Kirjat

Oliko se Kreeta-kirja siis jotain tämän tyylistä:

"After giving the Hun the ol' one-two on Crete, our brave forces quickly advanced off the island, as it no longer held any significant tactical advantage." :giggle:


Itse asiasssa pikemminkin niin, että ensi kerrotaan miten jokin tilanne on syntymässä, saksalaiset tekevät sitä ja sitä, jonka jälkeen rönsyillään miten heitä vastassa ollut eversti St-John-Smythe, tuo eksentrikko ja arkeologi... jo kaksikymmentäluvulla hän oli hämmästyttänyt tiedemaailman... tunnettiin mieltymyksestään port-viineihin, joita hänellä oli hyvä kokoelma, ja joita kuljetti mukanaan rintamalla... SAS-joukot olivat täynnä vastaavia persoonia, voisin mainita vielä lisäksi... jo yliopistoaikoinaan... :facepalm:
 
Olen itse yrittänyt lukea sen Kreeta kirjan kolmeen eri otteeseen vuosien varrella. Ja aina kämähtänyt kesken. Kolmannen yrityksen jälkeen päädyin ajatukseen, että Beevor saa painua vittuun kirjoinensa. Tietenkin YMMV, kuten aina.
 
Vuonna 1908 nuorturkkilaiset suorittivat vallankumouksen, jonka seurauksena sulttaani Abdulhamid II joutui myöntymään perustuslaillisen monarkian palauttamiseen.
Seuranneissa hallituksissa nuorturkkilaisten puolue Yhtenäisyyden ja edistyksen komitea (CUP, 'ittihadit' tai 'unionistit') ja Armenian vallankumouksellinen liitto (ARF, 'dashnakit') - josta tuli armenialaisten pääedustuspuolue, armenialaisten sosiaalidemokraattien (SDHP) ollessa toinen merkittävä puolue - tekivät tiivistä yhteistyötä.

Molemmat näistä olivat Euroopassa koulutuksen saaneita, ajan 'edistyksellisiä' oppeja - kansallismielisyyttä ja sosialismia - omaksuneita. Seurauksena Abdulhamidin aikana taajasti tapahtuneisiin armenialaisten joukkomurhiin - erityisesti vuosina 1894-96 tapahtuneet verilöylyt, joissa ainakin 100000 armenialaista mestattiin - , dashnakit muodostivat puolisotilaallisia joukkoja (fedayi) tarkoituksena armenialaisten kylien puolustaminen. Perustuslain palauttamisen jälkeen dashnakit laskivat aseensa ja siirtyivät parlamentaarisiin toimiin.

Kaikki viittaa siihen, että niin nuorturkkilaiset kuin armenialaisetkin halusivat tehdä vilpittömästi yhteistyötä sulttaanikunnan uudistamiseksi - siitäkin huolimatta, että nuorturkkilaiset olivat kiinteästi omaksuneet 'turkkilaistamisen' periaatteen.

Ittihadien keskuudessa oli kuitenkin kaksi suuntausta: vallan keskittämisen ja sen hajauttamisen kannalla olevat ja edellisten kanta voitti, jälkimmäisten muodostaessa opposition.
Vallankumousta seuranneena vuonna 1909 sulttaani Abdulhamid yritti 'vastavallankumousta' joidenkin armeijayksiköiden tuella, joka yritys kuitenkin tukahdutettiin ja Abdulhamidin sijaan sulttaaniksi asetettiin tämän nuorempi veli Mehmed V.

Tämän keikausyrityksen kuluessa tapahtui Adanan maakunnassa jälleen armenialaisiin kohdistettu, 10000-30000 uhria vaatitut joukkomurha, josta tuli kuin kenraaliharjoitus muutaman vuoden perästä seuranneita tapahtumia varten ja josta lähtien turkkilaisten ja armenialaisten välillä syntyi juopa, muodostuen kuiluksi - armenialaisten lukuisista ja vilpittömistä sovitusyrityksistä huolimatta.

Raymond Kevorkian on kirjoittanut Armenian kansanmurhasta järkälemäisen ja yksityiskohtaisen teoksen 'The Armenian Genocide - A Complete History' (julkaistu alunperin ranskan kielellä 'Le Génocide des Arméniens' vuonna 2006; tämä englanninkielinen käännös 2011).
Kirjassa käydään lävitse se kehityskulku joka johti kansanmurhaan ja eritellään maakunta maakunnalta - ja kun merkityksellistä, yksittäiset kylät ja kaupungit erikseen - uhrit ja näiden pääasialliset murhaajat (joita oikeus ei tavoittanut), näiden yleiset toimenpiteet ja niiden seuraukset, niin taloudelliset kuin sosiaaliset.

Hyvin pian kävi selväksi, että nuorturkkilaiset eivät pystyneet, osanneet tai halunneet uudistaa sulttaanikuntaa sillä tavalla, että turkkilaisen sapelin alla majailevat vähemmistökansat olisivat sijallaan pysyneet (paitsi armenialaiset, jotka dashnakien edustamina olivat uskollisuuden perikuvia) ja tämä osatekijänä johti Balkanin sotiin, joista ensimmäisessä turkkilaiset saivat turpaansa ja menettivät käytännössä kaikki Euroopan puoleiset alueensa.

Toisessa Balkanin sodassa osa menetetyistä alueista palautui Turkille. Menetetyillä alueilta siirtyi - ja Balkanin alueilta oli siirtynyt koko 19. vuosisadan ajan - muhamettilaisia sulttaanikunnan alueelle, jotka sijoittuijat armenialaisten historiallisille kotialueille länsi-Armeniaan tai itä-Turkkiin ja jota siirtolaisuutta nuorturkkilaisetkin Abdulhamidin tapaan kannustivat.

