Merisodan historiasta

[Kippari]

odotellessa voi vaikka katsoa oheisen niukoista aineksista kootun tunnelmallisen videon Nuoli-luokasta. Mutta täytyy sanoa, että ne niukat ainekset on ainakin saatu kohdalleen!

Hyvä muistutus siitä ettei kuvamateriaalia tuolta aikakaudelta löydy ollenkaan samalla tavalla kuin nykyään. Ja pisteet musiikista. Merisotilaallinen sukupolvikokemus, joka luo oikean tunnelman ilman lentotukialustakin.

 

[tulikomento]

Pari päivää sitten taltioitu USA:n merisotakoulun luento siitä miten historiallisesti ryssä peitotaan merisodassa. Asiaa erit. mm. Krimin sodasta.

 

[tulikomento]

Mark Feltonin historiakatsaus siitä miten ekan maailmansodan jälkeen Saksa alkoi salassa kehittää uudelleen sukellusveneasettaan. Suomikin auttoi tässä kaikessa hiljaisuudessa.

 

[sinko]

Mark Feltonin historiakatsaus siitä miten ekan maailmansodan jälkeen Saksa alkoi salassa kehittää uudelleen sukellusveneasettaan. Suomikin auttoi tässä kaikessa hiljaisuudessa.

Juu. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa lukea Björn Forsenin ja Annette Forsenin erinomainen ja perusteellinen kirja
Saksan ja Suomen salainen sukellusveneyhteistyö.
Wsoy 1999
Vahva suositus.

 

[tulikomento]

Tämmöisen ennakkomainoksen löysin. 16.4.2025 Kotkan Merikeskus Vellamossa.

Tietoherkku. Merivartijat sodassa Itäisellä Suomenlahdella. - merikeskusvellamo

Komentajakapteeni (evp) Mika Suutarinen esitelmöi merivartijoiden sotakokemuksista Suomenlahdella vuosina 1939–1944.

www.merikeskusvellamo.fi

Komentajakapteeni (evp) Mika Suutarinen esitelmöi merivartijoiden sotakokemuksista Suomenlahdella vuosina 1939–1944. Pääpaino on vähemmän tunnetun sotahistorian eli osasto Jääsalon, 2. Meripoliisikomppanian ja 2. Merivartiokomppanian vaiheissa vuosina 1941-1944.

Lisäksi Suutarinen kertoo, miten kaikki Lavansaaressa olleet merivartijat menettivät henkensä saaren joutuessa sodan jalkoihin syksyllä 1939. Vain aseman emäntä jäi eloon. Esitelmässä kuullaan myös muun muassa vartiomoottoriveneiden roolista Somerin taistelussa vuonna 1942, vartiolaiva Uiskon uppoamisesta 1943 ja Lapin sodan alkamiseen vaikuttaneista tapahtumista Suursaaressa syyskuussa 1944

Mika Suutarinen on palvellut Kotkan merivartioalueella Hurpun, Santion ja Pirttisaaren merivartioasemilla sekä Suomenlahden merivartioston vartiolaivoilla. Harrastuksenaan hän tutkii merivartiolaitoksen yksiköiden sotataivalta.

Kaikille avoin ja maksuton esitelmä on osa merivartioinnin 95-vuotisjuhlavuoden ohjelmaa Merikeskus Vellamossa, ja sitä voi seurata paikan päällä Vellamon auditoriossa. Esitys myös suoratoistetaan, ja linkki julkaistaan tällä sivulla. Tallenne on katsottavissa kahden viikon ajan Vellamon YouTube-kanavalla.

 

[tulikomento]

Erittäin mielenkiintoinen herkkupala kaikille Midwayn taistelusta kiinnostuneille. Amerikkalainen merisotaekspertti Jonathan Parshall debunkkaa taisteluun liittyviä myyttejä ja virheellisiä käsityksiä.

Tämä kirja on ylivoimaisesti paras Midwayn taistelusta kertova teos jonka olen lukenut.

 

[tulikomento]

Sotahistoriallisen Seuran luento neukkujen sukellusvenesodasta. Linkki toimii kun avaa sen Youtubessa.

 

[tulikomento]

Turun Forum Marinum mainostaa esitelmiä.

