YliKoo
Greatest Leader
Historia | Talvisodan jälkeen Suomi pakotettiin rakentamaan pikavauhtia hyökkäysreitti Neuvostoliitolle – Sallan radasta uskallettiin irtautua vasta 2000-luvulla
Josif Stalin esitti talvisodan rauhanteossa häpeämättömän vaatimuksen: Suomen piti rakentaa Lapin erämaahan 87 kilometriä pitkä junarata alle vuodessa. Sallan radasta tuli geopoliittisesti arka hyökkäysura, josta virallinen Suomi uskalsi irtautua vasta 2000-luvulla.www.hs.fi
Ei se taida näkyä, molottomat pihtarit.
Stalinin tikari Suomen selässä
Josif Stalin esitti talvisodan rauhanteossa häpeämättömän vaatimuksen: Suomen piti rakentaa Lapin erämaahan 87 kilometriä pitkä junarata alle vuodessa. Sallan radasta tuli geopoliittisesti arka hyökkäysura, josta virallinen Suomi uskalsi irtautua vasta 2000-luvulla.TILAAJILLE
Jarmo Huhtanen HS
24.6. 2:00 | Päivitetty 24.6. 15:05
Salla
HIKI virtasi Sallan erämaassa tasan 80 vuotta sitten.
Kaksituhatta suomalaista työmiestä viimeisteli kuumeisella kiireellä rautatietä, jonka valmistumista pidettiin uhkana ei vain Suomelle, vaan koko Pohjolalle.
Tasavallan presidenttikin pelkäsi. Risto Rydin mielestä uusi rata oli kuin tikari, joka osoitti suoraan Suomi-neidon selkään.
Elettiin kesäkuuta 1941. Työn alla oli uusi Sallan rata, joka lähti Kemijärveltä ja kulki sieltä erämaan halki Neuvostoliiton rajalle asti. Käytännössä rata yhdistäisi Itämeren Vienanmereen.
MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA)
MAINOS PÄÄTTYY
Suomalaiset eivät rakentaneet rataa vapaaehtoisesti, vaan se tehtiin pakon edessä, Stalinin halusta ja talvisodan rauhan ehtona.
KEMIJÄRVELTÄ Venäjän Kantalahteen vievä uusi ratalinja ehti valmistua juuri ennen jatkosodan alkua. Huono-onninen rata tuhottiin sotavuosien aikana osittain kahteenkin kertaan, mutta se rakennettiin sotien jälkeen vielä kerran uudelleen.
Varsinainen Sallan rata alkaa Kemijärveltä ja ulottuu Suomen itärajalle. Sen Kemijärveltä Kelloselkään kulkeva osuus suljettiin liikenteeltä kymmenkunta vuotta sitten.
Rata jatkuu Kelloselästä vielä kahdeksan kilometriä Venäjän rajalle. Tätä rataosuutta ylläpidettiin sotien jälkeen, mutta sitä ei ole käytetty mihinkään.
Venäjän puolella ratalinja jatkuu rajalta Alakurttiin ja sieltä Muurmannin radalle, josta pääsee muun muassa Kantalahteen.
Jossain vaiheessa Neuvostoliitto poisti rautatiekiskot valtakunnanrajan ja Alakurtin väliltä. Romahduksen partaalla oleva suurvalta tarvitsi kiskorautaa muuhun tarkoitukseen.
Nykyään Suomen liikennöitävä rataverkko ulottuu vain Kemijärvelle eli siltä osin on palattu samaan tilanteeseen kuin 1930-luvulla ennen Sallan radan rakentamista.
MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA)
MAINOS PÄÄTTYY
SALLAN maisemissa on vaikea uskoa, että nyt ollaan suurvaltojen geopolitiikan historiallisessa ytimessä.
Eri valtioiden kenraalit ja poliitikot ovat tutkineet Sallan karttoja, laskeneet kilometrejä ja arvioineet matka-aikoja Muurmannin radalle, Pohjanlahdelle, Kiirunan malmikentille ja Pohjanmerelle.