Liityttyään maailmansotaan, turkkilaiset yrittivät piirittämällä tuhota Kaukasuksella olevat venäläiset joukot - tullen kuitenkin itse tuhotuiksi. Suunnitellun piiritysoperaation isänä oli sotaministeri Enver Pasha ja sen mentyä perseelleen, tämä rupesi - nuorturkkilaisten piirien siihen yleisesti yhtyessä - syyttämään epäonnistumisesta armenialaisia, väittäen näiden ryhtyneen kapinaan ja veljeilemään iivanoiden kanssa.
Tätä voi pitää lähtökohtana sille radikalisoitumiselle, jonka seurauksena ittihadit päättivät karkoittaa armenialaiset kotiseudultaan - ja lopulta 'homogenisoida' osmannilainen väestö. Kaukasuksella koetun tappion ja sen armenialaisten syyksi panemisen jälkeen alkoi sekä kristittyjä että erityisesti armenialaisia vastaan kohdistettu propagandavyöry nuorturkkilaisten julkaisuissa ja ulostuloissa, yltyen suoranaiksi provokaatioiksi ja julistettiinpa loppuvuodesta 1914 myös pyhä sota kristittyjä vastaan.

Näitä ittihadien järjestämiä provokaatioyrityksiä dashnakit yrittivät parhaansa mukaan purkaa aina kevääseen 1915 asti, jolloin armenialaisten karkoitukset alkoivat ja jonka jälkeen oli hyvin vähän tehtävissä.

Liikekannallepano oli jo itsessään kaootttinen ja armenialaiset kuten muutkin varusmiehet joutuivat suorastaan heitteille, huollon ollessa täysin olematonta, joka johti monin paikoin siihen, että varusmiehet saivat olla juomatta, syömättä ja suojatta milloin missäkin korvessa ja vähemmän yllättävästi tämä johti karkuruuteen, niin turkkilaisten kuin muidenkin rekryyttien joukossa.
Kohtuuttomat pakko-otot, jotka kohdistuivat erityisesti kristittyyn väestönosaan, johtivat nekin jo monin paikoin armenialaisiin kohdistuneisiin hivutuksiin.

Sen lisäksi että armenialaisia syytettiin petturuudesta, niin nämä esitettiin turkkilaisten nylkijöinä, koska armenialaiset muiden kristittyjen vähemmistöjen ohella pitivät valtaosaa kaupasta ja teollisuudesta käsissään. Syykin oli yksinkertainen: armenialaiset, kreikkalaiset ja muut kristityt olivat sulttaanikunnan ainoita - nuorturkkilaista eliittiä laskematta - eurooppalaisen kehityksen omaksuneita, turkkilaisten valtaosan ja muiden muhamettilaisten sylkiessä kehitystä kohden.

Sekä ennen teuraustuksen päävaihetta, sen aikana, että myöskin jälkeen, nuorturkkilaisten sanomalehdet ja edustajien ulostulot kertoivat kristittyjen murhaavan muhamettilaisia - asian ollessa juuri päinvastoin. Uhreista tehtiin syyllisiä, kuten niin monesti ennen ja jälkeen. Armenialaisten saatettiin syyttää aloitettaneen muhamettilaisten teurastuksen ja sytyttäneen näiden asuinalueet tuleen - vaikka tuli oli alkanut ja maan tasalle polttanut kristittyjen asuttamat kaupunginosat.
Kevorkian kertoo, että turkkilaisen perinteen mukaan mellakat alkavat aina torilla, turkkilaisten saalinhimossaan käydessään ryöstämään kristittyjen kauppatavaraa.

Armenialaisia kohtaan suunnattu operaatio alkoi Konstantinopolin älymystön pidättämisellä, jota seurasi maakuntien keskusten älymystön pidättämiset. CUP:n keskuskomitea julisti 'väliaikaisen karkoituslain', jonka nojalla viranomaiset saivat karkoittaa kaikki, jotka 'uhkasivat kansallista turvallisuutta'.
Karkoitusten alkaessa keväällä 1915 niitä perusteltiin ensin sotilaallisilla syillä rajaseutujen väestöjen siirtämisellä sisäosiin, mutta kun armenialaisia kansanmurhan myöhemmässä vaiheessa alettiin karkoittaa myös sisäosista ja armenialaisten pääalueen ulkopuolelta, selitys ei ole uskottava.

Nuorturkkilaiset muodostivat kaksi 'erikoisosastoa' ('teskilat-i mahsusa'), aseellista joukkoa, joista 'laillinen' suoritti sissitehtäviä vihollisalueilla, hillitsi arabien separatismia (todellista ja kuvilteltua) ja toinen, varjoissa operoiva teurasti, ryösti ja raiskasi karkoitettuja armenialaisia.
Tähän jälkimmäiseen värvättiin vankilasta ittihadien toimesta vapautettuja, yleensä murhista ja ryöstöistä tuomittuja rikollisia ja mikä mielenkiintoista, muhamettilaisia vähemmistöjä, nimittäin laiduntavia kurdiheimoja - joita myös Abdulhamid oli yllyttänyt kristittyjen kimppuun ja antanut näille vapaat kädet uhriensa suhteen ja joita vastaan dashnakit olivat nimenomaan aseistautuneet ennen perustuslain palauttamista -, tserkessejä ja tsetseenejä - joista viimeiset toimivat erityisesti Syyrian erämaassa olevien karkoitusleirien vartijoina.

Karkoitukset alkoivat älymystön pidättämisellä. Tätä seurasi niiden miesten pidättäminen, joita ei ollut liikekannallepantu ja joissain tapauksissa sitä laajennettiin koskemaan kaikkia miesikäluokkia vanhuksia ja kapaloikäisiä laskematta ja nämä yleisen asevelvollisuusiän ulkopuolelta rekrytoidut järjestettiin yleensä työpataljooniksi, jotka joutuivat todellisiin hevosenhommiin kuljettamaan selässään sekä ammuksia, huoltomateriaalia että ihmisiä. Rintamayksiköissä toimivat armenialaiset ennen pitkään niistä poistettiin ja siirrettiin näihin työpataljooniin, joihin kuuluneet lopulta kaikki murhattiin.

Kun miesväestö tehtiin näin ensin vaarattomaksi, oli muu väestö - naiset, lapset, vanhukset - täysin turvaton ja täten helposti käsiteltävissä ja karkoitettavissa.

