Kylmän sodan kalustohankinnat Suomessa.

Huomautus
Saattaa tietenkin olla, että aliarvioimme mahdollisuutemme, sillä Neuvostoliitto itse laski, että se tarvitsisi aluepuolustuksen vuoksi myös hirmuisen miesmäärän (vähintään miljoona) Suomen alistamiseen ja hallintaan ja juuri tästä syystä se piti koko asiaa täysin kustannustehottomana.

OFFTOPIC: sana "kustannustehokkuus" ei tainnut löytyä neuvostoliittolaisesta sivistyssanakirjasta? ;)
 
Ronson sytkäriä myytiin vasta 50 luvulla joten on mahdotonta että saksalaiset sotilaat olisivat kutsuneet shermaneja ronsoneiksi 40 luvulla.

Liittoutuneiden sotilaat sen sijaan käytttivät zippo tyylisiä sytkäreitä tupakointiin. Tuskin jenkit itse sanoivat shermaneja ronsoneiksi.

Palamista ja räjähtämistä hidastivat ja estivät ammusten säilytys vesi-glykoli seoksessa joka toimi tietenkin talvellakin. Ammusten sijoitus vähensi räjähdyksiä.

Sakut itsekin kieltämättä käyttivät bensaa tannkien polttoaineena. Toki panssaroinnissa oli sitten eroja puolin ja toisin riippuen tankista.

Ruskit käytivät dieseliä t-34 sarjassa muistaakseni (otto cariuksen omaelämänkerta)
 
Ilmavoimilla oli MiG-21 ja Draken koneita ne 40kpl. Tutkaohjuksia ei ollut ja tutkavarustus oli muutenkin hieman puutteellinen. Neukuilla oli maailman suurimmat ilmavoimat tuohon aikaan. Koneita olisi riittänyt Suomeenkin sadoittain Kuolan ja Leningradin alueen kentiltä.

Meripuolustukseen Suomella käytännössä vain muutama ohjusvene, miinalaiva sekä 100mm tornikanuunoita jonkin verran. Väylätorjuntaan käytettiin jopa "meidän olosuhteisiin sopivaa" 45mm pst-tykkiä 30-luvulta! Meritorjuntaohjuksia ei ollut. Neukuilla taasen oli maailman suurin armada maihinnousualuksia Itämerellä...

Drakeneissa piti kyllä olla ruotsalaiset tutkahakuiset ohjukset (käytännössä lisenssivalmistettu amerikkalainen Falcon). Lukumäärät kylläkin olivat varmasti melko pienet.

Ainakin joissain rt:n linnakkeissa taisi olla "huikeana" lisänä vielä avoasemissa sotasaaliina saatuja neukkujen 76mm it-tykkejä vm 1938. Oli vissiin tarkoitettu suora-ammuntaan. Ja neukuilta ostettuja SS-N-2 Styx -merimaaliohjuksia piti olla ainakin vähäsen.

Muuten komppaan täysin tuota inhorealistista pohdintaasi. :salut:
 
Saksalaiset taisivat kutsua "Tommy Cookeriksi" (noin käännettynä), britit ja amerikkalaiset "Ronsoniksi". Taisi olla jo mainittu aikaisemmin. Ronsonin mainoksessahan luki että "syttyy joka kerta" :D
 
Jaa myytiin missä? Ronson on sytkäribrändinä ollut olemassa 1910-luvulta.





Kuiteskin jenkit käyttivät enimmäkseen zippoja sytyttiminä eikä ronsoneja.

Ronson ei tehnyt sytkäreitä sodassa vaan ammuksia. Zipot olivat se yleinen sotilaiden sytkäri tupakoimiseen.


Tuskin jenkit ite kutsuivat shermaneja ronsoneiksi.

Toki on mahdollista että saksalaiset itse olivat ostaneet enne sotaa ronsoneita ja tulleet tutuiksi sytkäribrändin kanssa
 
Ongelma siinä on se, että kiristyneessä tilanteessa tavaran vastaanottaminen idästä olisi epäilemättä tulkittu siirtymiseksi Varsovan liittoon. Näin ainakin uskon. Siksi epäilen, että sitä olisi vastustettu. Esim. Jukka Seppinen kirjoittaa, että joitakin vaatimuksia olisi torjuttu viime kädessä sotilaallisesti ja puoluettomuuspoliitiikka oli tärkeää. Yleinen painostus johti useimmiten venäläisten aseiden ostoon kuten Mig:n ja T-vaunujen tapauksissa.

Näinhän se olisi ollut. Jossain olisi varmasti kulkenut se raja, minkä jälkeen olisi taisteltu. Itse tosin uskon, että etenkin Kekkosen kauden loppupuolelle tultaessa käytännössä olisi suostuttu hyvinkin pitkällemeneviin vaatimuksiin, mikäli tilanne Euroopassa olisi oikeasti kiristynyt suursodan kynnykselle. Aivan varmasti olisi otettu idästä kalustoa puolueettomuuden turvaamiseen ja oman alueen käytön ehkäisyyn.

