Millaisissa ympäristöissä itse ajattelisit ohjuksia käytettävän? Millainen uhka meillä on edessä? Millaisen määrän uskot Suomen saavan Umkhontoa hankituksi?
Laivue2020:n on väitetty suojaavan meriliikennettä. Jakaisin tämän kahteen pääsuuntaukseen:
A) Pitkittyvä tilanne. Tarkoitus suojata pitkittyvässä sotatilanteessa sekä siviiliyhteiskunnan että puolustusvoimien kuljetuksia.
B) Lyhyt tilanne. Tarkoituksena suojata muutama kriittinen sotamateriaalin kuljetus, esimerkiksi Ruotsin lahjoittamaa XA- ja Leopard-kalustoa sekä 155 mm tykistön ampumatarvikkeita.
Lyhyessä tilanteessa äänestäisin ehdottomasti kaksinkertaisen määrän puolesta sellaisia ohjuksia, joita ei kyetä täydentämään vs. potentiaalisesti täydennyskykyiset ohjukset. Pitkittyvässä tilanteessa ottaisin kuitenkin ennemmin ohjukset, joita on potentiaalisesti mahdollista täydentääkin.
Hyvin oleellista on myös se, millaisia ohjusmääriä kuvitellaan voivan hankittavan. Itse uskoisin, että 100-200 länsimaista ohjusta alkaa kolkutella ylärajoja Suomen budjetin suhteen.
(Jatkoa aiheeseen liittyen seuraa myöhemmin viestissäni.)
Ohjus itsessään on ymmärtääkseni pienempi. Jos kuitenkin käytetään yleisesti markkinoilla olevia siiloja, kuten Mk41 ja Sylver A50, niin sinne soluihin mahtuu yksi iso ohjus (SM-2, Aster 15/30) tai neljä pientä (ESSM, CAMM). Eli siinä mielessä tilansäästöä ei ihan hirveästi tule.
Kyky ohjustäydennyksiin kriisitilanteissa on omastakin mielestäni heikko eurooppalaisten aseiden suhteen. Amerikkalaisaseiden tuotantomäärät ovat silti yleisesti ottaen suuremmat, ja uskon siihen, että Yhdysvalloilla on huomattavasti enemmän halua ja kykyä auttaa meitä materiaalisesti kuin suoralla sotilaallisen voiman käytöllä.
Sitten taas ajatus, että suhteellisen pieni ohjusmäärä riittäisi, koska alukset menevät pohjaan, puhjautunee virheellisiin oletuksiin.
Mikäli ajatellaan modernin sotalaivan ilmatorjuntaa, niin alushan kykenee avomerellä havaitsemaan lähestyvät meritorjuntaohjukset kymmeniä kilometrejä ennen osumaa. Samaten torjunta pystytään aloittamaan näiltä etäisyyksiltä, olettaen ilmatorjuntaohjuksen olevan jokin muu kuin Umkhonto. Kun torjunta päästään aloittamaan näin pitkiltä etäisyyksiltä, ehditään ilmatorjuntaohjuksia ampumaan käytännössä niin monta kuin vain on tarpeen onnistuneeseen torjuntaan. On hyvin epätodennäköistä, että meritorjuntaohjus pääsisi aluksen ilmatorjunnan läpi.
Yllä oleva pätee siis silloin, kun torjutaan yksittäistä ohjusta ja järjestelmät toimii edes suunnilleen niin kuin pitääkin. Todellinen tilanne on toki erilainen. Vihollinen pyrkii kyllästämään alusten ilmatorjunnan. Ja me yritämme estää sen parhaan kykymme mukaan. Parasta on, jos vihollisen meritorjuntaohjusten laukaisulavetit (maalla/merellä/ilmassa) onnistutaan tuhoamaan ennen kuin ne pääsevät laukaisuetäisyydelle. Mutta jos vihollinen onnistuukin ampumaan meritorjuntaohjuksen aluksiamme kohti, meikäläiset alukset eivät ole ensimmäinen puolustuslinja lähestyviä ohjuksia vastaan - ilmavoimien Hornetit ovat. Sitä ne tekevät myös USN:n palveluksessa, miksei siis meilläkin?
