvää pikku kirjaa, jossa käsiteltäisiin kuinka raakaa propagandaa tapauksen varjolla harrastettiin?
Klikkaa laajentaaksesi...

Varmaan yliopistojen graduista löytyisi jotain tutkielmia asekätkennästä ja tuolloisesta lehtikirjoittelusta. Mutta tämän mukaan asiasta piti ääntä lähinnä vain äärivasemmiston (mikä yllätys) lehdet. Neuvostoliittokin heräsi kommentoimaan juttua Pravdassa vasta puolitoista vuotta paljastumisen jälkeen.

https://books.google.fi/books?id=mt...B#v=onepage&q=asekätkentä lehdistössä&f=false
 
Ottoville kirjoitti:
Kirja antaa kalpean aavistuksen siitä mitä homma on.

Oikeisiin sotatapahtumia ja ”miestenkertomuksia” on vain siteeksi.
Kirjassa on joitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Mutta vastapainona on sivutolkulla erilaisia koulutusoppaita, kaavioita vaunukomppanian käännöksistä ja tiedusteluraportteja.
Taistelukertomuksetta, ennen kaikkea miehistöjen kokemukset ovat sivuosassa ja vähäisiä (valitettavasti)

Osa taistelukertomuksuitta on Burmasta ja Tyyneltämereltä
(panssaritaisteluita??? siellä kysymyksessä oli lähinnä tulituki tehtävät).



Kannattaa tutustua ”kirjaston kautta” ja ostaa alennusmyynnistä (jos vielä kiinnostaa).



Ei nouse lähellekään ”Lehväslaihon Panssarisodan”,Saksan rynnäkkötykit, Punaiset panssarit jne. tasolle.
Klikkaa laajentaaksesi...

Tämä riittää hyvin. Kiitän. Ei tarvitse siis ostaa ainakaan ensi hätään. Odotellaan kunnes päätyy alekoriin.
 
Lukkarin Asekätkentä oli erinomaisen hyvä kirja kokonaisuutena ja laittaa kyllä pohtimaan miten sairas maan poliittinen tilanne oli.. Uudestaan kiitos vinkin antaja @tulikomento :lle :salut:

Täällä kun tietämystä ja kokemusta..laittakaapas suomenkieliset, suomea käsittelevät kirjat TOP5-listaa(must read) esille..
 
hansai kirjoitti:
Lukkarin Asekätkentä oli erinomaisen hyvä kirja kokonaisuutena ja laittaa kyllä pohtimaan miten sairas maan poliittinen tilanne oli.. Uudestaan kiitos vinkin antaja @tulikomento :lle :salut:

Täällä kun tietämystä ja kokemusta..laittakaapas suomenkieliset, suomea käsittelevät kirjat TOP5-listaa(must read) esille..
Klikkaa laajentaaksesi...

Kirja taisi muuten ilmestymisajankohtanaan aiheuttaa jonkinlaista kohua. Poliittisesti arka aihe kun Neuvostoliitto oli vielä voimissaan. Ammattiupseerina Lukkari varmasti saavutti haastattelemiensa asekätkijöiden luottamuksen ja arvostuksen, joten kirjasta tulikin onnistunut ja tietoarvoltaan laadukas. Muistelen että lehdistössä Lukkaria kritisoitiin militaristiksi, oikeistolaiseksi yms. Mutta sai "synninpäästön" kun tuolloinen puolustusvoimien komentaja kenraali Lauri Sutela antoi tunnustusta.
 
Kuluneen syksyn aikana tuli luettua myös nämä.

