Panssarien aikakaudella kaikissa sodissa on nähty sama lopputulos. Heikon keulapanssarin ja heikon tykin yhdistelmä on tuhoisa. Vain valtaisat tasoerot taistelevien asevoimien osaamisessa tai resursseissa voivat korjata tämän tilanteen. CV90:n aseistukseen uhratut rahat ovat menneet harakoille, jos vaunua ei viedä sinne missä vihollinen on. Siellä tosin tulee paljon vaunuja ja tehokas pst vastaan. Jopa ählämit saavat jokaisessa koitoksessa kymmeniä osumia vastassa oleviin vaunuihin. Näissä tapauksissa pelastajaksi on useimmiten koitunut käytettyjen pst-aseiden vanhentuneisuus. Uudempien pst-aseiden edessä länsimaat ja Israel olisivat kärsineet rajusti tappioita. Israel ei tosin ole rynnäkkövaunuihin sortunut ja kärjen mukana kulkevat kuljetusvaunut ovat paisuneet panssarivaunujen painoluokkaan. Me emme voi elätellä toiveita vihollisen kivikautisista pst-aseista.
Rynnäkkövaunujen merkittävin ongelma on vähäinen kuljetuskyky. Panssariyksiköltä loppuu jalkaväki hetkessä. Ei edes tarvita suuria tappioita. Riittää kunhan hyökkäys etenee. Sivustat jäävät auki ellei jalkaväkeä saada varmistamaan ja paikkoja siivoamaan.
Meillä panssarijoukkojen kehitys näyttää kokonaisuudesta irroitetulta osalta. On tehty suurvaltojen mallin mukainen paketti, jossa yhtenä määräävänä tekijänä on jalkaväen niukkuus suhteessa panssarikalustoon. Meillä tätä ongelmaa ei ole. Jalkaväkeä on, kunhan se saadaan pelipaikalle. Nyt ei saada.
Lähinnä yritin alkuperäisessä viestissä satiirin keinoin kannustaa Hessukessua luopumaan Mr. Jansson -tyyppisestä lapsellisesta argumentoinnista. Vastataan nyt tähän viestiin siltä osin, mitä osaan.
Minusta rynnäkköpanssarivaunun kritisointi sillä perusteella, että siinä on heikko panssarointi ja aseistus, on erikoista. Miten tilanne paranisi sillä, että nyt jo taistelupanssarivaunuja heikompi panssarointi ja aseistus korvattaisiin vielä huomattavasti heikommalla kuljetuspanssarilla? CV9030 kestää edestä 30 mm alikaliiperilaukauksen suoran osuman tai kohtuullisen sirpalevaikutuksen. Luonnollisestikaan vaunu ei kestä taistelupanssarivaunun ampumaa alikaliiperiammusta. Aseistus tehoaa kaikkiin kuviteltavissa oleviin maalitilanteisiin paitsi taistelupanssarivaunuihin suoraan edestä. Rynnäkköpanssarivaunu on, kuten kaikki sotatarvikkeet, kompromissi eri ominaisuuksien välillä. Rynnäkköpanssarivaunussa tavoitteena on ollut saada aikaan optimaalinen kokonaisuus kuljetuskyvyn, suojan, tulivoiman ja liikkuvuuden välillä. Maailmanlaajuisesti (länsimaat, Japani, Kiina, Venäjä, Singapore) on päädytty ratkaisuun, jossa vaunu kuljettaa noin kivääriryhmän verran jalkaväkeä, suojaa noin 30 mm ammukselta, on aseistettu 25-40 mm konetykillä ja konekiväärillä sekä joissain tapauksissa PST-ohjuksella (Venäjällä BMP-3:n aseistus on tunnetusti viety tätä pidemmälle) ja liikkuvuudeltaan vastaa käytössä olevia taistelupanssarivaunuja. BMP-1 edusti ensimmäistä rynnäkkövaunusukupolvea ja kehitys on jatkunut näihin päiviin saakka Saksan Puma-vaunulla ja Ruotsin CV9035-sarjalla. Israel on maailmanlaajuisesti ainoa merkittävä asevoima, joka ei ole ottanut rynnäkköpanssarivaunua varustukseensa. Koska rynnäkkövaunu on hyväksytty näin laajasti osaksi mekanisoitujen asevoimien rakennetta, voidaan kysyä, onko konsepti kokonaan epäonnistunut ja miksi eri maiden asevoimat kuitenkin investoivat merkittäviä summia rynnäkkövaunujen hankintaan? Saksassa Puma-hanke on tällä hetkellä maavoimien kallein materiaalihanke ja lopputuloksena maa hankkii n. 400 uutta rynnäkkövaunua.