Älymystön pidättämisen aikana tai ennen sitä myös yleensä vaadittiin armenialaisia luovuttamaan tuliaseensa ja älymystön edustajia kidutettiin 'paljastamaan' asekätköjen sijainnit, joita ei siis ollut olemassakaan. Normaalina toimenpiteenä nuorturkkilaisilla oli tuoda armeijan varikoista tuliaseita ja räjähteitä ja kuvata nämä 'todistusaineistona' armenialaisten kapinanvalmisteluista, kuvien päätyessä verta huutavin otsikoin ittihadien äänenkannattajiin.

Sekä älymystön edustajia että miehiä yleensä järjestelmällisesti kidutettiin mitä julmimmilla tavoilla, joista kuumennetut terästangot työnnettynä genitaalialueelle, hevosenkenkien naulaaminen jalkapohjiin ja ainakin yksi todettu ristiinnaulitsemistapaus varmasti kertovat riittävästi. Järjestelmällisestä kidutuksesta johtuen suuri osa miehistä kuoli jo vankeudessa ennen tien päälle laittamista.

Miesten karkoitus päättyi yleensä nopeasti kanjoneihin tai sillanpäihin, joissa näitä oli odottamasta erikoisosastot. Näissä karkoitettavat sitten mestattiin kirvein ja veitsin, joskus ampuen. Tätä ennen näiltä kuten muiltakin karkotetuilta vietiin kaikki mukana kuljetettava omaisuus, joka ilman muuta toimi yllykkeenä erikoisosastoihin liittyneille sekä muhamettilaiselle väestölle yleensä, jotka pääsivät osingolle teurastajien jälkeen.

Naiset, lapset ja vanhukset sen sijaan lähetettiin erämaavaellukselle, joissa erikoisosastot näitä välimatkoin odottivat, kaiken ryöstäen, naiset ja tytöt raiskaten ja kaapaten, joskus kaikki välittömästi surmaten, muulloin näitä rokottaen karkoitusreitin varrella sillä seurauksella, että 'määränpäähän' ei saapunut juuri ketään.

Jos karkoitettavien epäiltiin nielleen arvoesineitä, näiden vatsat aukaistiin - myös raskaana olevien naisten, kuin kuningasten kirjassa ikään - ja kun tämä todettiin liian työlääksi, niin ruumiita poltettiin saaliin toivossa.
Karkoitettavia myös hukutettiin ja Eufrat-joessa matkanneet ruumiit olivatkin ensimmäiset 'karkoituspaikkoihin saapuneet' armenialaiset.

Kaikkia armenialaisia kyliä ei karkoitettu, vaan asukkaat tapettiin sijoilleen ja kylät poltettiin kivijalkaan. Turkkilaiset myös hävittivät lukuisia historiallisia luostareita ja kirkkoja.

Armenialaiset tekivät myös paikoin vastarintaa, tunnetuimpana esimerkkinä varmaankin Vanin kaupungin puolustus ja ilman muuta nuorturkkilaisille tämä oli käypää 'todistusaineistoa' armenialaisten 'separatismista' ja kapinoinnista'.

Karkoituksen aikana naisia ja tyttöjä kaapattiin sekä erikoisosastojen toimesta, että turkkilaisen älymystön - niin uskonnollisten johtajien kuin ittihadien - ja myös osastoihin kuulumattomien turkkilaisten ja kurdiheimojen toimesta. Nämä käännytettiin yleensä pakolla muhamettilaisuuteen ja 'naitettiin' vaimoiksi. Naisista tuli suoranaista kauppatavaraa ja näitä päätyi runsaasti myös paikallisten kihojen haaremeihin.

Vaikka nuorturkkilaiset halusivat armenialaisista eroon, niin näiden 'turkkilaistettujen' armenialaisten naisten ja tyttöjen toivottiin parantavan turkkilaista verenperimää. Alle viisi vuotiaista uskottiin myös pystyttävän kasvattaa 'turkkilaisia', olivatpa nämä tyttöjä tai poikia.

Nuorturkkilaiset määräsivät lain 'hylätystä omaisuudesta', karkoitettujen jättämästä kiinteästä - ja usein irrallisestakin - omaisuudesta, josta valtaosa piti siirtyä puolueelle, osan jäädessä paikalliselle turkkilaiselle älymystölle, mutta josta valtaosa meni kuitenkin jälkimmäisten taskuihin ja nämä välistävetämiset olivatkin ainoat rikokset, joista turkkilaiset tuomioistuimet sodan aikana laajasti tuomioita jakelivat.

Armenialaisten 'hylkäämät' yritykset muodostivat oleellisen osan ittihadien suunnittelemasta 'kansallisesta taloudesta', jonka ajatuksena oli turkkilaisen keskiluokan synnyttäminen siirtämällä turkkilaisten käsiin armenialaisten yritykset ja omaisuus. Koska turkkilaisten osaaminen ja koulutusaso oli matala, niin voi arvata kuinka hyvin tämä onnistui.

Tyhjilleen jääneisiin koteihin asutettiin Balkanilta tullutta väestöä, joten mistään 'väliaikaisesta' karkoituksesta ei ollut kyse. Rikkaimpien armenilaisten lukaalit menivät tietysti ittihadeille ja paikalliselle turkkilaisille johtajille.

Vaikka turkkilaiset pyrkivät peittelemään tekemisiään ulkomaiden edustajilta, erityisesti eurooppalaisilta lähetystyöntekijöiltä ja ulkomaiden lähettiläiltä, tämä osoittautui käytännössä mahdottomaksi valtavien karkoitettujen muodostamien karavaanien vaeltaessa asutuskeskuksien ohitse, joskus niiden lävitse ja eurooppalaiset sanomalehdet saivatkin sodan aikana runsaasti materiaalia turkkilaisten harjoittamista veriteoista, joka ententemaille toimi tietysti myös hyvänä sotapropagandana.

Nuorturkkilaiset pyrkivät myös vangitsemaan ja karkoittamaan saksalaisten rahoittamalla ja valmistavalla Bagdadin rautatiellä työskentelevät armenialaiset ja nämä toimenpiteet johtivat monin paikoin rakennustöiden keskeytymiseen ja jo valmiina olevan rautatieverkon pysähtymiseen. Rautatietä kuitenkin käytettiin myös karkoitettavien kuljettamiseen saksalaisten vastustuksesta huolimatta ja joka toimenpide ei ympärysvaltojen edustajiltakaan jäänyt huomaamatta ja täten saksalaisetkin joutuivat syynalaisiksi.

