Maantiekenttämme tutkassa, ja täsmäohjusten maalina

Nythän tuota voi yrittää seurata, nimittäin sitä venäläistä risteilyohjustamista Syyriassa. Kehno, kun saisi silmiinsä sellaista faktaa, jota ei joku disinformaatio sotkisi. Joskin minkä tahansa tukikohdan lamauttamiseen taidetaan tarvita edelleen ilmasta-maahan-hyökkäystä tai sitten raketinheittimillä ammuttua julmettua peittoa. Syyrian tietojen perusteella erikoisjoukot maalaavat edelleen ahkerasti maalit. Jos ja kun näin on, niin olivatpa tukikohtajärjestelyt mitä tahansa, suojattavia alueita kyllä piisaa. Maalarit on saatava veks, käsittääkseni. Muuten voipi ottaa ohrakyrsä.

Mitä itse olen noista videoista ja niiden kuvauksista ymmärtänyt:
  • Kohteiden löytämisessä/tunnistamisessa on pitkälti kyse signaalitiedustelusta (monessa videossa mainitaan kohteen löytyneen/tunnistetun radiokeskustelujen pohjalta)
  • Varsinainen tunnistetun/epäillyn kohteen tiedustelu tehdään lennokeilla/tiedustelukoneilla
  • Metsäisen/kaupunkialueen sisällä olevien kohteiden löytäminen/tunnistaminen vieläkin todella hankalaa ellei ole todella vahvaa hajua siitä mistä lähteä etsimään
Suomen näkökulmasta jatkuva navettamisen, liikkumisen ja oikeaoppisen, lyhyen radioliikenteen painottaminen näyttäisi olevan ihan hyvä vastaus Venäjän nykyisen ilma-aseen vaikutuksen vähentämiseksi. Lennokkeja vastaan löytyy kohtuuverran havainnointikykyä eri sensorein ja lävä/kevalla sekä vaikutuskykyä Ito05:llä, Stingereillä ja sergeillä. Päälle kun luodaan systemaattinen valemaalien rakentaminen, esim serbityyliin tusinaan Volvoon kamiinapiiput etuikkunan läpi, takaluukku irti, takakonttiin pieni lämpölähde ja koko paketti suolle, voidaan PV:n toimintaa suojata kohtuuhyvin vaikka Lappeenrannan sosialistisen valtakunnan Su-34:t Suomen ilmatilassa lentelisivätkin.
 
No siltähän tämä näyttäisi. Kohteiden suojaamiseen käypää lihaa meillä riittää.

Suomen näkökulmasta jatkuva navettamisen, liikkumisen ja oikeaoppisen, lyhyen radioliikenteen painottaminen näyttäisi olevan ihan hyvä vastaus Venäjän nykyisen ilma-aseen vaikutuksen vähentämiseksi. Lennokkeja vastaan löytyy kohtuuverran havainnointikykyä eri sensorein ja lävä/kevalla sekä vaikutuskykyä Ito05:llä, Stingereillä ja sergeillä. Päälle kun luodaan systemaattinen valemaalien rakentaminen, esim serbityyliin tusinaan Volvoon kamiinapiiput etuikkunan läpi, takaluukku irti, takakonttiin pieni lämpölähde ja koko paketti suolle, voidaan PV:n toimintaa suojata kohtuuhyvin vaikka Lappeenrannan sosialistisen valtakunnan Su-34:t Suomen ilmatilassa lentelisivätkin.


Mitä naapuri ajattelee kun jossain tien poskessa alkaa olla porukkaa pitkin metsiä.
Sitten sinne ilmestyy Sergeitä Stingereitä jne. ja liikenne alueella muutenkin lisääntyy.
Paikasta tulee mahdollinen maali. Ja jos sieltä vielä havaitaan radioliikennettä, jonka sopii maalin kuvaan. Niin on kyllä toimenpiteiden aika.
Itse kyllä hoitaisin tuon viettiliikenteen maanpäällä johonkin muualle, mitä radioliikenne hoidetaan.