Kekkonen käsittääkseni uskoi loppuun saakka, että kommunismi tulee ennen pitkää voittamaan. Olisiko kenut järjestäneet palatsivallankaappauksen, en ihan heti usko - sotilaallista apua olisi saatu vain jos länsiliitto olisi jo voitolla, ja siinä tilanteessa kauko-ohjustimet olisivat jo lennelleet. Passiivista vastarintaa olisi kyllä varmasti tehty, mutta ei mopolla mahottomia.

Vaunutaktiikkaa voi myös opetella itävaunulla ja muuntokoulutus tuskin veisi kovin paljon aikaa, jos käytössä olisi joku toinen vaunutyyppi. Mig:n puikosta länsikoneen rattiin tuskin oli kovin ihmeellinen temppu kokeneelle lentäjälle.

Voi toki olla, että uskomus huikeisiin peliliikkeisiin YYA-konsultointien noustessa pöydälle oli motiivina, mutta mitä siitä jäi kuitenkaan käteen?

En iki kuuna päivänä väitä että tuo itäkalustokortti olisi ollut kovin kova. Kakkospari enintäänkin. Mutta paljon muitakaan kortteja ei tässä jaossa Suomen kädessä ollut.

Paasikivi kirjoitti päiväkirjaansa 6.9 1954, että "Jos sota syttyy, niin meidän asemamme tulee olemaan hyvin vaikea. Mutta minun käsitykseni taas on, että mitä parempi puolustuslaitos meillä on, sen suuremmat mahdollisuudet meillä on vältää venäläisten okkupaatiota. Sen tähden armeijaa ei saa päästää rappeutumaan". Kekkosen linjauksista taas on paha sanoa, mitä hän pyrki tekemään Alun perin YYA:nkin puitteissa Paasikivi näki tämän armeijan tarkoitukseksi, silloin taas olisi pitänyt ostaa vain soveltuvinta kalustoa. Realiteetit taas tulivat vastaan tässä. Suomen strategia taas oli pysyä lännessä ja välttää kommunismin sairautta, mitä aseostot idästä eivät sinänsä auttaneet, koska NL pyrki siitä huolimatta muuttamaan Suomen kansandemokratiaksi kiihtyvässä tahdissa 70-luvulta lähtien.

Suuri enemmistö kansasta piti kommunismia vastenmielisenä ja sen vastustaminen oli Suomen päätehtävä.

Kylmässä sodassa oltiin minusta sen verran ahtaassa paikassa, että Suomen päätehtävä oli Suomen ja suomalaisten säilyttäminen. Kommonistien aktiivinen vastustaminen jätettiin sitten länsiliitolle.

Kansa toki oli saanut hyvän rokotuksen punatautia vastaan. Ja tasan varmasti ainakin passiivista vastarintaa olisi neuvostolaisia "ystäviäkin" vastaan tehty.

Mutta ken ottaa lusikan kauniiseen käteen ja katsoo realiteetteja, se huomaa: jos tilanne Euroopassa olisi todella kriisiytynyt, Suomi olisi melko suurella varmuudella luiskahtanut efektiivisesti itäleiriin, samalla tapaa kuin Ruotsi olisi luiskahtanut efektiivisesti länsileiriin. Ehkä Suomi olisi pysynyt vain puolueettomana ja oman yhteiskuntajärjestyksen toistaiseksi säilyttävänä myötäsotijana, tavoitteena vain oman alueen hyväksikäytön ehkäisy, mutta kuitenkin.
 
Drakeneissa piti kyllä olla ruotsalaiset tutkahakuiset ohjukset (käytännössä lisenssivalmistettu amerikkalainen Falcon). Lukumäärät kylläkin olivat varmasti melko pienet.

Ainakin joissain rt:n linnakkeissa taisi olla "huikeana" lisänä vielä avoasemissa sotasaaliina saatuja neukkujen 76mm it-tykkejä vm 1938. Oli vissiin tarkoitettu suora-ammuntaan. Ja neukuilta ostettuja SS-N-2 Styx -merimaaliohjuksia piti olla ainakin vähäsen.

Muuten komppaan täysin tuota inhorealistista pohdintaasi. :salut:

Minulla on ollut sellainen käsitys (oli jossakin Visurin teoksessa), että ohjukset saatiin lopulta koneisin väännettyä vasta 1980-luvulla. Hävittäjätaktiikka kehitettiin kyllä huippuunsa tehostamalla hävittäjäparin käyttöä taistelussa. Koelentojen perusteella laivueet kehittivät sekä Drakenille että MiG-kalustolle optimaalisen paritaktiikan, jolloin koneiden maksimaaliset suoritusarvot tulivat paremmin käyttöön. Paritaktiikassa molemmat koneet valitsivat taistelun alussa eri lentoradat siten, että vastustaja pyrittiin saamaan ”pihteihin” parin väliin. Tällöin toinen parista oli aina uhkaamassa vastustajaa jolloin jälkimmäinen parista pystyi hakeutumaan yhä parempaan ampumatilanteeseen. Jatkuvan paineen alaisena vastustaja ajautui ennen pitkää toiselle hyökkääjistä edulliseen tulenavauspaikkaan.

