Jos haluaa lukea vain yhden kirjan siitä sodasta joka käytiin 100 vuotta sitten, niin suosittelen 'Itsenäistymisen vuodet 1917-1920' -teossarjan toista osaa 'Taistelu vallasta'.
Tämän niteen pääosat ovat kirjoittaneet everstiluutnantti Sampo Ahto (taistelua kuvaavat kappaleet) ja (silloinen) apulaisprofessori Ohto Manninen (sodan osapuolia, niiden organisaatiota ja sodan jälkipyykkiä selvittävät luvut), joka on toiminut myös teossarjan päätoimittajana.
'Taistelu vallasta' on julkaistu vuonna 1993, joten Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena auenneet arkistot ovat olleet kirjoittajien käytettäviessä jossain määrin, mutta tosiasiassa ne ovat tarjonneet hyvin vähän uutta tietoa itse sotaan liittyen: lähinnä varmistuksen niille asioille, jotka on tiedetty ja todettu, mutta joita ei ole voitu asiakirjojen avulla kiistattomasti todeksi osoittaa.
Koska teoksella ja koko sarjalla on useita kirjoittajia, niin termit ja proosa tai sen laatu eivät tietenkään ole yhteneväiset.
Sarjan päätoimittaja on niitä harvoja nykyhistorioitsijoita, jotka puolustavat vapaussotanimitystä ja tästä onkin Ohto Manninen kirjoittanut 'Historiallisen aikakauslehden' vuoden 1993 toisessa numerossa; lehti pyysi usealta historioitsijalta selityksiä sodan eri nimien perusteluiksi (Heikki Ylikangas mm. puolustustaa sisällisota -termiä). Artikkelit ovat luettavissa täältä:
http://www15.uta.fi/koskivoimaa/valta/1918-40/totuudet.htm
Tärkeimpänä perusteena Suomen vapaussodan nimittäiselle 'vapaussodaksi' on Mannisen mukaan se, että Suomi - siis sen laillinen hallitus - oli sodassa neuvosto-Venäjää vastaan, jonka sotatilan eduskunta päästyään kokoontumaan toukokuussa totesi ja joka lopullisesti saatettiin juridiseen muotoon Tarton rauhansopimuksessa, jossa sen merkitys oli tärkeä varsinkin liittyen sotasaaliskysymykseen.
42. armeijakunta - joka oli siis vanhan armeijan maavoimien pääosa Suomessa - oli vallankumouskomiteansa ilmoituksella siirtynyt bolsevikkien puolelle ja joka ilmoitti taistelevansa 'Suomen porvarillista valkokaartia vastaan' - eli senaatin hallituksen joukoiksi nimittämiä suojeluskuntia vastaan - ja tämä ilmoitus Pietarissa vahvistettiin.
Uuden puna-armeijan 104. divisioona lähetettiin myös taistelemaan Suomeen, Karjalan kannakselle.
Punakaartin sotatoimia johti tosiasiallisesti sodan alkupuolella Svetsnikov Päijänteen länsipuolella ja Jeremejev itäpuolella.
Vuonna 1993 julkaistiin myös Ylikankaan 'Tie Tampereelle', jonka tarkoituksena oli korostaa sodan kansalaissotapuolta - siis ruotsin kielestä johdettua 'sisällissota' -termiä, joka näyttää sittemmin 'nimisodan' voittaneen 'neutraalina' nimityksenä. Hyvä teos se on joka tapauksessa, varsinkin Tampereen taistelujen yksityiskohtaisessa kuvauksessa.
80-luvun alussa sota sai ulkomaisen tulkinnan Anthony Uptonin 'The Finnish revolution' -teoksen (Kirjayhtymä julkaissut käännöksen nimellä 'Vallankumous Suomessa 1917-1918' kahtena niteenä) muodossa ja se onkin melko objektiivinen yleiskuvaus sekä poliittisesta että sotilaallisesta tapahtumaketjusta itsenäistymisen ympärillä.
Samoihin aikoihin julkaistiin myös reilun vuosikymmenen ajan toimineen 'punakaartin historiakomitean' 'Punaisen Suomen historia' -teossarja, josta lukemisen arvoisia ovat jo muutama sivu sitten mainittu 'Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena' sekä Salkolan 'Työväenkaartien synty ja kehitys punakaarteiksi' ja Piilosen 'Vallankumous kunnallishallinnossa'.
Ikävä kyllä Jussi Lappalaisen 'Punakaartin sota' kahdessa niteessä ei tarjoa kovinkaan paljon tietoa tai sotakertomuksia mitä ei olisi jo muualla julkaistu; paremminkin se on kuvateos.
Suomen itsenäistymisestä Venäjän vallankumouksen ja bolsevikkien vallankaappauksen seurauksena ja mahdollistamana, suomalaisten punaisten yhteyksistä Pietariin, itsenäisyysjulistuksesta ja bolsevikkien tunnustuksesta (ja sen siirtämisestä kansanvaltuuskunnalle), Tarton rauhansopimuksesta ja ylipäätänsä Suomen (laillisen) hallituksen ja bolsevikkien välisestä diplomatiasta Tuomo Polvinen kirjoitti erinomaisen, kaksiosaisen 'Venäjän vallankumous ja Suomi' -teoksen, joka siis 'sodanjulistuksia' laskematta ei käsittele sotapahtumia, vaan pelkästään poliittista puolta.
