lukkarinapulainen
Majuri
Ei arvannut tohtori Livingstone mitä perinnöksi jätti kolmella koollaan eli korkeakulttuurillaan, kaupalla ja kristinuskolla, joiden avulla piti sytyttää valo pimeään Afrikkaan.
Skotlantilainen lähetyssaarnaaja (huonolla menestyksellä tosin) David Livingstone halusi lopettaa arabien harjoittaman orjakaupan Afrikassa, mutta tullakseen kuulluksi, tarvittiin mainetta. Niilin lähteen löytämisellä Livingstone uskoi sen saavuttavansa.
Löytämättä jäi, mutta vuosia teillä tietymättömillä ollutta Livingstonea etsimään lähetetty Henry Morton Stanley sen löysi tai paremminkin vahvisti J. F. Speken päätelmän Niilin lähteestä. Legenda kertoo Stanleyn lausuneen kuuluisat sanat 'tohtori Livingstone, otaksun?' löytäessään Livingstonen Tanganjikajärveltä.
Livingstone oli harjoittanut suhteellisen inhimillistä lähetystymistapaa toimiessaan neekeriheimojen ja yleensä afrikkalaisten kanssa. Stanley sen sijaan tarjosi 'lyijyä vatsan täydeltä' kaikille afrikkalaiselle, jotka asettuivat häntä vastustamaan löytöretkillään keski-Afrikassa.
Belgian kuninkaalla, Leopold toisella oli unelma: perustaa Belgialle siirtomaa. Esteenä tälle oli se, että belgialaisia tai Belgian hallituksia ei asia kiinnostanut. Leopold järjesti Brysselissä maantietellisen kokouksen vuonna 1876, johon osallistui noin neljäkymmentä Afrikka-asiantuntijaa ja jaloja tarkoitusperiä ajavaa rahamiestä. Kokouksen päätteeksi äänestettiin yhdistyksen perustamisesta, jonka tarkoitus olisi viedä hyvinvointia keski-Afrikkaan.
Tätä Kansainvälistä Afrikka-yhdistystä belgialaisten kuningas sitten käytti omiin tarkoitusperiinsä siirtomaan luomiseksi, näin jymäyttäen sekä kokoukseen osallistuneita että Eurooppaa yleensä kertomalla ajavansa inhimillisiä tarkoitusperiä.
Stanley toivoi saavansa Iso-Britannialta rahoitusta uusille löytöretkille keski-Afrikkaan, mutta kun tätä ei tullut, niin Stanley asettui kuningas Leopoldin (joka oli houkutellut Stanleyta palvelukseensa jo pidempään) asiamieheksi perustamaan kauppa-asemia Afrikan sydämeen. Tätä kuningas ei vielä Stanleylle kertonut (mutta joka tosin pian tajusi tarkoitusperän), mutta näiden tuli toimia sillanpääasemina kokonaisen valtion perustamiselle.
Kuninkaan myöntäessä todelliset tarkoitusperänsä siirtomaavaltion perustamisesta Stanleylle ja tehdessään selväksi, että tahtikapulaa ei annettaisi alkuperäisasukkaille, Stanley ei ollut innostunut ja uskoi afrikkalaisten pitävän tiukasti kiinni heimoasetelmistaan. Stanleyn tehtäväksi annettiin sopimusten allekirjoittaminen heimopäälliköiden (tietysti lukutaidottomien) kanssa, mutta Stanleyn laatimat sopimukset eivät olleetkaan niin ehdottomia (kaikkien oikeuksien luovuttamisen suhteen) kuin Leopold olisi toivonut. Tästä suivaantuneena kuningas väärensi Stanleylta saamiaan sopimuksia ja lähetti uusia miehiä hankkimaan parempia ehtoja.
Joka tapauksessa Stanley löi peruskiven Belgian kuninkaan siirtomaalle keski-Afrikassa, Kongo-joen valuma-alueelle.
Vuonna 1879 Leopold perusti Kansainvälisen Kongo-yhdistyksen, jolle se pyrki saamaan tunnustuksen Kongon hallinnasta. Tämä tunnustus tuli Berliinin konferenssissa vuonna 1885, jossa päätettiin Euroopan suurvaltojen kesken säännöistä Afrikassa käytävän kaupan ja tosiasiassa sen siirtomaaksi tekemisen suhteen.
Kyseinen kokous oli virallinen lähtölaukaus eurooppalaisten suurvaltojen kilpajuoksusta Afrikkaan, josta Thomas Pakenham on kirjoittanut erinomaisen teoksen 'The Scramble for Africa'.