Köyhässä maassa koulutuksella ja taktiikalla pitää ottaa 110%, jotta saa kaiken hyödyn siitä vähstä irti.
 
Kuiteskin jenkit käyttivät enimmäkseen zippoja sytyttiminä eikä ronsoneja.

Ronson ei tehnyt sytkäreitä sodassa vaan ammuksia. Zipot olivat se yleinen sotilaiden sytkäri tupakoimiseen.


Tuskin jenkit ite kutsuivat shermaneja ronsoneiksi.

Toki on mahdollista että saksalaiset itse olivat ostaneet enne sotaa ronsoneita ja tulleet tutuiksi sytkäribrändin kanssa

Kyllä nuo kaikki lähteet vain kertovat Ronsonista ja Tommykochereista. Minkä me sille mahdamme. Mutta voimme toki tehdä uuden linjauksen ja laittaa lähteeksi "Late, Maanpuolustus.net".
 
Kuiteskin jenkit käyttivät enimmäkseen zippoja sytyttiminä eikä ronsoneja.

Ronson ei tehnyt sytkäreitä sodassa vaan ammuksia. Zipot olivat se yleinen sotilaiden sytkäri tupakoimiseen.

En tiedä mitä sodassa tehtiin, mutta ennen sotaa Ronson oli yleinen ja tunnettu sytkärimerkki. Tiettävästi kansainvälisestikin.

Minulla on ollut sellainen käsitys (oli jossakin Visurin teoksessa), että ohjukset saatiin lopulta koneisin väännettyä vasta 1980-luvulla.

Laukkasen Draken-kirjassakin todetaan, että lupa myös tutkaohjusten hankintaan saatiin neuvotteluissa ennen Drakenin valitsemista. Muutenkin sekä siinä että Lohikäärmeen aika -kirjassa annetaan useitakin epäsuoria vihjeitä siitä, että ohjukset olivat käytössä alusta alkaen. Ja ennen kaikkea ei mainita etteivätkö olisi olleet ja noin olennaista seikkaa tuskin jätettäisiin mainitsematta.
Toki pitää huomioida, että koneet saatiin vasta 70-luvun puolivälissä, joten 70-luku meni vielä pitkälti opiskeluun. Itse asiassa osa 80-luvustakin, koska vasta 90-luvun kynnyksellä käytettävyys saatiin hyvälle tasolle ja lopullinen konemäärä käyttöön. Niin ja 70-luvullahan Drakeneita ei suinkaan ollut 40 vaan 24 yksipaikkaista.
 
Minulla on ollut sellainen käsitys (oli jossakin Visurin teoksessa), että ohjukset saatiin lopulta koneisin väännettyä vasta 1980-luvulla. Hävittäjätaktiikka kehitettiin kyllä huippuunsa tehostamalla hävittäjäparin käyttöä taistelussa. Koelentojen perusteella laivueet kehittivät sekä Drakenille että MiG-kalustolle optimaalisen paritaktiikan, jolloin koneiden maksimaaliset suoritusarvot tulivat paremmin käyttöön. Paritaktiikassa molemmat koneet valitsivat taistelun alussa eri lentoradat siten, että vastustaja pyrittiin saamaan ”pihteihin” parin väliin. Tällöin toinen parista oli aina uhkaamassa vastustajaa jolloin jälkimmäinen parista pystyi hakeutumaan yhä parempaan ampumatilanteeseen. Jatkuvan paineen alaisena vastustaja ajautui ennen pitkää toiselle hyökkääjistä edulliseen tulenavauspaikkaan.

Köyhässä maassa koulutuksella ja taktiikalla pitää ottaa 110%, jotta saa kaiken hyödyn siitä vähstä irti.

En tiedä mitä sodassa tehtiin, mutta ennen sotaa Ronson oli yleinen ja tunnettu sytkärimerkki. Tiettävästi kansainvälisestikin.



Laukkasen Draken-kirjassakin todetaan, että lupa myös tutkaohjusten hankintaan saatiin neuvotteluissa ennen Drakenin valitsemista. Muutenkin sekä siinä että Lohikäärmeen aika -kirjassa annetaan useitakin epäsuoria vihjeitä siitä, että ohjukset olivat käytössä alusta alkaen. Ja ennen kaikkea ei mainita etteivätkö olisi olleet ja noin olennaista seikkaa tuskin jätettäisiin mainitsematta.
Toki pitää huomioida, että koneet saatiin vasta 70-luvun puolivälissä, joten 70-luku meni vielä pitkälti opiskeluun. Itse asiassa osa 80-luvustakin, koska vasta 90-luvun kynnyksellä käytettävyys saatiin hyvälle tasolle ja lopullinen konemäärä käyttöön. Niin ja 70-luvullahan Drakeneita ei suinkaan ollut 40 vaan 24 yksipaikkaista.

