fulcrum
Greatest Leader
Puhutaan vaihteeksi jostain muusta kuin panssarilaivoista...
...nimittäin Espanjan panssarilaivoista!
Reunavaltioiden puolustusratkaisut ovat usein kiehtovia ja niistä on helpompi löytää itselle ja yleisölle freesiä materiaalia. Kuka keksii enää mitään uutta sanottavaa Bismarckista tai Spitfirestä? Sitä paitsi España-luokan taistelulaivat ovat kiinnostava tekninen ratkaisu ja niiden traagisissa kohtaloissa on vahvaa symbolismia.
Anyhoo, Espanjan merimahtihan rapautui vuosisatoja tasaisen vauhdin taulukolla kunnes 1898 tuli äkkirysäys: dynaaminen nouseva mahti Yhdysvallat murskasi Espanjan siirtomaalaivastot Filippiineillä ja Kuubassa. Amerikkalaisten juhliessa 'lähes veretöntä' (heille) voittoaan Espanjassa märehdittiin tappiota. Laivasto tietysti esitti massiivista rakennusohjelmaa (7 taistelulaivaa - noin ensi alkuun...), mutta maa oli konkursissa ja kesti muutama vuosi keräillä poliittista tahtoa minkäänlaiseen rahoitukseen.
HMS Dreadnoughtin ilmestyminen 1906 pisti suunnitelmat uusiksi. Espanjan laivasto tajusi että pre-dreadnought -tyyliset taistelulaivat olivat vanhentuneita joten sekin halusi dreadnought-kelkkaan. Tässä sitä auttoi Britannian ja Ranskan kanssa tehty kassakaappisopimus: mahdollisen suursodan syttyessä Espanja liittyisi niiden puolelle ja tukisi laivastollaan Ranskan laivastoa Italiaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Vastineeksi Britannia avustaisi Espanjaa taistelulaivojen suunnittelussa ja varustelussa. Uusien taistelulaivojen rakennuksen rahoittava laivastolaki vahvistettiin tammikuussa 1908.
21 000 tonnin Dreadnought ei ollut mahtunut vanhoille telakoille ja laitureille. Infraa piti suurentaa. Espanjalla ei ollut tähän varaa vaan laiva piti suunnitella sopimaan olemassaoleville telakoille ja ankkuripaikoille. Rahaa ei muutenkaan ollut käytettävissä tolkuttomasti. Laivasto kuitenkin halusi tulivoimaisen aluksen joka pystyisi kahdeksan 12-tuumaisen tykin täysilaidalliseen. Piti tehdä kompromisseja muiden osa-alueiden suhteen.
España-luokan taistelulaivat olivat kaikkien aikojen pienimmät dreadnoughtit. Pituutta oli 140 metriä ja täydessä lastissa uppoumaa noin 16 000 tonnia. Itse asiassa jotkut pre-dreadnoughtit olivat olleet isompia. Laivojen järeät tykkitornit laitettiin en echelon -konfiguraatioon, kahteen vinoriviin. Näin teoriassa kaikki 4 tornia pystyi ampumaan molemmille sivuille, ja kolmella tornilla suoraan eteen - sama tulivoima kuin isommassa Dreadnoughtissa. Tosin tämä oli enempi teoreettinen mahdollisuus eikä sitä lie ikinä kokeiltu. 12-tuumaisten tykkien ampuminen laivan kannen päällä olisi repinyt kansilankutuksen pois pitkältä matkalta ja aiheuttanut muullekin varustukselle vahinkoa.
Dreadnoughtin kanssa suunniteltiin samaan aikaan Amerikassa South Carolina-luokan taistelulaiva. Niissäkin oli neljä 12-tuumaista kaksoistornia, mutta ne oli asennettu portaittain (super firing). Se mahdollisti paljon paremmat ampuma-alat, mutta tornien asentaminen korkealle toi laivaan painonlisää. Tähän ei katsottu olevan Espanjalla varaa. Kolmoistornejakin tarjottiin mutta hylättiin, ne olivat vielä hyvin uusi ajatus. Kokonaisuutena España oli hyvin pelkistetyn näköinen alus. Siinä oli neljä tykkitornia, yksi savutorvi, kaksi suorakulmion mallista siltarakennelmaa ja mastot. Eikä paljon muuta. Lähitorjunta-aseistuksena toimi 20 neljän tuuman tykkiä, jotka oli sijoitettu molemmille sivuille kasematteihin. Erikoisuutena mainittakoon tuon ajan isojen sotalaivojen varustukseen kuuluvat 76mm 'rantautumistykit' jotka oli tarkoitettu 'away-tiimien' raskaaksi aseistukseksi. Päätykit olivat Vickersin 12"/50cal, hiukan meidän Obuhovejamme heikompia aseita. Suurin kantama oli 18 kilometrin luokkaa. Uusimmat Yarrowin kattilat ja turbiinit puhkuivat 15 500 hevosvoimaa jolla laiva porhaltaisi eteenpäin 19.5 solmun nopeudella. Tähän päästiinkin, kaikki alukset ylittivät merikokeissa 20 solmua. Koska Espanjan siirtomaaimperiumista oli jäljellä enää muutama alue Afrikassa, valtamerten ylityksiä ei asetettu erityiseksi tavoitteeksi. Laivoilla ajateltiin operoitavan pääasiassa Välimerellä tai oman rannikon tietämissä.