Omassa lajissaan ja formaatissaan erittäin hyvä lähdeteos. Kuvaa F-15 Eaglen kehityksen 70-luvun alusta nykypäivään. Samalla esittelee myös hyvin amerikkalaisten ilmaherruusdoktriinia. F-15 oli vastaus Vietnamin sodan hankaluuksiin. Kirjassa käydään läpi myös konetyypin sotasaavutukset, jotka varsinkin israelilaisilla ovat vähintään kunnioitusta herättäviä. Eri alatyypit esitellään ja myös hävittäjäpommittajaversio F-15E Strike Eagle käydään tarkasti läpi. Koneen moottorit, aseistus, rakenne ja avioniikka esitellään. Lisänä on vielä lentäjän ja mekaanikon näkökulma. Lyhyesti sanottuna noudattaa tuttua Haynes-formaattia ja voin suositella kaikille sotilasilmailun ystäville.

3.jpg

Harrier-käsikirjan luin juuri äsken loppuun. Hyvin laadittu katsaus konetyypin suunnittelusta, rakenteesta ja sotakäytöstä. Royal Air Forcen mallit esitellään kuin myös USA:n merijalkaväen sekä Royal Navyn Sea Harrier-versio. Mielenkiintoisena lisänä on erillinen luku maailman ainoan lentävän siviili-Harrierin omistajasta, joka kertoo millaista oli ostaa kone ja kunnostaa se lentokuntoon sekä lentää esityslentoja. Annan tälle kirjalle täydet pisteet 5/5.

2.gif

Tornado-käsikirja noudattaa täsmälleen samaa linjaa, mutta on kolmikosta mielestäni heikoin tietoarvoltaan. Ei tässä mitään vikaa ole. Täyttä asiaa kannesta kanteen ja upeita kuvia, mutta tässä ei nyt ehkä ihan kuitenkaan niin syvälle mennä koneen sielunelämän esittelyssä kuin noissa kahdessa muussa. Veikkaan että syy tähän on se, että kirjoittaja Ian Black on entinen RAF:n pilotti ja koska Tornado on yhä käytössä oleva konetyyppi, on tämä päättänyt jättää tiettyjä asioita pois, tai sitten asia esitetään "kevennetyssä muodossa." Vähän kumma juttu kun tokihan myös F-15 on USAF:n palveluskäytössä. F-15 käsikirjan kirjoittaja tosin on siviili.

1.jpg
 
Mielenkiintoinen kirja Mannerheimistä ilmestynyt.

Matts Dumell: Kun Mannerheim valitsi Suomen. Teos & Förlaget 2017.

Mannerheimin henki oli moneen kertaan hiuskarvan varassa
Markku Jokipii | 26.11.2017 | 14:05- päivitetty 26.11.2017 | 14:06


Minne muualle entinen Venäjän armeijan korkea upseeri olisi edes voinut sijoittua kuin Suomeen?

C.G.E. Mannerheim oli kotoisin Suomesta, ruotsinkielistä yläluokkaa mutta venäläistynyt keisaria ja tämän armeijaa palveltuaan. Siteet Suomeen eivät kuitenkaan katkenneet, koska Mannerheim ja suku olivat yhteydessä toisiinsa. Yksi kenties ratkaisevin kiinnike oli marraskuun 9. päivänä 1917 nimetty valtionhoitajakunta ja sen kolme jäsentä: P.E. Svinhufvud, J.K. Paasikivi ja Alexis Gripenberg.

Gripenbergillä lienee ollut aavistus pian tarvittavan sotilasjohtajan suhteen. Mene ja tiedä. Hänen poikansa Michael oli naimisissa Mannerheimin nuorimman sisaren Marguériten kanssa. Suomessa tiedettiin Mannerheimin olevan hakemassa töitä. Hän osallistui sotilaskomitean kokouksiin puheenjohtajana jo tammikuun 1918 puolivälissä, jolloin eduskunta oli päättänyt perustaa ”vahvat järjestyksenvalvontajoukot”. Valkoisten joukkojen ylipäällikkö hänestä tuli parin viikon kuluttua.