RV19_12_s7_kelojen_y%C3%B6.jpg
images
images



Meillä ei voi olla mitään liikennettä kentän ja koneen välillä, sillä se paljastaa.
Ja kone ei saa lähettää mitään paluulennolla, jotta sen reitti pysyisi mahdollisimman hyvin salassa.
Yleensä ottaen olisi hyvä jos laskupaikka perustettaisiin vasta koneiden ”startattua kentältä” ja starttipaikka purettaisiin samalla kun koneen perävalot häviäisivät.



Ilmavoimissa on luettu ketjua!

http://yle.fi/uutiset/uusi_taistelu...isen_on_vaikeampi_tietaa_missa_olemme/8358491

Uusi taistelutapa ensimmäistä kertaa Ilmavoimien käytössä – "Vihollisen on vaikeampi tietää, missä olemme"

Harjoittelemme nyt ensimmäistä kertaa näin isossa harjoituksessa ilmasta-maahan-toimintaa, mikä on uusi elementti meille. Otamme nyt ensimmäistä kertaa käyttöön myös uuden taistelutavan ja kaluston liikuteltavuuden, Karjalan lennoston komentaja, eversti Jari Mikkonen sanoo.

Uusi taistelutapa vaikeuttaa vihollisen toimintaa, sillä taistelutapa perustuu liikkumiseen.
– Tukikohtien kriittiset voimavarat ovat paremmin pyörien päällä eli pystymme paremmin liikkumaan tukikohdasta toiseen sekä tukikohtien sisällä. Vihollisen on siis vaikeampi tietää, missä olemme.


Hienoa että PV: on keksinyt ruudin uudestaan.

Saksalaisethan harrastivat tuota sodanlopussa hyvällä menetyksellä.
Kenttää vaihdettiin tiuhaan ja kaikki toiminnat naamioitiin hyvin.
Saattoi tapahtua että lähtöpaikka ei ollut sama minne koneet laskeutuivat.
Kohta varmaan meidän kenraali keksivät että radio majakoita voidaan sijoita vapaasti ja luoda täten yöhävittäjien käyttämä ”maasto”.
Jota koneet voivat käyttää.

( Saksalaiset yöhävittäjät käyttivät karttoja joissa oli eri radio- ja valomajakat merkitty.
Hävittäjien oli täten yöllä helpompi lentää kuin päivällä (hyvissä olosuhteissa).
Näiden paikkoja vaihdettiin säännöllisesti joten niistä ei ollut hyötyä liittoutuneille)
 
Mitä naapuri ajattelee kun jossain tien poskessa alkaa olla porukkaa pitkin metsiä.
Sitten sinne ilmestyy Sergeitä Stingereitä jne. ja liikenne alueella muutenkin lisääntyy.
Paikasta tulee mahdollinen maali. Ja jos sieltä vielä havaitaan radioliikennettä, jonka sopii maalin kuvaan. Niin on kyllä toimenpiteiden aika.
Itse kyllä hoitaisin tuon viettiliikenteen maanpäällä johonkin muualle, mitä radioliikenne hoidetaan.

Lähinnä mietin tuota yleisesti varusmieskoulutuksen ja kokonaismaanpuolustuksen puolesta.

Maantielentokenttien käyttöön liittyen sanoisin että varsinaisien käytettyjen kenttien löytäminen on aika vaikea prosessi jos lennokkien ja tiedustelukoneiden vapaa lentely Suomen ilmatilassa pystytään estämään valvonta- ja IT-järjestelmillä. Radioliikenteen kuuntelu ja paikantaminenkaan ei aina tapahdu satojen kilometrien päästä metrin tarkkuudella, eikä Bäckmanikaan varmaan joka paikkaan ehdi koneita laskemaan, ja vaikka ehtisi niin ongelmana on saada tieto naapurin sotajohdolle ja sieltä eteenpäin lentokenttiin/ohjuspattereiden tuliasemiin ja sieltä edelleen koneet/ohjukset ilmaan sellaisella aikamääreellä että koneita ei ehdittäisi tankata, aseistaa, lentäjää vaihtaa ja kiitotieltä rullata uudestaan ilmaan siinä välillä.
 