Tosiaan. Jo DK-hankintapäätöksen aikoihin puolustusministeriön tuolloinen kansliapäällikkö kenraali Kauko Pöyhönen teki hartiavoimin työtä Drakenien tutkaohjusten hankkimiseksi. Joutui sukkuloimaan useaan kertaan Washingtonin ja Tukholman väliä, että myyntilupa heltisi.
 
Näinhän se olisi ollut. Jossain olisi varmasti kulkenut se raja, minkä jälkeen olisi taisteltu. Itse tosin uskon, että etenkin Kekkosen kauden loppupuolelle tultaessa käytännössä olisi suostuttu hyvinkin pitkällemeneviin vaatimuksiin, mikäli tilanne Euroopassa olisi oikeasti kiristynyt suursodan kynnykselle. Aivan varmasti olisi otettu idästä kalustoa puolueettomuuden turvaamiseen ja oman alueen käytön ehkäisyyn.

Kekkonen käsittääkseni uskoi loppuun saakka, että kommunismi tulee ennen pitkää voittamaan. Olisiko kenut järjestäneet palatsivallankaappauksen, en ihan heti usko - sotilaallista apua olisi saatu vain jos länsiliitto olisi jo voitolla, ja siinä tilanteessa kauko-ohjustimet olisivat jo lennelleet. Passiivista vastarintaa olisi kyllä varmasti tehty, mutta ei mopolla mahottomia.



En iki kuuna päivänä väitä että tuo itäkalustokortti olisi ollut kovin kova. Kakkospari enintäänkin. Mutta paljon muitakaan kortteja ei tässä jaossa Suomen kädessä ollut.



Kylmässä sodassa oltiin minusta sen verran ahtaassa paikassa, että Suomen päätehtävä oli Suomen ja suomalaisten säilyttäminen. Kommonistien aktiivinen vastustaminen jätettiin sitten länsiliitolle.

Kansa toki oli saanut hyvän rokotuksen punatautia vastaan. Ja tasan varmasti ainakin passiivista vastarintaa olisi neuvostolaisia "ystäviäkin" vastaan tehty.

Mutta ken ottaa lusikan kauniiseen käteen ja katsoo realiteetteja, se huomaa: jos tilanne Euroopassa olisi todella kriisiytynyt, Suomi olisi melko suurella varmuudella luiskahtanut efektiivisesti itäleiriin, samalla tapaa kuin Ruotsi olisi luiskahtanut efektiivisesti länsileiriin. Ehkä Suomi olisi pysynyt vain puolueettomana ja oman yhteiskuntajärjestyksen toistaiseksi säilyttävänä myötäsotijana, tavoitteena vain oman alueen hyväksikäytön ehkäisy, mutta kuitenkin.

Mitenkäs se NATOn Euroopan joukkojen komentajana 80-luvun alussa toiminut kenraali Bernard Rogers totesikin eräässä lehtihaastattelussa, että todennäköisesti Suomi ei tulisi taistelemaan tositilanteessa neuvostojoukkoja vastaan mikäli nämä pyrkisivät Suomen Lapin läpi Norjaan. Taisi lausunnosta sitten älähtää meillä ihan tasavallan presidenttikin.

bwrogers-photo-01.jpg


EDIT: Tässä pätkässä kyllä vakuutellaan, että Suomi tulee puolustautumaan maahantunkeutujaa vastaan. Tästä saa kylläkin sen kuvan, että virallinen uhkakuva on NATOn joukkojen hyökkäys Suomen läpi Neuvostoliittoon.

 
Viimeksi muokattu:
Niin ja 70-luvullahan Drakeneita ei suinkaan ollut 40 vaan 24 yksipaikkaista.


Kirjoitinkin, että Ilmavoimilla oli MiG-21 ja Draken koneita ne noin 40kpl. Mutta tässäkin pitää vielä miettiä, että missä kohtaa 1970-lukua. Vaikea laskutoimitus, itse asiassa.

Migejä hankitiin 20 kpl vuonna 1963, enkä tiedä tarkkaan moniko oli operatiivisessa kunnossa 1970-luvulla ja moniko Drakeneista. Koneitahan myös tuhoutui. Migejä viisi kappaletta, mutta niitä saatiin kaksi takuuna lisää. Kuusi Migeistä oli vielä kaksipaikkaisia koulukoneversioita ja yhdeksän muutettiin tiedustelukoneiksi.

1980-luvulla hankittiin 26 jokasään bis-mallia lisää ja kuusi Migin tiedusteluversiota, joihin tehtiin suomalainen mittaristo ja avioniikka.