Noiden vuosien päätökset olivat niukkojen enemmistöjen ratkaisuja. Jo joulukuun 6. päivän 1917-itsenäisyysjulistus oli tehty äänin 100-88. Aseellisten joukkojen perustamiseen tammikuussa 1918 hyväksytty päätös syntyi äänin 97-85. Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto äänesti marraskuussa kolme kertaa vallankumoukseen ryhtymisestä: ensin 14 puolesta, 11 vastaan, seuraavana aamuna luvut olivat kääntyneet: 12-13, mutta kohta päätös oli olla ryhtymättä kapinaan. Jos vallankumous olisi alkanut marraskuussa tarmolla, Mannerheimille ehkä ei olisi ehtinyt enää olla käyttöä.

Toimittaja Matts Dumell on kulkenut Mannerheimin jalanjäljissä ja kuvaillut päähenkilönsä ratkaisuja traumaattisena vuotena 1917. Venäjä oli siirtynyt keisarinvallasta anarkiaan, armeijassa puhkesi ”demokratia”. Mannerheimin matka Odessasta Pietariin piiloutuneena sairaanhoitohenkilökunnan joukkoon on seikkailukertomus. Monen vaiheen ja hengenvaarallisen käänteen kautta hän asettuu lopulta Suomeen tammikuun 1918 alkupäivinä.

Näyttävä ura, hankala luonne
Toimittajan kirja Mannerheimista on aivan muuta kuin kuivan tutkijan tekemä. Dumell maalailee erinomaisesti paikkoja ja olettelee tapahtumien yksityiskohtia. Mannerheim tuntee olevansa taas Suomen alamainen, kun velvollisuudet keisarin suhteen ovat loppuneet.

Vaarallisten tilanteiden keskellä Mannerheim paljastuu merkillisellä tarmolla itsestään ja varusteistaan huolehtivaksi pikkusieluksi. Hän kantaa huolta vaatteistaan, tuumailee vaattureiden perään ja onnistuu aina pääsemään notkuvien ruoka- ja juomapöytien vieraaksi. Hän oli oppinut myös siipeilijäksi, jonka rahallinen mukavuus tuli turvatuksi avioliiton kautta – ainakin hetkeksi.

Mannerheimia palvova kirjallisuus on korostanut hänen suurenmoista jalouttaan, tyylitajuaan ja esiintymishaluaan. Toisaalta hänen aikalaisensa Venäjän armeijasta, kenraali Ernst Löfström kirjoitteli päiväkirjaansa: ”Mielistelyä, valheita, sairaalloista kunnianhimoa, kas siinä Mannerheimille tyypillisiä ominaisuuksia”.

Haminan kadettikoulun ajoilta Mannerheimista osattiin kertoa ilkeitäkin. Hän osasi simputtamisen ja kiduttamisen monin eri tavoin. Mannerheimia kuvailleet ihailijat ovat pitäneet hänen sarkastista huumoriaan hienostuneena, kun samalla se oli usein johonkin pöytäseurueeseen kuulunutta uhria kohtaan sadistista, pilkkaava. Ehkä kaiken takana oli kultalusikka suussa syntyneen mutta hajonneen perheen onneton perillinen, josta suku ei voinut olla ylpeä. Piti päteä.

Halusipa itse J.K. Paasikivi kirjoittaa Mannerheimista tämän kuoltua: ”Mannerheim oli toisin kuin moni kuvittelee erittäin kunnianhimoinen, itserakas ja itsekeskeinen. Hänellä ei ollut mitään halua tarttua epämiellyttäviin tehtäviin. Hänellä oli tarve säilyttää kansansuosionsa.”

Suomi se oli, joka Mannerheimin valitsi
Suomella olisi ollut Mannerheimille vaihtoehtoja, siksi ei Mannerheim itse ollut se, joka teki valintoja. Toki sitten kun hänestä oli tullut ylipäällikkö, hän uskalsi ottaa riskejä. Sopivissa tulosneuvottelutilanteissa hän saattoi lyödä hansikkaansa tiskiin ja julistaa eroavansa. Urho Kekkosenkin kiukuttelutaktinen valtti oli uhata olla asettumatta ehdolle.