Ilmavoimat näyttävät nojaavan uudessa taistelutavassaan kahteen seikkaan. Toinen on tukikohtien sijainnin salaaminen, toinen on tukikohtien sisällä tapahtuvan toiminnan salaaminen.


Mahdollisessa konfliktissa venäläiset tietäisivät luultavasti kohtuullisen hyvin, mistä käsin lennämme.

Yksi tapa on perinteisten erikoisjoukkojen käyttö kuulo- ja näköhavaintojen tekemiseen, jopa koneiden alasampumiseen olkapääohjuksilla. Riittävä määrä kohteensuojausjoukkoja voi auttaa tämän uhan pienentämisessä, mutta ei eliminoi sitä täysin.

Toinen tapa on tutkavalvontalentokoneiden käyttäminen Suomen ilmatilan valvontaan. Vanhemmalla venäläiskalustolla on tosin oletettavasti ongelmia erottaa matalalla lentäviä kohteita maavälkkeen seasta. Lisäksi Suomella on onneksi syvyyttä sen verran, että koko Suomen kattamisessa tulisi olemaan ongelmia.

Kolmas tapa on tekniikan kehittymisen mahdollistamien miehittämättömien sensorien käyttö. Mikrofoni kuuntelee huomattavasti ihmiskorvaa tarkemmin ja väsymättä 24/7. Kavalinta on mielestäni se, että näiden torjuminen on hyvin vaikeaa. Korkealle puuhun kiinnitetty ja naamioitu riistakameran kokoinen sensori on liki mahdoton nähdä maasta tai ilmasta käsin. ELSO voi olla tehokas apu, jos homma on toteutettu amatöörimäisesti kaupallisia verkkoja hyödyntäen. Sen sijaan taajuushyppivällä radiolla varustettu suunta-antennilla signaalitiedustelulentokoneelle tietoa purskeina lähettävä sensori olisi hyvin vaikea lamauttaa.


Sen sijaan pidän epätodennäköisenä, että vihollinen olisi kovinkaan hyvin kärryillä tarkoista tapahtumista tukikohdissa ja koneiden sijainneista tukikohta-alueella.

Venäjällä on liian vähän moderneja tiedustelusatelliitteja, ja erikoisjoukkojen pääsy näköetäisyydelle tukikohdan tapahtumista on epätodennäköistä huomioiden suomalaisten kohteensuojauspumppujen vahvuudet. Venäjän keinovalikoimasta puuttuu myös Global Hawkin kaltaiset globaalisti reaaliajassa viestivät miehittämättömät ilma-alukset.

Jos Suomen ilmavoimat liikuttaa koneitaan tukikohta-alueella kilometrejäkin tai koneet saadaan suojaan luolaan oikea-aikaisesti, niin suurempaa ongelmaa ei ole. Tukikohta voi olla jonkin aikaa poissa käytöstä, kun kiitorata korjataan, mutta mitään kriittistä ei suurella todennäköisyydellä menetetä. Tosin omalla tavallaan sitäkin voi pitää kriittisenä, jos ilmavoimien koneet eivät pääse ilmaan.
 
Kolmas tapa on tekniikan kehittymisen mahdollistamien miehittämättömien sensorien käyttö. Mikrofoni kuuntelee huomattavasti ihmiskorvaa tarkemmin ja väsymättä 24/7. Kavalinta on mielestäni se, että näiden torjuminen on hyvin vaikeaa. Korkealle puuhun kiinnitetty ja naamioitu riistakameran kokoinen sensori on liki mahdoton nähdä maasta tai ilmasta käsin. ELSO voi olla tehokas apu, jos homma on toteutettu amatöörimäisesti kaupallisia verkkoja hyödyntäen. Sen sijaan taajuushyppivällä radiolla varustettu suunta-antennilla signaalitiedustelulentokoneelle tietoa purskeina lähettävä sensori olisi hyvin vaikea lamauttaa.