Drakenit tulivat portaittain. Suomen ilmavoimat vuokrasi 6 B-mallin konetta Ruotsin ilmavoimilta vuonna 1972 ja ne ostettiin omiksi vuonna 1976. Ostettiin myös kuusi Ruotsista käytettyjä F1 -tyypin koneita vuosina 1976-1978 (DK-261..271, parittomat numerot) ja kahdeksantoista vuosina 1984-88 (DK-225..259, parittomat numerot). Lisäksi Suomessa tehtiin lisenssillä vientiversiota (Saab 35XS Draken). Käytössä niitä oli yhteensä 12 kpl vuosina 1974-2000. Sitten oli vielä ainakin yksi kaksipaikkainen koulukone (Sk 35C).

Tästä tulee pikaisesti laskien 43 kpl.

Tätä voisi johtaa ehkä siten, että vielä vuonna 1975 oli alle 20 ensisijaista hävittäjä-Migiä ja vuosikymmenen lopulla vain kymmenkunta + tiedustelulaivue. Drakeneita sitten taas oli vastaavasti enemmän vuosikymmenen lopulla.
 
Kirjoitinkin, että Ilmavoimilla oli MiG-21 ja Draken koneita ne noin 40kpl.

Ok, muistiin oli jäänyt virheellinen tulkinta, että olisit sanonut 40 Drakeneiden lukumääräksi.

Mutta tässäkin pitää vielä miettiä, että missä kohtaa 1970-lukua. Vaikea laskutoimitus, itse asiassa.

Migejä hankitiin 20 kpl vuonna 1963, enkä tiedä tarkkaan moniko oli operatiivisessa kunnossa 1970-luvulla ja moniko Drakeneista. Koneitahan myös tuhoutui. Migejä viisi kappaletta, mutta niitä saatiin kaksi takuuna lisää. Kuusi Migeistä oli vielä kaksipaikkaisia koulukoneversioita ja yhdeksän muutettiin tiedustelukoneiksi.

1980-luvulla hankittiin 26 jokasään bis-mallia lisää ja kuusi Migin tiedusteluversiota, joihin tehtiin suomalainen mittaristo ja avioniikka.

Drakenit tulivat portaittain. Suomen ilmavoimat vuokrasi 6 B-mallin konetta Ruotsin ilmavoimilta vuonna 1972 ja ne ostettiin omiksi vuonna 1976. Ostettiin myös kuusi Ruotsista käytettyjä F1 -tyypin koneita vuosina 1976-1978 (DK-261..271, parittomat numerot) ja kahdeksantoista vuosina 1984-88 (DK-225..259, parittomat numerot). Lisäksi Suomessa tehtiin lisenssillä vientiversiota (Saab 35XS Draken). Käytössä niitä oli yhteensä 12 kpl vuosina 1974-2000. Sitten oli vielä ainakin yksi kaksipaikkainen koulukone (Sk 35C).

Tästä tulee pikaisesti laskien 43 kpl.

Tätä voisi johtaa ehkä siten, että vielä vuonna 1975 oli alle 20 ensisijaista hävittäjä-Migiä ja vuosikymmenen lopulla vain kymmenkunta + tiedustelulaivue. Drakeneita sitten taas oli vastaavasti enemmän vuosikymmenen lopulla.

Tehdäänpä laskutoimitukset vuosille 1975 & 1980 (1.1.):
MiG-21F-13: Hankittu 22 kpl*. 1975 mennessä oli tuhoutunut kolme ja 1980 mennessä viisi. Eli 1975 käytössä 19 kpl ja 1980 17 kpl.
MiG-21U: Hankittu 2 kpl. Toinen poistettu 1979. Niinpä 1975 käytössä 2 kpl ja 1980 1 kpl.
MiG-21UM: Hankittu 4 kpl, joista 2 kpl vasta 80-luvulla. Sekä 1975 ja 1980 käytössä 2 kpl.
MiG-21BIS: Hankittu yht. 26 kpl, joista 70-luvun puolella saapui 2 kpl. Eli 1980 käytössä 2 kpl (teoriassa).

35BS: Hankittu 6 kpl 1972 (+ 1 kpl 1984). 1975 ja 1980 käytössä 5 kpl.
35CS: Hankittu 3 kpl 1976 (+ 2 kpl 1984). 1975 ja 1980 käytössä 3 kpl.
35FS: Hankittu 6 kpl 70-luvulla ja 18 kpl 80-luvulla. 1975 käytössä 0 kpl ja 1980 6 kpl.
35S: Hankittu 12 kpl 1974-1975. 1975 käytössä 3 kpl ja 1980 12 kpl.

Eli 1975:
Yksipaikkaisia: 19 F-13 + 5 BS + 3 S = 27
Kaksipaikkaisia: 2 U + 2 UM + 3 CS = 7

1980:
Yksipaikkaisia: 17 F-13 + 2 BIS + 5 BS + 6 FS + 12 S = 42
Kaksipaikkaisia: 1 U + 2 UM + 3 CS = 6

Virheet mahdollisia. Lisäksi on huomioitava, että tarkastelu on teoreettinen eikä ota kantaa siihen moniko kone olisi oikeasti ollut sotakunnossa. Esimerkiksi parilla yksinäisellä BISillä ei oletettavasti olisi ollut suurta arvoa tai Drakeneilla käyttöönoton aikana. Mutta se vaatisi paljon syvällisempää tietoa. Noin karkeasti voidaan sanoa, että 1975 Suomella oli yksi F-13-laivue ja 1980 yksi F-13-laivue ja yksi Draken-laivue**. Tämä yksinkertaistus antanee paremman kuvan kuin konemäärien laskeminen.