Silti tältäkin osin historia on todistanut sattumanvaraisten kohtalon oikkujen määräysvallan. Monta kertaa Mannerheimin henki oli hiuskarvan varassa, kun hän Odessasta palasi Pietariin ja matkusteli Helsingin ja Pietarin väliä tullakseen lopulta Vaasaan johtamaan valkoisia. Kuolema seurasi kintereillä.

Edellä lueteltiin Mannerheimin tunteneiden kriittisiä mietteitä. Dumell latelee myös niitä luonteen piirteitä ja vaikutelmia, jotka Venäjän jättänyt kenraali herätti jo ensitapaamisista lukien. Hän ei tarkoituksellisista syistä puhua pulputtanut, koska hänellä ei ollut lukeneisuutta, eikä hän olisi selvinnyt sanasieppojen kanssa. Hän mieluummin salaperäisesti vaikeni, jollei hän tiennyt olevansa tilanteen herra ja käskyttäjä. Hän inhosi kokouksia ja halusi tuumailla kahden kesken.

Mannerheim herätti suomalaisissa valkoista sotavoimaa rakentavissa päättäjissä uteliasta luottamusta: tässä ei ollut tyhjän höpöttäjä, vaan pokerikasvo. Jo istuessaan sotilaskomiteassa häntä inhotti tyhjän puhujat ja turhaan takertujat. Häntä yököttivät jo silloin saamattomat poliitikot.

Yksi Dumellin heittämä arvoitus – sen jälkeen kun Mannerheim ja Suomi olivat valinneet toinen toisensa – on yhä ihme: miten valkoisten onnistui riisua Pohjanmaalla venäläiset sotilaat aseista? Toki Suomea miehittäneet kymmenet tuhannet sotilaat olivat kyllästyneitä, mutta heitä oli silti Pohjanmaalla kolmessakymmenessä varuskunnassa 7 700 sotilasta!

Dumell olettaa: suomalaisten kuin venäläisten upseerien kesken tehtiin sopimus, nämä pääsisivät kotikonnuilleen vähin vaurioin. Vaasan venäläisten 2 000 miehen varuskunta luovutti aseensa lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen, kuten monet muutkin. Mannerheim oli entisenä Venäjän armeijan korkeana upseerina onnistunut juonimaan, kuten kenraali Heinrichs myöhemmin muisteli: ”paikallinen kansannousu Pohjanmaalla vaati enemmän rohkeutta kuin verta”. Tie voittoihin oli avautunut. Suomalaiset punaiset jäivät yksin.
Klikkaa laajentaaksesi...


https://www.verkkouutiset.fi/mannerheimin-henki-oli-moneen-kertaan-hiuskarvan-varassa/
 
tulikomento kirjoitti:
Tämä oli ihan hyvä, mutta ei tietoarvoltaan samaa tasoa kuin Haynesin mainio Hornet -manuaali. Ehkä hieman liikaa historiatietoutta MiG -suunnittelutoimiston menneisyydestä ja aiemmista konetyypeistä. MiG-29:n suurin valtti oli sen kerrassaan loistava aerodynamiikka, jonka venäläiset pähkäilivät 70-luvun alussa. Ja tekivät tämän ilman läntisiä tietokoneita (vrt. F-15 ja F-16). Paljon asiaa erityisesti moottoreista. Aseistuksesta ja tutkasta sitten vähemmän. Heikoimmillaan tämä oli lentäjän näkökulman esilletuomisessa. Siinä missä Hornet käytiin läpi todella tarkasti pilotin näkökulmasta, on MiG-29:n osuus rajoitettu yhden brittiläisen koelentäjän näkemykseen yhdeltä ainoalta lennolta kaksipaikkaisella koulukoneversiolla.

Katso liite: 15550

No, tämä olisi seuraavana lukuvuorossa.

Katso liite: 15551
Klikkaa laajentaaksesi...

