Miten olisi Sea Ceptor (CAMM) vähän Umkhontoa isompi ja tutkaohjattu. Kantomatka sellainen että voidaan jo puhua alue ilmatorjuntaohjuksesta ja omaa mainosten mukaan erinomaisen ohjusten torjuntakyvyn, minimi ampumaetäisyys alle 1 km. Voidaan asentaa ESSM:n tapaan 4 kpl yhteen Mk 41 soluun ?
Omissa visioissani tuo CAMM on ollut se suosikki alusta asti. Todennäköisesti kustannustehokas, hyvä suorituskyky, ei vaadi raskasta tulenjohtojärjestelmää jne.
Perusmallin CAMM on kantamaltaan vaatimaton, 25 km. CAMM-ER yltäisi pidemmälle, 45 kilometriin, mutta sekin on aika kevyt. Taistelukärki lienee 10 kg luokkaa. Teknisesti CAMM lienee pätevä, onhan se uutta suunnittelua, mutta keveyden asettamat rajoitteet sillä selvästikin on.
Sen sijaan en ihan ymmärrä, millä perusteella kumpikaan noista ohjuksista on kustannustehokas. Eurooppalainen suunnittelutyö ei juuri ole sen halvempaa kuin amerikkalainen, ja samalla hankintamäärät tuppaavat olemaan Euroopassa paljon pienempiä kuin Yhdysvalloissa, eli amerikkalaisilla on massatuotannon edut puolellaan.
@peelo ?
Jos/Kun aluksiin ei haluta (lue: ole varaa) asentaa raskaita tulenjohtojärjestelmiä, niin ei se rajaa amerikkalaisia ohjuksia pois. Siinä missä esimerkiksi ESSM on perinteisesti ollut SARH-ohjus, ESSM Block II on ARH-hakupäällä varustettu, eli se ei tarvitse erillistä maalinosoitustutkaa. Samaten SM-6 on ARH-hakupäällä varustettu. (Ja ennen kuin kukaan alkaa valittaa hinnasta tai siilon pituudesta, niin SM-6 on vain esimerkki ohjuksesta, jolla voisi hätyytellä tehokkaasti vihollisen lentokoneita.)
Oma filosofiani MTA2020-luokan ilmatorjunnassa menee seuraavasti:
Avomerellä suuri alus on helposti havaittavissa monitoimihävittäjän tutkalla, ja meritorjuntaohjuksillakin on kantamaa useita satoja kilometrejä. Nämä tilanteet ovat toki jossakin määrin meikäläisen laivaston ulottumattomissa - tuskin rahat riittää SM-6 ilmatorjuntaohjuksiin tai muuhun nannaan. Pitää luottaa siihen, että omat ilmavoimat ovat paikalla, jos joudutaan liikuttelemaan saattueita avomerellä.
Sitten tulee se realistisempi operaatiosuunta, saaristo. Saaristo on tunnetusti paha paikka tutkahakupäisille meritorjuntaohjuksille, kun kaikuja tulee joka puolelta. Meidän onneksemme venäläiset eivät ole olleet kovin aktiivisia tällä saralla, eikä Venäjällä olekaan kehitetty infrapunahakupäisiä meritorjuntaohjuksia kovin innokkaasti. Lisäksi jo aluksen löytäminen saaristosta lentokoneen tutkalla voi olla haastavaa, kun luodot, saaret ja merimerkit pitäisi erotella tutkakuvasta. Vihollisen pitää siis mitä luultavimmin tulla alueelle ja yrittää havaita maali visuaalisesti tai esimerkiksi lämpökameran avulla. Sen jälkeen alusta vastaan voi hyökätä esimerkiksi Kh-29:llä, venäläisellä ilmasta-maahan(/-merelle)-ohjuksella, joka yltää 30 kilometriin asti infrapunavariantissaan. Tässäkin tilanteessa 25 kilometrin (vaaka)ulottuvuuden ilmatorjuntaohjus on mielestäni jokseenkin aneeminen suoja lentokoneita vastaan, etenkin puhuttaessa liikehtimiskykyisestä hävittäjämaalista.