Näin ollen ei mielestäni ole mitenkään sanottua, että vain alusten kyydissä olevat ohjukset merkitsisivät. Todennäköisempää on, että aina silloin tällöin aluksia uhkaa jokunen meritorjuntaohjus ja torjunta onnistuu. Tässä tilanteessa häviäjä on se, jonka kyky täydentää ohjuksia loppuu ensin.
Myös ulkomaiset esimerkit tukevat aiempaa olettamustani.
Katsotaan Sipristä, kuinka vakavasti sotaan varustautuvat valtiot hankkivat ohjuksia:
-Norja (1968): 200 Sea Sparrow -ohjusta Oslo-luokan fregateille (viisi alusta, jokaisella aluksella kahdeksan ohjusta laukaisuvalmiina kerralla)
-Hollanti (1974): 400 Sea Sparrow -ohjusta Kortenaer-luokan fregateille (kymmenen alusta, jokaisella aluksella kahdeksan ohjusta laukaisuvalmiina kerralla)
Äskeisiä lukuja voidaan tarkastella monella tapaa. Yksi tapa on tarkastella hankittujen ohjusten määrää per alus: vain 40 ohjusta, sehän ei ole paljoa enempää kuin Suomen tulevat alukset vetävät kerralla(, jos Suomen tuleville aluksille tulee kyky kantaa 32 ESSM/CAMM/Umkhonto ohjusta)! Toinen, ja omasta mielestäni mielekkäämpi, tapa on katsoa kertatäyttöjä: sekä Norja että Hollanti hankkivat ohjuksia viisi kertatäyttöä, vaikka tuohon aikaan alusten ilmatorjunnan kyllästäminen oli selvästi helpompaa kuin tätä nykyä (sekä tutkajärjestelmän että ampumavalmiiden ohjusten osalta). Tästä näkökulmasta, kun alusten ilmatorjunnan kyllästäminen on vaikeutunut, sodan ajan tarve saattaa olla jopa enemmän kuin viisi kertatäyttöä!
Ok, entä vihollisen sukellusveneet? Entä ne lukuisat maat, jotka hankkivat vähemmän kuin viisi lavettikertaa?
Jos pääoperaatioalue on Pohjanlahti, vihollisen sukellusveneet ovat luultavasti pienempi uhka kuin norjalaisilla ja hollantilaisilla aluksilla. Vihollisen sukellusveneillä kun on pirullinen matka päästä toimialueelleen Ahvenanmeren ja Saaristomeren lävitse. Sukellusveneuhka ei siis vaikuta kovin merkittävästi alusten eliniän odotteeseen toisin kuin Atlantilla.
Sitten taas ne lukuisat maat, jotka hankkivat vähemmän kuin viisi lavettikertaa, lienevät toimineet omista lähtökohdistaan, omista syistään. Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi norjalaiset tai hollantilaiset olisivat hankkineet ylimääräisiä ohjuksia? Vähemmän ohjuksia hankkineista maista moni on kuitenkin hankkinut suhteellisen paljon ohjuksia, pari-kolme lavettikertaa. Esimerkiksi Saksalla on kolme Sachsen-luokan fregattia, joista jokaisen tyypillinen aseistus on raskaampien ohjusten lisäksi 32 kpl ESSM. Kuitenkin Saksa on hankkinut peräti 275 ESSM-ohjusta näille aluksille. Saksalaisilla on siis aluksilleen yhteensä melkein kolme kertatäyttöä ESSM-ohjuksia! Ja tämä hankinta tapahtui 2000-luvulla. (Tietolähteinä edelleen hankintojen osalta Sipri ja alusten osalta Wikipedia.)
En yritä väittää, että Laivue 2020 olisi uppoamaton, merellinen linnake, kunhan amitsuunia riittää. Ei se sitä ole. Mutta toisaalta olen huolissani ajatuksesta, että vaikkapa puolitoista lavettikertaa olisi riittävä täyte. Ei se sitä ole.