Maakuntien paikallinen turkkilainen älymystö osallistui suuressa määrin ja hyväksyi armenialaisten hävittämisen, mutta vastustustakin oli ja useimmiten taloudellisten tosiasioiden perusteella, tietäen teollisuudessa armenialaisten ammattitaitoa vaatien. Tästä syystä osan armenialaisia sallittiin jäävän, jos nämä kääntyivät rauhanuskoon. Käännynnäisetkin tosin yleensä ennen pitkää karkoitettiin.
Inhimillisistä tai aattellisista syistä ittihadien politiikkaa vastustaviakin oli ja nämä joutuivat usein itsekin murhatuiksi.

Kansanmurhan ensimmäisessä vaiheessa karkoitettiin armenialaiset näiden historialliselta kotialueelta ja nämä pyrittiin kaikki tuhoamaan ja kohtelu oli täten mahdollisimman julmaa.
Sen sijaan toisessa vaiheessa, jossa karkoitettiin Turkin läntisiltä alueilta armenialaiset, ei näitä järjestelmällisesti karkoituksen kuluessa tapettu erikoisosastojen toimesta - ryöstettiin ja naisia kaapattiin kylläkin - ja suurempi osa näistä pääsi määrättyihin karkoituspaikkoihin mm. Syyriaan.

Maailmansodan jälkeen turkkilaiset oikeusistuimet onnistuivat tuottamaan jopa kolme 'marttyyria' kansanmurhaan osallistuneiden riveistä, kaikki toissijaisia tekijöitä, pääpukarien kaikkien paetessa ulkomaille tai siirtyessä Anatoliaan ittihadien hallitsemille vastarintavyöhykkeille, hallitusohjien jälleen siirryttyä näennäisesti 'liberaaleille' voimille.
Monia kuolemantuomioita kyllä langetettiin, mutta poissaolevina ja tuomituista monet olivat viranomaisten 'tavoittamattomissa', vaikka olisivat käyskennelleet pääkaupungin kaduilla.

Brittien ja ranskalaisten odotukset turkkilaisten kyvystä tuomita rikollisia omista riveistään eivät olleet suuret, mutta köyttä kumminkin annettiin pitkään aselevon solmimisen jälkeen. Entente oli myös järjestämässä kansainvälistä tuomioistuinta, josta lopulta ei kuitenkaan mitään tullut ranskalaisten välinpitämättömyyden johdosta.
Iso-Britannia kuitenkin pelasti mitä pelastettavissa oli todettuaan turkkilaisten tuomioistuimet leikiksi ja vangitsi sekä lähetti Maltalle kaikki eniten syynalaiset, joihin vielä käsiksi pääsivät, mutta jotka lopulta vapautettiin, kun kansainvälistä tuomioistuinta ei syntynyt.

Yhtenäisyyden ja edistyksen puolue 'lakkautettiin' ittihadien toimesta sodan jälkeen, mutta näiden verkostot jäivät käytännössä koskemattomiksi ympäri maata, erityisesti Anatoliassa ja toimimaan 'karakolina' - usein toimien myös nuorturkkilaisia 'tuomitsevissa' tuomioistuimissa -, joka sitoutui vahvasti Anatoliasta operoivaan kansalliseen liikkeeseen.

Mustafa Kemal sai nuorturkkilaisverkostojen tuen, ilmeisesti ajatellen tämän tahdottomaksi sätkynukeksi, joka kuitenkin myöhemmin hankkiutui vanhoista nuorturkkilaisista eroon ja joka, kuten tiedetään, ylennettiin Turkin kansallissankariksi ja 'turkkilaisten isäksi', Ataturkiksi. 'Kemalilaisten' politiikka jatkoi nuorturkkilaisten linjalla, vaikka sulttaanikunta tulikin 'tasavallaksi'.
 
Viimeksi muokattu:
kirja.jpg


Kiva olla kansanedustaja, kun tulee hyviä kirjoja luettavaksi..

http://laurahuhtasaari.puheenvuoro.uusisuomi.fi/251914-nykyajan-feminismi-on-pelleilya
 
Seuraava lukuprojektini on David Gledhillin romaani "Defector." Kylmän sodan jaettuun Saksaan sijoittuva tarina kertoo RAF:n F-4 Phantom lentomiehistöstä, joka joutuu todistamaan loikkaustapausta kun muuan neukkukoelentäjä on päättänyt tuoda länteen upouuden Suhoi Su-27:n. Vaikuttaa lupaavalta.

51KQL7dAonL._SL300_.jpg

Voin suositella varauksetta Davidin kirjoja, sillä entisenä RAF:n F-4 Phantom & Tornado F3 -navigaattorina tämä tuntee lentokaluston kuin omat taskunsa. On kirjoittanut useita teoksia lentämistään konetyypeistä. Nämä kaksi olen lukenut ja ovat alusta loppuun täyttä asiaa. Ehdottoman suositeltavaa luettavaa ilmailuharrastajille.

9781781554210.jpg24964317.jpg
 
Lentämiseen ja sotiimme liittyvän kirjallisuuden väliin tuli tyttäreltä luettavaksi tämä tietoteos:

Katso liite: 19820
Katso liite: 19821



https://www.goodreads.com/book/show/13477844-n-k-kulman-vaihtamisen-taito

Taatusti hyödyllinen kirja. Niin moni asia riippuu täysin katsantokannasta.
Kusisimmassakin tilanteessa ensimmäinen ja kaikista tärkein asia on vääntää oma päänuppi oikeille jengoille. Tuon jälkeen pystyy tekemäänkin asioille jotain.

Viimeisin lukemani:
"Pohjolan leijona – Kustaa II Aadolfin Suomi"

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Pohjolan_Leijona

Helppolukuinen ja mielenkiintoinen. Minusta parasta oli se miten kirja auttoi ymmärtämään sen aikaista yhteiskuntaa. Pohjolan Leijonan suurin saavutus oli byrokratian perustaminen :D
Koska byrokratian vastakohta oli anarkia, eikä valtio anarkiassa tukenut sodankäyntiä..