Ranskan tiedustelu oli päässyt hajulle Leopoldin suunnitelmista Kongon suhteen ja lähetti oman löytöretkensä keski-Afrikkaan laivastoupseeri Pierre de Brazzan johdolla. Retki päätyi läntiseen osaan Kongon valuma-alueesta. Brazza kirjoitti sopimuksen Teke-heimon paikallisen kuninkaan kanssa, jolla tämä luovutti heimonsa alueen Ranskan hallittavaksi. Perustettiin löytöretken johtajan nimen mukaan Brazzaville.
Brazza kertoi alkuperäisasukkaille jokaisen Ranskan lipun alle asettuvan olevan vapaa ihminen Ranskan vallankumouksen asettamien periaatteiden hengessä. Alkujaan italialainen, mutta Ranskan kansalaisuuden saanut Pierre de Brazza on harvoja eurooppalaisia löytöretkeilijöitä, joita ei muistella Afrikassakaan huonolla, tämä kun ei turvautunut keppiin kuten esim. Stanley.
Muutamia kuukausia Berliinin konferenssin päättymisen jälkeen Leopold ilmoitti tyrmistyneille suurvalloille Kongo-yhdistyksen hallussa pitämien alueiden olevan nyt Kongon vapaavaltio. Kuningas tuli henkilökohtaisesti omistamaan tämän valtion. Belgian valtiolla ei ollut minkäänlaista hallintasuhdetta siihen, ennen kuin Leopold luovutti sen vastentahtoiselle Belgialle, vapaavaltiossa harjoitettujen julmuuksien tultua julkisuuteen ja orjuudenvastustajien saatua riittävästi julkisuutta.
Portugalilla oli vanha, mutta käytännössä hylätty siirtomaaomistus Kongossa. Leopoldin vallotuksen uhatessa Portugalin alueita, Portugali liittoutui Iso-Britannian kanssa torpatakseen Kongo-yhdistyksen laajenemisen.
Vuonna 1881 egyptiläinen upseeri Arabi aloitti kapinan Egyptin ja Sudanin nimellistä hallitsijaa, kediivi Tewfik Pashaa - joka oli virallisesti Turkin alamainen - vastaan. Alkuvuodesta 1882 Britannia ja Ranska asettuivat kediivin puolelle tunnustamalla tämän vallan ja lähettämällä sotalaivoja Aleksandrian edustalle. Kaupungissa tapahtui kristittyjä kohtaan suunnattu mellakka, jossa kymmeniä eurooppalaisia murhattiin. Brittilaivasto käski Arabin joukkoja antautumaan, johon ei suostuttu ja britit pommittivat Aleksandrian paskaksi. Arabi julisti sodan Iso-Britannialle. Britit voittivat sodan ja asettivat kediivin takaisin hallitsijaksi, mutta jättämällä Egyptiin brittiläiset miehitysjoukot ja pitämällä tätä tosiasiassa hallinnassaan pitkälle 1930-luvulle saakka.
Samaan aikaan Arabin kapinan kanssa Sudanissakin oli muhamettilainen vapahtaja (mahdi) nostamassa päätään. Muhammad Ahmad bin Abd Allah, kavereiden kesken julistettu sitten kyseiseksi Mahdiksi, oli kannattajineen tyytymättömiä Sudanin egyptiläis-turkkilaisia hallitsijoita vastaan. Vapahtaja julisti pyhän sodan Khartumissa majailevia egyptiläisiä isäntiä kohtaan, jotka lähettivät kaksi sotajoukkoa Mahdia vastaan, mutta jotka tämä joukkoineen tuhosi, joka oli polttoainetta vapahtajan kannatuksen nousulle sudanilaisten keskuudessa.
Britit nimittivät Charles Gordonin Sudanin kenraalikuvernööriksi Egyptin valtauksen jälkeen, joka lähti suorittamaan toimeansa Khartumiin. Muhammad Ahmadin joukot onnistuivat valloittamaan kuukausien piirityksen jälkeen kaupungin ja Gordon pääsi rytäkässä hengestään, kuten myös koko kaupungin egyptiläinen varuskunta ja tuhannet sudanilaiset siviilit. 'Kostakaa Gordonin kuolema!' tuli olemaan monien brittiläisten huulilla ja toiveen toteutti Herbert Kitchener (tuttu myöhemmin keskistysleirien perustamisesta ja poltetun maan taktiikasta buurien toisessa vapaussodassa) 13 vuotta myöhemmin Omdurmanin taistelussa.
