Koulu on rikki -Sarek1damuksen synkkää pohdintaa. Jos halutaan, voin siirtää koulutusketjuun.
Koulutuksen ongelmista voisi näillä kilometreillä kirjoittaa suhteellisen paksun kirjan, joten oiotaan vähän mutkia ja tiivistellään tarinaa. Olkoon tämä vaikka ensimmäinen palanen palapelissä eli koulutuskalenterin vähemmän yllätyksiä sisältävä luukku 1.
Oppiminen ja oppimisen perusprosessi ihmisen nupin sisällä ei ole aikain saatossa muuttunut miksikään ja ikäkauteen kuuluvaa kehitystasoa ei ole syytä jättää huomiotta. Tätä ei aina oteta opetuksen ”kehittämisessä” huomioon. Koulutusjärjestelmän uudistamisessa kentän asiantuntijoiden kokemusta ja ääntä ei haluta kuulla, vaan suunnittelua johdetaan joskus näennäistutkimuksen avulla mutta yleensä aina toimistopöydän tai jonkun muun eristyskammion takaa. Yhteiskunnan tarpeita ja tilannetta ei osata jostain kumman syystä huomioida eli se iso kuva eli koulutusjärjestelmän kokonaistarkastelu ja työmarkkinoiden koulutustarpeiden huomioiminen on säntäilevää ja yksisilmäistä.
Tällä hetkellä koulutusjärjestelmä perusopetuksesta korkea-asteen koulutukseen on hukkataipaleella eikä tuota laatua. 2000 -luvun taitteen tienoilla delegaatio pizzakolmion oliivista tuli tänne pohjoiseen ja kertoi suuressa AVIn järjestämässä foorumissa, kuinka tulevaisuuden Suomessa 2/3 väestöstä suorittaa korkeakoulututkinnon. Hienoa, eikö vain? Pyysin puheenvuoroa, esittelin itseni ja kysyin kohteliaasti, olivatko ajatelleet sitä, että 1. Mistä kaikille korkeakoulutetuille löytyy koulutusta vastaavaa työtä ja 2. Mistä löydämme riittävästi sellaista koulutettavaa ”materiaalia”, joka kykenee läpäisemään tutkintovaatimukset (ellei niitä alenneta merkittävästi) sekä 3. Mistä löydämme työntekijät niihin töihin, joissa ei tarvita korkeakoulututkintoa mutta ammattitutkinto ja erityisesti ammattiosaaminen ovat kovaa valuuttaa? Vastausta ei tullut. Muuan presidentti kertoili kyllä myöhemmin, että Suomesta rakennetaan palveluyhteiskunta ja että ”gläbälisäätiö” on hieno asia ja että meistä tulee korkeasti koulutettuja.
Maahanmuutto* ei ole ainakaan toistaiseksi ratkaissut tätä korkeakoulutuksen dilemmaa, sillä tänne tulevia ihmisiä ei seulota koulutettavuuden suhteen. Tulijoista suurin osa on eri syistä* oppimiskyvyltään heikkoja (mutta teräviäkin kyniä on!) ja kantasuomalaisten syntyvyys sukeltaa. Viidennes pienenevistä ikäluokista on tehostetun tai erityisen tuen piirissä ja trendi on ollut jatkuvasti kasvava. Suhteellinen kasvu on hurjaa myös lastensuojelun tarpeen ja toimien piirissä**. (Palaan noihin tähtiasioihin myöhemmin.)
”Uudistamispakko” olkoon nimitys sille, että pizzakolmion oliivissa virkakausien jatkumisen varmistamiseksi täytyy saada sulka hattuun. Opetuksen uudistaminen tapahtuu syklisesti; jo aiemmin tunnettuja asioita ”keksitään” aina välillä uudestaan ja hierotaan pintaan uutta terminologiaa ja lisäksi mukaan kehitetään jokin ideologia, josta tehdään enemmän tai vähemmän dogma. Jos olet eri mieltä, olet kerettiläinen jne. Hiljattaisia ja pahaa tehneitä dogmaattisia uudistuksia ovat mm. inkluusio ja itseohjautuvuus. Jälkimmäinen ei tahdo onnistua edes aikuisilta. Varttuneemmat muistanevat 70-luvun joukko-opin, joka oli aika mielenkiintoinen kokeilu jos asian näin ilmaisee.
Uudistamisen välineenä ovat myös hankkeet. Jotkut näistä ovat erittäin hyviä (pitkään jatkunut koulujen kerhotoiminnan kehittämishanke
) ja sitten on niitä, joiden tuottama hyöty ja lisäarvo koululle on näennäistä. Opettajan työhön on ympätty kaikkea sellaista, joka on pois varsinaisesta opetustyöstä oppilaiden kanssa. Paperisota erilaisten kirjaamisten ja kyselyjen kanssa, hankehumpat sekä Wilmaviestittely ja palaverit kesken työpäivän ovat pois opetuksesta.
Koulurakentamisessa lähdettiin laukalle avointen oppimisympäristöjen ja jättimäisten tehdaskoulujen suhteen. Ryhmäkoot ovat myös paisuneet, vaikka lapset eivät ole samalla tavalla tottuneita ryhmässä toimimiseen ja ryhmänä käsittelyyn kuin vuosikymmeniä sitten. Avokonttoreiden ei todettu aikanaan toimivan edes aikuisilla, miksi lapsille piti tehdä tällainen källi?
