Näin kirjoittaa
Richard J. Evans 'The Coming of the Third Reich' -teoksen leipätekstin viimeisellä sivulla:
Most revolutions have ended, even if only temporarily, in the dictatorship of one man; but none apart from the Nazi revolution has actually been launched with this explicitly in mind.
Even the Bolshevik Revolution was meant to put in place a collective dictatorship of the proletariat, led by its political vanguard, until Stalin came along.
Miksi kansallissosialismin ja kolmannen valtakunnan historioitsijoilla on aina huomattavasti vaillinaisempi käsitys Venäjän vallankumouksesta, bolshevismista ja neuvostovaltiosta kuin jälkimmäisten historioitsijoilla?
Uljanoville tätä proletariaatin diktatuurin etujoukkoa edusti ensisijaisesti hän itse; Leninin doktriini oli yhtenäinen linja puolueessa aina ja joka tilanteessa eli se mitä vozhd tahtoi: vastustaa oli yhtä kuin tulla tuhotuksi.
Lokakuun 'vallankumouksen' ja kansallissosialistisen 'vallankumouksen' vertaaminen on paikallaan, koska kumpikaan ei ollut vallankumous, vaan edellinen aseellinen vallankaappaus ja jälkimmäinen osittain laillinen valtaantulo (äänestys valtakunnanpäiville) ryyditettynä lehmänkaupoilla (Hitlerin nimittäiminen valtakunnankansleriksi, ratkaisevin askel) ja iskujoukkojen kaduilla harjoittamalla väkivallalla ja painostuksella.
Kirjoittaja heti provosoivasti kysyy, että onko väärin aloittaa (kolmannen valtakunnan synnyn historia) Bismarckista? Miehestä, joka yhdisti (lähes kaikki) Euroopan saksalaiset alueet toiseksi valtakunnaksi.
Ilman muuta, jos tarkastellaan vain käsitystä vahvasta, yhdistyneestä Saksasta ja taistelusta kansainvälistä sosialismia vastaan valtakunnassa sisäisesti, mutta muuten yhdyspinta kansallissosialismiin jää heikoksi.
Toisin kuin Vilhelm II ja Hitler, rautakansleri ymmärsi hyvin, että Euroopassa pitää ollan vallan tasapaino; että brittiläinen imperiumi tai Venäjän keisarikunta ei tulisi koskaan hyväksymään Saksan yliherruutta mantereella.
Siksi Itävalta-Unkari oli olemassa, vaikka tämä tarkoitti huomattavan saksankielisen väestön jäämistä valtakunnan ulkopuolelle. Valtakuntaa oli varjeltava kahden rintaman sodalta: se olisi ollut Saksan loppu, siksi liennytys toisaalla kun pyllistys muualla.
Kun eräs omatoiminen Afrikan kävijä hankki Saksalle siirtomaita, niin Bismarck otti ne vastaan ei innokkaasti, vaan tapahtuneet tosiasiat tunnustaen. Englantilaisten kanssa päästiin sopimukseen eräiden briteille tärkeiden siirtomaa-alueiden luovuttamisesta.
Toisen valtakunnan synnyttämistä seuranneina vuosikymmeninä 19. vuosisadan lopulla ja seuraavan alkupuolella nousi esiin Saksan herruudesta Euroopassa ja koko maailmassa unelmoivia ryhmiä ja liikkeitä, jotka tulivat tunnetuksi ''kansallisena' (völkisch, sana jonka kääntäminen muille kielille on ongelmallista) liikkeenä.
Evans uhraa näille runsaasti tilaa kirjassaan, tietystikin yrityksenä luoda jatkumo teoksen pääaiheen syntymiseen.
Samoihin aikoihin Darwinin teoriat olivat kuumaa kamaa. Rodunjalostusoppi sai runsaasti jalansijaa sivistyneessä väestönosassa, erityisesti lääkäreissä. Perinteinen juutalaisvastaisuus sai jyrkempiä sävyjä.
Merkittävintä kansallisista liikkeistä edusti Yleissaksalainen liitto, joka perusteettin vastalauseena yllämainittuun, brittien kanssa tehtyyn siirtomaa-alueen luovutukseen. Se kannatti kaikkien saksalaisten saattamista saman valtakunnan alaisuuteen, laajenevaa siirtomaapolitiikkaa ja imperialismia yleensä, sekä vastusti saksalaisten sekoittumista (s. o. lisääntymistä) alempien rotujen, mukaan lukien juutalaisten kanssa.