Muhammad kuoli pian Khartumin valloituksen jälkeen ja tämän seuraajaksi tuli Abdullah Al-Kalifa, joka jatkoi mahdistisen valtion rakentamista. Tämä valtio kävi koko olemassaolonsa ajan sotaa Egyptiä vastaan ja Mahdin ja Kalifan aikana Sudanin talous tuhoutui täysin ja puolet väestöstä kuoli nälkään.
Eurooppalaisten suurvaltojen hallitsijat ja hallitukset, kuten myös väestö yleensä olivat haluttomia siirtomaiden perustamiseen, mutta kun yksityiset löytöretkeilijät ottivat alueita haltuunsa ja kirjoittivat sopimuksia alkuperäisasukkaiden kanssa, niin nämä joutuivat käytännössä kaikki perustamaan siirtomaavallan.
Bismarckilla ei ollut aluksi mitään kiinnostusta Afrikkaa kohtaan ja Saksan hallitus esim. ei suostunut tunnustamaan Carl Petersin siirtomaayhdistyksen (josta sittemin muodostui Saksan itä-Afrikan siirtomaa) haltuunsa ottamia alueita Saksan siirtomaiksi ennen kuin tämä uhkasi luovuttaa alueet Leopoldille. Petersin toimintatavat afrikkalaisia kohtaan olivat säälimättömiä ja aiheuttivat Saksan valtiopäivillä nurinaa, erityisesti sosiaalidemokraattien suunnalta.
Kun jokainen eurooppalainen suurvalta rupesi napsimaan paloja Afrikasta, niin tämä synnytti sekä näiden hallituksissa että myös kansalaisissa 'kolonialismikuumetta'. Pelättiin, että jos ei itse oteta sitä taikka tätä osaa Afrikasta haltuun, niin joku muu vie sen; 'ovensulkeutumispaniikki' johti lopulta käytännössä koko Afrikan paloitteluun suurvaltojen toimesta.
Löytöretkeijiöillä oli monia motiiveja: Livingstone lienee toiminut vilpittömästi humanitaarisissa tarkoituksissa, mutta monilla - kuten Cecil Rhodesilla, joka loi omaisuuden timanttikaivoksilla Etelä-Afrikassa - oli afrikkalaisen El-Doradon, rikkauden lähteen löytäminen. Toiset taas toimivat imperialismin (jolla sanaa ei tuolloin ollut mitään kielteistä vivahdetta) hengessä valtakunnan vaikutusvallan kasvattamiseksi.
Ugandan kuninkaat pitivät oikeutenaan polttaa alamaisiaan hengiltä hyvän onnen poppakonstina. Ugandan kuningas Mwanga käristi kristittyjä käännynnäisiä hitaasti hengiltä ja piti poikapalveijoita, joita käpälöi eurooppalaisten tarkkailijoiden kauhistukseksi.
Ihmissyöntikään ei ollut tuntematon asia mustalla mantereella.
Afrikan paloittelun ehkäpä julmimmat tapaukset Pakenham on jättänyt kirjan loppupuolelle. Kongon vapaavaltiossa tehtiin tulosta mm. norsunluulla, mutta erityisesti kumilla, jota kuminkeräysalueiden alkuasukkaat joutuivat keräämään käytännössä orjina. Jos kiintiöitä ei onnistuttu täyttämään, niin tavallisena rangaistuksena oli käden amputoiminen. Poltettiin myös kyliä maan tasalle, kaikki asukkaat surmaten.
Stanley sai kongolaisilta lempinimen 'Bula Matari' (kivensärkijä), koska tämä rakennettaessa Kongo-jokea seuraavaa tietä, osallistui kivien särkemiseen. Myöhemmin tämä termi tuli tarkoittamaan erityisen kielteisessä merkityksessä Kongon vapaavaltion esivaltaa ja eurooppalaisia yleensä, joiden ilmestyminen kuminkeräysalueelle oli alkuasukkaille yhtä kuin kuolema.
Saksan lounais-Afrikassa hererot nousivat kapinaan saksalaisia siirtomaaisäntiä vastaan. Samuel Mahareron johtamat kapinalliset onnistuivat aluksi yllättämään saksalaiset, mutta kapina kukistettiin ja hererot ajettiin Kalaharin autiomaahan kuolemaan. Lothar von Trotha antoi tuhoamiskäskyn, jossa kerrottiin etteivät hererot enää olleet Saksan alamaisia ja kaikki jotka tavattiin Saksan rajojen (siis lounais-Afrikan siirtomaan) sisäpuolella tuhotaan.