Mikä minua häiritsee enemmän, on tulevaisuus. Teknisesti on varsin helppoa ottaa kartta ja tutkakuva ja sijoittaa ne toistensa päälle. Saarten ja merimerkkien kanssa päällekkäiset tutkahavainnot poistetaan, ja jäljelle jää meritilannekuva. Vaihtoehtoisesti voidaan ottaa tutkahavainnot ja pyrkiä katsomaan elektro-optisella sensorilla, mitä siellä on, kuten F-35:llä jo tehdäänkin. (Tällöin säätilalla ja elektro-optisen sensorin laadulla on toki suuri merkitys havaintoetäisyyksiin.) Jos prosessi on automatisoitu F-35:n tapaan, eikä vaadi ihmistyötä, niin saaristo ei enää tarjoakaan sellaista suojaa kuin tänä päivänä tai vielä 1980-luvulla. Ja siinä tilanteessa, kun venäläisillä on käytettävissään tällaista teknologiaa sisältävä konetyyppi ja infrapunahakuinen meritorjuntaohjus, ei heidän tarvitse tulla kovinkaan lähelle meidän aluksiamme avatakseen tulen ilmasta käsin.
Edellämainituista syistä johtuen MTA2020-luokkaan pitää hankkia minimissään n. 50 kilometrin nimelliskantaman omaava ilmatorjuntaohjus, joka kykenee vaikuttamaan sekä miehitettyihin että miehittämättömiin ilma-aluksiin kuin myös meritorjuntaohjuksiin. Sekundäärinen kyky iskeä pintamaaleihin on toivottava. Ohjus voisi olla esimerkiksi aiemmin mainostamani ESSM Block II, miksei myös CAMM-ER, Barak 8 tai jokin Umkhonton kehitysversio. Tämä on minimisuorituskyky, jolla pystytään vaikuttamaan 2020-luvun uhkiin melko hyvin.
MTA2020-luokkaan olisi myös suotavaa hankkia pitkän kantaman ilmatorjuntaohjus. Tällainen ohjus voisi olla SM-6 tai Aster 30. Se korottaisi aluksen suorituskyvyn vastaamaan hyvin paitsi lähitulevaisuuden niin myös tulevien vuosikymmenten uhkakuviin. Ymmärrän kuitenkin, ettei tämä välttämättä ole realismia puolustusvoimien nykyisessä taloustilanteessa. Mikäli varaa pitkän kantaman ilmatorjuntaohjuksiin ei ole juuri nyt, niin aluksiin pitää jättää varaus niiden jälkiasennukselle esimerkiksi MLU:n yhteydessä.
Lisäksi MTA2020-luokkaan voidaan haluttaessa hankkia jokin lyhyehkön kantaman ilmatorjuntaohjus, jota käytetään pääasiallisesti omasuojana meritorjuntaohjuksia vastaan. Budjettiystävällisenä Umkhonto-IR soveltunee tähän tarkoitukseen hyvin.
ensimmäinen ajatus lukiessani tuon oli että korvetin kyytiin tai rannikolle pari kolme tuollaista ja täyteen Hellfire II N ohjuksia, sitten merenpintaa hipoen etäisyydelle vihulaisen purkista ja ei muutako pop-uppi, kymmenisen lötköä kohti purkkia, kopterit helvetin kyytiä takaisin, samalla kun vihollisalus on ns.overwhelmed kohti tulevasta ohjusten määrästä ja varmasti ainakin pari pääsee perille. Mission kill. Koska Hellfire ei upota busteria kummempaa mutta varmasti kutittaa tutkia sun muita. Näin siis villeissä päiväunissa
ainakin kyseisille asejärjestelmille tulisi varata paikat aluksesta jos ei muuta.