Jaakko Paavolaisen 60-luvulla julkaistu 'Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918', jonka ensimmäinen nide käsittelee 'punaista terroria' ja toinen 'valkoista' täytti aikaisemman historiankirjoituksen jättämän aukon taistelujen ulkopuolella tapahtuneista väkivaltaisuuksista, edellisen osalta myös vuodelta 1917. Paavolainen myös ensi kertaa laski niin tarkasti kuin yksittäinen henkilö voi raatojen todellisen määrän, jota sittemmin sotasurmatietokanta on täydentänyt.
Teos on kieltämättä ansainnut paikkansa vuoteen 1918 liittyvässä historiankirjoituksessa, mutta Paavolaisen vastakkaiset johtopäätökset valkoisen ja punaisen terrorin 'sylttytehtaasta' on vähintäänkin mielenkiintoiset: punakaarti ja kansanvaltuuskunta kun ei tämän mielestä ollut terrorista vastuussa (vuoden 1917 osalta ei tietenkään).
Näiden lisäksi Paavolainen kirjoitti 'Vankileirit Suomessa 1918' -teoksen, jossa kuvataan sitä sodan jälkiselvittelyyn liittyvää tapahtumasarjaa, joka edellisistä historioista on jätetty kokonaan pois.
J.O. Hannulan 'Suomen vapaussodan historia' oli pitkään mainittu yleisteos ja mielestäni se on edelleen paras lyhyt yleiskuvaus taisteluista. Taistelujen ulkopuolisia väkivaltaisuuksia se ei käsittele lainkaan ja vankileirit eivät kuulu sen historiaan, jos tappioluettelon lakonista mainintaa n. 10000 vankileireillä kuolleesta ei lasketa.
Painoksien välillä on huomattavia eroja: neljänteen on tehtyä huomattavia lisäyksiä niin tekstin kuin kuvien lisäyksen muodossa. Toisen maailmansodan jälkeen julkaistu viides painos, jota jatkosodassa kaatunut Hannula ei ole enää ollut kirjoittamassa, on jostain syystä toimitettu kolmannen painoksen mukaan ja se on siistitty sanankäytön osalta ryssäystävälliseen muotoon (lukukokemuksen tappioksi).
Teoksessa on myös käytetty hyväksi 'kiellettyä' kirjallisuutta - erityisesti Yhdysvalloissa julkaistua 'Suomen luokkasota' -teosta, joten se antaa jokseenkin tyydyttävän esityksen myös punakaartin toimista ja organisaatiosta.
Saman sotahistorioitsijan 'Maailmansodan historia' on myös mielestäni edelleen paras suomen kielellä julkaistu yleiskuvaus kyseisestä sodasta, ellei peräti kielestä riippumatta.
Päämajoitusmestarina sodassa toimineen Hannes Ignatiuksen johdolla kirjoitettiin tuoreeltaan laaja kuusiosainen sodan 'esikunnan' historia, 'Suomen vapaussota vuonna 1918' ja jääkäriaktivisti Kai Donnerin (Jörn Donnerin isä) johdolla 'osanottajahistoria', kahdeksanosainen 'Suomen vapaussota'.
Nämä teossarjat ovat - ja varmasti pysyvät - laajimpina itse sotapahtumia, strategiaa ja jossain määrin valkoisen armeijan organisaatiota kuvaavia teoksia ja niissä niiden ansio on edelleen kiistaton ja siksi ne ovat lukemisen arvoisia sodasta kiinnostuneille.
Jälkimmäinen teossarja sisältää paljon anekdootteja ja on tästä syystä huomattavasti miellyttävämpi lukukokemus.
Nämä historiat myös päättyvät päivämäärään 16.5.1918 ja ne eivät myöskään 'rehellisen taistelun' ulkopuolisia tapauksia juuri kuvaa.
Jos ensiksi mainittua teosta ei lasketa, niin ikävä kyllä mitään merkittävää 'uutta vapaussodan historiaa' ei ole vielä julkaistu. 'Sisällissodan pikkujättiläinen' ei ansaitse Karilaksen teoksen nimeä, eikä ole myöskään talvisodan ja jatkosodan 'jättiläisiin' verrattava tekele.
Vuoden 1918 Vienan sotaretkestä ja Aunuksen retkestä seuraavana vuonna on Jouko Vahtola kirjoittanut erinomaiset 'Suomi suureksi - Viena vapaaksi' (Kiantoa lainaten) ja 'Nuorukaisten sota' -teokset, jotka antavat peittelemättömän kuvan näistä retkistä, jossa Suomessa käydyn sodan kansalaissotapuoli tosiasiallisesti jatkui valkoisten vapaaehtoisten ja suomalaisissa kommunistipataljoonissa taistelevien, vapaussodan jälkeen itään paenneiden punaisten välillä.
...