Tehtyjä virheitä on koetettu parsia hupaisasti mm. satojen melua vaimentavien kuulokkeiden avulla sekä akustisten seinäelementtien pystyttämisellä verhojen seuraksi. Monen lapsen koulunkäynti kärsii sosiaalisesta kuormittumisesta inklusiivisessa koulussa ja etenkin avokonttorisellaisessa. Pienemmät kouluyksiköt ja erityiskoulut tukea tarvitseville voisivat tarjota rauhallisemman oppimisympäristön. Inkluusiota voidaan harjoittaa suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan ja sen palveluihin.
2000-luvulla eräs aikansa hallitus halusi digihumppaa kouluihin. Muuan insinöörismies ajoi digidigiä vahvasti, mutta söi vaalien jälkeen sanansa siitä, ettei koulutuksen rahoituksesta leikattaisi. Koodausta piti kaikkien opetteleman. Laitteet piti saada kaikille ja niiden uskottiin ratkaisevan kaiken. Tässäkin opetuksesta ja kasvatuksesta omasta mielestään tietävät tahot jättivät sen varsinaisen sisällön ja opettajien kouluttamisen jokseenkin herran haltuun.
Digilaitteiden ja sähköisten oppimisympäristöjen käyttö kannattaisi jättää kuorrutteeksi sitten kun perustaitoja on ensin jumpattu tarpeeksi. Kiire ja hökälehtäminen tuottaa keltaista ja sähköiset vempeleet tekevät lapset levottomiksi. Vähennetään ruutuaikaa ja valikoidaan sisältöjä. Verkkaiseen tahtiin etenevät luonto-ohjelmat eivät ole silloin tällöin katsottuna jäniskevennyksenä pahaksi. Lapsen kehitys ja siihen tarvittava aika on jätetty huomiotta, kun maalaillaan suuria vetoja taivaanrannalle. Annetaan koulupolun alkupuolella oppimiseen aikaa, kirjoitetaan käsin työkirjaan ja vihkoon (jolloin oppiminen yllättäen myös tehostuu motorisen funktion tukemana).
Olisiko korkea aika nostaa keskiöön välineaineiden keskeisten taitojen sekä käden taitojen kehittäminen? Lukulihas, kirjoituslihas ja laskemislihas kehittyvät samalla tavalla kuin hauislihas eli toistoilla ja variaatioilla, joiden hallinnan saavuttamisen jälkeen voidaan siirtyä soveltamaan opittua. Annetaan oppimiselle aikaa ja rauhaa.
Lasten tulisi antaa olla lapsia. Aikuisten maailmaa ja asioita tuputetaan ihan liian varhain. Lapsi ehtii potemaan sukupuoli-, ympäristö-, sota- ja kaiken maailman muuta ahdistusta aikuisenakin. Itseohjautuvuus ja itseoppiminen ovat kiertoilmaisuja sille, että oppilas (tai opiskelija) jätetään oman onnensa nojaan. Em. asiat eivät onnistu edes kaikilta aikuisilta, mutta lasten pitäisi pystyä olemaan oman oppimisensa asiantuntija.
Sama ongelma vaivaa toisen asteen koulutusta. Selkeä struktuuri ja asioiden ennakoitavuus vähentävät jännitystä ja helpottavat olennaiseen keskittymistä. Lukiolaiset joutuvat suunnittelemaan lukujärjestyksensä itse ja kilpailemaan keskenään siitä, pääsevätkö jollekin kurssille vai eivät. Kurssivalintojen aukeamista kytätään ja koetetaan iskeä halutut kurssit kiinni salamannopeasti. Jotkut jäävät nopen osille, voi voi. Ammatillisessa koulutuksessa lähiopetuksesta on tingitty ja opiskelijoita tungetaan työssäoppimisjaksoille ilman että oppilaitoksessa olisi harjoiteltu yksinkertaisimpiakaan työntekijän perustaitoja. Todistuksilla hakeminen yliopistoihin on paineistanut nuoria kilpailemaan arvosanasodassa, jossa opinnot venyvät kun opiskelupaikan saamiseksi täytyy kilpailla verisesti*** useiden ikäluokkien kanssa paremmista arvosanoista.
Tasokurssien poistaminen 80-luvun loppupuolella oli emämunaus. 7. vuosiluokalta alkaneen tasokurssijärjestelmän heikkoutena nykysilmin katsottuna oli, että se rajasi mahdollisuuksia hakea perusopetuksen jälkeisiin opintoihin. Oppimisen näkökulmasta tason mukaisessa ryhmäjaossa oli paljon hyvää; tasoryhmittely muutamissa oppiaineissa (siten että se ei rajoita yhteishakua ja siten, että ryhmien välillä voi siirtyä jos se on tarpeen) mahdollistaisi opetuksen antamisen kullekin oppilasryhmälle sopivalla tasolla ja menetelmillä.
Esimerkkitapaus: 90-luvulla eräällä paskakaupunnin yläkoululla 9. vuosiluokan oppilaiden matematiikan tunnit olivat lukujärjestyksessä yhtä aikaa. Oppilaat jakautuivat tasoryhmiin, jotka oli muodostettu oman toiveen ja opettajien ohjaamina. Ryhmien välillä oli mahdollista siirtyä. Opettajat sopivat keskenään vuosittain, mitä ryhmää kulloinkin opettivat. Hikarit etenivät lukion pitkän matematiikan sisältöihin, lukumääräisesti suurin keskiryhmä tavanomaiseen tahtiin ja hitaimmat oppijat keskittyivät ydinainekseen ja sen hyvään hallintaan. Yksikään 9. luokan oppilas ei tarvinnut erityisopettajan palveluita, vaikka muiden oppiaineiden tunneilla laaja-alaista erityisopetusta annettiin. Järjestyshäiriöitä ei ollut ja opettajat olivat motivoituneita. Kaikkien oppimistulokset olivat tasoon suhteutettuna hyviä.