Esitelmiä merestä torstaina 27.2. klo 17-18 | Forum Marinum

www.forum-marinum.fi

Mikko Meronen: Neuvostoliiton Itämerenlaivaston toiminta Suomen vesillä 1944-1945

Neuvostoliiton sukellusveneet käyttivät Suomen satamia, kuten Turkua, Helsinkiä ja Hankoa, tukikohtina operaatiossaan Saksaa vastaan Etelä-Itämerellä. Sukellusveneitä huollettiin ja telakoitiin suomalaisilla telakoilla. Crichton-Vulcanin-telakka Turussa huoli yli kymmentä neuvostoliittolaista sukellusvenettä.

Esitelmiä merestä 27.3. klo 17-18 | Forum Marinum

www.forum-marinum.fi

Carl-Fredrik Geust: Vuosisadan upotukset – 80 vuotta Wilhelm Gustloff ja Steuben -evakkolaivojen upotustragediasta Gdanskin edustalla.

 

[fulcrum]

Bruce Rulen kirjoittamia artikkeleita ja muistelmia

Bruce Rule toimi yli 40 vuoden ajan Yhdysvaltain laivaston tiedustelutoimistossa (ONI) merenalaisen akustiikan asiantuntijana. Useimmat noista artikkeleista (oikeastaan arkistoituja foorumipostauksia) käsittelevät USS Scorpionin ja Thresherin tuhoutumisia, mutta on siellä muutakin kiintoisaa. Esimerkiksi Neuvostoliiton 'epätavalliset' sukellusveneet

Lyhyesti: kun vastustajan käyttämästä teknologiasta ei paljoa tiedetä, niin lähtökohtana sen arviointiin on oma teknologia, ja usein houkutus on arvioida että vastapuoli on toteuttanut "samalla tavalla, mutta huonommin".

1960-luvun alussa länsilaivastot alkoivat havaita pohjoisilla merillä ennennäkemättömän nopeita neuvostosukellusveneitä. US Navy itsekin oli operoinut ydinsukellusveneitä vasta muutaman vuoden, ja laivaston ydinvoimaosasto NAVSEA 08, ja ennen kaikkea sen legendaarinen, tyrannimainen johtaja amiraali Rickover, olivat haluttomia uskomaan että venäläisillä voisi jo nyt olla ydinsukellusveneitä. Niinpä Rickover aluksi kielsi tiedustelutoimistoa puhumasta ydinsukellusveneistä. Mystiset nopeat sukellusveneet olivat "epätavallisia sukellusveneitä".

Kun sitten hyväksyttiin että Neuvostoliitolla oli kuin olikin ydinsukellusveneitä (ja olihan heillä jo ydinkäyttöinen jäänmurtajakin, Lenin), niin piti arvioida niiden suorituskykyä. NAVSEA 08 totesi, että heidän varhaiset veneensä, kuten USS Nautilus, pystyivät 23 solmun nopeuteen. Neuvostoliittolaisten reaktori oli huonompi (tietysti), joten 'Novemberin' kokoinen vene pystyisi siis korkeintaan 22 solmun nopeuteen.

Amerikkalaisten reaktorit suunniteltiin erittäin luotettaviksi ja turvallisiksi. NAVSEA 08 ei tullut ajatelleeksi, ettei neuvostoliittolaiset piittaisi Rickoverin äärettömän tiukista laatu- ja turvallisuusstandardeista. Neuvostoreaktorit olivat kokoonsa nähden tehokkaampia kuin jenkkireaktorit. Haittapuolena ne joskus saattoivat hajota tai sulaa. 'November' (Projekti 627 'Kit') pystyi 29 solmun nopeuteen. Rapatessa roiskuu, ja Mustanmeren rantalomakohteissahan luuytimen saattoi kasvattaa takaisin.

70-luvulla Rule pääsi briiffaamaan Rickoveria uudesta 'PAPA' -tyypin veneestä (Projekti 661 'Anchar'). ONIn analyytikot arvioivat että se voisi pystyä jopa 39 solmun nopeuteen. Rickover sanoi ettei hän usko moisiin nopeuksiin, mutta hän kertoo sen kongressille joka tapauksessa, koska sillä perusteella heiltä voisi ruinata lisää rahaa. Vähänpä kumpikaan tiesi tuolloin, että 'Papa' oli päässyt merikokeissa lähes 45 solmun nopeuteen.