Köyhän Espanjan taistelulaivahanke voi kuulostaa suuruudenhullulta. Omana aikanaan ne olivat kuitenkin sentään melko realistisen kokoinen projekti. Samaan aikaanhan esimerkiksi entinen siirtomaa Argentiina tilasi Rivadavian, 30 000 tonnin hirviön, ja Chile ja Brasilia vastasivat tähän tilaamalla vielä isompia aluksia.
Panssarointi oli vaatimatonta koska uppoumarajat eivät antaneet myötä parempaan. Kylkipanssarin paksuus oli 230mm, järeiden tornien etulevyt ja barbetit 10 tuumaa, samaten komentotorni. Keulaa ja perää kohden panssarointi oheni 4 tuumaan. Kasematteja suojasi 6 tuuman panssari. Pääkansipanssari oli vain puolitoista tuumaa (38mm). Sen yläpuolella oli ohuempi yläkansi. Joissakin lähteissä kylkipanssarin paksuudeksi on mainittu vain 8 tuumaa, mutta se olisi jo todella ohut. Voi olla että jollain kirjoittajalla on tullut lyöntivirhe ja mennyt 203 ja 230 sekaisin. Tai sitten 9 tuumaan on laskettu takana ollut taustalevy mukaan joka on ollut juuri noin tuuman luokkaa? Kokonaisuutena, panssarointi oli enemmän tuon ajan taisteluristeilijän kuin taistelulaivan tasolla.
Laivoja tehtiin siis 3 kappaletta ja ne saivat nimekseen:
España (kölinlasku 1909, valm. 1913)
Alfonso XIII (kölinlasku 1910, valm. 1915)
Jaime I (kölinlasku 1912, valm. 1921)
Laivat rakensi espanjalainen SECN. Projektin katsottiin olevan sopiva kiskomaan espanjalainen telakkateollisuus 20. vuosisadalle, missä onnistuttiinkin. Laivat tehtiin pääasiassa kotimaisista materiaaleista mutta kaikki hi-tech -tavara - tykit, koneisto, tulenjohto, panssari) tuli Britanniasta. SECN ei pystynyt valmistamaan kolmea alusta yhtäaikaa joten viimeistä alettiin rakentamaan vasta kun España oli laskettu vesille. Sitten alkoi maailmansota ja materiaalin saapuminen Britanniasta tyrehtyi. Sodassa Italia jäikin yllättäen puolueettomaksi ja pitkän vatuloinnin ja sanoisinko, postipelimäisen diplomatian seurauksena, liittyikin ympärysvaltoihin. Nyt Välimerellä Ranskan laivastolla ei ollutkaan isompaa ongelmaa pitää Itävalta-Unkari aisoissa ja Espanja katsoi ettei sillä ollut velvoitetta liittyä sotaan. Mikä olikin varmaan hyvä päätös koska kansa oli jo tuolloin aika jakautunut myös poliittisten sympatioiden suhteen. Briteillä ei sitten ollut kiirettä tarvikkeiden toimittamiseen Jaime I:stä varten.
Sotalaivojen kehitys oli 1900-luvun alussa valtavan nopeaa. Dreadnought itse vanheni 6-7 vuodessa toisen linjan alukseksi. Espanjan 'köyhän miehen Dreadnought' vanheni sitäkin nopeammin. Españan valmistuttua Iso-Britannia oli siirtynyt jo 13.5 tuuman tykkeihin ja suunnitteilla oli 15 tuuman tykeillä ja 23 solmun nopeuteen pystyvät Queen Elizabethit. Kevyesti panssaroitu ja hidas España olisi ollut tällaisille aluksille helppo harjoitusmaali. Laivasto tajusi tämän ja Jaime I:n viivästyttyä yritti muuttaa sitä isompaan ja modernimpaan designiin, mutta rahaa ei saatu. Liittyessään laivastoon vuonna -22 Jaime I oli enää lähinnä rannikkopanssarilaiva. Sentään voitiin viimein siirtää eläkkeelle ikivanha taistelulaiva Pelayo.