Kolonialismin iestä eivät onnistuneet vastustamaan kuin yllä mainitut Sudanin mahdistit, jotka tosin hekin hävisivät lopulta briteille. Ainoa afrikkalainen valtakunta joka ei tullut paloitelluksi, oli kristitty Etiopia. Siellä jälkijunassa siirtomaaseikkailuun lähtenyt Italia sai nenilleen pahasti ja tyytyi Somalimaahan. Tappion korjasi sitten Mussolinin johtama Uusi Rooma 1930-luvulla.
Zuluja vastaan käymässään sodassa brittiläiset saivat keihäin varustetuilta zuluilta selkäänsä Isandlwanan taistelussa - vaikka briteillä oli modernit kiväärit ja vuoristotykkejä. Brittiläiset joukot eivät ottaneet vastaan buurien - jotka olivat taistelleet runsaasti zuluja vastaan - kehoituksia 'laageriin' (eli leiriin) asettumisesta, jossa karjavaunut asetettiin ympyrään, missä muodostelemassa oli helppo puolustautua zulujen 'impiä' (tarkoittaen rykmenttiä) vastaan.
Mutta suurimman nöyryytyksen eurooppalaiselle suurvallalle antoivat sittenkin hollantilaisista, ranskalaisista ja saksalaisista Etelä-Afrikkaan menneistä siirtolaisista syntyneet buurit. Britit valtasivat buurien Etelä-Afrikan tasavallan eli Transvaalin vuonna 1877. Kolme vuotta myöhemmin buurit julistautuivat itsenäisiksi ja aloittivat ensimmäisen vapaussotansa. Majuba-kukkulan taistelussa brittiläiset punatakit lyötiin perusteellisesti ja tämän tappion jälkeen silloinen brittihallitus oli valmis solmimaan rauhan.
Asia ei ollut tällä taputeltu, vaan buuritasavallat (Transvaal ja Oranjen vapaavaltio) joutuivat käymään vielä toisen vapaussotansa vuosisadan vaihteessa, jonka ne tosin hävisivät Iso-Britannialle - ainakin näennäisesti, koska vuonna 1910 perustetussa Etelä-Afrikan unionissa buurit tai koko afrikaanerväestö sai käytännössä itsehallinnon takaisin.
On helppo huomata Pakenhamin käyneen monissa paikoissa, joita hän teoksessaan kuvaa. Erittäin elävästi näistä kirjoittaa. Myös siitä, kuinka valtaosa Afrikasta on täysin sopimatonta eurooppalaiselle ihmiselle ilmaston ja tautien, erityisesti malarian takia. Ja nämä taudit koituivatkin lukemattomien eurooppalaisten löytöretkeilijöiden ja siirtomaaväestön kohtaloksi. Livingstonekin kuoli malariaan ja punatautiin.
Kirjan lopussa tekijä kirjoittaa siitä kuinka kolonisaation purkaminen toisen maailmansodan jälkeen alkoi yhtä yllättäen kuin kilpajuoksu Afrikkaan oli alkanutkin. Uusien valtioiden rajoja vedettiin yhtä mielivaltaisesti kuin eurooppalaiset suurvallatkin olivat niitä siirtomaita luodessaan tehneet. Afrikkalainen väestö ei ollut kehittynyt heimoajattelustaan mihinkään, mutta nyt niillä oli keihäiden ja muiden astaloiden sijasta tuliaseita ja muuta nykyaikaista aseistusta, jota Neuvostoliitto ja kiinalaiset kommunistit näille edelleenkin lappasivat. Mitä siitä on seurannut, voidaan nähdä niiden loputtomien sotien (yleensä 'kansalaissotien', jos heimojenvälisiä voidaan sellaisiksi laskea) ja vallankaappausten muodossa, mitä eurooppalaisen kolonisaation purkamista on seurannut.
Pakenham myös kirjoittaa lopussa huvittavan optimistisesti Etelä-Afrikan sateenkaaritasavallan ottamista 'suurista harppauksista' ja siitä kuinka Cecil Rhodesin mukaan nimetyn Rhodesian seuraajavaltiota Zimbabwea johtanut Robert Mugabe ei ole osoittautunutkaan siksi 'maolaiseksi kommunistiksi', joksi häntä lännessä kuvailtiin. Teos on julkaistu vuonna 1990, joten annettaneen Pakenhamille anteeksi väärä arvio Mugaben hallitusvallasta.