K-222, ensimmäinen ja ainoa P.661:

Unconventional Soviet Submarines
Those who were in the System during the early- to mid-1960s period may recall that initially HOTEL, ECHO and NOVEMBER Class Soviet submarines were called “unconventional” because Naval Reactors – then NAVSEA 08 – would not then acknowledge the Soviets could successfully design, build and operate nuclear submarines; hence, NAVSEA 08 dictated how those platforms were to be described by the US intelligence community..

Only after those submarines demonstrated speeds and endurances that made any alternative to nuclear power essentially impossible was ONI permitted to use the term “nuclear” when evaluating relevant acoustic data.
Even then, ONI was directed to estimate speeds no higher than 22 knots based on the assumption that the Soviets would be unable to install more than 15,000 shaft horsepower in the NOVEMBER. That estimate was based on the erroneous assessment that the Soviets could not achieve “packaging densities” (horsepower per cubic-foot of engineering space) superior to NAUTILUS.

In 1965, NAVSTIC released a message – without prior approval from NAVSEA 08 - that stated the NOVEMBER had a near 30-knot capability. NAVSEA 08 threatened to have the NAVSTIC officer who released that message fired, an action they did not execute.

We now know – thanks to extensive discussions by post-1991 Russian sources – that the NOVEMBER had a 37,000 horsepower power plant and a maximum speed of almost 30 knots. That packaging density was achieved at severe cost in terms of reliability and noise (acoustic detectability). Note that the Soviets were so concerned with the reliability of their first-generation nuclear submarines for extended out-of-area operations that none were deployed into the Atlantic during the Cuban Missile Crisis in October 1962 even though a NOVEMBER had made a short excursion south of the GIUK Gap in July 1962 - almost 50 years ago to the day – and was nailed by Barbados at speeds between 21 and 24 knots at a range of 3,000 nm.

What extensive open source discussions – including MORSKOI SBORNIK (MB), a Soviet/Russian shipbuilding journal – revealed in the 1990s was that while NAVSEA 08 was unwilling to acknowledge any packaging density better than NAUTILUS, the Soviets were building the PAPA Class SSGN with 80,000 shaft horsepower shoe-horned into a 7,000 ton submerged displacement hull which also accommodated 10 SS-N-7 Starbright missiles.

On 31 December 1969, the PAPA conducted Soviet State Commission acceptance trials in the ice-covered White Sea in 200m (656 feet) of water. The trial included running a race-track pattern for 12 hours at 42 knots, a speed calculated to have been achieved on only 80-percent of full power. Later, the PAPA achieved 44.9 knots on 97-percent power. The PAPA was built to close US aircraft carriers operating at maximum speed in the open ocean.

In fact, this actually occurred. An MB article stated that while deployed into the Atlantic between 25 Sep and 4 Dec 1971, the PAPA operated at sustained speeds of 40 knots to intercept a US carrier group returning from the Med. At that time, PAPA was equipped with “special 8-bladed propellers.” according to the MB article.

By the time this article was published, no System records still existed for the 1971 time period; however, if recognized, such an operation would have have been remembered as a signal event by anyone involved in the analysis.

So what happened? It is highly probable detections were made but were so strong and unusual they were not recognized as a submarine.

In the mid-1970s, the writer – using analysis by George Milller – briefed ADM Rickover, Head of Naval Reactors, that the PAPA was assessed to be capable of speeds as high as 39 knots. Without comment or question, the ADM listened to the brief and then said: “I don't believe you but I can use the information” (reportedly during testimony to Congress related to funding).

The writer has often conjectures what might have transpired had I told the ADM PAPA was capable of 45 knots; I'd probably have been thrown out of his office.

In the late 1970s, using analyses by Ron Smith, the writer made the rounds of the Pentagon briefing that the ALFA had a 40-knot speed capability. That assessment appeared on the front page of the WASHINGTON POST several days later.

The timing of that assessment was not propitious. Several weeks earlier ONI had reduced their estimate of the ALFA maximum speed from 32-knots to 28-knots because it was not thought possible to install the horsepower required for 32 knots in a hull with the ALFA's volume – another packing density issue. What was not then known was that ALFA used a liquid-metal (lead-bismuth eutectic) reactor to provide 40,000 shaft horsepower in a 3,200 ton submerged displacement hull. The ALFA design was first proposed in 1957; construction began in 1960 using titanium for the pressure hull and a 400-Hz electrical power system, design features that saved weight and space.