Españoita on joskus kutsuttu jopa kaikkien aikojen huonoimmiksi taistelulaivoiksi. Mielestäni se ei ole täysin ansaittua. Tietenkin on selvää että ne olivat suhteellisen heikkoja aluksia jo uusina. Toisaalta, ne oli tarkoitettu toimimaan osana liittolaisten laivastoja ja isompien ja parempien laivojen tukena tyyppi olisi voinut täyttää paikkansa. Ne olivat kuitenkin nopeampia kuin useimmat pre-dreadnought- alukset joita oli laivastoissa vielä runsaasti. Royal Navyssakin vasta 1916 viimeiset pre-dreadnoughtit poistuivat Grand Fleetistä ja muualla ne jatkoivat 20-luvulle tai kauemminkin. Laivojen sekundääriaseistus oli runsas, mutta matalalle sijoitetut tykit olivat käyttökelpoisia vain hyvässä säässä. Tämä ei ollut niin iso heikko kohta kuin olisi äkkiseltään luullut, koska tuon ajan torpedoveneet ja hävittäjätkään eivät voineet toimia kovassa kelissä. Verrattuna South Carolina -luokan laivoihin, niissä oli paljon Españaa parempi panssari (10-12 tuumaa) ja kuten todettua, paremmin sijoitetut tykkitornit. Panssaroinnin pinta-ala oli tosin Españassa suurempi kuin South Carolinoiden kapea kylkipanssari. Tosin espanjalaiset olisivat ehkä saaneet paremman suojauksen aikaiseksi keskittämällä panssaria? "All-or-nothing" -ajatus oli tuolloin vielä tuntematon. South Carolina oli toki noin 1500 tonnia isompi kuin España. Se oli myös noin solmun verran hitaampi. SoCalit eivät pystyneet operoimaan USN:n muun taistelulaivaston kanssa.
Huonon panssaroinnin lisäksi niiden vedenalainen suojaus oli surkea. Tämä ei ollut niiden erityispiirre vaan yhteinen 'ominaisuus' kaikille tuon ajan sotalaivoille. Royal Navy oppi sen kantapään kautta heti sodan alussa kun tuliterä dreadnought HMS Audacious upposi törmättyään yhteen ainoaan miinaan.
1920-luvulla alkoi Marokossa (ties kuinka mones) Rifin sota ja kaikki taistelulaivat suorittivat rannikolla tulitukitehtäviä. Yhdessä sellaisessa vuonna 1923 España ajoi sumussa kovaa vauhtia karille. Alus jäi jumiin todella pahasti eikä lähtenyt irti millään. Laivasto alkoi keventämään sitä, ensiksi ammukset ja hiilen, sitten pudotettiin tykit ja tornit, lopulta alettiin leikkaamaan irti panssarilevyäkin. Kaikki turhaan. Lopulta suuri myrsky runnoi rungon niin huonoon kuntoon ettei sitä enää kannattanut korjata. Tykit siirtyivät rannikkotykistöön. Runko hylättiin ja on kai nykyään sukelluskohde.
'Espanja' nimisen laivan ajaminen karille oli varmaan monen mielestä vertauskuvallista tai enteellistäkin.
Sotien välillä laivasto suunnitteli aluksille erilaisia modernisaatioita, samaten seuraaja-alusten hankkimista. Kaikki kaatuivat rahaan. Taistelulaivoille tehtiin vain pieniä muutoksia, mm. kahden 76mm it-tykin lisäys. Niitä ei koskaan muutettu öljykäyttöisiksi. 1931 kuningas syöstiin vallasta ja Alfonso XIII sai tuhoutuneen sisarlaivansa nimen España kun kuningasvalta oli mennyt muodista. Joku ehkä ajatteli ettei onnettoman lopun saaneen laivan nimen siirtäminen toisi onnea uuden nimen kantajalle, eikä siinä olisi väärässä oltukaan.
30-luvun alun laivat viettivät lähinnä reservissä. Jaime I aktivoitiin uudestaan lippulaivaksi 1935 mutta muuten ne eivät juuri purjehtineet. Taistelulaivojen modernisaatio päätettiin lykätä 30-luvun loppuun. Laivasto päätti suunnata perushankintavarat pahasti vanhentuneiden risteilijä- ja hävittäjälaivueiden uudistamiseen. Ne saatiinkin hyvään kuosiin juuri sopivasti ennen sisällissotaa.