Skotlantilainen lähetyssaarnaaja (huonolla menestyksellä tosin) David Livingstone halusi lopettaa arabien harjoittaman orjakaupan Afrikassa, mutta tullakseen kuulluksi, tarvittiin mainetta. Niilin lähteen löytämisellä Livingstone uskoi sen saavuttavansa.
Löytämättä jäi, mutta vuosia teillä tietymättömillä ollutta Livingstonea etsimään lähetetty Henry Morton Stanley sen löysi tai paremminkin vahvisti J. F. Speken päätelmän Niilin lähteestä. Legenda kertoo Stanleyn lausuneen kuuluisat sanat 'tohtori Livingstone, otaksun?' löytäessään Livingstonen Tanganjikajärveltä.
Livingstone oli harjoittanut suhteellisen inhimillistä lähetystymistapaa toimiessaan neekeriheimojen ja yleensä afrikkalaisten kanssa. Stanley sen sijaan tarjosi 'lyijyä vatsan täydeltä' kaikille afrikkalaiselle, jotka asettuivat häntä vastustamaan löytöretkillään keski-Afrikassa.
Belgian kuninkaalla, Leopold toisella oli unelma: perustaa Belgialle siirtomaa. Esteenä tälle oli se, että belgialaisia tai Belgian hallituksia ei asia kiinnostanut. Leopold järjesti Brysselissä maantietellisen kokouksen vuonna 1876, johon osallistui noin neljäkymmentä Afrikka-asiantuntijaa ja jaloja tarkoitusperiä ajavaa rahamiestä. Kokouksen päätteeksi äänestettiin yhdistyksen perustamisesta, jonka tarkoitus olisi viedä hyvinvointia keski-Afrikkaan.
Tätä Kansainvälistä Afrikka-yhdistystä belgialaisten kuningas sitten käytti omiin tarkoitusperiinsä siirtomaan luomiseksi, näin jymäyttäen sekä kokoukseen osallistuneita että Eurooppaa yleensä kertomalla ajavansa inhimillisiä tarkoitusperiä.
Stanley toivoi saavansa Iso-Britannialta rahoitusta uusille löytöretkille keski-Afrikkaan, mutta kun tätä ei tullut, niin Stanley asettui kuningas Leopoldin (joka oli houkutellut Stanleyta palvelukseensa jo pidempään) asiamieheksi perustamaan kauppa-asemia Afrikan sydämeen. Tätä kuningas ei vielä Stanleylle kertonut (mutta joka tosin pian tajusi tarkoitusperän), mutta näiden tuli toimia sillanpääasemina kokonaisen valtion perustamiselle.
Kuninkaan myöntäessä todelliset tarkoitusperänsä siirtomaavaltion perustamisesta Stanleylle ja tehdessään selväksi, että tahtikapulaa ei annettaisi alkuperäisasukkaille, Stanley ei ollut innostunut ja uskoi afrikkalaisten pitävän tiukasti kiinni heimoasetelmistaan. Stanleyn tehtäväksi annettiin sopimusten allekirjoittaminen heimopäälliköiden (tietysti lukutaidottomien) kanssa, mutta Stanleyn laatimat sopimukset eivät olleetkaan niin ehdottomia (kaikkien oikeuksien luovuttamisen suhteen) kuin Leopold olisi toivonut. Tästä suivaantuneena kuningas väärensi Stanleylta saamiaan sopimuksia ja lähetti uusia miehiä hankkimaan parempia ehtoja.
Joka tapauksessa Stanley löi peruskiven Belgian kuninkaan siirtomaalle keski-Afrikassa, Kongo-joen valuma-alueelle.
Vuonna 1879 Leopold perusti Kansainvälisen Kongo-yhdistyksen, jolle se pyrki saamaan tunnustuksen Kongon hallinnasta. Tämä tunnustus tuli Berliinin konferenssissa vuonna 1885, jossa päätettiin Euroopan suurvaltojen kesken säännöistä Afrikassa käytävän kaupan ja tosiasiassa sen siirtomaaksi tekemisen suhteen.
Kyseinen kokous oli virallinen lähtölaukaus eurooppalaisten suurvaltojen kilpajuoksusta Afrikkaan, josta Thomas Pakenham on kirjoittanut erinomaisen teoksen 'The Scramble for Africa'.