Obsessed, as with so many others systems – including the Kama River truck plant that produced 629,000 trucks in 1973 – the Soviets followed the doctrine of “Gigantomania:TRJB” the biggest (TYPHOON), the fastest (PAPA) and deepest diving (MIKE with a “never exceed depth” of 4100-feet) submarines; however, the early examples of
this obsession had severe problems: reliability, noise and, in the case of the ALFA, a main coolant liquid that solidified (essentially “froze”) at 255 degrees (F).

 

[Vonka]

Väinämöinen Sipoossa 29.7.1944 (SA-Kuva)

Vaikka tästä kulmasta näyttää siltä, että naamiointi ei peitä muotoja, kauempaa katsottuna torni sulautuu kallioilla olevaan puulinjaan.

 

[YliKoo]

Vähän laajempi kokonaisuus, mutta itämerellä käytyä sotaa mahtuu mukaan. Raapaistaan myös varhaisten sotalaivojen kehityksen historiaa.

Melko rattoisaa kuunneltavaa:

Itämeren historiaa

Neljä näkökulmaa Itämeren historiaan: Jää, kauppa, sota ja riski. Jää tekee Itämerestä ja sen historiasta erityisen. Jää on pysäyttänyt laivaliikenteen, mutta sen päällä on voitu tehdä paljon erilaisia asioita. Entä miten Itämerellä on käyty Hansa-liiton päivistä alkaen kauppaa ja sotaa ? Miksi...

areena.yle.fi

 

[Vonka]

Harvinaisuus. Saksalaista alkuperäistä katsausta. Merisota on julmaa sille, joka jää hyisiin aaltoihin. Schanhorst, Gneisenau Admiral Hipper ja neljä hävittäjää moukaroivat HMS Gloriousin pohjaan 8.6.1940.

Glorious oli risteilijästä modifioitu lentotukialus. Se oli evakuointireissulla, Norjasta tulossa.

Saksalainen osasto oli määrätty hyökkäämään Harstadin brittiläiseen tukikohtaan ja tukemaan Saksan etenemistä kohti Narvikia. Saksalainen komentaja tajusi, että britit evakuoivat Norjaa ja päätti pysäyttää evakuointisaattueet.

Joukko hajaantui.

Scharnhorst ja Gneisenau jatkoivat saattueiden etsintää Norjanmerellä. Schanhorst näki 46 km:n (29 mailin) päässä Gloriousin maston. Saksalaiset laivat lähtivät takaa-ajoon välittömästi ja klo 16.10 havaittiin myös kaksi brittien saattajahävittäjää Acasta ja Ardent.

Britit huomasivat saksalaiset alukset vähän kello 16 jälkeen ja Ardent lähetettiin tutkimaan asiaa. Glorious ei saanut Swordfish-koneita nousukuntoon. Scharnhorst avasi tulen Ardentiin kello 16.27 16 000 jaardin (15 km) etäisyydeltä, jolloin hävittäjä vetäytyi, ampui torpedoja ja teki savuverhon. Ardent sai yhden osuman 4,7 tuuman aseillaan Scharnhorstiin, mutta muiden saksalaisten laivojen tuli upotti Ardentin.

Scharnhorst siirsi tulensa Gloriousiin, kun muut moukaroivat Ardentia. Se osui Gloriousiin kuusi minuuttia myöhemmin.Tämä osuma tuhosi kaksi Swordfish-konetta, jotka nyt olisivat olleet valmiita lentoon. Sieltä ei sitten enää noustu.

Kun saksalaiset laivat lähestyivät Gloriousia, Acasta, joka oli yrittänyt ylläpitää savuverhoa, murtautui oman savunsa läpi ja ampui kaksi torpedoa Scharnhorstiin. Yksi näistä osui taistelulaivaan klo 17.34 sen takatornin rinnalla ja vahingoitti sitä pahasti. Acasta sai myös yhden osuman 4,7 tuuman aseistaan Scharnhorstiin, mutta saksalaisten yhteistuli upotti Acastan.