Niin ja väärinkäsitysten välttämiseksi sellainen täsmennys, että Suomeen ei ikinä hankittu MiGin tiedusteluversioita, vaan tehtiin itse konversio hävittäjäversiosta. Lisäksi BISien määrä ei ollut 26 + 6, vaan kuusi tiedustelumuunnosta sisältyvät 26 koneen kokonaismäärään. Saatoit tätä tarkoittaakin, mutta tuo jättää mielestäni myös muut tulkinnat avoimiksi.

* F-13:n luvut ovat vähän epäselviä. Kaikki lähteet tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että koneita tilattiin alun perin 20 kpl ja yhteensä niitä oli 22 kpl. Yksi (MG-92) oli takuukone, se tiedetään, mutta se on epäselvää mistä se 22. tuli. Laukkasen kirja väittää, että koneet olisivat alkujaan saapuneet 10 ja 11 koneen erissä, mutta tämä ei täsmää 20 koneen tilaukseen. Numeroinnin puolesta MG-91 vaikuttaisi olevan eri sarjaa, mutta konehistoriikkien mukaan se olisi tullut Suomeen muiden mukana 1963.

** Laivue-sana muuttuu hauskaksi kun sitä toistaa riittävän monta kertaa mielessään. Suosittelen kokeilemaan.
 
Kyllä nuo kaikki lähteet vain kertovat Ronsonista ja Tommykochereista. Minkä me sille mahdamme. Mutta voimme toki tehdä uuden linjauksen ja laittaa lähteeksi "Late, Maanpuolustus.net".


Mitkä 'kaikki lähteet' kertovat sitä jenkki panssarisotilaat sanoivat omia tankkeja ronsoneiksi?

Belton Cooperkin oli yksi mies ja huoltoupseeri.

Ihmettelenkin ehkä enemmänkin sitä että sherman erotellaan huonona vaununa.

Oliko t-34 oikeasti kovinkaan paljon parempi tankki kuin sherman?

Oliko esim panzer 4 kovinkaan paljon parempi kuin sherman? Molemmat tankit käyttivät sitä pahaenteistä bensiiniä polttoaineenaan. Lienee kuitenkin niin että bensamoottorit olivat usein helpompia valmistaa noihin aikoihin juurikin saksan ja amerikan teollisuudessa. Pystyttiin hyödyntämään lentokone ja autoteollisuutta.

Monet kuitenkin pitävät t-34 sodan parhaimpana tankkina. Kyllä niitäkin monta tuhoutui taisteluissa...

Toisessa maailmansodassa resurssit ja ylivoima kuitenkin olivat tärkeitä ominaisuuksia. Tankkeja myös käytettiin paljon jalkaväen tuhoamiseen, siitä myös saksan armeija koostui suurimmaksi osaksi.

Monista hyvistä puolistaan huolimatta sakujen pz4 ei päässyt hyviin tuotantolukuihin. Eikä tietenkään päässeet raskaammat sakujen vaunutkaan.
 
A Poor Defense: Sherman tanks in WW2
By | Published: November 22, 2013
Contributed by Nicholas Hopkins

A Glimpse of the lives of American soldiers constructed with materials of the 3rdArmored Division Archives, housed at the University of Illinois Archives Research Center.


“Sherman Tank” RS 26/20/70, MMischnick Sherman, Germany, February, 15-26, 1945.

Experiencing WWII from the inside of a M4 Sherman tank was famously dangerous. Henry J. Earl retells his experience with the Sherman in a 1983 letter to Lt Colonel Haynes Dugan, one of the G-2 intelligence officers for the 3rd Armored Division.

The hit was low on the side. The interior of the tank was lit by a ball of fire caused by the terrific friction of the penetration. A white hot eighteen pound projectile entered the empty ammunition rack under the floor. The earlier modes of the M-4 “Sherman” medium tank did not store ammunition under the turret floor. The steel walls of the compartment prevented the molten metal from striking the interior of the hulland ricocheting throughout the tank. This saved the crew.”http://archives.library.illinois.edu/blog/poor-defense-sherman-tanks-ww2/#_edn1

Unfortunately, many Sherman operators of WWII were not this lucky. The M4 Sherman was the primary tank utilized by the United States army during World War Two. It also became the main tank of the other Allied countries, except for Russia. The popularity of the Sherman was not due to its superior design, but its availability and mass production. On the contrary, this tank suffered from serious design flaws. Perhaps it is more appropriate to say that it was the soldiers within these tanks that bore the brunt of the Sherman’s problems.

