@Lepukki
Järki ei ole näkökulmakysymys. En innostu ajatuksesta, että jos joku asia on ollut Hitlerille (tai vaikka Stalinille) maailmankatsomuksellisesti järkeenkäypää, se on sitten järkevää a priori. Järki ei ole subjektiivinen määre. Aika harvat asiat ovat. Pelkästään sokraattisella metodilla niistä paljastuu oikea karva.
Tunnen kyllä ranskalaisen 1960-luvun moraalirelativismin. Sen tunsi Charles Mansonkin. Ne olivat sen koulukunnan vasemmistolaisten ideoita. Lyotard, joka eniten suhteellisti moraalin, totuuden ja järjen, kuului Socialisme ou Barbarie -järjestöön. Se alkoi siitä lässytyksestä, että mikä on totuus ja voimmeko sitä lainkaan itse tietää ja katsooko totuus peiliin, joka onkin sirpaleina ja blaa blaa blaa. Onko olemassa hyvää?
Nuoret menivät mukavasti sekaisin tästä.
1960-luvulta lähtien taidefilosofiassa ranskalaisten akateemisten kommunistianarkistien toimesta hylättiin universaali, kaikki metakertomukset ja yleisyys. Samalla etiikasta tulee mahdotonta ja oikeudenmukaisuus on totta vain mikronarratiivien sisällä. Kuitenkin ranskalaisten oma narratiivi julisti ainoastaan joidenkin epäonnistuneiden "legimaation kertomusten" (vaikkapa juuri kreationismi) kuolemaa, eikä itse tiedon kertomuksen kuolemaa. Postmodernin narratiiveja koskeva väite on itsekin narratiivi.
Hassua on, että kun maailman johtavissa yliopistoissa lyotardilaiset, fenomenologia ja jopa ranskalainen strukturalismi saivat voimakkaan vastakritiikin jo 1990-luvulle tultaessa, Suomessa suuntaus on vieläkin erittäin tuntuva taiteiden tutkimuksen koulutusohjelmissa ja feministisessä aatteellisessa "tieteenharjoittamisessa".
Erikoista, koska kyse on kvasiajattelusta.
Postmoderneja keskusteluja kuvaa hyvin pitkälle episteeminen
egalitarianismi eli näkemys, jonka mukaan kaikki käsitykset ovat yhtä totuudenmukaisia niiden alkuperästä riippumatta: väitteen pätevyys ei ole merkittävää, ainoastaan kyseisen näkökulman mielenkiintoisuus. Tiedon tasapäistäminen ja asioiden voimakas tulkinnallisuus ovat osa postmoderniksi väitettyä aikakauttamme.
Luonnontieteilijät nauroivat ajatuksille, että "Pariisi on vain teksti" tai "Suomi on vain tarina", joilla pyrittiin myös poliittisesti johonkin; sehän oli Socialisme ou Barbarien tarkoituskin.
Fysiikan professori Alan Sokal teki kokeen osoittaakseen humanistiseen syvään juurtuneen postmodernin typeryyden. Fyysikot ja matemaatikot olivat jo kauan ihmetelleet postmodernin humanismin epä-älyllisyyttä. Väitteillä ”Maa on pyöreä” ja ”Maa on litteä kuin pannukakku” ei nykypäivän tietorelativisteille ole eroa: molemmat ovat yhtä ”tosia”, ne ovat vain sitoutuneet erilaisiin yksilöihin tai kulttuureihin.
Koko juttu Skepsiksen linkissä
Postmodernismi oli vaikuttanut ilman näkyviä vastaväitteitä niin akateemisissa kuin laajemmissakin yhteiskunnallisissa piireissä. Alan Sokalia, New York Universityn fysiikan professoria, oli jo pitkään vaivannut yhdysvaltalaisten postmodernien filosofien ja yhteiskuntatieteilijöiden älyllisen vaatimustason rappeutuminen. Hän päätti kokeilla julkaisisiko Pohjois-Amerikan johtava kulttuuritutkimuksen aikakauslehti artikkelin, joka olisi täyttä luonnontieteellistä hölynpölyä, mutta joka kuulostaisi hyvältä ja imartelisi toimittajien
ideologisia näkemyksiä. Sokalin juttu sisälsi analogioita, sanaleikkejä, mielisteleviä viittauksia tunnettuihin auktoriteetteihin sekä puhdasta inttämistä.
Hän ja Bricmont tekivät jutun.
Social Text -lehdessä ilmestyi mahtipontisesti nimetty artikkeli
Transgressing the boundaries: Towards a transformative hermeneutics of quantum gravity eli
Yli rajojen: kohti kvanttigravitaation transformatiivista hermeneutiikkaa ilmestyi keväällä 1996.
Sokal ilmiantoi ”Troijan hevosensa” kolmen viikon kuluttua
Lingua Franca -nimisessä julkaisussa.
Reaktiot Sokalin tempaukseen olivat mitä moninaisimpia. Jotkus eivät uksoneet, että se oli parodiaa, vaan että Sokal oli muuttanut mielensä. Kyse oli kuitenkin intellektuaalisen tason testaamisesta.
Suuttumus Sokalin ja Bricmontin huijausta kohtaan oli voimakasta. Tunnettu postmodenisti Julia Kristeva totesi psykoanalyytikon arvovallalla, että heidän pitäisi hakeutua psykiatriseen hoitoon. Sokalista oli ilmiselvästi tullut piikki postmodernismin lihaan.
Sokal puolusti parodian käyttöään sillä, että tavanomainen postmodernismia kritisoiva artikkeli olisi jäänyt huomiotta, ja ”niinpä tämän alakulttuurin älyllinen taso täytyi osoittaa suoraviivaisemmin menetelmin”. Hölynpölymäisyyttä puolusti myös se, että
kuka tahansa pätevä fyysikko tai matemaatikko (tai matematiikan tai fysiikan opiskelija) olisi oivaltanut nopeasti, että kyseessä on jäynä.
Sokal ja Bricmont kirjoittivat vakavankin postmodernin kritiikin. He julkaisivat vuonna 1997 ranskankielisen teoksen
Les impostures scientifiques des philosophes (post-)modernes. Siinä he käsittelevät perusteellisesti postmodernismia edustavien ajattelijoiden kirjoituksia. Kirja on ilmestynyt tietenkin myös englanniksi, ja jopa kataloniaksi ja kiinaksi, mutta ei suomeksi.