Selviytyjät arvioivat, että noin 900 miestä hylkäsi Gloriousin. Koska Scharnhorst vaurioitui torpedo-iskussa ja he luulivat liittoutuneiden olevan yhteydessä Gloriousiin, saksalaiset joukot vetäytyivät eivätkä yrittäneet poimia eloonjääneitä. Kuninkaallinen laivasto taas ei tiennyt uppoamisesta mitään ennen kuin siitä ilmoitettiin Saksan radiossa.

Norjalainen Borgund-alus, joka kulki Färsaarille löysi 10. kesäkuuta eloonjääneitä ja toimitti 37 elossa Tórshavniin. Kaksi kuoli myöhemmin. Kaikkiaan kuolleita tai kadonneita oli 1 207 Gloriousista, 160 Acastasta ja 152 Ardentista, yhteensä 1 519.

Alahuone tutki asiaa. Kävi ilmi, että raskas risteilijä Devonshire oli ohittanut 30–50 mailin (48–80 km) päässä taistelun purjehtien vara-amiraali John Cunninghamin lipun alla. Hänellä oli käsky evakuoida Norjan kuninkaallinen perhe Britanniaan ja pitää radiohiljaisuus. Gloriousista raportti oli lähetetty oikein ja Devonshire vastaanottanut sen, mutta Cunningham oli sivuuttanut sen ja jatkanut käskynsä mukaisesti.

Uppoamisen olosuhteista käytiin keskustelua alahuoneessa vielä vuonna 1999. Selvisi, että Bletchley Parkin tiedustelu ennusti radioanalyysin perusteella saksalaisten sotalaivojen tulon merelle, mutta RN Operational Intelligence Center ei ollut samaa mieltä tulkinnasta eikä ilmoittanut siitä Home Fleetille.

 

[arix]

Harvinaisuus. Saksalaista alkuperäistä katsausta. Merisota on julmaa sille, joka jää hyisiin aaltoihin. Schanhorst, Gneisenau Admiral Hipper ja neljä hävittäjää moukaroivat HMS Gloriousin pohjaan 8.6.1940.

Glorious oli risteilijästä modifioitu lentotukialus. Se oli evakuointireissulla, Norjasta tulossa.

Saksalainen osasto oli määrätty hyökkäämään Harstadin brittiläiseen tukikohtaan ja tukemaan Saksan etenemistä kohti Narvikia. Saksalainen komentaja tajusi, että britit evakuoivat Norjaa ja päätti pysäyttää evakuointisaattueet.

Joukko hajaantui.

Scharnhorst ja Gneisenau jatkoivat saattueiden etsintää Norjanmerellä. Schanhorst näki 46 km:n (29 mailin) päässä Gloriousin maston. Saksalaiset laivat lähtivät takaa-ajoon välittömästi ja klo 16.10 havaittiin myös kaksi brittien saattajahävittäjä Acasta ja Ardent.

Britit huomasivat saksalaiset alukset vähän kello 16 jälkeen ja Ardent lähetettiin tutkimaan asiaa. Glorious ei saanut Swordfish-koneita nousukuntoon. Scharnhorst avasi tulen Ardentiin kello 16.27 16 000 jaardin (15 km) etäisyydeltä, jolloin hävittäjä vetäytyi, ampui torpedoja ja teki savuverhon. Ardent sai yhden osuman 4,7 tuuman aseillaan Scharnhorstiin, mutta muiden saksalaisten laivojen tuli upotti Ardentin.

Scharnhorst siirsi tulensa Gloriousiin, kun muut moukaroivat Ardentia. Se osui Gloriousiin kuusi minuuttia myöhemmin.Tämä osuma tuhosi kaksi miekkakalaa, jotka nyt olisivat olleet valmiita lentoon. Sieltä ei sitten enää noustu.

Kun saksalaiset laivat lähestyivät Gloriousia, Acasta, joka oli yrittänyt ylläpitää savuverhoa, murtautui oman savunsa läpi ja ampui kaksi torpedoa Scharnhorstiin. Yksi näistä osui taistelulaivaan klo 17.34 sen takatornin rinnalla ja vahingoitti sitä pahasti. Acasta onnistui myös yhden osuman 4,7 tuuman aseistaan Scharnhorstiin, mutta saksalaisten yhteistuli upotti Acastan.

