Aivot kyllä tottuvat elintapamuutokseen eivätkä mangu sitä ruokaa kaiken aikaa. Mutta ensin tietysti mankuvat. Kun ihminen on lihonut, hänen mahalaukkunsa on myös venynyt. Ensi alkuun aivot väittävät, että on nälkä vaikka olet itse "laskenut kalorit vai mitä kolarioita ne on" ja tiedät, että sinulla ei voi olla nälkä. Tätä pitää vähän tyynesti kestää.
Edelleen väitän, että ne jotka syövät tunnesyömiseksi, ovat eniten kusessa, koska homma toimii samalla tavalla kuin alkoholi ja tupakka: he säätelevät tunne-elämää syömällä, tiedostamattaan.
Alkoholisti voi toipua, kun ei koskaan enää ota sitä ensimmäistä ryyppyä ja nikotinisti, kun ei vedä ensimmäistä kessua. Mutta syöppö ei voi olla ottamatta ensimmistä suupalaa. Tunnesyöjälle tämä voi olla vaikein kaikista ihmisen askelista, ihan oikeasti.
Sellaisilla muutokset eivät aina ole pysyviä vaan pikkuhiljaa kerran ylipainoinen on aina vaarassa luisua takaisin entiseen. Monet masentuvat eivätkä enää sitten yritä. Ei siis kannata lopettaa liikkumista ja edelleen loppuelämäkseen voi asettaa tunnuslauseen:
Syo elääksesi, älä elä syödäksesi!
Minä olen herkkusuu ja jo aamulla mietin, mitähän kivaa sitä tekisi tänään päivälliseksi. Painan 96 kiloa eikä minulla ole anoreksiaa.
Ottelupainoni oli 35 vuotta sitten 76-78 kiloa ja väänsin SM-kisoissa painoluokassa -81 kg.
Minua masentaa vielä erityisesti se, että kerran olen ollut kunnon puolesta huipulla ja nyt olen kuin Timo Jutila, että rillindeerust, rillindeerust...
Mutta kun tässä nyt herätellään tätä hommaa, voin minäkin vähän kokeilla pientä elintapakuuria. Voin raportoida miten homma etenee.
Mutta ei ne laiheliinitkaan mitään muuta ole kuin riisitautisia luusereita prkle.