Tässä kesäisessä arviossani kritisoin Haynesin MiG-29 käsikirjaa erityisesti koneen tutkan, aseistuksen ja lentäjän näkökulman puutteista. No nyt sain käteeni teoksen, joka täydentää aivan loistavasti Haynesin tekniikkamanuskaa. Janesin julkaisema MiG-29 -teos nimittäin kattaa juuri kaikki oleellisimmat puutteet. Siinä missä Haynesin kirja keskittyy erityisesti MiG-29:n teknisen rakenteen läpikäymiseen, tarjoaa Janesin opus puolestaan tietoutta nimenomaisesti pilotin näkökulmasta. Mukana on myös varsin kattavasti asiaa ohjuksista, tutkasta ja ilmataistelutaktiikoista.

Ääneen pääsevät venäläisten hävittäjälentäjien lisäksi myös Luftwaffen MiG-29 -kuskit. Nämä kertovatkin sitten avoimesti mitenkä nimenomaan lähitaistelussa mikä tahansa länsikone olisi helisemässä (kirjan ilmestymisajankohta vuosituhannen vaihteen tienoo) MiG-29:n kanssa. BVR-etäisyyksillä MiG-29 ei ole enää läheskään niin tehokas heikomman tutkansa ja avioniikkansa takia. Kypärätähtäin ja R-73 -ohjus olivat Luftwaffen miesten mukaan tappava yhdistelmä NATO:n ilmasotaharjoituksissa.

Todella mielenkiintoinen opus mielenkiintoisesta hävittäjästä. Janes on näköjään julkaissut samassa sarjassa myös vastaavanlaisen kirjan mm. Hornetilla lentämisestä.

1.jpg
 
Oikein hyvä todenmukainen kirja tiedustelutoiminnasta, toki samoja juttuja löytyy muidenkin kirjailijoiden kirjoista, hieman eritavalla kirjoitettuna.
Plussana voi todeta että kirjassa kuvatut henkilöt ovat kuvattu omilla nimillään.


2ed677f26f024141b57e3b0400d31-m.jpg
 
Leaderdog kirjoitti:
Oikein hyvä todenmukainen kirja tiedustelutoiminnasta, toki samoja juttuja löytyy muidenkin kirjailijoiden kirjoista, hieman eritavalla kirjoitettuna.
Plussana voi todeta että kirjassa kuvatut henkilöt ovat kuvattu omilla nimillään.


Katso liite: 17866
Klikkaa laajentaaksesi...

Tuo on kyllä hyvä. Luin kirjan muutama vuosi sitten. Toinen hyvä kaukopartiokirja on Paavo Suorannan elämäkerta.

1.jpg
 
Kyllä, tuo Suorannan kirja on tulossa postitse hetkenä minä hyvänsä, nuohan liittyvät hieman toisiinsa Paukkusen kirjan kanssa sekä niiden kirjoittajahan on sama Pekka Turunen.
 
Tuossa Salaisen sodankäynnin asiamies kirjassa on myös runsaasti asekätkentään / Stella Polarikseen liittyvää juttua, etenkin Suorannan itsensä osallisuutta siihen ja sinä on mainittu kätkentään liittyneitä henkilöitä heidän omilla nimillään.
 
Posti kiireiltään sai toimitetuksi tämän kirjan joka onkin yllättävän "paksu" teos, 555 sivua, ja näitä on ollut myynnissä 5 - 15 € riippuen ostopaikasta.