Historian ironiaa on, että vaikka Suomi ja Neuvostoliitto rakensivat suurin ponnistuksin ratayhteyden, joka ulottui Pohjanlahden Kemistä Vienanmeren Kantalahteen ja vaikka jokaista radan kohtaa on historian jossain vaiheessa liikennöity, niin yksikään juna ei ole koskaan kulkenut koko rataa läpi.
Viimeinen rajan ylittänyt junakin oli Hitlerin Saksan rautatieläisten ajama.
KEMIJÄRVELTÄ voi ajaa autolla kantatie 82:ta rajalle asti tajuamatta, että viereisessä metsässä kulkee koko matkan ajan junarata.
Rata seuraa maantietä kuin historian laho aave eikä se koskaan erkane tiestä kovin kauaksi. Jos katsoo tarkasti, ratapenkereen voi toisinaan erottaa puiden välistä.
Vanha ratalinja ylittää 82-tien Kuoppasojan kohdalla. KUVA: JUKKA GRÖNDAHL / HS
Isokylän entisen asemarakennuksen seinässä on kerrottu etäisyydet Helsinkiin ja Venäjän rajalle. KUVA: JUKKA GRÖNDAHL / HS
Sallan radan raiteet pilkistävät metsästä lähellä rajanylityspaikkaa. KUVA: JUKKA GRÖNDAHL / HS
Kemijärveltä lähtiessä ensimmäinen asema on Isokylä. Sodan jälkeen rakennetun keltaisen asemarakennuksen seinällä olevat viitat kertovat, missä ollaan: Helsinki 989 km, Venäjä 80 km.
Päätien varrelta jollekin hiekkaiselle poikkitielle kääntyvä voi törmätä käytöstä poistettuun tasoristeykseen tai ikkunoista laudoitettuun asemarakennukseen. Entisiä tasoristeyksiä on yli 50.
Vesakoituneilla ratapihoilla on yhä heinien hyväilemiä kiskopareja, joiden välistä puskee koivu- ja mäntytaimia.
Valtakunnanrajaa lähestyttäessä pohjolan luonto näyttää voimaansa. Kiskoja peittävät sammalet ja varvut. Ratapölkytkin alkavat jo maatua hiekan sisään.
Historiallisesta radasta on tullut porotie. Penkere on mustien papanakasojen miinoittama.
Radalla taivaltaa kuin vihreässä tunnelissa. Rapakivisen kallioleikkauksen jälkeen avautuu suopursujen kirjoma alava suo. Kesäkuussa kimppuun käy itikoiden ylivoimainen miljoona-armeija.
Penkereen reunoilla voi potkia irrallisia kiskoankkureita. Jykeviä ratanauloja voi poimia maasta melkein kuin mustikoita.
Sallan radan jäänteet päättyvät valtakunnanrajalle nykyisestä rajanylityspaikasta noin kilometrin verran pohjoiseen.
Kulkijan matka pysähtyy kuitenkin ennen rajaa viranomaiskyltin ehdottomaan punaiseen käteen: ”Pääsy ilman lupaa kielletty”.
Rajavyöhyke.
Sallan rata päättyy rajavyöhykkeelle noin kilometrin päässä nykyisestä rajanylityspakasta. KUVA: JUKKA GRÖNDAHL / HS
Sallan radalla on eri painoisia ja eri aikoina asennettuja kiskoja. Kevyimmät kiskot ovat rajan lähellä. KUVA: JUKKA GRÖNDAHL / HS
MIKÄ oli tämä Kemijärveltä itärajalle johtava Sallan rautatie?
Miten suomalaisten pakolla ja pelolla rakentamasta erämaaradasta tuli osa suurvaltojen välistä geopoliittista peliä, jonka vaikutti Suomeen vielä 2000-luvulle asti?
Sallan radan historia juontuu talvisotaan. Puna-armeija hyökkäsi Sallaan heti sodan alettua. Venäläisten tavoitteena oli päästä nopeasti Rovaniemelle ja jatkaa sieltä saman tien Ruotsin rajalle.