Vuosisadan vaihteen aikoihin yleissaksalaisten keskuudessa tuli suosituksi 'heil' -tervehdys. Ikiaikainen tulipyörä, hakaristikin oli kovassa käytössä, erään suursaksalaisen linnanomistajan vetäessä hakaristilipun tankoon - kauan ennen maailmansotaa tai Hitler-puoluetta.
Näiden liikkeiden ja seurojen ajatukset kuitenkin pysyivät niukin naukin teorian tasolla ja toinen valtakunta kasassa arvaamattoman Vilhelm toisenkin hallitessa. Tarvittiin jotain tai jokin, joka saisit teoriat pulpahtamaan pintaan ja muuttumaan käytännöksi. Se tuli vuonna 1914 Suuren sodan merkeissä ja sotavuosien raaistamisen jälkeen kansi ei enää pysynyt kiinni.
Saksan tappio epäonnistuneen keväthyökkäyksen jälkeen länsirintamalla sodan viimeisenä vuonna ja aselepoa seurannut Versaillesin rauhansopimus järkyttivät syvästi saksalaista siviiliväestöä ja itärintamalla paljolti voitokkaina taistelleita sotilaita.
Sotatoimia johtanut Hindenburg ja tämän alainen Ludendorf olivat tosiasioiden edessä vuoden 1918 länsirintaman pettäessä ja tiesivät tulleensa sotilaallisesti lyödyksi. Rauhansopimuksen häpeää Saksan tappioksi he eivät keisarilleen halunneet aiheuttaa, joten he 'kannattivat' (vannoutuneina monarkisteina) tasavaltalaisen hallituksen perustamista.
Tämän hallituksen tehtäväksi tietysti pistettiin häpeällisen rauhansopimuksen allekirjoittaminen ja niin syntyi myytti 'selkäänpuukotuksesta', 'marraskuun rikollisista', siitä, että siviilihallinto - erityisesti juutalaiset - petti 'voitokkaan' Saksan armeijan.
Keisarikunta meni yli laidan, hallitsijan lähtiessä maanpakoon ja ennen mahtavan valtakunnan raunioille perustettiin ensimmäinen saksalainen tasavalta. Hyvin ei taival alkanut: kommunistit yrittivät vallankaappausta; sosiaalidemokraattien johtama hallitus palkkasi vapaajoukot kukistamaan kapinoinnit.
Monet, ehkäpä valtaosa rintamasotilaista olivat saaneet sotimisesta tarpeekseen ja palasivat takaisin rakentamaan kotimaataan, mutta osalle ei vasara tai kynä kelvannut enää kiväärin tilalle. Eri vapaajoukot tarjosivat tilaisuuden sotimisen jatkamiseen, joskin nyt sisäistä vihollista vastaan.
Kun kommunistien kapinat oli kukistettu, osa vapaajoukoista ja armeijasta näki, että oli aika oikaista häpeällinen rauhansopimus: Kappin vallankaappaus, joka epäonnistui alkuunsa kansalaisten tuen puutteessa ja näiden vieläpä sankoin joukon yhtyessä sosiaalidemokraattisen hallituksen vaatimaan yleislakkoon kaappauksen johdosta sen pysäyttämiseksi.
Vastaiskuna Kappin kaappausyritykseen, Ruhrissa sosialistit ryhtyivät vuorostaan kapinaan. Tästä seurasi käytännössä alueellinen kansalaissota, vapaajoukkojen jälleen saapuessa kukistamaan kapinaa.
Keisarikunnan aikana syntyneiden puolueiden rinnalle tuli sekä kokonaan uusia että vanhojen pienpuolueiden yhteenliittymiä. Jotkin olivat kansallisen liikkeen pääperiaatteet omaksuneita. Tällaisia olivat esimerkiksi Saksalaiskansallinen kansanpuolue, joka alkuunsa oli monenlaisten kansallisten suuntien tilkkutäkki, vastustaen tasavaltaa, rauhansopimuksia, juutalaisia ja vaikka mitä.