Selviytyjät arvioivat, että noin 900 miestä hylkäsi Gloriousin. Koska Scharnhorst vaurioitui torpedo-iskussa ja he luulivat liittoutuneiden olevan yhteydessä Gloriousiin, saksalaiset joukot vetäytyivät eivätkä yrittäneet poimia eloonjääneitä. Kuninkaallinen laivasto taas ei tiennyt uppoamisesta mitään ennen kuin siitä ilmoitettiin Saksan radiossa.

Norjalainen Borgund-alus, joka kulki Färsaarille löysi 10. kesäkuuta eloonjääneitä ja toimitti 37 elossa Tórshavniin. Kaksi kuoli myöhemmin. Kaikkiaan kuolleita tai kadonneita oli 1 207 Gloriousista, 160 Acastasta ja 152 Ardentista, yhteensä 1 519.

Alahuone tutki asiaa. Kävi ilmi, että raskas risteilijä Devonshire oli ohittanut 30–50 mailin (48–80 km) päässä taistelun purjehtien vara-amiraali John Cunninghamin lipun alla. Hänellä oli käsky evakuoida Norjan kuninkaallinen perhe Britanniaan ja pitää radiohiljaisuus. Gloriousista raportti oli lähetetty oikein ja Devonshire vastaanottanut sen, mutta Cunningham oli sivuuttanut sen ja jatkanut käskynsä mukaisesti.

Uppoamisen olosuhteista käytiin keskustelua alahuoneessa vielä vuonna 1999. Selvisi, että Bletchley Parkin tiedustelu ennusti radioanalyysin perusteella saksalaisten sotalaivojen tulon merelle, mutta RN Operational Intelligence Center ei ollut samaa mieltä tulkinnasta eikä ilmoittanut siitä Home Fleetille.

Kuninkaallisen laivaston sota oli jotenkin kaksijakoista, typeriä virheitä isojen alusten kanssa mutta loistavia suorituksia pienemmillä yksiköillä...

Olisiko tuohon syynä rauhanajan politisoituneiden amiraalien määräävyys, rauhanajan miehet vs sodassa kyvykkäät.

 

[Vonka]

Kuninkaallisen laivaston sota oli jotenkin kaksijakoista, typeriä virheitä isojen alusten kanssa mutta loistavia suorituksia pienemmillä yksiköillä...

Olisiko tuohon syynä rauhanajan politisoituneiden amiraalien määräävyys, rauhanajan miehet vs sodassa kyvykkäät.

Minun tietämykseni ei riitä arvioon. Voin kuvitella, että brittien laivastossa on niin pitkät perinteet hyvässä ja pahassa, että sieltä löytyy koko kulttuurinen skaala sotilaallisesta tunaroinneista mestarillisiin suorituksiin. On kunnianhimoa ilman osaamista (paha) ja kunnianhimoa osaamisen kanssa (hyvä) ja osaamista ilman kunnianhimoa (hyvä).

 

[Nestehukka]

Harvinaisuus. Saksalaista alkuperäistä katsausta. Merisota on julmaa sille, joka jää hyisiin aaltoihin. Schanhorst, Gneisenau Admiral Hipper ja neljä hävittäjää moukaroivat HMS Gloriousin pohjaan 8.6.1940.

Glorious oli risteilijästä modifioitu lentotukialus. Se oli evakuointireissulla, Norjasta tulossa.

Saksalainen osasto oli määrätty hyökkäämään Harstadin brittiläiseen tukikohtaan ja tukemaan Saksan etenemistä kohti Narvikia. Saksalainen komentaja tajusi, että britit evakuoivat Norjaa ja päätti pysäyttää evakuointisaattueet.

Joukko hajaantui.

Scharnhorst ja Gneisenau jatkoivat saattueiden etsintää Norjanmerellä. Schanhorst näki 46 km:n (29 mailin) päässä Gloriousin maston. Saksalaiset laivat lähtivät takaa-ajoon välittömästi ja klo 16.10 havaittiin myös kaksi brittien saattajahävittäjää Acasta ja Ardent.