Varsinaista yksittäisten taisteluiden syvä-analyysia kirjasta ei tietenkään löydy, mutta syyt sotien takana käsiteltiin minusta oivasti.

Paras lainaus:
"bellum se ipse allet" sota elättää itse itsensä.

Soundtrack:
Sabaton: Lion From The North
 
Taatusti hyödyllinen kirja. Niin moni asia riippuu täysin katsantokannasta.
Kusisimmassakin tilanteessa ensimmäinen ja kaikista tärkein asia on vääntää oma päänuppi oikeille jengoille. Tuon jälkeen pystyy tekemäänkin asioille jotain.

Viimeisin lukemani:
"Pohjolan leijona – Kustaa II Aadolfin Suomi"

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Pohjolan_Leijona

Helppolukuinen ja mielenkiintoinen. Minusta parasta oli se miten kirja auttoi ymmärtämään sen aikaista yhteiskuntaa. Pohjolan Leijonan suurin saavutus oli byrokratian perustaminen :D
Koska byrokratian vastakohta oli anarkia, eikä valtio anarkiassa tukenut sodankäyntiä..

Varsinaista yksittäisten taisteluiden syvä-analyysia kirjasta ei tietenkään löydy, mutta syyt sotien takana käsiteltiin minusta oivasti.

Paras lainaus:
"bellum se ipse allet" sota elättää itse itsensä.

Soundtrack:
Sabaton: Lion From The North

Itsekin lukenut tämän, hyvä kirja. Omalla kohdalla Kustaa II Aadolf ja 30-v sota on olleet jo 7 vuotiaasta mieluisinta historiaa. Aina kun aiheesta joku uusi julkaisu ilmestyy, niin pakko se vaan on ostaa.
 
Ensimmäisen englannin kielellä julkaistun, arkistotietoihin perustuvan neuvostokeskitysleirien historian ('GULag - a History of the Soviet Camps') kirjoittaneelta Anne Applebaumilta julkaistiin syksyllä Ukrainan kansanmurhaa käsittelevä 'Red Famine: Stalin's War on Ukraine', joka on merkittävin aihetta käsittelevä teos sitten Robert Conquestin 'The Harvest of Sorrow'.

Juurikin Conquestin teoksen julkaisun jälkeen neuvostohallitus tuotti oman 'historiansa' kyseisistä tapahtumista, joissa tämän ja sen yhteydessä Yhdysvalloissa toimineen tutkijajoukon 'väitteet' ammuttiin alas.
Kirjan loppuosassa Applebaum käsittelee tuoreempia tapauksia ja kertoo, että Venäjän miehitettyä Krimin ja hyökättyä Ukrainaan, tämä samainen tarinateollisuuden tuote kaivettiin naftalista ja käytettiin ja käytetään Ukrainan vastaisessa propagandavyörytyksessä, johon ilmeisesti vanhat eurooppalaiset myötäjuoksijat eivät ole kovin hyvin tarttuneet, mutta joka Venäjän sisäpolitiikassa on varmasti kuumaa kamaa.

Ennen maatalouden kollektivisointia ja erityisesti vuonna 1932 käyntiin polkaistua nälkäaseella toimitettua kansanmurhaa, teos käsittelee Venäjän vallankumousta ja bolshevikkien vallankaappausta ja erityisesti sen vaikuttimia Ukrainassa.

Isovenäläisyyden jyllättyä vuosisatoja, 'vähävenäläinen' älymystö oli melko onnistuneesti venäläistetty ja erityisesti ukrainan kielestä rokotettu.
Vallankumous toi Ukrainassa valtaan maltilliset sosialistiset voimat, joutuen useiden hallitusten ja vallanvaihdosten perästä bolshevikkien käsiin. Ukrainalainen älymystö rupesi kumouksen jälkeen välittömästi keräämään ukrainalaista kulttuuria ja erityisesti kielioppia talteen, sanalla sanoen 'ukrainalaistamaan' sitä mikä oli venäläistetty.
Ja sitä lähdettiin keräämään maaseudun talonpoikaisväestöltä, johon asti venäläistäminen ei ollut yltänyt ja joka puhui lähes pelkästään ukrainaa (poikkeuksena jotkin itäiset alueet ja osa kasakoista).

Uljanov ei hyökännyt vaan päinvastoin kannusti ukrainalaistamispolitiikkaa, uskoen sillä saavuttavan ukrainalaisten luottamuksen.
Tämä politiikka jatkui Ukrainassa siihen asti, kunnes Dzugasvili lähti jatkamaan oppi-isänsä vallankumousta niin kaupungissa kuin maaseudulla uuden talouspolitiikan tuoman myönnytysjakson jälkeen.

Venäläiset musikat (vertauksena itselliseen talonpoikaan, kuten se lännessä ymmärretään) maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen elivät - ja halusivat elää - kyläkommuuneissa, joissa kyläneuvosto suoritti sarkajaon pääluvun mukaan. Maat olivat siis yhteisiä ja yksityisomistusta katsottiin kieroon ja totisesti, sosialistivallankumouksellisten (SR, eserrät) lupaama 'musta uusjako' - yksityismaiden tuominen kyläkommuunin haltuun - olikin suurin kannustin maailmansodassa palvelleille musikoille jättää asemansa ja lähteä varmistamaan, että 'uusjaetuista' tilkuista sattuu jotain kotikylässä omallekin kohdalle.

Ukrainalaiset talonpojat - puhumattakaan mm. Donin kasakoista, jotka saivat parhaat maat haltuunsa toimiessaan erityisesti sisäiden turvallisuuden takaajina - taas eivät tätä viljelys- tai kylämuotoa harjoittaneet, vaan olivat lähempänä oikeata talonpoikaisuutta. Ja kun kollektivisoinnin alkaessa kolhooseihin ruvettiin houkuttelemaan, niin ukrainalaisissa tämä herätti vielä vähemmän vastakaikua kuin venäläisissä.
Kun kolhooseihin ei menty vapaaehtoisesti, niin pakkokeinot tulivat käyttöön. Syy nihkeyteen oli tietenkin 'verenhimoisissa kulakeissa' (johon sanaan venäläiset musikat eivät Venäjän vallankumouksen historioitsijan Richard Pipesin mukaan ole ennen 'kansan pariin menneiden' [narodnikien] vallankumouksellisten uudellenmäärittelyjä liittänyt mitään kielteistä, vaan 'kulakki' eli 'nyrkki' on nähty vain tekijämiehenä).