Sodan alku oli erinomaisen sekava afääri ja niinhän siinä kävi että Jaime I ja España päätyivät vastakkaisille puolille. Jaime I pysyi hallituksen puolella, kun suurin osa merimiehistä oli tasavaltalaisia ja nationalisteja kannattavat upseerit ammuttiin. Taistelulaiva käskettiin estämään Francon armeijan siirto Afrikasta Espanjaan mutta tähän se ei pystynyt. Miehistön kuri oli huono ja Saksa oli käskenyt Deutschlandin ja Admiral Scheerin suojaamaan kuljetuksia. Jaime I suoritti vuoden 1936 aikana tulitukitehtäviä ja ampui tuleen tasavaltalaisen tykkiveneen.
Nationalistien puolelle jäänyt España ei ollut sodan alussa purjehduskuntoinen. Kaikki tykitkään eivät toimineet. Kiireen vilkkaa laivaa korjattiin niin että se saatiin jotenkuten purjehduskelpoiseksi. Sen jälkeen se yhdessä risteilijä Almirante Cerveran kanssa kaappasi ison liudan hallituksen kuljetus- ja kauppa-aluksia. Hallituksen laivasto tykkäsi kyttyrää tästä piratismista. Syyskuussa 1936 se lähetti varmaan sodan vahvimman laivasto-osaston: Jaime I, kaksi risteilijää ja kuusi hävittäjää, tehtävänä tuhota Jaime I:n kapinallinen sisar. Nationalistit tiesivät että Jaime I oli Españaa paljon paremmassa kunnossa, ja väistyivät. Tasavaltalaislaivasto palasi tyhjin käsin takaisin.
Espanjan sisällissodassa käytiin aika aktiivista merisotaa ja molemmat taistelulaivat joutuivat hyökkäyksien kohteeksi. Lokakuussa -36 sukellusvene C-5 ampui Españaa kohti neljä torpedoa mutta yksikään ei osunut. Condor-legioonan pommikoneet puolestaan pommittivat Jaime I:sta mutta saivat siihen vain yhden harmittoman osuman. Loppuvuodesta España sai ilmatorjuntaan neljä 88mm tykkiä. Niille olikin käyttöä koska tasavaltalaisten ilmahyökkäyksiä tuli tuon tuosta. Seuraavana vuonna España jatkoi kaappaussotaa ja tulitukitehtäviä ja yritti pariin otteeseen tuhota tasavaltalaisen hävittäjä Jose Luis Diazin siinä onnistumatta.
Huhtikuun 30. päivä 1937 España oli yhdessä hävittäjä Velascon kanssa jahtaamassa taas kauppalaivoja, yrittäen pysäyttää brittiläisen kauppalaivan, kun se epähuomiossa kaarsi omaan miinakenttään. Yksi miina räjähti konehuoneen kohdalla ja täytti sen vedellä. Alus alkoi upota, kuitenkin niin hitaasti että lähes koko miehistö pääsi Velascolle turvaan. Vain neljä miestä menehtyi. Miehistön jätettyä laivan se jäi oman onnensa nojaan vähäksi aikaa kunnes kaatui ja upposi. Alusluokan huono vedenalainen suojaus oli lopultakin paljastunut. Tosin hidas uppoaminen antaisi viitteitä siitä että vaurionhallinnassakin oli toivomisen varaa. Reippaampi miehistö ja parempi päällystö olisivat ehkä sen voineet pelastaa??
Jaime I jäi nyt pesueen viimeiseksi edustajaksi. Sekin suoritti tulitukitehtäviä, tosin vastakkaisella puolella maata Välimeren puolella. Huhtikuussa -37 se ajoi karille ja joutui Cartagenan telakalle korjattavaksi. Siellä sen kimppuun hyökkäsi viisi italialaista pommikonetta jotka saivat siihen joitain osumia. Uutinen Españan tuhosta epäilemättä sai riemua aikaan tasavaltalaislaivaston päämajassa. Kun Jaime I korjattaisiin, se hallitsisi meriä.
Mikä lie kirous oli laivojen päälle langetettu kun vielä viimeiseenkin se iski. Telakoidun Jaime I:n ammusvarasto räjähti kesäkuun 17. 1937. Noin 300 miestä kuoli. Räjähdyksestä epäiltiin sabotaashia. Saattoihan niinkin käydä. Laiva katsottiin korjauskelvottomaksi ja siitä pelastettiin se mitä voitiin. Sodan jälkeen voittajat romuttivat aluksen jäännökset. Siihen päättyi taistelulaivojen taru Espanjassa.
Francon hallinto kyllä teki uusia suunnitelmia. Oli taisteluristeilijän tapainen 'suuri risteilijä' ja italialaisten tukemana rakennettava Littorio-tyyppinen alus. Maailmansota esti nämä suunnitelmat, jos ei mikään muu. Taistelulaivojen tykkejä on vielä nähtävillä paikoin rannikkotykistönä. Jaime I:n tornit päätyivät Tarifaan Gibraltarin lähelle missä ne ovat vieläkin.