Britit huomasivat saksalaiset alukset vähän kello 16 jälkeen ja Ardent lähetettiin tutkimaan asiaa. Glorious ei saanut Swordfish-koneita nousukuntoon. Scharnhorst avasi tulen Ardentiin kello 16.27 16 000 jaardin (15 km) etäisyydeltä, jolloin hävittäjä vetäytyi, ampui torpedoja ja teki savuverhon. Ardent sai yhden osuman 4,7 tuuman aseillaan Scharnhorstiin, mutta muiden saksalaisten laivojen tuli upotti Ardentin.

Scharnhorst siirsi tulensa Gloriousiin, kun muut moukaroivat Ardentia. Se osui Gloriousiin kuusi minuuttia myöhemmin.Tämä osuma tuhosi kaksi Swordfish-konetta, jotka nyt olisivat olleet valmiita lentoon. Sieltä ei sitten enää noustu.

Kun saksalaiset laivat lähestyivät Gloriousia, Acasta, joka oli yrittänyt ylläpitää savuverhoa, murtautui oman savunsa läpi ja ampui kaksi torpedoa Scharnhorstiin. Yksi näistä osui taistelulaivaan klo 17.34 sen takatornin rinnalla ja vahingoitti sitä pahasti. Acasta sai myös yhden osuman 4,7 tuuman aseistaan Scharnhorstiin, mutta saksalaisten yhteistuli upotti Acastan.

Selviytyjät arvioivat, että noin 900 miestä hylkäsi Gloriousin. Koska Scharnhorst vaurioitui torpedo-iskussa ja he luulivat liittoutuneiden olevan yhteydessä Gloriousiin, saksalaiset joukot vetäytyivät eivätkä yrittäneet poimia eloonjääneitä. Kuninkaallinen laivasto taas ei tiennyt uppoamisesta mitään ennen kuin siitä ilmoitettiin Saksan radiossa.

Norjalainen Borgund-alus, joka kulki Färsaarille löysi 10. kesäkuuta eloonjääneitä ja toimitti 37 elossa Tórshavniin. Kaksi kuoli myöhemmin. Kaikkiaan kuolleita tai kadonneita oli 1 207 Gloriousista, 160 Acastasta ja 152 Ardentista, yhteensä 1 519.

Alahuone tutki asiaa. Kävi ilmi, että raskas risteilijä Devonshire oli ohittanut 30–50 mailin (48–80 km) päässä taistelun purjehtien vara-amiraali John Cunninghamin lipun alla. Hänellä oli käsky evakuoida Norjan kuninkaallinen perhe Britanniaan ja pitää radiohiljaisuus. Gloriousista raportti oli lähetetty oikein ja Devonshire vastaanottanut sen, mutta Cunningham oli sivuuttanut sen ja jatkanut käskynsä mukaisesti.

Uppoamisen olosuhteista käytiin keskustelua alahuoneessa vielä vuonna 1999. Selvisi, että Bletchley Parkin tiedustelu ennusti radioanalyysin perusteella saksalaisten sotalaivojen tulon merelle, mutta RN Operational Intelligence Center ei ollut samaa mieltä tulkinnasta eikä ilmoittanut siitä Home Fleetille.

HMS Gloriouksen kannella oli RAF:n Gloster Gladiator ja Hawker Hurricane koneita siis ilman vaijeripysäytyskoukkua lentotukialukselle laskeutuneita. Ehkä tuo ylimääräinen kalusto hidasti aluksen omien koneiden toimintakuntoon saamista.

Johnnie Johnson taisi evakuoitua Norjasta koneineen HMS Victoriousin kannella, mutta olisiko tuo ollut eri päivänä tai vain liian kaukana.

 

[fulcrum]

Kuninkaallisen laivaston sota oli jotenkin kaksijakoista, typeriä virheitä isojen alusten kanssa mutta loistavia suorituksia pienemmillä yksiköillä...

Olisiko tuohon syynä rauhanajan politisoituneiden amiraalien määräävyys, rauhanajan miehet vs sodassa kyvykkäät.

Mullakin oli tarkoitus jossain välissä tarinoida HMS Gloriousin upotuksesta. Se nimittäin oli varsin mystinen tapahtuma. (Hipper ei osallistunut tähän taisteluun, vaan upotti pienen saattueen etelämpänä).