Venäläiset etenivät runsaassa kahdessa viikossa Pelkosenniemelle ja Kemijärven porteille. Sen jälkeen suomalaisjoukot pysäyttivät puna-armeijan ensin Pelkosenniemellä ja sitten Mäntyvaaran taistelussa, jota on pidetty yhtenä talvisodan ihmeistä.
Talvisota päättyi Moskovan rauhansopimukseen, mutta sen seitsemäs artikla yllätti suomalaiset täysin.
Artiklan mukaan Suomi ja Neuvostoliitto sitoutuivat kumpikin omalla alueellaan rakentamaan ”mikäli mahdollista 1940 vuoden aikana” rautatien Kemijärven ja Neuvostoliiton Kantalahden välille.
Kemijärveltä Kantalahteen vievän radan kokonaispituus olisi 259 kilometriä, josta Suomen osuus olisi noin kolmannes, 87 kilometriä.
Kelloselän penger huhtikuussa 1942. KUVA: H. ROIVANEN / SA-KUVA
Rataa varten piti louhia kallioleikkauksia. Kuva on Kelloselän leikkauksesta vuonna 1942. KUVA: H. ROIVANEN / SA-KUVA
Puuhuolto käynnissä Sallan radalla jatkosodan aikana. KUVA: H. ROIVANEN / SA-KUVA
SUOMI oli saanut valmiiksi rautatien keskelle Etelä-Lappia Kemijärvelle jo 1930-luvun ensimmäisinä vuosina. Venäläisten vaatiman Sallan radan valmistuttua yhtenäinen ratayhteys kulkisi viistosti koko Suomen poikki ja jatkuisi Neuvostoliiton rajalta Muurmannin radalle.
Rauhansopimuksessa uutta rautatietä perusteltiin Neuvostoliiton ja Ruotsin välisen tavaraliikenteen edistämisellä.
Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, mistä oli kyse: Neuvostoliitto pakotti Suomen rakentamaan oman maansa poikki hyökkäysuran, jonka kautta puna-armeija voisi edetä syvälle Suomeen. Stalin valmistautui siihen, missä neuvostoarmeija oli talvisodassa epäonnistunut.
Rautatiet olivat ja ovat edelleen keskeisiä väyliä sotajoukkojen kuljettamiseksi, keskittämiseksi ja huoltamiseksi. Näin oli erityisesti Neuvostoliitossa, ja näin on yhä nyky-Venäjällä.
Rautatien merkitys korostuu vielä silloin, kun liikutaan alueella, jossa ei ole kunnon tieverkkoa kuten Peräpohjolassa 1940-luvulla.
Sallan rata kulkee aivan Yli-Aapalammen vierestä. KUVA: JUKKA GRÖNDAHL / HS
KUN ajaa Kemijärveltä kohti Sallaa, tien vasemmalla puolella Salmivaaran ja Yli-Aapalammen välissä näkyy poikkeuksellisen komea mänty. Lapin petäjäksi se on suorastaan valtava.
Männyn viereen maahan on isketty tolppa, jossa on pikkuruinen kyltti. Ohi ajaessa sitä ei ehdi edes tutkia.
”Valtionrautatiet osti tämän puun vuonna 1940 Sallan radan rakentamisen muistomerkiksi. Rakennustyöt aloitettiin tältä kohdalta itään ja länteen 700 miehen voimin”, kertoo kyltti.
Valtionrautateiden ostama mänty erottui muista jo 81 vuotta sitten. Siitä tuli insinöörien suuntapetäjä, josta Sallan rautatien mittaaminen aloitettiin kesällä 1940.
Salmivaaran suojeltu suuntamänty, jonka kohdalta alkoi Sallan radan rakentaminen. KUVA: JUKKA GRÖNDAHL / HS
Noin sadan metrin päässä petäjästä, puuston takana, on Salmivaaran entinen ratapiha.
”Salmivaara oli keskeisin paikka, kun Sallan rataa rakennettiin”, sanoo kotiseutuhistoriaa tutkinut entinen sallalainen opettaja Markku Hämäläinen.
Hämäläinen haastatteli vuosia sitten radan taakottamisessa eli merkitsemisessä mukana ollutta ratainsinööriä.