Saksalaiskansallista puoluetta johti alkuun Oskar Hergt, joka kuitenkin menetti kannatuksensa tultuaan kannattamaan Saksan sotakorvausten maksamisen järkeistämiseen pyrkinyttä Dawesin suunnitelmaa. Valtaosa kansallismielisistä voimista piti tietenkin sotakorvauksia huutavana vääryytenä, koska niiden maksamisen sinetöinyt rauhakin oli 'rikollinen'.
Hergt menetti valtansa lehtipampulle, tulevalle UFA -elokuvayhtiön omistajalle Alfred Hugenbergille, josta tuli puolueen tunnettu keulahahmo aina kolmannen valtakunnan syntymiseen asti. Puolue oli merkittävin kansallismielinen puolue aina 20-luvun loppuun asti.
Vaalimenestykseltään aluksi varsin vaatimaton oli Saksan työväenpuolue, joka sai pian nimensä liitteeksi 'kansallissosialismin', erään itävaltaisen korpraalin ottaessa puolueen käpäläänsä. Tulokas sai jäsennumeroksi 555. Ei sillä, että puolueessa olisi yli 500 jäsentä ollut, vaan tämä kuten muutkin kaltaisensa takiaispuolueet aloittivat jäsennumeronsa viidestäsadasta.
Tästä puolueesta ei juuri kuultu tai tiedetty ennen marraskuuta 1923, jolloin se lähti Italian Mussolinin esimerkkiä seuraten 'marssimaan Berliiniin' - müncheniläisestä oluttuvasta. Marssi jäi marssimatta, korpraalin käsi meni paikaltaan, sankariraatoja syntyi ja kaappausyritys kuihtui säälittävästi kasaan.
Häkki heilahti, vaikkakin kevyen puoleisesti, tuomiota kun oli jakelemassa kansallismielisyydelle myötämieliset tuomarit. Linnassa puolueen Johtaja saneli omaelämäkerrallisen teoksensa, jonka myyntiluvut eivät aluksi päätä huimanneet, vaikka vuosikymmentä myöhemmin se löytyi lähes jokaisesta saksalaisesta taloudesta.
Epäonnistuneesta kaappausyrityksestä viisastuneena puoluejohto päätti pitäytyä pintapuolisesti laillisessa toiminnassa ja saada ukkoa valtakunnanpäiville. Vaikkakin kaappausyrityksen oikeudenkäynti oli tuonnut paljon lähes ilmaista mainosta kansallissosialistiselle työväenpuolueelle, niin menestystä saatiin siltikin odotella 1920-luvun loppuun, jolloin suurlama tuli hätiin.
Kun vapaajoukoille ei löytynyt isompia kapinoita kukistettavaksi, niin näistä monet ryhtyivät eri puolueiden 'järjestystenvalvojiksi'. Yksi, nimittäin Stahlhelm (teräskypärä), rintamasotilaiden liitto, pysytteli pitkään pois puolueuskollisuuden tunnustamisesta, mutta tasavallan loppuvaiheessa asettui saksalaiskansallisen puolueen taakse. Teräskypärät ajattelivat itseään rauhansopimuksen johdosta pieneen miesvahvuuteen kahlitun armeijan reservinä.
Hitleriläinen puolue perusti nyrkikseen ruskeaan pukeutuneen 'myrskyosaston' tai iskujoukot ja kun nämä eivät tuntuneet Johtajasta tarpeeksi uskollisilta, perustettiin mustat suojajoukot, jotka vannoivat uskollisuutta itse pomomiehelle. Sosiaalidemokraatit, keskustapuolue ja demokraatit perustivat 'musta-puna-kulta valtakunnanlippunsa' tasavallan suojaksi.
Kommunistisen puolueen puolisotilaalliseksi joukoksi tuli punainen taistelurintama.
Nämä joukot eivät tietenkään pysyneet toisistaan erossa, vaan pitivät tasavallan kadut levottomina - ja verisinä, aina kolmannen valtakunnan syntyyn asti. Tässä kunnostautuivat erityisesti kansallissosialistien iskujoukot ja kommunistien punarintamalaiset.
Richard J. Evans lainaa kirjassaan erään kansallismielisen sekä isänmaallisen, sotaan vapaaehtoisesti lähteneen saksalaisen päiväkirjaa toistuvasti. Tämä ei pidä tasavallasta ja on keisarikunnan lopusta erittäin pahoillaan ja olisi valmis taantumukseen. Hän ei kuitenkaan pysty asettumaan kansallismielisten puolueiden ja joukkojen taakse.