Sellainen juttu tuli mieleen noista tuollaisista, että jos ovelia ollaan, niin yhdenkin tuollaisen löytäminen syö noiden mikrofonien hyödyllisyyttä aika paljon. Tämä siis siksi, että kun tuollainen sensori on paikannettu, niin siihen voidaan syöttää viholliselle "varma tieto", että kyseinen tukikohta on käytössä. Jos naapuri ei ole tarkkana, niin tuo sensori toimii käytännössä valemaalina ja vihollinen kuluttaa ihan yhtä paljon resursseja siihen, kuin muidenkin tukikohtien pommittamiseen. Ja jos vihollinen huomaa jäynän, niin silloin kaikkien muiden sensorien uskottavuus kärsii.
 
Yksi tapa on perinteisten erikoisjoukkojen käyttö kuulo- ja näköhavaintojen tekemiseen, jopa koneiden alasampumiseen olkapääohjuksilla. Riittävä määrä kohteensuojausjoukkoja voi auttaa tämän uhan pienentämisessä, mutta ei eliminoi sitä täysin.

Koneiden alasampuminen voi olla vaikeampaa kuin kuvitellaan, jos noihin erikoisjoukkoihin on varauduttu. Hornetilla käsittääkseni tehdään ainakin lentonäytöksissä temppu, jossa kone käännetään lähes pystysuoraan nousuun melkeimpä heti kun renkaat irtoavat kiitoradasta. En tiedä miten isossa lastissa tuo onnistuu, mutta ohjus saa olla melkoisen lähellä, jotta sillä saa enää konetta kiinni tuossa tilanteessa. Kun nuo kiitoradat ovat vähintään sen kilsan pituisia, niin melkein saa ampuja arvata oikein sen kiitoradan pään jonka suuntaan kone lähtee. Jos ampuja joutuu ampumaan kentän yli, niin silloin ei oikein kantama riitä kun siihen pitää vielä lisätä se etäisyys miten lähelle erkkarit pääsivät ampumaan.

Laskeutumisesta en tiedä, mutta eikös kuljetuskoneetkin kykene tekemään kaikenlaista temppua haitatakseen olkapääohjusten ammuskelijoita, niin eiköhän se hävittäjäkin jotakin keksi?
 
Sellainen juttu tuli mieleen noista tuollaisista, että jos ovelia ollaan, niin yhdenkin tuollaisen löytäminen syö noiden mikrofonien hyödyllisyyttä aika paljon. Tämä siis siksi, että kun tuollainen sensori on paikannettu, niin siihen voidaan syöttää viholliselle "varma tieto", että kyseinen tukikohta on käytössä. Jos naapuri ei ole tarkkana, niin tuo sensori toimii käytännössä valemaalina ja vihollinen kuluttaa ihan yhtä paljon resursseja siihen, kuin muidenkin tukikohtien pommittamiseen. Ja jos vihollinen huomaa jäynän, niin silloin kaikkien muiden sensorien uskottavuus kärsii.

Tuo on yksi toimintatapa, mutta luultavasti laitteen löytäminen muodostuu kompastuskiveksi. Tiheän kuusen latvustoon sijoitettu sensoripaketti ei ole ihan triviaali löydettävä, ja haravoitavaa aluetta tukikohdan ympärillä on kymmeniä neliökilometrejä. Sensori voisi löytyä lähinnä, jos viestikoelaitos pystyisi suuntimaan sen kohtuullisen tarkasti, mutta epäilen resurssien riittävyyttä.

Koneiden alasampuminen voi olla vaikeampaa kuin kuvitellaan, jos noihin erikoisjoukkoihin on varauduttu. Hornetilla käsittääkseni tehdään ainakin lentonäytöksissä temppu, jossa kone käännetään lähes pystysuoraan nousuun melkeimpä heti kun renkaat irtoavat kiitoradasta. En tiedä miten isossa lastissa tuo onnistuu, mutta ohjus saa olla melkoisen lähellä, jotta sillä saa enää konetta kiinni tuossa tilanteessa. Kun nuo kiitoradat ovat vähintään sen kilsan pituisia, niin melkein saa ampuja arvata oikein sen kiitoradan pään jonka suuntaan kone lähtee. Jos ampuja joutuu ampumaan kentän yli, niin silloin ei oikein kantama riitä kun siihen pitää vielä lisätä se etäisyys miten lähelle erkkarit pääsivät ampumaan.