Insinööri kertoi merkinneensä linjaa päivisin. Tiedot kuljetettiin illalla ”mustalla valtion autolla” Kemijärvelle, jossa piirustukset tehtiin jo samana yönä valmiiksi.
Hoppu oli kova, koska venäläiset painostivat armottomasti suomalaisia kiirehtimään. Elettiin aikaa, jolloin kahden diktaattorin, Hitlerin ja Stalinin, taistelu Euroopan herruudesta lähestyi räjähdyspistettä.
NEUVOSTOLIITTO oli aloittanut radan rakentamisen kohti Suomen rajaa jo talvisodan aikana. Venäläisten osuus suunnitellusta radasta valmistui helmikuun lopulla 1941, jolloin he suomalaisten läsnä ollessa suorittivat viimeisen kiskoparin naulauksen rajalla.
Suomalaiset saivat omalla puolellaan yhtenäisen kiskotuksen ulottumaan uudelle itärajalle asti vasta toukokuun puolivälissä 1941.
Käytännössä monet Sallan radan rakenteet, kuten sillat, olivat vielä keskeneräisiä. Rakennustöitä jatkettiin sitten jatkosodan aikana yhdessä saksalaisten rautatiepioneerien kanssa.
Suomen ja Neuvostoliiton ratapuolikkaita ei koskaan ennätetty yhdistää yhtenäiseksi radaksi ennen kuin Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon ja jatkosota syttyi kesäkuussa 1941.
SUOMEN lähtiessä jatkosotaan tasavallan presidentti Risto Ryti piti radiopuheen, jossa hän talvisodan rauhanehdoista puhuessaan muistutti Sallan radan geopoliittisesta merkityksestä.
Risto Ryti piti Sallan rataa vaarallisena Suomelle ja koko pohjoiselle Skandinavialle. KUVA: MUSEOVIRASTO
Rytin mukaan Neuvostoliitto vaati Sallan radan rakentamista ”tehdäkseen Suomen täysi suojattomaksi valtavien sotavoimiensa hyökkäystä vastaan”.
”Sallan rata, jonka avulla oli määrä yhdistää Suomen rautatieverkosto Muurmannin rataan, merkitsi ilmeisesti uuden hyökkäysreitin asettamista Neuvostoliiton käytettäväksi. Uhka, joka tähän ratavaatimukseen sisältyi, kohdistui koko Pohjois-Skandinaviaan, mutta oli ensi sijassa kuin Suomen selkään suunnattu tikari.”
Ryti palasi Sallan rataan vielä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissään. Siinä hän muistutti, että myös ruotsalaiset kokivat radan uhaksi, joten rata saattoi vaikuttaa siihen, että Ruotsi salli saksalaisjoukkojen kauttakulun lisäämisen.
”Kun Sallan rata oli jo valmis, olisivat he [venäläiset] myös kaiken todennäköisyyden mukaan kiirehtineet sitä tietä Pohjanlahdelle tai ainakin mahdollisimman lähelle sitä saadakseen lentotukikohtansa niin lähelle malmisatamia kuin mahdollista”, hän sanoi.
”Erityisesti tämä vaara tunnettiin Ruotsissakin sen turvallisuutta uhkaavaksi ja lienee ollut tekijänä Ruotsin salliessa saksalaisten kauttakulun lisääntymisen alueensa kautta Saksan ja Venäjän välisen sodan puhjetessa.”
PUNA-ARMEIJAN suunnitelmat Sallan radan suhteen varmistuivat kylmän sodan jälkeen. Historiantutkija Ohto Manninen esitteli vuonna 1992 Sotilasaikakauslehdessä (8/1992) Neuvostoliiton yleisesikunnan suunnitelmakarttaa, joka oli valmistunut välirauhan aikana marraskuussa 1940.
Kartta sisälsi neuvostojoukkojen pohjoisen ryhmityksen ja hyökkäyssuunnat Suomeen kohdistunutta operaatiota varten.