Sherman tanks first saw action in North Africa in 1942. At the time they fared well against the German equivalent tank, the Panzer IV. It was for this reason that the Army thought the Sherman would be able to hold its own during the invasion of Normandy and into Europe. This was not the case. Death Traps, Belton Cooper’s aptly name book about American armored divisions in WW2 evidences this fact.

“The 3rd Armored Division entered combat in Normandy with 232 M4 Sherman tanks. During the European Campaign, the Division had some 648 Sherman tanks completely destroyed in combat and we had another 700 knocked out, repaired and put back into operation. This was a loss rate of 580 percent.”[ii]


“German Tiger Tank” RS 26/20/76 MMischnick , France, Aug.27-Sept. 2, 1944.

Sherman tanks were not nearly as efficient or as armored as the primary German tank, the Panzer IV. This was a fact even before the upgrading of Panzer gun barrels and armor in 1943. Shermans were under-gunned when fighting German Tiger tanks and out-maneuvered when facing German Panther tanks. These disparities are shown in an account of the famous Lt. Colonel William B. Lovelady, commander of the 3rd Armored Division’s 2nd Battalion, retold by Lt. Colonel Haynes Dugan.

“One of his Shermans turned the corner of a house and got off three shots at the front of a Panther, all bounced off. The Sherman then backed behind the corner and was disabled by a shot penetrating two sides of the house plus the tank.”[iii]

Because of their insufficient armor, the insides of Sherman tanks were prone to catching fire during combat. This problem was compounded when fires ignited shells and other munitions inside a tank. Sherman M4’s were jokingly referred to by British soldiers as “Ronsons”, a brand of lighter whose slogan was “Lights up the first time, every time!”[iv] Polish soldiers referred to them simply as “The Burning Grave”.

In the course of the war, tactics of coordination, as well as better ammo storage systems, were implemented to reduce the tank’s many deficits. Armored divisions also kept very efficient repair crews.[v] The faults of the Sherman were also balanced by the sheer number that could be manufactured and the speed of this production. Regardless of the reasons for the Sherman’s problems, individuals of the Third Armored division dealt with them in their daily lives. The Sherman M4 medium tank proved to be both a “death trap” for American soldiers and a poor defense against German tanks. However, its use by almost all of the Allied Forces was crucial to their ultimate success in WWII.

Clearly, the 3rd Armored Division Archives can lend perspective to both the heroic, and dangerous, actions of WWII and the most frustrating aspects of quotidian Army life. By utilizing the archives’ many personal stories of soldiers and the wide range of supplementary documents, one can find an answer or discover a brand new set of questions within the 3rd Armored Division Archives.

If you would like to listen to 3rd Armored Division Staff Sergeant Anthony Hufnagel describe his experience with the Sherman M4, listen to these two audio files:

http://archives.library.illinois.edu/blog/poor-defense-sherman-tanks-ww2/
 
Ok, muistiin oli jäänyt virheellinen tulkinta, että olisit sanonut 40 Drakeneiden lukumääräksi.



Tehdäänpä laskutoimitukset vuosille 1975 & 1980 (1.1.):
MiG-21F-13: Hankittu 22 kpl*. 1975 mennessä oli tuhoutunut kolme ja 1980 mennessä viisi. Eli 1975 käytössä 19 kpl ja 1980 17 kpl.
MiG-21U: Hankittu 2 kpl. Toinen poistettu 1979. Niinpä 1975 käytössä 2 kpl ja 1980 1 kpl.
MiG-21UM: Hankittu 4 kpl, joista 2 kpl vasta 80-luvulla. Sekä 1975 ja 1980 käytössä 2 kpl.
MiG-21BIS: Hankittu yht. 26 kpl, joista 70-luvun puolella saapui 2 kpl. Eli 1980 käytössä 2 kpl (teoriassa).

35BS: Hankittu 6 kpl 1972 (+ 1 kpl 1984). 1975 ja 1980 käytössä 5 kpl.
35CS: Hankittu 3 kpl 1976 (+ 2 kpl 1984). 1975 ja 1980 käytössä 3 kpl.
35FS: Hankittu 6 kpl 70-luvulla ja 18 kpl 80-luvulla. 1975 käytössä 0 kpl ja 1980 6 kpl.
35S: Hankittu 12 kpl 1974-1975. 1975 käytössä 3 kpl ja 1980 12 kpl.

Eli 1975:
Yksipaikkaisia: 19 F-13 + 5 BS + 3 S = 27
Kaksipaikkaisia: 2 U + 2 UM + 3 CS = 7

1980:
Yksipaikkaisia: 17 F-13 + 2 BIS + 5 BS + 6 FS + 12 S = 42
Kaksipaikkaisia: 1 U + 2 UM + 3 CS = 6

Virheet mahdollisia. Lisäksi on huomioitava, että tarkastelu on teoreettinen eikä ota kantaa siihen moniko kone olisi oikeasti ollut sotakunnossa. Esimerkiksi parilla yksinäisellä BISillä ei oletettavasti olisi ollut suurta arvoa tai Drakeneilla käyttöönoton aikana. Mutta se vaatisi paljon syvällisempää tietoa. Noin karkeasti voidaan sanoa, että 1975 Suomella oli yksi F-13-laivue ja 1980 yksi F-13-laivue ja yksi Draken-laivue**. Tämä yksinkertaistus antanee paremman kuvan kuin konemäärien laskeminen.