Ranskan tiedustelu oli päässyt hajulle Leopoldin suunnitelmista Kongon suhteen ja lähetti oman löytöretkensä keski-Afrikkaan laivastoupseeri Pierre de Brazzan johdolla. Retki päätyi läntiseen osaan Kongon valuma-alueesta. Brazza kirjoitti sopimuksen Teke-heimon paikallisen kuninkaan kanssa, jolla tämä luovutti heimonsa alueen Ranskan hallittavaksi. Perustettiin löytöretken johtajan nimen mukaan Brazzaville.
Brazza kertoi alkuperäisasukkaille jokaisen Ranskan lipun alle asettuvan olevan vapaa ihminen Ranskan vallankumouksen asettamien periaatteiden hengessä. Alkujaan italialainen, mutta Ranskan kansalaisuuden saanut Pierre de Brazza on harvoja eurooppalaisia löytöretkeilijöitä, joita ei muistella Afrikassakaan huonolla, tämä kun ei turvautunut keppiin kuten esim. Stanley.
Muutamia kuukausia Berliinin konferenssin päättymisen jälkeen Leopold ilmoitti tyrmistyneille suurvalloille Kongo-yhdistyksen hallussa pitämien alueiden olevan nyt Kongon vapaavaltio. Kuningas tuli henkilökohtaisesti omistamaan tämän valtion. Belgian valtiolla ei ollut minkäänlaista hallintasuhdetta siihen, ennen kuin Leopold luovutti sen vastentahtoiselle Belgialle, vapaavaltiossa harjoitettujen julmuuksien tultua julkisuuteen ja orjuudenvastustajien saatua riittävästi julkisuutta.
Portugalilla oli vanha, mutta käytännössä hylätty siirtomaaomistus Kongossa. Leopoldin vallotuksen uhatessa Portugalin alueita, Portugali liittoutui Iso-Britannian kanssa torpatakseen Kongo-yhdistyksen laajenemisen.
Vuonna 1881 egyptiläinen upseeri Arabi aloitti kapinan Egyptin ja Sudanin nimellistä hallitsijaa, kediivi Tewfik Pashaa - joka oli virallisesti Turkin alamainen - vastaan. Alkuvuodesta 1882 Britannia ja Ranska asettuivat kediivin puolelle tunnustamalla tämän vallan ja lähettämällä sotalaivoja Aleksandrian edustalle. Kaupungissa tapahtui kristittyjä kohtaan suunnattu mellakka, jossa kymmeniä eurooppalaisia murhattiin. Brittilaivasto käski Arabin joukkoja antautumaan, johon ei suostuttu ja britit pommittivat Aleksandrian paskaksi. Arabi julisti sodan Iso-Britannialle. Britit voittivat sodan ja asettivat kediivin takaisin hallitsijaksi, mutta jättämällä Egyptiin brittiläiset miehitysjoukot ja pitämällä tätä tosiasiassa hallinnassaan pitkälle 1930-luvulle saakka.
Samaan aikaan Arabin kapinan kanssa Sudanissakin oli muhamettilainen vapahtaja (mahdi) nostamassa päätään. Muhammad Ahmad bin Abd Allah, kavereiden kesken julistettu sitten kyseiseksi Mahdiksi, oli kannattajineen tyytymättömiä Sudanin egyptiläis-turkkilaisia hallitsijoita vastaan. Vapahtaja julisti pyhän sodan Khartumissa majailevia egyptiläisiä isäntiä kohtaan, jotka lähettivät kaksi sotajoukkoa Mahdia vastaan, mutta jotka tämä joukkoineen tuhosi, joka oli polttoainetta vapahtajan kannatuksen nousulle sudanilaisten keskuudessa.
Britit nimittivät Charles Gordonin Sudanin kenraalikuvernööriksi Egyptin valtauksen jälkeen, joka lähti suorittamaan toimeansa Khartumiin. Muhammad Ahmadin joukot onnistuivat valloittamaan kuukausien piirityksen jälkeen kaupungin ja Gordon pääsi rytäkässä hengestään, kuten myös koko kaupungin egyptiläinen varuskunta ja tuhannet sudanilaiset siviilit. 'Kostakaa Gordonin kuolema!' tuli olemaan monien brittiläisten huulilla ja toiveen toteutti Herbert Kitchener (tuttu myöhemmin keskistysleirien perustamisesta ja poltetun maan taktiikasta buurien toisessa vapaussodassa) 13 vuotta myöhemmin Omdurmanin taistelussa.