Miksi? Siksi, että nämä kansallismieliset ovat kaikki kauttaaltaan jyrkän juutalaisvastaisia ja kirjoittaja on juutalainen. Samassa tilanteessa olivat kaikki saksanjuutalaiset, jotka jakoivat kirjoittavan saksalaismielisen kannan. Heille ei ollut paikkaa Saksan suuruuden palauttamisessa.
Maailmansodan aikana Saksan sodanjohto oli teettänyt tutkimuksen asevoimissa, jolla haluttiin osoittaa juutalaisten olevan aliedustettuna armeijassa. Tulokset olivat kuitenkin päinvastaiset ja prosentin koko Saksan väkiluvusta tehneet saksanjuutalaiset suuresti yliedustettuina miehistössä.
Sitten yritettiin todistaa, että nämä juutalaiset olisivat yliedustettuina selustatehtävissä, mutta jälleen tulos oli muuta kuin oli etsitty: saksanjuutalaiset olivatkin yliedustettuina taistelevissa rintamajoukoissa. Saksanjuutalaiset olivatkin siis ehkä jopa perussaksalaista uskollisempia keisarikunnalle.
Monet saksalaiset odottelivat messiasta, Saksan suuruuden palauttajaa jo tasavallan alkupäivinä. Sellainen tuli ilmaantumaan.
Ensimmäinen saksalainen tasavalta oli lähes mahdottomien ongelmien edessä. Versaillesin rauhansopimukset teesit olivat julmat, sotakorvaukset valtavat. Valuutta ei pysynyt vakaana, vaan sen arvo laski, lopulta ajautuen hyperinflaatioon vuonna 1923.
Paperimarkan arvo ei ollut itse paperin väärti ja kahvilassa käydessä oli parasta maksaa etukäteen, koska hinta saattoi sumppia juodessa moninkertaistua. Rahan menettäessä arvonsa, sotakorvausten maksamisesta tuli mahdotonta ja kun maksut sakkasivat, Ranska ja Belgia - korvausten saajia - miehittivät Saksan Ruhrin. Pienten karvaisten miesten ilmestyminen aiheutti niin Ruhrin kuin koko Saksan kansalaisten taholta passiivista vastarintaa.
Rahakriisi saatiin lopulta hallintaan, kun paperimarkan tilalle otettiin kultakantaan sidottu rentenmark ja sotakorvauksia päästiin taas maksamaan.
Ympärysvallat miehittivät myös osan Reininmaata Suuren sodan päätteeksi pitääkseen Saksan ruodussa ja varmistaakseen, että korvaukset juoksevat. Ranska toi miehitysalueelleen siirtomaajoukkoja: saksalaiset olivat kauhistuneita mustan afrikan edustajista ja arabeista kotikonnuillaan.
Kun Reininmaalta ja Saksasta yleensä tavattiin sittemmin toiseuden edustajia, näitä kutsuttiin 'reininmaalaisiksi äpäriksi', jotka olivat muka syntyneet siirtomaalaisranskalaisten raiskausten seurauksena - vaikkakin todellisuudessa valtaosa mustista saksalaisista olivat saksalaisten siirtomaaisäntien tuotoksia afrikatarten kanssa.
Sodan jälkeen työttömyys oli kova ja elintaso huono. Rahan arvon huikea lasku pahensi tilannetta entisestään ja vaikka raha saatiin viimein vakiinnutettua, korkeat työttömyysluvut jäivät. Inflaatio oli vienyt monien niin isot kuin pienetkin säästöt, asunnot ja omistukset yleensä. Ihan kuin tässä ei olisi ollut tarpeeksi, 20-luvun lopulla iski Wall Streetilta alkunsa saanut suurlama, joka katkaisi ulkomaiset investoinnit ja uudet lainat, lainanmyöntäjien ruvetessa vanhoja peräämään saksalaisilta yrityksiltä.
Tällöin ennestään kova työttömyys nousi hälyttäviin lukemiin ja miljooniille saksalaisille näytti nousevan tie pystyyn. Tasavaltalainen sosiaaliturvajärjestelmä oli suunniteltu vajaalle miljoonalle työttömälle lyhyeksi määräajaksi, jonka jälkeen kaikki tuet loppuivat. Kun työttömiä oli moninkertainen määrä, tukijärjestelmä sakkasi ja lakkasi käytännössä olemasta.