Niin ja väärinkäsitysten välttämiseksi sellainen täsmennys, että Suomeen ei ikinä hankittu MiGin tiedusteluversioita, vaan tehtiin itse konversio hävittäjäversiosta. Lisäksi BISien määrä ei ollut 26 + 6, vaan kuusi tiedustelumuunnosta sisältyvät 26 koneen kokonaismäärään. Saatoit tätä tarkoittaakin, mutta tuo jättää mielestäni myös muut tulkinnat avoimiksi.

* F-13:n luvut ovat vähän epäselviä. Kaikki lähteet tuntuvat olevan yksimielisiä siitä, että koneita tilattiin alun perin 20 kpl ja yhteensä niitä oli 22 kpl. Yksi (MG-92) oli takuukone, se tiedetään, mutta se on epäselvää mistä se 22. tuli. Laukkasen kirja väittää, että koneet olisivat alkujaan saapuneet 10 ja 11 koneen erissä, mutta tämä ei täsmää 20 koneen tilaukseen. Numeroinnin puolesta MG-91 vaikuttaisi olevan eri sarjaa, mutta konehistoriikkien mukaan se olisi tullut Suomeen muiden mukana 1963.

** Laivue-sana muuttuu hauskaksi kun sitä toistaa riittävän monta kertaa mielessään. Suosittelen kokeilemaan.

Katsoin nuo onnettomuuksissa tuhoutuneet. Migejä meni sitten vuoteen 1995 mennessä kokonaiset 12 kappaletta (yksi listan mukaan Mig-15) ja monessa tapauksessa tekninen vika. Yksi Draken menetettiin, ja silloin korkeusmittarissa oli väärä asetus, eli se saattoi olla myös inhimillinen. Olisiko länsivehje ollut teknisesti luotettavampi kuin itävehje? Julma lista muutenkin tämä joidenkin konetyyppien (muiden muassa Fouga Magister) osalta:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_Suomen_ilmavoimien_lento-onnettomuuksista
 
@Slammer Tuo 15. kesäkuuta Kauhavalla lentonäytöksessä pudonnut Fouga Magister on jäänyt mieleeni, koska lentäjä oli Helin, jonka kotitalo oli lähellä paikkaa, missä vietin lapsuuden kesiä. Monen vuoden ajan juhannuksena Fougat tulivat Kauhavan näytöksen ohessa vetämään kunniaa Helinin talon yli.
 
Kyllähän siinä asiassa on perää että Pershing olisi ollut vahvempi aseistukseltaan ja kestävämpi vaunu kuin sherman.

Ongelmia kuitenkin mitä ilmeisimmin oli pershingin tuotannossa ja suunnittelussa.

Joten Cooperin argumentti sinänsä oli pätevä. Kunhan tietenkin olisi pystytty shermanien kaltaisiin tuotantomääriin. Todellisuudessa pershingin ja raskaiden vaunujen esiintulo jenkeille kesti aikansa.

Sodassa kuitenkin oli ' politiikan realiteetit' myös mukana. Hyökkäyksiä ei voi välttämättä viivyttää siihen asti että saadaan jotkut raskaat vaunut rintamalle ajoissa. Sodan ja politiikan realiteetit tulevat vastaan.

Liittoutuneilla oli rintama italiassa jo 1943 ja aiemmin oli oltu p-afrikassa

Pershingin suunnittelu viivästyi mitä ilmeisimmin Ordnance dept sekoilujen takia. Prototyypeissä kesti oma aikansa. Lisäksi ensimmäisestä prototyypistä ei päästy sarjatuotantoon.

Zaloga myös esittää että tuo byrokraattinen sekoilu yhdistettynä selkeän kysynnän puutteeseen etulinjan puolelta vaikuttivat raskaan vaunun viivästymiseen.

Ei ollut selkeää kysyntää raskaalle vaunulle etulinjan taistelukokemusten perusteella vuonna 1942. Vuonna 43 ei edes silloin ollut selkeää kysyntää etulinjasta raskaalle vaunulle.

Jenkkiarmeija ei halunnut mitään vaikeasti huollettavia asejärjestelmiä jotka ovat kokoajan korjattavana,(niinkuin pantterit ja tiikerit). Logistiikkaa ei saanut rasittaa liiaksi. Tätä mieltä oli ollut kenraali McNair joka blokkasi näitä jenkkien epäluotettavia prototyyppitankkeja.

(Steven Zaloga m26 pershing 1943-53, ensimmäisiä kappaleita kirjassa)
 
Back
Top