Muhammad kuoli pian Khartumin valloituksen jälkeen ja tämän seuraajaksi tuli Abdullah Al-Kalifa, joka jatkoi mahdistisen valtion rakentamista. Tämä valtio kävi koko olemassaolonsa ajan sotaa Egyptiä vastaan ja Mahdin ja Kalifan aikana Sudanin talous tuhoutui täysin ja puolet väestöstä kuoli nälkään.
Eurooppalaisten suurvaltojen hallitsijat ja hallitukset, kuten myös väestö yleensä olivat haluttomia siirtomaiden perustamiseen, mutta kun yksityiset löytöretkeilijät ottivat alueita haltuunsa ja kirjoittivat sopimuksia alkuperäisasukkaiden kanssa, niin nämä joutuivat käytännössä kaikki perustamaan siirtomaavallan.
Bismarckilla ei ollut aluksi mitään kiinnostusta Afrikkaa kohtaan ja Saksan hallitus esim. ei suostunut tunnustamaan Carl Petersin siirtomaayhdistyksen (josta sittemin muodostui Saksan itä-Afrikan siirtomaa) haltuunsa ottamia alueita Saksan siirtomaiksi ennen kuin tämä uhkasi luovuttaa alueet Leopoldille. Petersin toimintatavat afrikkalaisia kohtaan olivat säälimättömiä ja aiheuttivat Saksan valtiopäivillä nurinaa, erityisesti sosiaalidemokraattien suunnalta.
Kun jokainen eurooppalainen suurvalta rupesi napsimaan paloja Afrikasta, niin tämä synnytti sekä näiden hallituksissa että myös kansalaisissa 'kolonialismikuumetta'. Pelättiin, että jos ei itse oteta sitä taikka tätä osaa Afrikasta haltuun, niin joku muu vie sen; 'ovensulkeutumispaniikki' johti lopulta käytännössä koko Afrikan paloitteluun suurvaltojen toimesta.
Löytöretkeijiöillä oli monia motiiveja: Livingstone lienee toiminut vilpittömästi humanitaarisissa tarkoituksissa, mutta monilla - kuten Cecil Rhodesilla, joka loi omaisuuden timanttikaivoksilla Etelä-Afrikassa - oli afrikkalaisen El-Doradon, rikkauden lähteen löytäminen. Toiset taas toimivat imperialismin (jolla sanaa ei tuolloin ollut mitään kielteistä vivahdetta) hengessä valtakunnan vaikutusvallan kasvattamiseksi.
Ugandan kuninkaat pitivät oikeutenaan polttaa alamaisiaan hengiltä hyvän onnen poppakonstina. Ugandan kuningas Mwanga käristi kristittyjä käännynnäisiä hitaasti hengiltä ja piti poikapalveijoita, joita käpälöi eurooppalaisten tarkkailijoiden kauhistukseksi.
Ihmissyöntikään ei ollut tuntematon asia mustalla mantereella.
Afrikan paloittelun ehkäpä julmimmat tapaukset Pakenham on jättänyt kirjan loppupuolelle. Kongon vapaavaltiossa tehtiin tulosta mm. norsunluulla, mutta erityisesti kumilla, jota kuminkeräysalueiden alkuasukkaat joutuivat keräämään käytännössä orjina. Jos kiintiöitä ei onnistuttu täyttämään, niin tavallisena rangaistuksena oli käden amputoiminen. Poltettiin myös kyliä maan tasalle, kaikki asukkaat surmaten.
Stanley sai kongolaisilta lempinimen 'Bula Matari' (kivensärkijä), koska tämä rakennettaessa Kongo-jokea seuraavaa tietä, osallistui kivien särkemiseen. Myöhemmin tämä termi tuli tarkoittamaan erityisen kielteisessä merkityksessä Kongon vapaavaltion esivaltaa ja eurooppalaisia yleensä, joiden ilmestyminen kuminkeräysalueelle oli alkuasukkaille yhtä kuin kuolema.
Saksan lounais-Afrikassa hererot nousivat kapinaan saksalaisia siirtomaaisäntiä vastaan. Samuel Mahareron johtamat kapinalliset onnistuivat aluksi yllättämään saksalaiset, mutta kapina kukistettiin ja hererot ajettiin Kalaharin autiomaahan kuolemaan. Lothar von Trotha antoi tuhoamiskäskyn, jossa kerrottiin etteivät hererot enää olleet Saksan alamaisia ja kaikki jotka tavattiin Saksan rajojen (siis lounais-Afrikan siirtomaan) sisäpuolella tuhotaan.