Sallan radan kohdalle venäläiset suunnittelivat keskittävänsä kokonaisen armeijan, jossa oli yhdeksän divisioonaa ja neljä lentorykmenttiä. Kuuden divisioonan piti hyökätä Sallan radan suunnassa Rovaniemelle, Kemiin ja Ouluun. Kolme divisioonaa olisi hyökännyt Posion länsipuolelle.
”Suomen katkaiseminen koettiin nyt ensiarvoisen tärkeäksi. Saksan voiman kasvu pohjoisessa Norjassa oli selkeä syy”, kirjoitti Manninen.
Venäläisten suunnitelma oli laadittu aikana, jolloin Saksa oli juuri vallannut Norjan.
”Vaikka suunnitelma rajoittuu selvästi Suomen alueeseen, ei ole poissa laskuista ajatus, että Neuvostoliitto sodan tullen olisi halunnut tai joutunut hyökkäämään Pohjois-Ruotsin halki Norjan Atlantin-rannikolle, kenties Narvikin tienoille”, Manninen muistutti.
JATKOSODAN alussa saksalaiset ja suomalaiset joukot hyökkäsivät ensimmäisten kuukausien aikana Moskovan rauhanteossa luovutetun Sallan alueen läpi Neuvostoliiton Vermajoelle, jonne eteneminen lopulta pysähtyi.
Venäläiset tuhosivat perääntyessään rakentamaansa rautatieosuutta. Suomalaiset ja saksalaiset korjasivat sen kuitenkin niin, että siitä tuli sotavuosien ajaksi saksalaisten rintamajoukkojen tärkeä huoltoreitti.
Saksalaiset rakensivatkin Rovaniemeltä itään kulkevan ratalinjan varrelle suurten huoltotukikohtien verkoston. HS kirjoitti saksalaisten valtavasta Misiin rakennetusta tukikohta Moritzista marraskuussa 2019 (HS-viikko 45/2019).
VALTIONRAUTATIET ylläpiti sotavuosina Sallan radalla aikataulunmukaista liikennettä Karhun seisakkeelle saakka. Elämä radan varressa oli ankeaa ja vaarallista. Nälkä ja puute vaivasivat.
Konduktööri Kaarlo Niskanen aloitti työt Sallan radalla maaliskuun alussa vuonna 1944.
”Kyllä tämä aluksi ainakin näyttää melko karulta kaikin puolin. Tämä asemantapainen on suolla tunturin juurella. Tämä on sitä Lapin maisemaa, josta olen kirjoista lukenut mutta jota en koskaan ennen ole nähnyt, paljaslakisia tuntureita vieri vieressä ja suota välissä”, kirjoitti hän kirjeessä vaimolleen Evalle.
”Kyllä täällä on tämä elämä varmasti vähän toisenlaista kuin siellä ihmisten ilmoilla. Juoppoja kai nämä asukkaat on kaikki, koitan olla miehenä, etten minä sortuisi.”
Venäläiset tekivät jo ennen syksyä 1944 lähes 30 ilma- tai maapartiohyökkäystä Sallan rataa vastaan. Niissä kuoli kymmenen ihmistä, kymmeniä haavoittui ja kaksi joutui vangiksi. Vetureita ja vaunuja vahingoittui kymmenittäin.
Myös konduktööri Niskasen juna joutui ainakin kerran neuvostohävittäjien hyökkäyksen kohteeksi, mutta vahinkoja kärsi vain mukana ollut ilmatorjuntavaunu.
Valtionrautateiden henkilöstö poistui Sallan radalta venäläisten hyökkäyksen alta syyskuussa 1944. Sen jälkeen rata siirtyi hetkeksi saksalaisten rautatieläisten hoitoon.
”Lähetän tässä nämä tavarani pois, kun ei yhtään tiedä montako päivää täällä olemme ja minkälainen lähtö tulee, kerkiikö sitten ottaa mukaansa mitään”, Kaarlo kirjoitti Evalle ennen lähtöään.
”Ryssä on koittanut järjestää olomme mahdollisimman epämukavaksi, viime yönäkin ruikki pommeja tuohon parin sadan metrin päähän, mutta elä ole levoton, jos on onnea, niin kyllä sitä säilyy.”