9789513161798_frontcover_final_original.jpg




8289151.jpg
Suom. Mika Tiirinen.
Tammi 2011. 555 s.
Kansanmurhien kansainvälisten hirviömestaruuksien pronssimitalimies Adolf Hitler keksi termin, joka elää suomen kielessä edelleen suorana käännöksenä: sana on sturmgewehr, rynnäkkökivääri. Hitler nimitti lyhennettyä kiväärinpatruunaa ampuvan jalkaväkitaistelijan konepyssyn uudelleen vuonna 1944.
Tuon saksalaisen Stg 44:n, ensimmäisen oikean rynnäkkökiväärin sosialistinen jälkeläinen on maailman kaikkien aikojen eniten valmistettu konetuliase Kalashnikov-automaatti. Saksalaisen esikuvan suunnittelija opetteli kuvausten mukaan vodkan juontia vangittuna vihollisen spesialistina samalla Izevskin asetehtaalla, jonka suojissa haavoittunut punaisen armeijan panssarijoukkojen ylikersantti Mihail Kalashnikov aloitti uransa konstruktöörinä.
New York Timesin Moskovan kirjeenvaihtajana toiminut entinen merijalkaväen upseeri C. J. Chivers on tutkinut Kalashnikovin aseen syntyvaiheita pitkään ja perusteellisesti, mutta erityisvanki Schmeisserin mahdollinen osuus AK-47:n syntyyn ei ole varmistunut, eikä epäily hänen roolistaan ole kadonnut.
Chivers totesi törmänneensä tyypilliseen sosialistiseen legendaan: urhokas työläissankari puursi voittoisalle synnyinmaalle puolustusvälineitä ja niin edelleen. Neuvostoliitossahan ei esiintynyt objektiivisia, vaan poliittisia totuuksia.
Nykyään jo kenraaliksi ylenneen, edelleen elävän Kalashnikovin mukaan nimettyjä varmatoimisia aseita on 60 vuoden aikana valmistettu Neuvostoliitossa, sen entisissä satelliittimaissa, ystävien pajoilla ja ties missä niin paljon, ettei edes kaiken kuolemantuotannon määrää tunneta. Arviot vaihtelevat 35 miljoonasta 100 miljoonaan aseeseen.
Yksin Afrikan rähinöissä pyörii ainakin seitsemän miljoonaa AK-rynnäkkökivääriä. Mutta mistä köyhiin maihin ja kurjille rosvoille valuu panoksia? No, esimerkiksi Ugandan kiinalaiselta patruunatehtaalta.
Afganistanissa taistellaan edelleen vuonna 1954 valmistetuilla AK-47-pyssyillä. Afrikassa samoilla aseilla voidaan paukutella vielä tämän vuosisadan loppupuolella. Vähintään.
Sarjatulen kehitystä
Chiversin kirja on sarjatuliaseiden sosiologisen maailmanhistorian kuvaus. Hän lähtee liikkeelle intiaani- ja siirtomaasotien raskaista ja sitten keventyvistä konepyssyistä, Gatlingeista ja Maximeista.
Samanaikaisesti kolmen naisen kanssa naimisissa olleen Hiram Maximin kuularuiskut ovat kenties jo historiaa, mutta tohtori Richard Gatlingin pyörivät piiput ovat palanneet lentokoneiden nokille. Vuosien takaisen havaintoni mukaan Gatlingin oivallus oli löytänyt tiensä Israelin asevoimien pick-upin lavallekin. Sehän pelotti.
Jostain syystä Chivers jättää utahilaisen mormoniperheen teknisen neron John Moses Browningin lyhyen maininnan varaan. Browningin konetuliaseita käytetään maailmalla edelleen. Venäläisen asesuunnittelun kannalta Browningilla on merkitystä siksi, että hän siirsi ensimmäisenä kaasumäntäperiaatteen konekivääreihin.
Tsaarin armeija tilasi Browningin ja Coltin kaasumäntätoimista konekivääriä, joka tunnettiin nimellä Anglishki shakaz eli "engeslmannin kuokkamies". Leninin kumouksen voiton jälkeen heti ensimmäiset uudet venäläiset konetulipyssyt olivat kaasumäntätoimisia.
Tämän aseryhmän tunnetuin edustaja on Degtarjevin pikakivääri, isävainajan sukupolven Emmana tuntema ja arvostama ase. Se oli varmatoimisempi konepyssy kuin kytkettyyn massasulkuun perustuva suomalainen Lahti-Saloranta, Jyväskylän valtiollisen kivääritehtaan tuote.
Voimansa tunnossa Yhdysvallat vastasi Kalasnikovin haasteeseen Coltin M-16-automaatilla, Eugene Stonerin suunnittelemalla aseella, joka toimi Vietnamin sodassa surkeasti. Liian tiukka ja huonosti viimeistelty ase jumitti ja syöpyi. Myöhemmin laatu on kuulemma parantunut.
Mutta viidakossa ajatus pienestä ja nopeasta luodista ei vieläkään toimi kunnolla: kuulat kimpoilevat oksista sinne tänne maalien ohi.
Suomalaiset ja muut
Chiversin lukuisiin Kalashnikovin aseita sivuaviin historiallisiin kertomuksiin kuuluu myös tieto siitä, että pienen Suomen asiamiehet ostivat kenraali Sakari Simeliuksen kehotuksesta AK-47:n osia. Myöhemmin Neuvostoliitosta saatiin ystävyyden edistyessä erä kokonaisia rynnäkkökiväärejä.
Valmetin insinöörit kehittivät esikuvasta parannetun muunnoksen, jonka tyyppimerkintä on RK 62. Tähtäimien asettelun vuoksi suomalainen rynkky on esikuvaansa tarkempi ase.
Chivers ei enää mainitse suomalaisen kehitystyön jatkoa: kun Sakon RK 95 sai kovametalliytimellä varustetun luodin, teho nousi Naton pienten ja nopeiden patruunoiden tasalle.
AK-47 muunnettiin myös Israelissa läntiselle patruunalle sopivaksi ja tuotteen nimi oli Galil. Kuulemieni ammattimiesten puheiden mukaan keskisuomalaista karkaisun osaamista tarvittiin siinäkin puuhassa. Ja Galilin puolestaan kopioivat Etelä-Afrikan rotusortohallituksen asesepät.
Chiversin kirja on perusteellista ja mielenkiintoista luettavaa. Suomentaja on pyrkinyt tarkkuuteen, mutta alan vakiintunutta käsitteistöä hän ei täysin hallitse.
Juhana Lepoluoto
 
