Koska tykistötaito ei taannu, niin loogisesti ajatellen sama dilemma on aiheuttanut päänvaivaa myös 30-luvun merimiehille, joiden tehtävänä oli puolustaa Ahvenanmaata ja sen saaristoa. Ja kun maa-ammuntamenetelmä oli pulma vielä tykkiveneidemme aikaan, niin mites panssarilaivojemme upseerit asian ratkaisivat? Vai ratkaisivatko?
Panssarilaivojen päätehtävä oli merimaalien torjunta, mutta olisihan maa-ammuntaakin ollut tarjolla. Hangon tulitukset tehtiin maalta suoritetun tähystyksen avulla, ampumateknisiä detailjeita en tiedä. Niitä pidettiin ihan hyvin sujuneina, vaikkei mitään ihmeellisiä tuloksia saavutettukaan. Olihan panssarilaivoissa myös korkea taistelumärssy, josta pystyi tähystämään paljon kauemmas kuin sodanjälkeisen ajan laivoilta.
Ylipäätään laivoilta suoritettava epäsuora tykkituli maihin on vaikeaa. Ampuma-alusta liikkuu ja keinuun moneen suuntaan, ja WW2 tyyliin tulen johtaminen märssytornista iskemien perusteella on vaikeampaa kuin merelle ammuttaessa.
Jotta tähän pystyy kunnolla vastaamaan, on ensin kerrattava, kuinka ne laivat ylipäänsä ennen GPS- ja tietokoneaikaa määrittivät ampuma-arvonsa.
Epäsuora ammuntahan määritelläänn niin, että siinä maali ei näy suuntaimelle, suorassa taas näkyy. Laivojen ammunta oli puolittain suora-ammuntaa; maalia seurattiin koko ajan keskussuuntaimella (engl direcor). Näin saatiin mitatuksi suhteellinen suunta sekä etäisyys maaliin, joka tavallisesti oli toinen laiva. Saattoi olla maamaalikin, jolloin mikään ei muuttunut, jos se suoraan nähtiin keskussuuntaimelta. Helpompaa oli tietysti, kun maali pysyi paikoillaan. Keskussuuntain sijaitsi isoissa laivoissa korkealla märssyssä, pienemmissä risteilijöissä komentosillan katolla. Analogiset laskimet muuttivat nämä suhteelliset arvot ampuma-arvoiksi, jälleen isommilla aluksilla paremmin ja monipuolisemmin, pienet hävittäjät ei taas osunu oikein mihinkään. Laivan keinuntakin kyettiin hallitsemaan, jälleen sitä paremmin, mitä isompi laiva oli kyseessa.
Maa-ammunnoissa ei tätä maalin ja laivan suhteellista etäisyyttä ja suuntaa kyetä määrittelemään, jos maalia ei nähdä laivalta. Tulenjohtajan ilmoittamat koordinaatit ei auta mitään, kun laivan sijainti voitiin mitata riittävän tarkasti vasta GPS-aikakautena. Panssarilaivojen Hangon tulittamisesta olen joskus nähnyt yhden kuvan: Laivat ajoivat pitkää suoraa linjaa ja tekivät sen päässä aina uukkarin. Siten ammunta lienee perustunut tykkien laukaisemiseen ennalta määritellyissä karttapisteissä, jolloin ampuma-arvot saatiin laskettua, kuten rt:n maa-ammunnassa. Arkistoistahan tämä selviäisi, mutta kelvollista tutkimusta panssarilaivoista ei ole. On vain kiistelty vuosikymmenet lähinnä alusten tarpeellisuudesta. Selvää on kuitenkin, että mitään maa-ammuntamenetelmiä ennen sotia ei ollut, kun ei ollut sopivia kranaattejakaan.
Tarkkuus ei olisi riittänyt epäsuoran tulituen antamiseen omille joukoille.
Ammuntoihin tuli vielä kuukauden keskeytys kun huomasivat ettei ole soveltuvaa ammusta. RT:n avustuksella kehittivät sitten tehtävään paremmin sopivan miinakranaatin.
Panssarilaivojen ammunta Hangossa oli tykkimiesten kielellä ns. kartta-ammuntaa, jossa iskemiä tuskin pystyttiin korjaamaan maaliin. Eihän missään ympäristössä ollut sopivia tähystyspaikkoja, kun ammuttiin aika lailla niemen kärkeen. Mutta em metodilla osuttiin ainakin sinnepäin ja jotain tuloksiakin väitetään saadun. Rt:n 254 mm Durlacher-tykkien tavalliset kuulat ei kovin hyvin sopinu tällaiseen ammuntaan, kun ne oli miinakranaatteja. Mutta jälleen ei ole tietoa, mitä asialle tehtiin, kun panssarilaivat valjastettiin maa-ammuntoihin.
Nämä Durlacher-tykit poistettiin käytöstä 1960-luvulla. Niiden yli 3.000 kranaattia ehdotettiin käytettäviksi tähysmiinoina; siis ihan parhaiden MpNet-perinteiden mukainen ehdotus! Siitä kertoo alla kuvat 1 ja 2. Tähän ei kuitenkaan menty, koska miinakranaateista ei tule sirpaleita! Kuvat 3 ja 4. Paksukuorisen kranaatin tarkoitus on aiheuttaa painetta. Se hajoaa isoiksi kappaleiksi, kun sisus räjähtää ja kuoren ulkopinnan vetojännitys ylittää teräksen muodonmuutoskyvyn. Oli kuitenkin "pieni määrä sirpalekranaatteja", joiden tyypiksi kerrottiin "254/50 B". Alleviivattu teksti kuvassa 1. B on Bofors, mutta sekä panssarilaivojen että Durlacherien 254-tykkien putken pituus oli 45 eikä 50 kaliberia. Tällaista tykkiä ei pikaisella KVG lla löytynyt mistään. Dokumenteissa ei yleensä oo painovirheitä nimikkeissä, kun niitä ihmiset koko uransa tilaili ja lähetteli. Mikä siis olisi tämä mystinen "254/50 B", onko sellainen tykki joskus ollut olemassa? Ruotsi suunnitteli panssarilaivaluokkaa, joka oli kuin suurennettu Väinämöinen, uppouma yli 7.000 tn. Tykit oli 254 mm, olisiko Boforsilla ollut tekeillä siihen uusi putki.
Romuksi ne siis myytiin, ostajana oli tiettävästi Hämeenlinnalainen romukauppias. Siihen aikaan valtiovarainministeriö ei vielä ominut kaikkia valtion pieniä tuloja, vaan hallintokunnat saattoivat pitää varat omassa käytössään. 1950-luvun vähäiset aseostot olivat mahdollisia lähinnä tästä syystä. Mutta varikon porukalle sattui fiba: Olivat pyytäneet tarjouksia ainoastaan (tosi) isosta erästä romuterästä. Kranaatinkuoret olivat kuitenkin kallista erikoisterästä, jolla ne bulkkitavaran hinnalla ostanut romumies teki myydessään ison tilin.
Kuva 1
Kuva 2
Kuva 3
Kuva 4