SAKSALAISET tuhosivat perääntyessään Sallan radan perusteellisesti. Tuhottujen kohteiden joukossa oli 27 siltaa, ratarummut ja lähes kaikki huoltorakennukset.
”Rata oli murskana, kahden, kolmen metrin pätkissä”, sanoo sallalainen Aarno Teppola, joka oli myöhemmin sodan jälkeisinä vuosina rataa kunnostamassa.
Sallan keskustassa on nykyään Sota- ja jälleenrakennusajan museo. Sen vieressä olevalla ratapihalla voi ajaa resiinalla. Alla olevalla videolla resiinaa kuljettaa Aarno Teppola ja kyydissä on Markku Hämäläinen.
SUOMEN kannalta kiusallista oli, että Moskovan rauhansopimuksen Sallan rataa koskeva ehto jäi voimaan myös jatkosodan jälkeen. Sota loppui, mutta Stalinin tikari jäi.
Suomalaiset joutuivat rakentamaan radan uudelleen ja jälleen venäläisten valvovan silmän alla.
Niinpä elokuussa 1948 Neuvostoliitto toimitti Suomelle nootin, jossa pyydettiin ”tarkat tiedot” Kantalahdesta Kemijärvelle johtavan rautatien Suomen puolen rakentamisesta.
Suomen ulkoministeriö vastasi, että radan jälleenrakentamiseksi oli tehty kaikki, mikä silloisissa oloissa oli mahdollista. Käytännössä rata oli saatu välttävään kuntoon vuonna 1947.
Ainakin vielä 1950-luvun puolivälissä suomalaiset uusivat Kelloselästä rajalle johtavia kiskotuksia, vaikka rataosuudella ei ollut mitään liikennettä.
”Silloin uusittiin kiskot rajalle saakka, minäkin oli vaihtamassa niitä kiskoja. Siinä piti olla rajavartiot matkassa”, Teppola muistelee.
Sallan keskustassa voi yhä ajaa resiinalla entisellä Sallan radalla. Kuvassa Aarno Teppola (vas.) ja Markku Hämäläinen. KUVA: JUKKA GRÖNDAHL / HS
ULKOMINISTERIÖN arkiston mukaan vuoden 1948 nootti oli viimeinen kerta, kun Neuvostoliitto otti Sallan radan esille. On mahdollista, että nootti liittyi suurvaltojen välien kiristymiseen ja Berliinin saartoon, joka oli alkanut vain muutamaa viikkoa aikaisemmin.
Myös suomalaiset seurasivat tarkkaan, mitä tapahtui Neuvostoliiton puoleisella rataosuudella. Ulkoministeriön tietojen mukaan venäläiset korjasivat rataa vielä vuonna 1956, ja korjausjunat kävivät rajalinjalla saakka.
Suullisen tiedon mukaan venäläiset olisivat kertoneet vuonna 1972, ettei Sallan rataa tarvitse heidän vuokseen enää ylläpitää. Jos näin oli, tieto ei näytä tehneen vaikutusta Suomen valtiojohtoon.
Venäläiset purkivat rajan ja Alakurtin väliset kiskot ilmeisesti jossain vaiheessa ennen Neuvostoliiton hajoamista. Erään tiedon mukaan venäläisen junan tiedetään kulkeneen radan itäisellä osuudella vielä 1970-luvulla.
LAPISSA pohdittiin 1990-luvun puolivälissä aktiivisesti Sallan ja Kantalahden välisten maantie- ja rautatieyhteyksien kehittämistä. Liikenneyhteyksien parantamisen väitettiin kaatuneen ulkoministeriön vastustukseen.
Helmikuussa 1995 pidettiin asian tiimoilta usean ministeriön välinen koordinointikokous. Säilyneiden muistioiden mukaan kokouksessa päädyttiin siihen, että jos liikenneyhteyksiä kehitetään, pitää sitä käsitellä ensin puolustusneuvostossa.
Puolustusneuvosto oli tasavallan presidentin alainen sotilas- ja turvallisuuspoliittinen hallintoelin, jonka tehtäviä hoitaa nykyään hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta.
