Kyllä ehdottomasti kannattaa lukea koko tutkimus.
Tällaiselle amatöörillekin nousee muutama ajatus mieleen.
Ensinnäkin veli
@baikal kyseli miten tst-kenttä muutetaan puuroksi vihollisen edetä ja veli
@Old Boy vahvisti muistikuvana, että sotaharjoitukset olivat (ovat?) vahvasti käsikirjoitettuja.
Tutkimusta kun lukee, niin mieleen tulee, että pienikin osasto pystyy ympäristössä, jossa vihollinen suuntautuu muutaman tien kautta, tehokkaaseen viivytykseen. Muutamalla ehdolla, pitää olla tulenjohtokykyä, epäsuoraa voimaa ja muutenkin riittävästi aseistettu tehtävään nähden ja edes kohtuullisen hyvin koulutettu.
Tekstissä mainitaan, kuinka sinisten partio tarkkailee keltaisten pahasti tahmonutta joen ylimenoa, ja maininta, että tappioita olisi pystytty tuottamaan, jos tj olisi ollut mukana. Ihan varmasti.
Tulee mieleen vahva painotuksemme epäsuoraan sekä valmiuskomppaniat, joita pataljooniksi ollaan laajentamassa, sekä muut vastaavat nopean reagoinnin yksiköt. Ennen sissit, ja mitä se porukka nyt sitten nimeltään onkaan
Eli vauhdilla ollaan vihollista vastassa, hyvin koulutettuna ja vahvasti aseistettuna. Ei välttämättä kuin r/joukkue/komppania-kokoonpanossa, mutta kyllä niillä liikkeen katkoo.
Tuossahan myös selvästi kokeiltiin, miten pärjätään, jos joukot pannaan rintamalle käytännössä suoraan reservistä, hyvin vähäisellä koulutuksella. Sodan kitka näkyi paitsi johdon tarkoittamana, niin myös tahattomana, kun joukot eivät oikein pysyneet kokemattomien johtajien käsissä. Epäilemättä resjohtajille ollut kova paikka, ja jossain mainittiin kadetin kahden tunnin hyökkäyskäskyn miettiminen, kun porukka odottaa traktorin lavalla. Kun nämä kitkatekijät yhdistetään, niin ei ihme, että läskiksi saattoi mennä. Maininta oli myös, en nyt muista termiä, mutta jonkun tyyppistä vakavampaa purnausta oli väsymyksen takia tullut esille.
Eli vahvasti realismia siinä mielessä mitä tapahtuu, jos ennakkovaroitusta ei saada ja/tai kukaan ei uskalla antaa LKP-lupaa. Sähläykseksi menee joukkojen kokemattomuuden vuoksi. Antoiko liiankin inhorealistisen kuvan, mene ja tiedä. Olen käsittänyt, että nykyään, ainakin julkisuuteen kerrotun mukaan, enemmän vannotaan vapaan taistelun nimiin, eikä sidota johtajien ratkaisuja käsikirjoitukseen.
Viivytys oli ainakin minun aikaan niitä taistelulajeja, jonka harjoittelun omanaan sanottiin oleman harvinaista länsiarmeijoissa. Tutkimuksessa tulee esille, miten vaikeaa viivytys oli, ja että siinä taidettiin aika pitkälle epäonnistua. Oliko Suomi sitten kuitenkin edelläkävijä, kun oli tarve tunnistettu harjoitella erikseen viivytystä. Sankariarmeijat idässä ja lännessä eivät tietenkään viivyttäneet, kun hyökkäys oli pääasia ja puolustuskin vain tilapäinen lepotauko ennen hyökkäystä. Ei välttämättä kovin realistinen kuva.
Tulee mieleen, että Suomi tunnisti heikkoutensa, eli sen, että joukkoja lyödään väistämättä hajalle puolustuksessa ja että ne piti kuitenkin saada jotakuinkin hallitusti omille linjoille. Kokemusta 40-luvulta. Viivytystä 1990-luvun alussa harjoiteltiin vielä huolella kokelaan näkökulmasta.
Paikallisjoukkojen taistelua tuossa ei juuri edes pystytty harjoittelemaan kunnolla, niin nopeasti tapahtumat etenivät ja välinekin oli vielä keskeneräinen. Oli hieno kuvaus, kuinka jostain viivyttävästä pataljoonasta oli jäänyt komppania eristyksiin ja väistynyt sivulle. Joku etsi sen (henkilöautolla teitä kammaten!), täydensi paikallisjoukkojen huollosta, ja nehän iskivät sitten komentopaikalle ja huoltokeskukseen kuin sissit ikään. Näinhän meillekin vielä opetettiin. RUK:n sissiharjoitus käynnistyi juurikin, että puolustuksesta siirryttiin viivytykseen ja sitten jäätiin sivustalle sisseiksi, vaikka yleisjoukkojen porukkaa oltiinkin skenaariossa.
Tässä näin nopeasti ajatuksenvirtaa.