Tämä jätti miljoonat saksalaiset täysin tyhjän päälle. Tuli tunne monille, että jotain tarttis tehdä. Tartuttiin vaikka oljenkorsiin. Sellaisia korsia olivat kaikista jyrkimmät puolueet, erityisesti kommunistipuolue ja kansallissosialistinen työväenpuolue.
Kansallissosialismin kotialueella katolilaisessa Baijerin Münchenissa Hitler-puolue ei sittenkään saanut suurta kannatusta, se kun nähtiin vihamieliseksi perinteissään piehtaroivaa katolilaista kirkkoa ja elämänkulkua vastaan. Luokkatietoinen 'työväenluokkakaan' ei sankoin joukoin innostunut, vaan se ajautui maltillisesta sosiaalidemokratiasta kommunismia kohden.
Sen sijaan suurissa talousvaikeuksissa olevat luterilaiset, pohjoissaksalaiset talonpojat innostuivat puolueesta ja puoluejohdon yllätykseksi ilman suurempaa propagandaa ja vaalityötä. Myös kaikenlaisesta sosialismista ja liitoista irrallaan pysyneet palkansaajat alkoivat ajautua Liikkeen kannattajiksi.
Mitä tämä kansallisosialistinen liike sitten tarjosi? Vaalityössä eri väelle eri asioita, jonka taktiikan oli puolueen mestariagitaattori tohtori Goebbels hyväksi havainnut. Puolueohjelma oli kuitenkin tyhjä paperi. Vain 'kansojen tuberkuloosin' - juutalaisten - ja sen vaikutuksen poistaminen saksalaisesta ilmapiiristä näytti olevan tärkeää ja kuuliaisuus Johtajaa kohtaan.
Oli niitä äänestäjiä, jotka pitivät ohjelman puutetta suorastaan vahvuutena, koska olivat pettyneet siihen, että puolueet eivät äänet saatuaan pitäneet lupauksiaan.
Koko 20-luvun huonosti menestynyt Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue sai siis lamasta nosteen ja syyskuussa 1930 se sai 107 edustajapaikkaa 577:stä valtakunnanpäiville, reilun 18% kaikista äänistä. 82% äänioikeutetuista äänesti, tasavallan aikana korkein äänestysprosentti. Myös kommunistit olivat selvässä nosteessa saaden 77 edustajaa sisään. Suurlaman laskeuma näytti siis satavan ääriainesten säkkeihin. Tasavallan lähtölaskenta oli alkanut.
Seuraavissa vaaleissa heinäkuussa 1932 Hitler-puolue teki jytkyn ja sai 230 edustajapaikkaa, yli 37% äänistä, nousten valtakunnanpäivien suurimmaksi puolueeksi. Sosiaalidemokraatit menettivät nyt kuten edellisissä vaaleissa kymmenen paikkaa. Kommunistit saivat 12 paikkaa lisää.
Adolf Hitlerin johtama puolue oli tehnyt hartiavoimin - kirjaimellisesti, kun SA-miesten toimet kadulla lasketaan - vaalityötä, Hitlerin 'lentäessä Saksan yllä' puhumaan lukemattomissa tilaisuuksissa ja Goebbelsin käyttäessä kaikki ässät hihastaan. Tulos oli kova, mutta valtaenemmistöä ei sittenkään saavutettu.
Puoluejohto oli melko tyytyväinen tulokseen, mutta valta ei sittenkään langennut käsiin. Oliko aallonharja saavutettu? Pääasiassa puolueen jäseniltä kerätty vaalikassa oli tyhjä ja tohtori Goebbelsiltakin ideat loppu.
Uusia valtakunnanpäivien vaaleja ei tarvinnut odotella pitkään. Ne pidettiin marraskuussa 1932. Kansallissosialistinen puolue pysyi edelleen suurimpana, mutta menetti hälyttävästi 34 edustajapaikkaa. Kommunistit lisäsivät taas edustajiaan 11 paikalla. Tasavallan loppu oli lähellä ja näistä tuli viimeiset vapaat vaalit.
Tasavallan ensimmäinen presidentti, kuusi vuotta istunut sosiaalidemokraattinen Friedrich Ebert oli käyttänyt presidentille tasavallan perustuslain artikkelissa 48 myönnettyjä hätätilaoikeuksia taajaan, 134 kertaa kaikkiaan. Nämä antoivat laajat oikeudet presidentille valtakunnanpäivien ohitse. Ebertin asettama ennakkotapaus tuli olemaan kohtalokas.