...nimittäin Espanjan panssarilaivoista!
Reunavaltioiden puolustusratkaisut ovat usein kiehtovia ja niistä on helpompi löytää itselle ja yleisölle freesiä materiaalia. Kuka keksii enää mitään uutta sanottavaa Bismarckista tai Spitfirestä? Sitä paitsi España-luokan taistelulaivat ovat kiinnostava tekninen ratkaisu ja niiden traagisissa kohtaloissa on vahvaa symbolismia.
Anyhoo, Espanjan merimahtihan rapautui vuosisatoja tasaisen vauhdin taulukolla kunnes 1898 tuli äkkirysäys: dynaaminen nouseva mahti Yhdysvallat murskasi Espanjan siirtomaalaivastot Filippiineillä ja Kuubassa. Amerikkalaisten juhliessa 'lähes veretöntä' (heille) voittoaan Espanjassa märehdittiin tappiota. Laivasto tietysti esitti massiivista rakennusohjelmaa (7 taistelulaivaa - noin ensi alkuun...), mutta maa oli konkursissa ja kesti muutama vuosi keräillä poliittista tahtoa minkäänlaiseen rahoitukseen.
HMS Dreadnoughtin ilmestyminen 1906 pisti suunnitelmat uusiksi. Espanjan laivasto tajusi että pre-dreadnought -tyyliset taistelulaivat olivat vanhentuneita joten sekin halusi dreadnought-kelkkaan. Tässä sitä auttoi Britannian ja Ranskan kanssa tehty kassakaappisopimus: mahdollisen suursodan syttyessä Espanja liittyisi niiden puolelle ja tukisi laivastollaan Ranskan laivastoa Italiaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Vastineeksi Britannia avustaisi Espanjaa taistelulaivojen suunnittelussa ja varustelussa. Uusien taistelulaivojen rakennuksen rahoittava laivastolaki vahvistettiin tammikuussa 1908.
21 000 tonnin Dreadnought ei ollut mahtunut vanhoille telakoille ja laitureille. Infraa piti suurentaa. Espanjalla ei ollut tähän varaa vaan laiva piti suunnitella sopimaan olemassaoleville telakoille ja ankkuripaikoille. Rahaa ei muutenkaan ollut käytettävissä tolkuttomasti. Laivasto kuitenkin halusi tulivoimaisen aluksen joka pystyisi kahdeksan 12-tuumaisen tykin täysilaidalliseen. Piti tehdä kompromisseja muiden osa-alueiden suhteen.
España-luokan taistelulaivat olivat kaikkien aikojen pienimmät dreadnoughtit. Pituutta oli 140 metriä ja täydessä lastissa uppoumaa noin 16 000 tonnia. Itse asiassa jotkut pre-dreadnoughtit olivat olleet isompia. Laivojen järeät tykkitornit laitettiin en echelon -konfiguraatioon, kahteen vinoriviin. Näin teoriassa kaikki 4 tornia pystyi ampumaan molemmille sivuille, ja kolmella tornilla suoraan eteen - sama tulivoima kuin isommassa Dreadnoughtissa. Tosin tämä oli enempi teoreettinen mahdollisuus eikä sitä lie ikinä kokeiltu. 12-tuumaisten tykkien ampuminen laivan kannen päällä olisi repinyt kansilankutuksen pois pitkältä matkalta ja aiheuttanut muullekin varustukselle vahinkoa.
Dreadnoughtin kanssa suunniteltiin samaan aikaan Amerikassa South Carolina-luokan taistelulaiva. Niissäkin oli neljä 12-tuumaista kaksoistornia, mutta ne oli asennettu portaittain (super firing). Se mahdollisti paljon paremmat ampuma-alat, mutta tornien asentaminen korkealle toi laivaan painonlisää. Tähän ei katsottu olevan Espanjalla varaa. Kolmoistornejakin tarjottiin mutta hylättiin, ne olivat vielä hyvin uusi ajatus. Kokonaisuutena España oli hyvin pelkistetyn näköinen alus. Siinä oli neljä tykkitornia, yksi savutorvi, kaksi suorakulmion mallista siltarakennelmaa ja mastot. Eikä paljon muuta. Lähitorjunta-aseistuksena toimi 20 neljän tuuman tykkiä, jotka oli sijoitettu molemmille sivuille kasematteihin. Erikoisuutena mainittakoon tuon ajan isojen sotalaivojen varustukseen kuuluvat 76mm 'rantautumistykit' jotka oli tarkoitettu 'away-tiimien' raskaaksi aseistukseksi. Päätykit olivat Vickersin 12"/50cal, hiukan meidän Obuhovejamme heikompia aseita. Suurin kantama oli 18 kilometrin luokkaa. Uusimmat Yarrowin kattilat ja turbiinit puhkuivat 15 500 hevosvoimaa jolla laiva porhaltaisi eteenpäin 19.5 solmun nopeudella. Tähän päästiinkin, kaikki alukset ylittivät merikokeissa 20 solmua. Koska Espanjan siirtomaaimperiumista oli jäljellä enää muutama alue Afrikassa, valtamerten ylityksiä ei asetettu erityiseksi tavoitteeksi. Laivoilla ajateltiin operoitavan pääasiassa Välimerellä tai oman rannikon tietämissä.