Israel oli luopunut taistelupanssarivaunuja tukevasta jalkaväkikomponentista lähes kokonaan Jom Kippur -sotaan mennessä. Tällöin tuli yllätyksenä arabien jalkaväen ampumat kannettavat Sagger-ohjukset, jotka aiheuttivat Israelin taistelupanssarivaunuille suuret tappiot. Tämä johti improvisaatioon, mm. laskuvarjojoukkojen käyttämiseen taistelupanssarivaunujen tukena. Samoin alkoi omien jalkaväen kuljetusajoneuvojen kehittäminen. Israel päätyi kuljetusajoneuvojen kehittämisessä painottamaan erityisesti suojaa liikkuvuuden, aseistuksen ja kuljetuskyvyn sijaan. Taistelumaasto Israelissa poikkeaa merkittävästi tyypillisestä taistelumaastosta esimerkiksi Euroopassa. Leimaa-antavia ovat avoin maasto, pitkät ampumaetäisyydet ja toisaalta varautuminen taisteluun rakennetussa ympäristössä (Gaza). Pitkät ampumaetäisyydet ja avoin maasto suosivat taistelupanssarivaunuja ja asettavat suuria suojavaatimuksia muille ajoneuvoille. Liikkuvuudessa korostuu nopean etenemisen sijaan kyky liikkua vaikeassa vuoristomaastossa (mm. Golanin kukkuloilla). Tulivoiman tarve ei korostu yksittäisen ajoneuvon osalta, koska maavoimat saa merkittävän tulivoiman lisäyksen helikopterien ja rynnäkkökoneiden käytöllä. Näiden erikoispiirteiden myötä Israel suunnitteli ensin Merkava I -panssarivaunun sekä kuljetuspanssarivaunujen modifikaatiot (mm. M-113 Zelda). Uudempien kuljetusvaunujen pohjana on toiminut T-54/55 Achzarit-vaunuille ja Merkava-alusta Namer-vaunuille. Yhteistä näille on ollut taistelupanssarivaunua vastaava suoja ja kevyt aseistus. Vaunut on suunniteltu nimenomaan toimimaan Israelin toimintaympäristössä.
Kirjoitit: "Panssarien aikakaudella kaikissa sodissa on nähty sama lopputulos. Heikon keulapanssarin ja heikon tykin yhdistelmä on tuhoisa." Tämä ei suoraan liity rynnäkköpanssarivaunuihin, mutta voimme hivenen pohtia käytäntöä:
- rynnäkköpanssarivaunu suunniteltiin alun alkaen Varsovan liiton ja Naton välisiin panssaritaisteluihin. Tavoitteena oli lisätä jalkaväen suojaa ja tulivoimaa ja käyttökohteeksi suunniteltiin nimenomaan painopistealueen taistelut.
- rynnäkköpanssarivaunuja on käytetty sotatoimissa ainakin seuraavissa sodissa: Jom Kippur (arabien puolella), Iranin ja Irakin välinen sota, Irakin suorittama Kuwaitin valtaus, Persianlahti I ja II, Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin, Afganistan 2009 jälkeen, Nagorny Karabahin sota, Tsetsenia I ja II, Ukrainan sota, Angola, Libya, Syyria, jne. Kaikkien näiden sotakokemusten jälkeen rynnäkköpanssarivaunujen kehitystoiminta on jatkunut, mikä osoittanee, että konsepti on toimiva.