Laskeutumisesta en tiedä, mutta eikös kuljetuskoneetkin kykene tekemään kaikenlaista temppua haitatakseen olkapääohjusten ammuskelijoita, niin eiköhän se hävittäjäkin jotakin keksi?

En minä Hornetin pudottamista olkapääohjuksella helpoksi väittänytkään. Päinvastoin, hankalaa se on, siksi käytin sanaa "jopa". Periaatteessa on kuitenkin mahdollista, että Hornet tai kaksi menetetään tuolle uhalle.

Mainitsemasi etäisyysseikat ovat yksi pudotusta vaikeuttava asia, mutta vielä suurempi tekijä on ennakkovaroituksen puute. Tulenavausta suihkuhävittäjää vastaan tuskin pystytään suorittamaan partion omien kuulo- ja näköhavaintojen pohjalta niin nopeasti, että homma onnistuisi säännönmukaisesti. Lisäksi vihollisen erikoisjoukot eivät voi valita optimaalisia tuliasemia, koska suomalaiset kohteensuojausjoukot valvovat etenkin niitä.

Mitä taas tulee pystysuoraan nousuun, niin eiköhän lentotoiminta tapahdu suurelta osin matalilla korkeuksilla, jotta koneet eivät näy tutkassa Pietariin asti. Muutenkin sanoisin, että vaikeampaa on tuhota puiden latvoja viistävä kuin pystysuoraan taivaalle kiipeävä Hornet. Hornetin nousunopeus kun on vain 254 m/s - aselastissa ja matalalla varmaankin vähemmän - ja kolmeen ja puoleen kilometriin yltävä Igla lentää kaksinkertaisella nopeudella. Lisäksi Irakissa kuljetuskone otti osuman olkapääohjuksesta nimenomaan kiivetessään nopeasti. Nousunopeus saattoi olla Hornetia pienempi, mutta vastaavasti ohjuskin oli nykyisellä mittapuulla aneeminen Strela.

Kuljetuskoneiden taktiikoista en tiedä, mutta soihdut ja DIRCM-järjestelmät ovat niissä ilmeisen suosittuja olkapääohjuksia vastaan. Myös matalalla lentäminen on erinomainen lääke, ihan kuten helikoptereillekin.
 
Joo se aikaikkuna minkä puitteissa mahdollisten erikoisjoukkojen pitäisi yrittää osua maantietukikohdasta ylösnousevaan Hornettiin jää helposti todella pieneksi, jos Hornetti lentävät vain vähän puiden latvojen yläpuolella. Käytännössä tuollaiseen maaliin on lähes mahdotonta osua MANPADS-ohjuksella ilman ennakovaroitusta.

Lisäksi tuota temppua voi käytännössä yrittää vain kerran, heti kun ohjus ammutaan, paljastuu myös erikoisjoukkojen läsnäolo alueella.

Tässä yhteydessä tulee kyllä mieleen, että juuri esim. maantietukikohtien suojaaminen voisi olla yksi niistä harvoista paikoista, joissa jv-miinoista todella voisi olla hyötyä. Suojausjoukkoja kun ei kuitenkaan riitä samanaikaisesti joka paikkaan, niin jv-miinoilla voisi hyvin blokata pois vihollisten erikoisjoukkojen todennäköisimpiä kulkureittejä. Erikoisjoukot myös mitä luultavimmin kävelevät paljon todennäköisemmin hyvin naamioituun jv-miinoitteeseen kuin paljastuvat kohteensuojausjoukkojen partiolle.

1-2 hengen tappiot jv-miinoitteeseen myös käytännöllisesti katsoen lamauttavat pienen erikoisjoukkosolun toimintakyvyn alueella, toisin kuin olisi isompien vihollisosastojen kanssa.
 
Viimeksi muokattu:
Tai laitetaan tukikohtien ympäristöt riistakameroita täyteen. ;) Etä - yhteydellä vielä.
 
Erikoisjoukkojen käyttö hornetien pudottamiseen olkapääohjuksilla on erikoisjoukkojen haaskaamista. Ovat paljon tehokkaampia käyttäessään viestivälineitä ja maalatessaan maaleja.