tarkkaammuntaharrasteenakanskv-414x600.jpg


Kirja sisältää runsaasti kuvia joten se on lähellä kuvakirjaa.
Lisäksi kirja on hyvin ”amerikkalaisen tietokirjan” näköinen,.

Mutta tämän ei pidä antaa hämätä.
Sillä ”vähäinen teksti” on harvinaisen hyvin jäsennelty ja sujuvasti kirjoitettu.
Teksti kuvaa hyvin harrastuksen siitä kinostuneelle lukijalle.
Asiat sanotaan selkeästi/ymmärtävästi vaikka niihin ei paneudutakaan kovin syvällisesti, jokaisetta osa- aluetta olisi aihetta omaan kirjaan.
Mutta niistä kirjoitetut rivit ovat täyttä asiaa.

Jos tarkka-ammunta, metsästys tai yleensä ammuta kiinnostavat niin teos kannattaa lukea.
Sillä kirjan neuvoilla pääsee pitkälle.



Kirja on harvinaisen hyvä,selkeä ja laaja tietopaketti aiheesta.:solthum::solthum::solthum:


METSÄLEHTI
Käytännön opas ammunnan äärimmäisyyslajiin
Tarkkojen laukausten taito yhdessä kirjassa – kuinka osutaan kilometrin päähän? Sotilaallisesta tarkka-ammunnasta on muokattu jännittävä kilpalaji, jossa ampuja pääsee kokeilemaan osaamisensa rajoja. Myös monissa metsästystilanteissa on pystyttävä ampumaan kauas ja tarkasti. Kiväärit, tähtäimet ja patruunat ovat modernia huipputekniikkaa.