SAKSOJEN jälleenyhdistymisen jälkeen vuonna 1990 tasavallan presidentti Mauno Koivisto ilmoitti, että Pariisin rauhansopimuksen Suomen aseistusta koskevat määräykset eivät ole enää voimassa. Sallan radasta ei mainittu mitään.
Lokakuussa 1997 Ratahallintokeskus kysyi ulkoministeriön kantaa siihen, voiko se jo purkaa kiskot Kelloselän ja rajalinjan väliseltä noin kahdeksan kilometrin matkalta. Ratahallintokeskuksen mukaan rata on metsittynyt ja liikennöimiskelvoton, eikä siinä ollut sodan jälkeen ajanut yksikään juna.
Ulkoministeriö suositteli kuitenkin, ettei purkutöihin ole suotavaa ryhtyä vielä, joten kiskot jäivät paikoilleen.
Isokylässä on raiteella yhä muutamia vanhoja tavaravaunuja. KUVA: JUKKA GRÖNDAHL / HS
Rata kulkee pitkin Ala-Mikonjärven reunaa. KUVA: JUKKA GRÖNDAHL / HS
Sallan rata nousi julkisuuteen vuonna 2008, kun sallalainen mies varasti radalta kiskoja. Vasta tuolloin, melkein kaksi vuosikymmentä kylmän sodan loppumisen jälkeen, ulkoministeriö kertoi, ettei Suomi ole enää velvollinen ylläpitämään Sallan rataa rauhansopimusten perusteella.
Kului siis lähes 70 vuotta ennen kuin Suomen valtiojohto uskalsi katkaista Stalinin tikarin lopullisesti.
SALLAN radan nykytilannetta kuvaa hyvin ratatöitä johtaneen diplomi-insinööri V. O. Huttusen filosofinen pohdinta, jonka hän kirjasi Sallan rataa koskevan teknis-taloudellisen selvityksensä loppuun syyskuussa 1949:
”Kauan kaavailtu Itämeren Vienanmereen yhdistävä geopoliittinen rata kamppailee edelleen sotavammoissaan vajaakuntoisena Lapin raukoilla rajoilla. Eikä ihmekään: Sallan radanhan pitäisi pohjoisimmassa Euroopassa liittää itä ja länsi toisiinsa. Ehkäpä siksi tämä rautaside ei tähän päivään mennessä ole vielä hetkeäkään rohjennut viimeistä jatkostaan myöten yhtenäisenä täyttää historiallista tehtäväänsä.”
Sallan rata on nykyään Väyläviraston omaisuutta. Rautatieliikennejohtaja Markku Nummelin kertoo, että radan lakkauttaminen vaatisi erillisen virallisen päätöksen.
”Se on suljettu eli kunnossapitoa ja liikennettä ei siinä ole, mutta lakkautettu sitä ei ole. Vasta lakkauttamisen jälkeen voitaisiin purkaa kaikki ja palauttaa maat”, Nummelin sanoo.
Nummelinin mukaan Väylävirasto saa yhteydenottoja radan avaamiseksi lähes vuosittain.
”Reitin hyödyntämisestä pyörii aina suunnitelmia, eikä meillä ole ajatustakaan lakkauttaa sitä.”
SALLAN rata on ollut mukana yhtenä linjausvaihtoehtona, kun on tutkittu uuden Jäämeren radan mahdollista rakentamista. Sallan reittiä ei ole pidetty kuitenkaan muihin vaihtoehtoihin verrattuna toimivana.
Jäämeren ratahanke on nyt joka tapauksessa kuvaannollisestikin jäissä. Näyttää siltä, että sitä ei rakenneta.
Sallan rata ei suostu kuitenkaan kuolemaan. Kaksi vuotta sitten Kemijärvi ja Salla perustivat rautatieyhtiön, Rail Arctican, rataa kehittämään.
Tuolloin spekuloitiin tavaraliikenteen lisäksi myös henkilöliikenteen avaamisesta. Mainittiinpa sellainenkin eksoottinen ratayhteys kuin Murmansk–Salla–Pariisi.