Kolonialismin iestä eivät onnistuneet vastustamaan kuin yllä mainitut Sudanin mahdistit, jotka tosin hekin hävisivät lopulta briteille. Ainoa afrikkalainen valtakunta joka ei tullut paloitelluksi, oli kristitty Etiopia. Siellä jälkijunassa siirtomaaseikkailuun lähtenyt Italia sai nenilleen pahasti ja tyytyi Somalimaahan. Tappion korjasi sitten Mussolinin johtama Uusi Rooma 1930-luvulla.
Zuluja vastaan käymässään sodassa brittiläiset saivat keihäin varustetuilta zuluilta selkäänsä Isandlwanan taistelussa - vaikka briteillä oli modernit kiväärit ja vuoristotykkejä. Brittiläiset joukot eivät ottaneet vastaan buurien - jotka olivat taistelleet runsaasti zuluja vastaan - kehoituksia 'laageriin' (eli leiriin) asettumisesta, jossa karjavaunut asetettiin ympyrään, missä muodostelemassa oli helppo puolustautua zulujen 'impiä' (tarkoittaen rykmenttiä) vastaan.
Mutta suurimman nöyryytyksen eurooppalaiselle suurvallalle antoivat sittenkin hollantilaisista, ranskalaisista ja saksalaisista Etelä-Afrikkaan menneistä siirtolaisista syntyneet buurit. Britit valtasivat buurien Etelä-Afrikan tasavallan eli Transvaalin vuonna 1877. Kolme vuotta myöhemmin buurit julistautuivat itsenäisiksi ja aloittivat ensimmäisen vapaussotansa. Majuba-kukkulan taistelussa brittiläiset punatakit lyötiin perusteellisesti ja tämän tappion jälkeen silloinen brittihallitus oli valmis solmimaan rauhan.
Asia ei ollut tällä taputeltu, vaan buuritasavallat (Transvaal ja Oranjen vapaavaltio) joutuivat käymään vielä toisen vapaussotansa vuosisadan vaihteessa, jonka ne tosin hävisivät Iso-Britannialle - ainakin näennäisesti, koska vuonna 1910 perustetussa Etelä-Afrikan unionissa buurit tai koko afrikaanerväestö sai käytännössä itsehallinnon takaisin.
On helppo huomata Pakenhamin käyneen monissa paikoissa, joita hän teoksessaan kuvaa. Erittäin elävästi näistä kirjoittaa. Myös siitä, kuinka valtaosa Afrikasta on täysin sopimatonta eurooppalaiselle ihmiselle ilmaston ja tautien, erityisesti malarian takia. Ja nämä taudit koituivatkin lukemattomien eurooppalaisten löytöretkeilijöiden ja siirtomaaväestön kohtaloksi. Livingstonekin kuoli malariaan ja punatautiin.
Kirjan lopussa tekijä kirjoittaa siitä kuinka kolonisaation purkaminen toisen maailmansodan jälkeen alkoi yhtä yllättäen kuin kilpajuoksu Afrikkaan oli alkanutkin. Uusien valtioiden rajoja vedettiin yhtä mielivaltaisesti kuin eurooppalaiset suurvallatkin olivat niitä siirtomaita luodessaan tehneet. Afrikkalainen väestö ei ollut kehittynyt heimoajattelustaan mihinkään, mutta nyt niillä oli keihäiden ja muiden astaloiden sijasta tuliaseita ja muuta nykyaikaista aseistusta, jota Neuvostoliitto ja kiinalaiset kommunistit näille edelleenkin lappasivat. Mitä siitä on seurannut, voidaan nähdä niiden loputtomien sotien (yleensä 'kansalaissotien', jos heimojenvälisiä voidaan sellaisiksi laskea) ja vallankaappausten muodossa, mitä eurooppalaisen kolonisaation purkamista on seurannut.
Pakenham myös kirjoittaa lopussa huvittavan optimistisesti Etelä-Afrikan sateenkaaritasavallan ottamista 'suurista harppauksista' ja siitä kuinka Cecil Rhodesin mukaan nimetyn Rhodesian seuraajavaltiota Zimbabwea johtanut Robert Mugabe ei ole osoittautunutkaan siksi 'maolaiseksi kommunistiksi', joksi häntä lännessä kuvailtiin. Teos on julkaistu vuonna 1990, joten annettaneen Pakenhamille anteeksi väärä arvio Mugaben hallitusvallasta.
Viimeksi muokattu:
oikeastaan liki kuvottavaa menoa..