Cajus Bekkerin kirjassa 'Kirottu Meri' on kuvaus taistelusta saksalaisten näkökulmasta. Saksalaisia hämmästytti Gloriousin vaitonaisuus. Saksalaisten radiotiedustelu- ja häirintätiimi odotti taistelulaivalla koko ajan Gloriousin avunpyyntöä - mutta se lähetti sellaisen vasta kun laiva oli jo erittäin pahasti vaurioitunut ja taistelu melkein jo ohi. Sekään ei ollut avunpyyntö, vaan vain havaintoilmoitus kahdesta saksalaisesta taisteluristeilijästä. Tämä oli viesti jonka HMS Devonshire vastaanotti (väitetysti) ja nakkasi roskikseen. Devonshiren tähystäjä itse asiassa havaitsi taistelun savupilvet.

Britti-amiraliteetti kiinnitti virallisessa selvityksessään huomion samaan asiaan. Myöskään kumpikaan hävittäjä ei lähettänyt ainuttakaan viestiä taistelun aikana. Tämä oli täysin normaalin ohjesäännön vastaista. Kaikki taisteluun osallistuneet ylemmät Royal Navyn upseerit kuolivat, ja harvoilta henkiinjääneiltä ei saanut asiaan mitään selvyyttä.

Osaston kulkema "oikaisureitti" oli myös omituinen. Muut arvokkaat brittialukset koukkasivat kauempaa. Kaksi hävittäjää oli riittämätön saatto-osasto arvokkaalle lentotukialukselle (Gloriousin sisaralus Courageous oli upotettu kahden hävittäjän saattamana aiemmin). Ensimmäinen teoria oli, ettei laivojen polttoaine riittänyt, mutta tätä pidetään vääränä. Myöhemmin on esitetty, että Gloriousin kapteenilla oli kiire Scapa Flowiin pitämään sotaoikeutta erästä entistä alaistaan vastaan. Tämä on päätynyt kirjallisuuteen, mutta kuulostaa täysin älyttömältä syyltä.

Entäpä sitten lentokoneet? Ne eivät olleet valmiudessa torpedohyökkäykseen (tai mihinkään). Yksinäinen Swordfish olisi voinut kierrellä osaston ympärillä ja havaita saksalaislaivat 100km etäisyydeltä.

Eli meillä on laiva jolla on ollut 1) ankara radiohiljaisuus 2) nopea, riskaabeli reitti kotitukikohtaan 3) Lentokoneet ei valmiudessa.

Mahdollinen selitys...

Operaatio Paul:

Saksalaisten "rautareitti" oli yksi Churchillin pakkomielteistä. Sitä vasten Norjaan oli ylipäätään lähdetty sotimaan. "Operaatio Paul" oli ajatus lähettää tukialuskoneita Norjan ja Ruotsin yli miinoittamaan Luulajan satama. Historiankirjoissa se on harvoin mainittu, ja yleensä kun on, siihen on yhdistetty Ark Royal. Mutta mitä jos se olikin tarkoitettu Gloriousille? Ben Barkerin löytämät todisteet viittaavat siihen suuntaan. Hyökkäystä varten Swordfishit oli modifioitava lisätankein ja miinaripustimin. Oliko tämä työn alla kun saksalaiset törmäsivät saattueeseen? Operaation äärimmäinen salaisuus voisi selittää ankaran radiohiljaisuuden. Ja Churchillin palava kiire operaation kanssa sen, miksi Glorious kulki niin vaarallista reittiä. Myös sen, miksi koko homma vaiettiin myöhemmin kuoliaaksi....

Ironista edelläkerrottuun nähden on, että ruotsalaiset näyttävät silti tienneen jo suunnitelmasta, tai ainakin jostain sen kaltaisesta.

HMS Gloriousin asiakirjoja salattiin 100 vuoden säännöllä, joka on tällaiselle tapaukselle varsin harvinaista: tosin en ole varma, onko niitä jo ennenaikaisesti julkaistu.

 

[Vonka]

Hipper ei osallistunut tähän taisteluun, vaan upotti pienen saattueen etelämpänä)

Eivätkä ilmeisesti ne neljä hävittäjääkään osallistuneet. Admiral Hipper ja neljä hävittäjää lähetettiin Trondheimiin tankkaamaan ja sitten antamaan tykistötukea Narvikiin eteneville saksalaisille joukkoille (Gruppe Feuerstein). Sitä en tiedä, miten matka heidän osaltaan oikeasti jatkui. Tuliko muuttujia.