Dzugasvili omaksui isovenäläisyyden aatteen, vaikka georgilainen olikin ja lähti 'vähävenäläistä' tähän muottiin ajamaan ja Ukrainan kansanmurhaa voikin pitää isovenäläisyyden 'lopullisena ratkaisuna' yhdistettynä 'vastavallankumouksellisten kulakkien' hävittämiseen maatalouden kollektivisoimisen tieltä.

Tshekistit ja kommunistipuolueen kaadereista kootut takavarikoitsemiskomiteat keppeineen lähtivät tyhjentämään Ukrainan maaseutua kaikesta vähääkin ravintoa muistuttavasta. Ukrainan neuvostotasavallan rajat suljettiin ja kaupungit 'linnoitettiin' maaseudusta.
Seurasi se mitä arvata saattaa eli nälänhätä maaseudulla (mutta ei niinkään kaupungeissa, joissa toimeenpanijat pitivät majaa), tällä kertaa tarkoituksellisesti synnytetty.

Sanalla sanoen: vähintään 3,9 miljoonaa raatoa ja noin puoli miljoonaa syntymättä jäänyttä lasta. Tähän lukuun ei sisälly vuosikausia nälkämurhan jälkeen jatkunut, jyrkästi laskenut eliniänodote.
Arviot kuolleista ovat ennen vaihdelleet ja tähän 3,9 miljoonaan sisältyy vain täysin varmasti todennetut henkilöt ja kuolemat, mutta se on siltikin minimiarvio. Conquestin teoksessahan kirjoitetaan Stalinin kertoneen Rooseveltille ja Churchillille Jaltassa, että '10 miljoonaa kulakkia hävitettiin' ja Hrushtshevin - joka epäilemättä oli asemassa tämän tietääkseen - samaa toistelleen.

Kiovan OGPU:n etniseen kokoonpanoon Applebaum ei sen sijaan teoksessaan kiinnitä huomiota, joka oli vähintäänkin mielenkiintoinen (katso Myroslav Shkandrijin artikkeli 'Polin: Studies in Polish Jewry, Volume 26: Jews and Ukrainians' niteessä; samassa 2014 julkaistussa kirjassa ja artikkelissa esitetään jo tuo sama kuolleisuusarvio). Applebaumin teoksesta jäi tosin se kuva, että takavarikoinnit suoritti pääosin nuo komiteat, eikä turvallisuuselimet.
 
Viimeksi muokattu:
Vaihteeksi perinteistä sotahistoriaa. Tutustuin viikonloppuna Wilhelm Adamin teokseen With Paulus at Stalingrad. Eversti Adam palveli 6. armeijan esikunnassa ja tämä oli yksi armeijan komentaja Friedrich Pauluksen lähimmistä miehistä. Sotavankeudessa Adam kääntyi kommunistiksi ja loi merkittävän uran DDR:n palveluksessa. Alkuperäisteos ilmestyi Itä-Saksassa 60-luvun puolivälissä. Tämä kertookin kirjasta jo kaiken olennaisen. Sanoisin että kirjalla olisi historiallista lähdearvoa jos kyseessä olisi esim. aikalaisdokumenttina kirjoitettu päiväkirja. Mutta näin ei ole. Kyseessä on muistelmamuotoon kirjoitettu manifesti siitä, mitenkä sankarillinen puna-armeija murskasi fasistisen maailmanvalloituksen. Adam ylistää neuvostoarmeijaa mestarillisista suorituksista.

Teos lupaa selvittää 6. armeijan esikunnan henkilösuhteita, sekä valottaa komentaja Pauluksen ajatuksenjuoksua. Hevon kukkua minä sanon. Kommunistisen propagandan lisäksi Adam esittää kirjassa sivutolkulla omasta mielestään sanatarkkoja monologeja ja sitaatteja, jotka ovat mukamas Pauluksen itsensä sanomia. Ööh, okei. Kirja on kirjoitettu 60-luvulla yli 20 vuotta Stalingradin taistelun jälkeen. Adam ei käytä muistinsa tukena mitään päiväkirjaa. Hän vetää monologit täysin omasta päästään ja minä pidän näitä vähintään epäuskottavina.

Itse asiassa kirjan ydinsanoma on, että pahat natsit ansaitsivatkin saada turpiinsa maailman parhaimmalta ja oikeamielisimmältä armeijalta. Kaikki virheet teki Hitler ja tämän hännystelijät, vaikka Paulus itse mitä ilmeisimmin oli heikkoluonteinen armeijan komentaja. Ei uskaltanut väittää Hitlerille vastaan, vaikka puna-armeijan vastahyökkäykseen olisi pitänyt vastata nopealla läpimurrolla pois motista. Toisaalta ihan samanlaista jeesustelua löytyy myös esimerkiksi sotamarsalkka Erich von Mansteinin muistelmista.

Loppuarvio: Ei ole hankkimisen arvoinen. Välttäkää. Suosittelen ainoastaan jonkinlaisena kuriositeettina jos itäsaksalaisen kommunistin hurskastelu kiinnostaa.

28004165.jpg
 
Nostan esille tämän mainion kaksiosaisen kirjasarjan, jonka on toimittanut entinen RAF:n veteraani ja historioitsija Robin Higham. Kummassakin teoksessa ääneen pääsevät eri konetyypeillä lentäneet pilotit. Eli kumpikin kirja sisältää lukuisia artikkeleja eri konetyyppien lento-ominaisuuksista. Mukana on kaikki tunnetuimmat amerikkalaistyypit, sekä joitain vähemmän tunnettujakin. Todella mukavaa luettavaa kaikille sotilasilmailun ystäville. Suosittelen lämpimästi.