Ensimmäistä presidenttiä seurasi kaksi vain viikkoja istunutta penkinlämmittäjää Toukokuussa 1925 presidentin viran sai käsiinsä Suuren sodan ensimmäinen sotilas, sotamarsalkka Paul von Hindenburg ja hän istui virassaan kolmannen valtakunnan päiville asti ja kuoli presidenttinä.
Marraskuun vaalien jälkeen Hitler suostui menemään hallitukseen vain valtakunnankanslerina. Vaiherikkaiden lehmänkauppojen jälkeen presidentti Hindenburg nimitti tämän valtakunnankanslerin virkaan 30. tammikuuta 1933. Kolmas valtakunta oli syntynyt.
Kansallissosialistit saivat kolme ministerivirkaa: Hitler valtakunnankanslerina, Wilhelm Frick sisäministerinä ja tärkeimpänä kaikista Hermann Göring Preussin sisäministerinä, joka saattoi Preussin poliisivoimat Göringin käsiin. Vaalit eivät kuitenkaan olleet tuoneet hitleriläisille enemmistöä ja valtakunnankanslerina Hitler vakuutti presidentin valtakunnanpäivien hajottamisesta ja uusien vaalien järjestämisestä.
Uudet vaalit oli määrä käydä maaliskuussa 1933.
Vaalitilannetta tuli muuttamaan eräs sattumus. Hollantilainen kommunisti Lubbe nimittäin tuikkasi valtiopäivätalon tuleen ja kansallissosialistit julistivat tapauksen olevankin kommunistien vallankaappausyritys. Hitler kuiskaili Hindenburgille, että tämän pitäisi säätää uusi kansalaisten perusoikeuksia runsaasti kaventava hätätilalaki ja tästä seurasi 'laki kansan ja valtion suojaamiseksi'.
Tämän lain nojalla kommunistien toimintaa rajoitettiin ja tuhansia kommunisteja pidätettiin. Iskujoukot aloittivat valtavan muilutuksen kaduilla kommunisteja ja sosiaalidemokraatteja vastaan. Göringin johtamat poliisivoimat sulkivat silmänsä.
Viimeiset vaalit käytiin maaliskuun kuudentena. Hitler-puolueelle 288 paikkaa, 17 miljoonaa ääntä, lähes 44% prosenttia annetuista äänistä. Ei vieläkään valtaenemmistöä, joten kahdeksan prosentin kannatuksella varustetuksi kääpiöksi laskenut, Hugenbergin johtama Saksalaiskansallinen kansanpuolue hallituskumppaniksi.
Hugenberg uskoi määrävänsä tahdin, mutta tuli - kuten monet ennen häntä - erehtymään kuka vie ja kuka vikisee, kun tanssiparina on Hitler.
Kaikki langat olivat kansallissosialistisella puolueella ja Hitlerillä käsissään. Tahti tasavallan purkutalkoissa tuli olemaan kova. Kommunisteja ja sosiaalidemokraatteja ruvettiin muiluttamaan huolella ja vankilat olivat pian täynnä. Tarvittiin jotain muuta ja sellainen muu perustettiin ensimmäisenä Baijerissa sijaitsevaan Dachauhun, jonka tarjoamasta 'turvasäilöstä' tulivat tuhannet 'nauttimaan'.
Saksan sosiaalinen elämä oli vahvasti politisoitunut jo Bismarckin aikana. Eri puolueilla oli omat laitoksensa. Esimerkiksi sosiaalidemokraateilla olivat omat nuoriso- ja urheiluseuransa, käsityökerhonsa, kahvilansa, ravintolansa, neuvontapalvelunsa, kirjakerhonsa ja tietysti liittonsa ja vaikka mitä vastaavaa.
Kansallissosialistit olivat luoneet vastaavat järjestöt omalle puoluelleen. Kun valta valahti käsiin, kaikkien muiden suuntausten ja puolueiden laitokset sulautettiin kansallissosialistien laitoksiin nopeudella, joka hakee vertaistaan.