Kymmenistä metsästys- ja eräalan kirjoista tunnettu Juha Jormanainen vie lukijat tarkka-ammunnan jännittävään maailmaan. Hän kertoo alan sotilashistoriasta, nykyajan tarkka-ampujien toimintatavoista sekä uusimmista ase-, patruuna- ja tähtäintekniikoista, joilla voidaan saavuttaa tarkkoja laukauksia yli kahden kilometrin etäisyydelle. Kirja kertoo myös harjoitteista, joilla tällaisiin laukauksiin valmistaudutaan.

Taitojaan naamioitumisessa, tähystämisessä, huomaamattomassa liikkumisessa ja lopulta huipputarkoissa laukauksissa voi testata alan kilpailuissa ja reserviläistoiminnan parissa. Metsästäjäkin kohtaa paljon tilanteita, joissa tarkkaan laukaukseen on pystyttävä kaukaa.
 
Luin eilen loppuun USAF:n eversti evp. Frank Bormanin 80-luvun lopussa ilmestyneen omaelämäkerran. Kirjan ensimmäinen kolmannes kertoo miehen palvelusajasta ilmavoimissa. Borman kertoo ihan mukavalla tarkkuudella varhaisilla sotilassuihkukoneilla lentämisestä. Erityisen paljon tämä tuntuu lentäneen mm. T-33 suihkuharjoituskoneella. Bormanista leivottiin peruskoulutuksen jälkeen lennonopettaja. Erityisen pätevä tämä oli mittarilennon kouluttajana.

60-luvun alussa Borman pääsi Edwardsin kuuluisaan ilmavoimien koelentokouluun. Siellä palvelus jatkui legendaarisen Chuck Yeagerin alaisena. Tämä osa kirjasta oli todella mielenkiintoista luettavaa. Paljon asiaa mm. F-104 Starfighterilla lentämisestä. Samalla Borman kertoo myös siitä miten ilmavoimat alkoi kouluttamaan omia potentiaalisia astronauttejaan. Lensivät paljon inertianousuja, joilla harjoiteltiin lentämistä korkealla yläilmakehän tyhjiössä.

Bormanilla olisi melko varmasti ollut mahdollisuudet saada kenraalin natsat, mutta mies päätti siirtyä Nasan palvelukseen, kun mahdollisuus astronauttiuralle avautui vuonna 1962. Kirjan puoliväli kuvaa 60-luvun kilpajuoksua kuuhun. Borman kertoo melko avoimesti tuolloisesta astronauttien koulutuksesta, Gemini-ohjelman avaruuslennoista, sekä erityisesti Apollo-kuulennoista. Frank Borman lensi itse kaksi kertaa avaruudessa. Ensimmäisen kerran vuonna 1965 Gemini 7 -lennolla ja kolme vuotta myöhemmin Apollo 8 -lennolla, joka olikin jo historiallinen. Tuolloin ihminen siirtyi ensimmäisen kerran pois kotiplaneetan läheisyydestä. Apollo 8 kiersi kuun jouluna 1968.

Kirjan loppuosa käsittelee miehen elämää 70-luvun alusta eteenpäin, jolloin tämä jäi eläkkeelle sekä Nasan että ilmavoimien palveluksesta. Borman siirtyi siviili-ilmailun pariin ja toimi mm. Eastern Airlinesin toimitusjohtajana. Loppupuoli käsittelee sitten yritysjohtamista, mikä suoraan sanoen oli tylsempää luettavaa. Kokonaisuutena ihan mielenkiintoinen kirja. Frank Bormanista muodostuu kuva perusisänmaallisesta amerikkalaisesta, jolle isänmaa ja velvollisuus eivät olleet tyhjiä sanoja. Mies pyrki palvelemaan maataan parhaan kykynsä mukaan. Ehkä ihmisenä hieman yksioikoinen tyyppi, ei mikään väriläiskä verrattuna joihinkin muihin astronautteihin.

1061739.jpg
 
Sinun täytyy kirjautua vastataksesi.
Back
Top