698280.jpg51pG2H06dpL.jpg
 
Poikkesin tänään kauppareissulla Imatran Kirjapörssissä ja ihan mielenkiinnosta nappasin parin kympin hintaan mukaan Luonetjärven varuskunnan historian. En normaalisti ole erityisen kiinnostunut varuskuntahistoriikeista, mutta pikaisella selauksella huomasin, että mukana on todella kiinnostavaakin tarinaa, kuten esim. Hämeen lennoston Folland Gnat -pilottien kokemuksia. Näillä oli mm. oma epävirallinen "Black Sheeps" -taitolentoryhmä. Mukana on myös tarinaa siitä miten Gnat-kalustolla hälytyspäivystyksessä 60-luvulla reagoitiin Neuvostoliiton suorittamiin ilmatilanloukkauksiin. Sitten kirjassa on myös Tiedustelulentolaivueen MiG-21 -ohjaajien muisteluksia MG:n tiedusteluversiolla lentämisestä. Loppusilauksena vielä nykyisen Tukilentolaivueen lentäjien kokemuksia nykykalustolla operoimisesta.

Luonetti%2075%20v.jpg

EDIT: Tässä on kyllä mukavaa nippelitietoa. Esim. nopeusennätys välillä Luonetjärvi-Rissala on 7 minuuttia. Lennetty MiG-21F:llä. Ohjaajana toimi Hannu Vartiainen. Samalla miehellä on myös reitin Luonetjärvi-Rovaniemi nopeusennätys ja se on 25 minuuttia. Vartiainen kertoo, että startatessa Finnairin vuorokone oli Oulun päällä ja että hän meni tästä sitten laskukierroksessa ohi Rovaniemellä.
 
Viimeksi muokattu:
Poikkesin tänään kauppareissulla Imatran Kirjapörssissä ja ihan mielenkiinnosta nappasin parin kympin hintaan mukaan Luonetjärven varuskunnan historian. En normaalisti ole erityisen kiinnostunut varuskuntahistoriikeista, mutta pikaisella selauksella huomasin, että mukana on todella kiinnostavaakin tarinaa, kuten esim. Hämeen lennoston Folland Gnat -pilottien kokemuksia. Näillä oli mm. oma epävirallinen "Black Sheeps" -taitolentoryhmä. Mukana on myös tarinaa siitä miten Gnatit hälytyspäivystyksessä 60-luvulla reagoivat Neuvostoliiton suorittamiin ilmatilanloukkauksiin. Sitten kirjassa on myös Tiedustelulentolaivueen MiG-21 -ohjaajien muisteluksia MG:n tiedusteluversiolla lentämisestä. Loppusilauksena vielä nykyisen Tukilentolaivueen lentäjien kokemuksia nykykalustolla operoimisesta.

Katso liite: 20335
Itse hankin viime syksynä saman teoksen ja hyvä oli ostos..
Tuossa oli juttu myös tästä mustasta lumesta...
Tikkakosken "kylästä" on myös oma kirja, nimeän nyt muista..kun kukkakaupassa poiketessa vain vilkaisin...oli juttua Tikkakosken tehtaista yms..
 
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Aleksandr_Kuprin
Etsin Aleksandr Kuprinin "Vähän Suomea" novellin(?)
Osuva ja hyvä kirjoitus Suomesta, mutta en löytänyt sitä netista suomen kielellä. Voiko joku auttaa...

Itse en löydä sitä edes suomeksi käännettynä mistään. Oletettavasti kyseessä on Kuprinin Немножко Финляндии ("Hiukan Suomesta"), kait vuodelta 1908. Voi olla että se on joskus käännetty ja julkaistu jossain lehdessä. Kuprin oli kirjailijana aikanaan Suomessa hyvinkin suosittu mutta nyttemmin lähes unohdettu. Sääli sillä hänen venäläisten hahmojen kuvaukset ovat edelleen valitettavan osuvia.
 
Onko kukaan lukenut linkin kirjoja?

Huhdan kirjasta ”Papit sisällissodassa 1918” ilmenee minkälaisia Suomen ev.lut. papit olivat ja mitä he tekivät 1918. He olivat valmiit äärimmäisiin toimiin poliittisten ja uskonnollisten tavoitteidensa toteuttamiseksi. Kun kirkosta eroaminen mahdollistui 1923, niin ev.lut. kirkosta erosi heti 23 000 henkilöä. Pappien toiminta kansalaissodassa lisäsi erojen määrää. Toisaalta pappien toiminta vähensi erojen määrää, koska lahtarit (ja papit) tappoivat kansalaissodassa ja sen jälkeen tuhansia potentiaalisia kirkosta eroajia. Tultuaan tapetuiksi he eivät tulleet erotilastoihin.
http://www.ateistit.fi/uutiset/uuti110120.html
 
Itse en löydä sitä edes suomeksi käännettynä mistään. Oletettavasti kyseessä on Kuprinin Немножко Финляндии ("Hiukan Suomesta"), kait vuodelta 1908. Voi olla että se on joskus käännetty ja julkaistu jossain lehdessä. Kuprin oli kirjailijana aikanaan Suomessa hyvinkin suosittu mutta nyttemmin lähes unohdettu. Sääli sillä hänen venäläisten hahmojen kuvaukset ovat edelleen valitettavan osuvia.
Juuri tämä - Hiukan Suomesta. Todella harmi, kuin asken sitä venäjäksi ja haluaisin postata suom,kaverille,mutten löytänyt mistään..
 
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Aleksandr_Kuprin
Etsin Aleksandr Kuprinin "Vähän Suomea" novellin(?)
Osuva ja hyvä kirjoitus Suomesta, mutta en löytänyt sitä netista suomen kielellä. Voiko joku auttaa...
Juuri tämä - Hiukan Suomesta. Todella harmi, kuin asken sitä venäjäksi ja haluaisin postata suom,kaverille,mutten löytänyt mistään..

Kuukelin pikakäännös englantiin. Aika hyvin toimii.