Köyhän Espanjan taistelulaivahanke voi kuulostaa suuruudenhullulta. Omana aikanaan ne olivat kuitenkin sentään melko realistisen kokoinen projekti. Samaan aikaanhan esimerkiksi entinen siirtomaa Argentiina tilasi Rivadavian, 30 000 tonnin hirviön, ja Chile ja Brasilia vastasivat tähän tilaamalla vielä isompia aluksia.
Panssarointi oli vaatimatonta koska uppoumarajat eivät antaneet myötä parempaan. Kylkipanssarin paksuus oli 230mm, järeiden tornien etulevyt ja barbetit 10 tuumaa, samaten komentotorni. Keulaa ja perää kohden panssarointi oheni 4 tuumaan. Kasematteja suojasi 6 tuuman panssari. Pääkansipanssari oli vain puolitoista tuumaa (38mm). Sen yläpuolella oli ohuempi yläkansi. Joissakin lähteissä kylkipanssarin paksuudeksi on mainittu vain 8 tuumaa, mutta se olisi jo todella ohut. Voi olla että jollain kirjoittajalla on tullut lyöntivirhe ja mennyt 203 ja 230 sekaisin. Tai sitten 9 tuumaan on laskettu takana ollut taustalevy mukaan joka on ollut juuri noin tuuman luokkaa? Kokonaisuutena, panssarointi oli enemmän tuon ajan taisteluristeilijän kuin taistelulaivan tasolla.
Laivoja tehtiin siis 3 kappaletta ja ne saivat nimekseen:
España (kölinlasku 1909, valm. 1913)
Alfonso XIII (kölinlasku 1910, valm. 1915)
Jaime I (kölinlasku 1912, valm. 1921)
Laivat rakensi espanjalainen SECN. Projektin katsottiin olevan sopiva kiskomaan espanjalainen telakkateollisuus 20. vuosisadalle, missä onnistuttiinkin. Laivat tehtiin pääasiassa kotimaisista materiaaleista mutta kaikki hi-tech -tavara - tykit, koneisto, tulenjohto, panssari) tuli Britanniasta. SECN ei pystynyt valmistamaan kolmea alusta yhtäaikaa joten viimeistä alettiin rakentamaan vasta kun España oli laskettu vesille. Sitten alkoi maailmansota ja materiaalin saapuminen Britanniasta tyrehtyi. Sodassa Italia jäikin yllättäen puolueettomaksi ja pitkän vatuloinnin ja sanoisinko, postipelimäisen diplomatian seurauksena, liittyikin ympärysvaltoihin. Nyt Välimerellä Ranskan laivastolla ei ollutkaan isompaa ongelmaa pitää Itävalta-Unkari aisoissa ja Espanja katsoi ettei sillä ollut velvoitetta liittyä sotaan. Mikä olikin varmaan hyvä päätös koska kansa oli jo tuolloin aika jakautunut myös poliittisten sympatioiden suhteen. Briteillä ei sitten ollut kiirettä tarvikkeiden toimittamiseen Jaime I:stä varten.
Sotalaivojen kehitys oli 1900-luvun alussa valtavan nopeaa. Dreadnought itse vanheni 6-7 vuodessa toisen linjan alukseksi. Espanjan 'köyhän miehen Dreadnought' vanheni sitäkin nopeammin. Españan valmistuttua Iso-Britannia oli siirtynyt jo 13.5 tuuman tykkeihin ja suunnitteilla oli 15 tuuman tykeillä ja 23 solmun nopeuteen pystyvät Queen Elizabethit. Kevyesti panssaroitu ja hidas España olisi ollut tällaisille aluksille helppo harjoitusmaali. Laivasto tajusi tämän ja Jaime I:n viivästyttyä yritti muuttaa sitä isompaan ja modernimpaan designiin, mutta rahaa ei saatu. Liittyessään laivastoon vuonna -22 Jaime I oli enää lähinnä rannikkopanssarilaiva. Sentään voitiin viimein siirtää eläkkeelle ikivanha taistelulaiva Pelayo.