Juurikin näin, mutta mitä kirjoitin noista jv-miinotteista pätee ihan yhtä lailla tuon maalaamisen ja viestivälineiden käytön torjuntaan.
 
Erikoisjoukkojen käyttö hornetien pudottamiseen olkapääohjuksilla on erikoisjoukkojen haaskaamista. Ovat paljon tehokkaampia käyttäessään viestivälineitä ja maalatessaan maaleja.

Pääsevätkö vihollisen erikoisjoukot käytännössä koskaan näkötäisyydelle tukikohdan olennaisesta infrastruktuurista? Aika huonosti on asiat, jos näinkin suotuisassa maastossa ja isolla miesmäärällä toimittaessa ei saada pidettyä maassa olevia koneita vihollisen erikoisjoukkojen näkymättömissä.

Olkapääohjuksen voin vielä uskoa raahattavan muutaman kilometrin päähän tukikohdasta. Sen sijaan en millään jaksa uskoa, että silmäpari tähystelisi metsänreunasta muutaman sadan metrin päästä, kun tukikohdan suojaamiseen on käytettävissä tuhansia miehiä.
 
Joo se aikaikkuna minkä puitteissa mahdollisten erikoisjoukkojen pitäisi yrittää osua maantietukikohdasta ylösnousevaan Hornettiin jää helposti todella pieneksi, jos Hornetti lentävät vain vähän puiden latvojen yläpuolella. Käytännössä tuollaiseen maaliin on lähes mahdotonta osua MANPADS-ohjuksella ilman ennakovaroitusta.

Lisäksi tuota temppua voi käytännössä yrittää vain kerran, heti kun ohjus ammutaan, paljastuu myös erikoisjoukkojen läsnäolo alueella.

Tässä yhteydessä tulee kyllä mieleen, että juuri esim. maantietukikohtien suojaaminen voisi olla yksi niistä harvoista paikoista, joissa jv-miinoista todella voisi olla hyötyä. Suojausjoukkoja kun ei kuitenkaan riitä samanaikaisesti joka paikkaan, niin jv-miinoilla voisi hyvin blokata pois vihollisten erikoisjoukkojen todennäköisimpiä kulkureittejä. Erikoisjoukot myös mitä luultavimmin kävelevät paljon todennäköisemmin hyvin naamioituun jv-miinoitteeseen kuin paljastuvat kohteensuojausjoukkojen partiolle.

1-2 hengen tappiot jv-miinoitteeseen myös käytännöllisesti katsoen lamauttavat pienen erikoisjoukkosolun toimintakyvyn alueella, toisin kuin olisi isompien vihollisosastojen kanssa.

Alueen aktiivinen harjaaminen kyllä on jees. En tiedä millaisia sensoreita sitten lienee käytössä? Jotain on varmasti. Passiiviset miinoitteet ovat hankalia, koska osa tukikohdista on varmasti alueilla, joissa on edelleen siviilejä viljalti. Eli alue pitäisi sulkea aivan hiton visusti ja miinoittaa sitten.....hankalaa ja paljastavaa.

Veikkaan, että tukikohtatoiminta on kylmästi nakattu pyörille. Yksinkertaisesti hyödynnetään käytännössä vähänkään sopivaa tiestöä ja convoyt liikkuvat eri reittejä ja hajautettuna. Iso kysymysmerkki tähän. Mutta tällaista minä vähän uumoilen. Parasta salassa pysymistä ja toiminnan suojaamista olisi juuri se, että tilapäiset tukikohdat perustetaan tohon noin ja tuohon nuin ja kahden tunnin päästä, kun laskut ja nousut ovat tapahtuneet, reteli irti ja solalle. Ja taas eri reittejä liikenteeseen kohtaan se ja se. Millainen sirkus sitten lienee se kumipyöräosasto, mitä kaikkea siinä on ja montako ajoneuvoa?
 
Tuo on yksi toimintatapa, mutta luultavasti laitteen löytäminen muodostuu kompastuskiveksi. Tiheän kuusen latvustoon sijoitettu sensoripaketti ei ole ihan triviaali löydettävä, ja haravoitavaa aluetta tukikohdan ympärillä on kymmeniä neliökilometrejä. Sensori voisi löytyä lähinnä, jos viestikoelaitos pystyisi suuntimaan sen kohtuullisen tarkasti, mutta epäilen resurssien riittävyyttä.

Miten se sensoripaketti muuten saadaan sinne latvustoon?
 
Vastaiskuna piippalakkien kuuntelusensoreita vastaan takavarikoidaan ottoajoneuvoiksi kaiuttimia täyteen ahdettuja tuning bemareita joilla kaahataan pitkin varalaskukenttiä samalla kun kaiuttimet pauhaavat hornetin nousukiitoääntä. Siinä vihollinen kuuntelee ihmeissään kun joka kentällä tuntuu olevan lentotoimintaa. :D
 
Vastaiskuna piippalakkien kuuntelusensoreita vastaan takavarikoidaan ottoajoneuvoiksi kaiuttimia täyteen ahdettuja tuning bemareita joilla kaahataan pitkin varalaskukenttiä samalla kun kaiuttimet pauhaavat hornetin nousukiitoääntä. Siinä vihollinen kuuntelee ihmeissään kun joka kentällä tuntuu olevan lentotoimintaa. :D

Tuo ainakin antaisi viestikoelaitokselle jotakin havaittavaa.
 
Ketjuun liittyen, ohessa video viime viikon ilmavoimien päätaisteluharjoituksesta.

Videolla hornet-pari tulee laskuun, kuuma-tankataan ja saman tien urku auki takaisin taivaalle.

 
Ja tämä voidaan tehdä helpostikin ja huomiota herättämättä? En oikein usko, että noissa värkeissä patterit riittäisivät loputtomiin, joten kovin kauaa etukäteen noita ei voi käydä asettamassa.

Tietysti ajattelin laitteiden asennettavan paikoilleen jo viikkoja ennen kriisiä! Kuinkas muuten?

Laitteet voidaan haluttaessa asettaa aktivoitumaan viiveellä, jos on tiedossa, että käyttötarve alkaa ajankohtana X. Muutenkaan akun kestävyys ei ole ongelma, jos skenaariona ei ole uusi jatkosota.

Otetaan verrokiksi nykyaikainen älypuhelin, sillä jokainen tietää, kuinka pieniä ja keveitä ne ovat. Sellaisella voi olla liki vuorokauden puheaika ja yli kuukauden valmiusaika. Jos puhelimeen sitten liitetään erillinen mikrofoni, jolla tarkkaillaan ympäristön melutasoa, niin kauanko akku kestää? En tiedä tarkkaan, mutta näyttö ei ole päällä, puhelin ei lähetä mitään, eikä melutason tarkkailu vaadi prosessoriltakaan kovin raskasta työkentelyä. Puhutaan luultavasti useiden päivien, jopa viikon toiminta-ajasta.

Tiedon välittäminen radiolla syö häviävän pienen määrän energiaa, sillä lähetys ei ole jatkuvaa. Lähetykset voidaan automatisoida esimerkiksi niin, että määritellyn melutason ylittyessä toistuvasti lyhyen ajan kuluessa sensori ei lähetä ilmoitusta kuin kerran kolmessa tunnissa. Myöskään lähetystehon ei tarvitse olla suuri, kun sensorin ja vastaanottoasemana toimivan signaalitiedustelulentokoneen välillä ei ole maastoesteitä.

Sovitaan, että puhelimen akku painaa luokkaa 100 grammaa (yläkanttiin) ja kestää käytössä keskimäärin kaksi vuorokautta (alakanttiin). Jos sensorin halutaan toimivan yhtäjaksoisesti 60 vuorokautta, niin tämä tarkoittaa 30 kännykän akkua, eli 3000 gramman painoista akkupakettia, joka on kooltaan luokkaa 20x10x10 cm.

En näe ongelmaa akunkestossa. En myöskään usko, että laitteiston koko olisi vielä kasvanut liian suureksi. Tarvittaessa koko höskä voidaan naamioida vaikkapa linnunpesäksi tai upottaa mikrofonia ja radion lähetysantennia lukuunottamatta puun runkoon.
 
Back
Top