Here they love flowers and at every family event, they give each other to each other. In every house, in any, even the most inferior, third-rate restaurant, you will see on the tables and on the windows flowers in pots, baskets and vases. In small Helsingfors there are more flower shops than in St. Petersburg. And on Sundays in the morning on a large square near the seashore there is a big bargaining of flowers brought from the neighborhood. Their cheapness is striking: three brands cost a tremendous bush of blooming azalea. For one and a half stamps (fifty kopecks with a small) you can buy a small basket with lilies of the valley, hyacinths, daffodils. And this is the outcome of the winter.

At Christmas, on the Christmas tree, they give each other presents. Here, again, the practical spirit of the peasant people affects: they give only home essential things, for the most part of their product. It is especially customary to give men a warm lower knitted suit. This suit tightens the entire body, it knits whole from neck to soles and fastens on the back. Most men wear such warm tights under their clothes, and it's understandable why Finns dress so easily even in severe frosts.

Everyone, of course, heard about the general literacy of the Finns, but, perhaps, not all of them saw their elementary public schools. I was led to examine in some detail the new city school, located on the outskirts of the city, in T616. It is a palace built three or four years ago, in three floors, with squared square windows, with stairs, like in the palace, according to all the rules of modern hygiene.

I walked around the classrooms immediately after the lessons had ended. Each of us, of course, remembers that terrible, intolerable stinking air that stagnates in the classes of our gymnasiums, buildings and real schools after three or four lessons. On urban schools and say nothing! And so I literally was struck by the purity of the air that was in the study rooms of the Finnish lower school. This is achieved, of course, by applying the most advanced ventilation, but mainly by the fact that Finns are not at all afraid of fresh air and at any convenient opportunity leave the windows open wide. Any trifle, serving for the convenience and benefit of schoolchildren, is thought here with remarkable love and care. The shape of the benches and inkwells, the landmarks, the collections, the physical and natural cabinets, the coloring of the walls, the enormous height of the rooms, the chasm of light and air, and, finally, even such a trifle as the flowers on the windows - flowers that bring great pleasure to the school themselves students - all this touchingly testifies to a considerate and reasonable, serious and loving attitude to the matter.

Like a gymnastic hall, as in this four-grade lower school, I have not seen anywhere in Russia, in the riches and wit of devices and the dapper purity in which it is contained. Near the gymnasium there is a small corridor, and in it along both walls there are long scales with many small cells. Above each cell is written the surname of the pupil or student, and there are gymnastic shoes, all of the same pattern, light, linen, with rope soles.

Sport here is at a premium, but again, the sport is reasonable and, if you like, patriotic.

Almost no boy you will not see here on the street without skates in your hands. On holidays, girls, students, clerks, clerks, very often elderly and even fat and gray people, go with skis somewhere to the edge of the city. Everywhere in the windows of photographers you will see snapshots from the famous jumps of thirty-two meters long or more. With astonishment you see in the photo, as a man on skis, in a warm leotard and in a knitted hat cap, having finished running on the mountain to the edge of the cliff, flies by force of inertia through the air high above the heads of the people below.

In the summer Finnish youth gathers in gymnastic societies, runs jogging, throwing disks and copies, jumping in width and in length and in particular by swimming, in which the Finns do not have rivals in Europe. I will say without exaggerating that every Finn is passing through such a healthy, free school that brings up spirit and body.

Their women and daughters no less than men like skating and skiing and are also not afraid of either frost or through wind. I can never forget that twelve-thirteen-year-old girl who once, at a frost of sixteen degrees, passed a monument to the poet Runeberg with his neck open on the collarbone, with a small cloth beret on his head and skates under his arm. I can not say that she was beautiful, but so much freshness, vivacity, deft confidence in the movement was in her that I involuntarily admired. Strong, healthy, glorious northern blood!

Immediately in a row, I want to say a few words about Finnish art. I spent several days in Helsingfors Atheneum, in this magnificent national art museum. I was in love then - I can not find another word - in the triptych of Galen on the motif from "Kalevala". I know, if fate brought me back to Helsingfors, I'm the first to go straight from the wok
 
Edellisellä sivulla kyselin kokoelmienne helmistä. Pitäisi varmaan vielä lisätä omalta osaltani nämä ilmavoimien konetyyppihistoriat. Tekijänä kaikissa tö van änd ounli Jyrki Laukkanen. Ainoastaan Vampire -historiikki on Kyösti Partosen käsialaa. Nämä ovat minusta parasta mitä suomalaisen sotilasilmailun genrestä on koskaan julkaistu. Laadukasta luettavaa konetyyppien kehityksestä ja palveluskäytöstä ilmavoimissa. Kuvitus on erinomaista tasoa ja parasta antia ovat kuvaukset eri konetyypeillä lentämisestä. Toivoisin että Laukkanen vielä intoutuisi kirjoittamaan kirjan Hornetistakin.

Partosen kirja ei pääse lähellekään samaa tasoa. Toki sekin parempi kuin ei mitään. Hornet-kirjan potentiaaliin en vielä tässä kohtaa usko, mielestäni formaatti toimii paremmin jos voidaan kertoa kaikenlaisia yksityiskohtia ja sattumuksia, mitä Horneteista ei välttämättä voida kertoa. Joka tapauksessa huhujen mukaan seuraavaksi on tulossa Gnat-kirja.
 
Partosen kirja ei pääse lähellekään samaa tasoa. Toki sekin parempi kuin ei mitään. Hornet-kirjan potentiaaliin en vielä tässä kohtaa usko, mielestäni formaatti toimii paremmin jos voidaan kertoa kaikenlaisia yksityiskohtia ja sattumuksia, mitä Horneteista ei välttämättä voida kertoa. Joka tapauksessa huhujen mukaan seuraavaksi on tulossa Gnat-kirja.

Partosesta olen samaa mieltä. Kerran vuosia sitten kysyin Laukkaselta mahdollisesta Gnat-kirjasta. Tämä vastasi hieman velmuillen ettei ole sitä kirjoittamassa. Gnat kun sattuu olemaan konetyyppi, jota tämä ei itse koskaan päässyt lentämään. No, leikki leikkinä, varsinkin kun tämä on julkaissut kirjan myös Il-28:n käyttöhistoriasta vaikkei tyypillä ole itse lentänyt.
 
Back
Top