Españoita on joskus kutsuttu jopa kaikkien aikojen huonoimmiksi taistelulaivoiksi. Mielestäni se ei ole täysin ansaittua. Tietenkin on selvää että ne olivat suhteellisen heikkoja aluksia jo uusina. Toisaalta, ne oli tarkoitettu toimimaan osana liittolaisten laivastoja ja isompien ja parempien laivojen tukena tyyppi olisi voinut täyttää paikkansa. Ne olivat kuitenkin nopeampia kuin useimmat pre-dreadnought- alukset joita oli laivastoissa vielä runsaasti. Royal Navyssakin vasta 1916 viimeiset pre-dreadnoughtit poistuivat Grand Fleetistä ja muualla ne jatkoivat 20-luvulle tai kauemminkin. Laivojen sekundääriaseistus oli runsas, mutta matalalle sijoitetut tykit olivat käyttökelpoisia vain hyvässä säässä. Tämä ei ollut niin iso heikko kohta kuin olisi äkkiseltään luullut, koska tuon ajan torpedoveneet ja hävittäjätkään eivät voineet toimia kovassa kelissä. Verrattuna South Carolina -luokan laivoihin, niissä oli paljon Españaa parempi panssari (10-12 tuumaa) ja kuten todettua, paremmin sijoitetut tykkitornit. Panssaroinnin pinta-ala oli tosin Españassa suurempi kuin South Carolinoiden kapea kylkipanssari. Tosin espanjalaiset olisivat ehkä saaneet paremman suojauksen aikaiseksi keskittämällä panssaria? "All-or-nothing" -ajatus oli tuolloin vielä tuntematon. South Carolina oli toki noin 1500 tonnia isompi kuin España. Se oli myös noin solmun verran hitaampi. SoCalit eivät pystyneet operoimaan USN:n muun taistelulaivaston kanssa.
Huonon panssaroinnin lisäksi niiden vedenalainen suojaus oli surkea. Tämä ei ollut niiden erityispiirre vaan yhteinen 'ominaisuus' kaikille tuon ajan sotalaivoille. Royal Navy oppi sen kantapään kautta heti sodan alussa kun tuliterä dreadnought HMS Audacious upposi törmättyään yhteen ainoaan miinaan.
1920-luvulla alkoi Marokossa (ties kuinka mones) Rifin sota ja kaikki taistelulaivat suorittivat rannikolla tulitukitehtäviä. Yhdessä sellaisessa vuonna 1923 España ajoi sumussa kovaa vauhtia karille. Alus jäi jumiin todella pahasti eikä lähtenyt irti millään. Laivasto alkoi keventämään sitä, ensiksi ammukset ja hiilen, sitten pudotettiin tykit ja tornit, lopulta alettiin leikkaamaan irti panssarilevyäkin. Kaikki turhaan. Lopulta suuri myrsky runnoi rungon niin huonoon kuntoon ettei sitä enää kannattanut korjata. Tykit siirtyivät rannikkotykistöön. Runko hylättiin ja on kai nykyään sukelluskohde.
'Espanja' nimisen laivan ajaminen karille oli varmaan monen mielestä vertauskuvallista tai enteellistäkin.
Sotien välillä laivasto suunnitteli aluksille erilaisia modernisaatioita, samaten seuraaja-alusten hankkimista. Kaikki kaatuivat rahaan. Taistelulaivoille tehtiin vain pieniä muutoksia, mm. kahden 76mm it-tykin lisäys. Niitä ei koskaan muutettu öljykäyttöisiksi. 1931 kuningas syöstiin vallasta ja Alfonso XIII sai tuhoutuneen sisarlaivansa nimen España kun kuningasvalta oli mennyt muodista. Joku ehkä ajatteli ettei onnettoman lopun saaneen laivan nimen siirtäminen toisi onnea uuden nimen kantajalle, eikä siinä olisi väärässä oltukaan.
30-luvun alun laivat viettivät lähinnä reservissä. Jaime I aktivoitiin uudestaan lippulaivaksi 1935 mutta muuten ne eivät juuri purjehtineet. Taistelulaivojen modernisaatio päätettiin lykätä 30-luvun loppuun. Laivasto päätti suunnata perushankintavarat pahasti vanhentuneiden risteilijä- ja hävittäjälaivueiden uudistamiseen. Ne saatiinkin hyvään kuosiin juuri sopivasti ennen sisällissotaa.
Sodan alku oli erinomaisen sekava afääri ja niinhän siinä kävi että Jaime I ja España päätyivät vastakkaisille puolille. Jaime I pysyi hallituksen puolella, kun suurin osa merimiehistä oli tasavaltalaisia ja nationalisteja kannattavat upseerit ammuttiin. Taistelulaiva käskettiin estämään Francon armeijan siirto Afrikasta Espanjaan mutta tähän se ei pystynyt. Miehistön kuri oli huono ja Saksa oli käskenyt Deutschlandin ja Admiral Scheerin suojaamaan kuljetuksia. Jaime I suoritti vuoden 1936 aikana tulitukitehtäviä ja ampui tuleen tasavaltalaisen tykkiveneen.