Vappu nimitettiin saksalaisen työn päiväksi - vastaavaa päivää olivat sosiaalidemokraatit ja kommunistitkin pitkään tahtoneet - ja kolmannen valtakunnan ensimmäistä työn päivää seuranneena päivänä SA ja SS miehittivät sosiaalidemokraattien ammattiyhdistykset ja niistä tehtiin pikaisesti loppu, tilalle tullen tietysti kansallissosialistinen omat tehdasorganisaatiot ja kauppa- sekä teollisuusorganisaatiot, jotka asettuivat Saksan työrintaman alle.
Kaikki laitoksia ruvettiin pikaisesti 'kansallissosialisoimaan'. Kommunistiset, sosiaalidemokraattiset ja juutalaiset - kantaan katsomatta - saivat lähteä valtion laitoksista. Yliopistoista poistettiin 'epäsaksalainen' aines, jossa toimessa kansallissosialistilla ylioppilailla oli osansa.
Nämä kansalliset ylioppilaat myös tyhjensivät erään seksuaalitutkimuslaitoksen laajan kirjaston ja 'tutkimusaiheeseen' liittyvän kuva-arkiston ja tuikkasivat ne tuleen. Seuraavaksi tyhjennettiin muitakin kirjastoja 'epäsaksalaisista' teoksista kokkoihin. Kirjakokot ovat historioitsija Evansin mukaan asia, joka tulee väistämättä natseista mieleen.
Jyrkän juutalasvastaiset puheet ja toimet - viraltapanot 'epäsaksalaisina' ja kauppojen boikotointi, joka ensi alkuun kesti tosin vain muutaman päivän aiheuttaessaan liikaa kielteistä julkisuutta ulkomailla - saivat yli 30000 juutalaista lähtemään maasta pelkästään vuoden 1933 aikana.
Hyökkäys 'rappiotaidetta' kohtaan sai Saksan taiteen kärkijoukon myös nostamaan kytkintä. Jäljelle jäi - historioitsija Evansin mielestä - vain keskinkertaisuuksia.
Jos William Shirerin jo klassikkoaseman saavuttanut '...nousu ja tuho' ei saksalaisvastaisuudessaan pysynyt ihan kartalla ja Fischerin sekä Burleighin 'uudet kolmannen valtakunnan historiat' menivät hieman metsään, niin tämä Richard J. Evansin kolmannen valtakunnan historian ensimmäinen, sen syntyä kuvaava osa on jo mittavasti parempi teos.
Johdannossa historioitsija ilmoittaa pysyvänsä objektiivisuudessa, vaikka jo seuraavan lauseen sanamuodot välittävät tuomitsevan kannan.
Evans tarjoilee runsaasti tosiasioita Saksan kolmanteen valtakuntaan johtaneesta historiasta ja silloin kirjoittaja on vahvimmillaan. Kun mennään tulkintojen puolelle, sisältö heikkenee. Kirjoittaja melko vakuuttavasti näyttää monien kansallissosialistien keskeisten ajatusten alkuperän löytyvän Saksan omasta historiasta, vaikka joitain temppuja kopioitiinkin Italian fascisteilta.
Teoksen laatija on päättänyt kääntää kaikki saksankieliset sanat, haluten poistaa niiltä 'mystiikan', jota tämän mielestä monet kansallissosialismin historioitsijat ovat vaalineet. Pari poikkeusta on, yksi niistä tietenkin 'Reich', koska 'empire' ei olisi muka sopiva vastine.
Valtaosa käännöksistä on hyviä, mutta esim. 'völkischin' kanssa kirjoittaja on tehnyt oudon valinnan. Völkischer Beobachter -sanomalehden Evans on kääntänyt 'Racial Observeriksi'. Ärsyttävä piirre on myös se, että kirjoittaja käyttää ilman mitään johdonmukaisuutta 'far', 'extreme', 'ultra' -etuliitteitä 'oikeistolle' ja taisipa noiden lisäksi olla vielä jotain muitakin.
Joka tapauksessa Evansin kolmatta valtakuntaa käsittelevän trilogian ensimmäinen osa on erittäin mielenkiintoinen ja erityisesti Weimarin tasavallan aikakausi tulee melko hyvin kuvatuksi. Ennen muuta teos voittaa edellä mainitut Shirerin, Fischerin ja Burleighin teokset mennen tullen. Kuitenkaan ei ihan saavuteta John Tolandin Hitler -elämäkerran objektiivisuutta.
