Gérard Prunier. Afrikan maailmansota - Kongo, Ruandan kansanmurha ja koko mantereen laajuisen katastrofin ainekset. Into 2012. Suomennos leena Teirioja.
Prunier on ranskalainen historioitsija ja konsultti, joka on perehtynyt Afrikkaan.
Kongon sisällissotaa (1998-2003) luonnehdittiin aikoinaan Afrikan ensimmäiseksi maailmansodaksi. Näkemys on oikeutettu. Wikipedian mukaan uhreja oli 3,8 - 7,8 miljoonaa, mikä tarkoittaa molemmissa tapauksissa aivan valtavaa teurastusta. Prunier yrittää teoksessaan selittää, miksi sota syttyi, keitä siinä oli mukana, mitkä heidän motiivinsa olivat, miksi kansainvälinen yhteisö epäonnistui sodan estämisessä, miten sota päättyi ja miksi sota päättyi sekä miksi kansainvälinen yhteisö ylipäänsä epäonnistui.
Teos on mielestäni sangen onnistunut. Prunier aloittaa sodan taustoittamisen Ruandan kansanmurhasta. Kansainvälisen yhteisön kärsiessä huonosta omatunnosta, Ruandan hallinto päätti aloittaa sodan (tuolloisessa) Zairessa. Se lietsoi väkivaltaisuuksia Zairen itäosassa, auttoi Laurent Kabilaa nousemaan valtaan, jonka jälkeen valtio muuttui Kongon demokraattiseksi tasavallaksi ja jatkoi tämän jälkeen väkivaltakampanjaa Kongon itäosissa. Kun eurooppalaiset siirtomaavaltiot vetivät nykyisten valtioiden rajat, ne eivät tunnetusti piitanneet paikallisesta väestöstä. Niinpä Kongon ja sen naapurivaltioiden välillä on tilanne, jossa saman "heimon" jäseniä asuu rajan molemmin puolin. Tätä voimistavat alueella käydyt sisällissodat ja sodat, joiden seurauksena kaikista valtioista on paennut ihmisiä naapurivaltioihin. Lisäksi lähes kaikissa valtioissa on naapurimaiden hallituksia vastaan toimivia sissiliikkeitä, joko hallinnon suostumuksella tai ilman.
Sotaan osallistuivat suoraan Kongon demokraattinen tasavalta (jonka alueella sota pääosin käytiin), Ruanda (jota Prunier pitää koko sodan alkuunpanijana), Uganda, Burundi, Zimbabwe, Namibia, Angola ja Tšad. Lisäksi Sudanin ilmavoimat suoritti pommituksia. Välillisesti mukana olivat Etelä-Afrikka, Sambia, Kongo ja Libya (tosin mielestäni Prunier jossain välissä mainitsi myös Libyan suorittaneen pommituksia). Tähän päälle touhuun sekaantui Ranska (joka piti/pitää aluetta edelleen alueena, jossa osoittaa oma suurvalta-asema) ja Yhdysvallat sekä vähemmässä määrin Iso-Britannia. Lisäksi tietysti on muistettava, että kaikilla osallistujilla on paitsi armeija, myös muita turvallisuuspalveluita/väkivaltakoneistoja. Lisäksi aika monen osallistujan armeijoissa paikalliset komentajat voivat vetää hyvinkin omavaltaista linjaa. Lisäksi sodassa toimi melkoisen monipuolinen joukko erilaisia sissiliikkeitä, jotka jakautuivat alueellisesti ja heimollisesti sekä lisäksi vielä vanhan kunnon kommunismi/ei-kommunismi -linjan mukaan. Sekä eri osapuolten (länsimaisia) palkkasotilasosastoja, unohtamatta tietenkään vielä lisäksi puhtaita rosvosakkeja tai paikallisesti syntyneitä porukoita, jotka olivat vihamielisiä kaikille ulkopuolisille toimijoille. Tosin nämä kaksi viimeistä toimijaa olivat eri osapuolten ostettavissa tilanteesta riippuen.
Lyhyesti sanottuna koko sekasotku on kammottava. Prunierin kirja ei ole mikään yksinkertaisin luettava, sillä toimijoita on niin valtavasti, eikä hän yritä yksinkertaistaa asioita. Prunierin mielestä länsimaat tekivät (myös Kongossa) sen virheen, että ymmärsivät koko tilanteen ja sen osapuolet väärin. Ruandan kansanmurha, Kongon levottomuudet, Kabilan valtaannousu, hänen poikansa valtaannousu, Kongon sisällissota jne. pyrittiin länsimaiden päättäjien tasolla yksinkertaistamaan hyvä-paha -dilemmaksi. Ruandan osalta ei haluttu myöntää, että kansanmurhassa kärsineet tutsit kostivat valtaan noustuaan hutuille. Vielä vähemmän haluttiin nähdä, että tutsien FPR käytti kansanmurhaa tekosyynä hyökätäkseen Kongoon. Ruandan mukaan Kongoon paenneet ruandalaiset olivat kansanmurhaan syyllistyneitä hutuja, vaikka tosiasiassa melkoinen osa oli tutseja - joita murhattiin sitten yhtä innokkaasti kuin hutujakin. Toinen virhe oli juuri tuon kansanmurhahäpeän hyväksikäyttö länsimaissa. Tämä mahdollisti FPR:n röyhkeän toiminnan ja osaltaan esti puuttumisen tilanteeseen. Kolmas virhe oli afrikkalaisten johtajien näkeminen rationaalisina toimijoina. Prunierin mielestä länsimaissa (edelleen) nähtiin afrikkalaiset "isoina lapsina", jotka eivät olleet samalla tavalla syyntakeisia kuin länsimaiset johtajat. Siispä pikku verilöylyt ja hirmuteot tai vaalivilpit olivat vain "pojat on poikia" -meinikiä. Prunier taas on sitä mieltä, että molemmat Kabilat tai Ruandan Kagame sekä muut toimijat ovat täysin tietoisia omista toimistaan. Heidän logiikkansa on toinen kuin länsimaissa, mutta he ymmärtävät hyvin, mitä tekevät ja miksi tekevät (ja kuinka se on viisainta tehdä).
Prunier vertaa länsimaista ja afrikkalaista näkemystä yhteiskunnasta lehmään. Länsimainen lehmä on lihava ja hyväkuntoinen ja sitä kannattaa hoitaa, jolloin siitä voi lypsää maitoa itselle ja läheisille. Afrikkalainen lehmä taas on laiha ja heikko ja voi kuolla milloin vain. Siksi jokainen, joka pääsee käsiksi lehmään, on oikeutettu (ja oikeastaan velvollinen) hyödyntämään sen antimet mahdollisimman nopeasti, koska muuten ei saa mitään. Prunier onnistuu mielestäni aika hyvin taustoittamaan Afrikan ongelmia siirtomaavaltojen toteuttamalla paikallisyhteisöjen tuhoamisella, kuitenkaan antamatta afrikkalaisille mitään "Vapaudut vankilasta" -korttia.
Lopussa Prunier vertaa Kongon kriisiä ensimmäisen maailmansodan sijasta kolmekymmenvuotiseen sotaan. Mielestäni vertaus on onnistunut. Hän kuvaa, kuinka sota muuttuu eri osapuolille liiketoimeksi, jolloin niillä ei ole haluakaan sodan lopettamiseen.
Erittäin mielenkiintoinen teos erittäin kammottavasta aiheesta. Ei hirveän helposti sulavaa tekstiä, mutta suosittelen.