Nationalistien puolelle jäänyt España ei ollut sodan alussa purjehduskuntoinen. Kaikki tykitkään eivät toimineet. Kiireen vilkkaa laivaa korjattiin niin että se saatiin jotenkuten purjehduskelpoiseksi. Sen jälkeen se yhdessä risteilijä Almirante Cerveran kanssa kaappasi ison liudan hallituksen kuljetus- ja kauppa-aluksia. Hallituksen laivasto tykkäsi kyttyrää tästä piratismista. Syyskuussa 1936 se lähetti varmaan sodan vahvimman laivasto-osaston: Jaime I, kaksi risteilijää ja kuusi hävittäjää, tehtävänä tuhota Jaime I:n kapinallinen sisar. Nationalistit tiesivät että Jaime I oli Españaa paljon paremmassa kunnossa, ja väistyivät. Tasavaltalaislaivasto palasi tyhjin käsin takaisin.
Espanjan sisällissodassa käytiin aika aktiivista merisotaa ja molemmat taistelulaivat joutuivat hyökkäyksien kohteeksi. Lokakuussa -36 sukellusvene C-5 ampui Españaa kohti neljä torpedoa mutta yksikään ei osunut. Condor-legioonan pommikoneet puolestaan pommittivat Jaime I:sta mutta saivat siihen vain yhden harmittoman osuman. Loppuvuodesta España sai ilmatorjuntaan neljä 88mm tykkiä. Niille olikin käyttöä koska tasavaltalaisten ilmahyökkäyksiä tuli tuon tuosta. Seuraavana vuonna España jatkoi kaappaussotaa ja tulitukitehtäviä ja yritti pariin otteeseen tuhota tasavaltalaisen hävittäjä Jose Luis Diazin siinä onnistumatta.
Huhtikuun 30. päivä 1937 España oli yhdessä hävittäjä Velascon kanssa jahtaamassa taas kauppalaivoja, yrittäen pysäyttää brittiläisen kauppalaivan, kun se epähuomiossa kaarsi omaan miinakenttään. Yksi miina räjähti konehuoneen kohdalla ja täytti sen vedellä. Alus alkoi upota, kuitenkin niin hitaasti että lähes koko miehistö pääsi Velascolle turvaan. Vain neljä miestä menehtyi. Miehistön jätettyä laivan se jäi oman onnensa nojaan vähäksi aikaa kunnes kaatui ja upposi. Alusluokan huono vedenalainen suojaus oli lopultakin paljastunut. Tosin hidas uppoaminen antaisi viitteitä siitä että vaurionhallinnassakin oli toivomisen varaa. Reippaampi miehistö ja parempi päällystö olisivat ehkä sen voineet pelastaa??
Jaime I jäi nyt pesueen viimeiseksi edustajaksi. Sekin suoritti tulitukitehtäviä, tosin vastakkaisella puolella maata Välimeren puolella. Huhtikuussa -37 se ajoi karille ja joutui Cartagenan telakalle korjattavaksi. Siellä sen kimppuun hyökkäsi viisi italialaista pommikonetta jotka saivat siihen joitain osumia. Uutinen Españan tuhosta epäilemättä sai riemua aikaan tasavaltalaislaivaston päämajassa. Kun Jaime I korjattaisiin, se hallitsisi meriä.
Mikä lie kirous oli laivojen päälle langetettu kun vielä viimeiseenkin se iski. Telakoidun Jaime I:n ammusvarasto räjähti kesäkuun 17. 1937. Noin 300 miestä kuoli. Räjähdyksestä epäiltiin sabotaashia. Saattoihan niinkin käydä. Laiva katsottiin korjauskelvottomaksi ja siitä pelastettiin se mitä voitiin. Sodan jälkeen voittajat romuttivat aluksen jäännökset. Siihen päättyi taistelulaivojen taru Espanjassa.
Francon hallinto kyllä teki uusia suunnitelmia. Oli taisteluristeilijän tapainen 'suuri risteilijä' ja italialaisten tukemana rakennettava Littorio-tyyppinen alus. Maailmansota esti nämä suunnitelmat, jos ei mikään muu. Taistelulaivojen tykkejä on vielä nähtävillä paikoin rannikkotykistönä. Jaime I:n tornit päätyivät Tarifaan Gibraltarin lähelle missä ne ovat vieläkin.
Viimeksi muokattu:
