KUN SUOMI osti Hornet-hävittäjiä vuonna 1992, amerikkalainen myyjä velvoitettiin järjestämään vastineeksi ostoja Suomesta 3,4 miljardin dollarin arvosta.
Poliitikot puolustelivat jättihankintaa häpeilemättä: vastakaupat hyödyttäisivät myös siviiliteollisuutta ja edistäisivät työllisyyttä. Kauppaa perusteltiin lähestulkoon paperikoneilla ja sinkkiämpäreillä.
Suomi on nyt jälleen tekemässä kaikkien aikojen suurinta asekauppaansa. Ilmavoimille ostetaan uusia hävittäjiä kymmenellä miljardilla eurolla ja Merivoimillekin sen historian uljaimmat sotalaivat, yli miljardin maksavat fregatit.
ENNÄTYSMÄISIÄ aseostoja ei kuitenkaan perustella enää kansalle isoilla vastakaupoilla, vaikka poliittisesti se olisi varmasti houkuttelevaa.
Ennen vuotta 2012 Suomessa oli käytäntönä, että yli kymmenen miljoonan euron aseostoihin vaadittiin vastakaupat.
Viimeisin suuri aseosto, johon Suomi vaati vastakauppoja, oli vuonna 2009 päätetty ilmatorjuntaohjusjärjestelmä Nasamsin hankinta. Se maksoi 366 miljoonaa euroa, eikä hinnassa ollut vielä mukana edes ohjuksia.
Vuoden 2012 jälkeen ei vastakauppoja ole vaadittu. Mikä siis on muuttunut?
MUUTOKSEN syynä oli vuonna 2012 voimaan tullut uusi laki puolustus- ja turvallisuushankinnoista.
Laki perustuu muutamaa vuotta aiemmin voimaan saatettuun EU:n puolustus- ja turvallisuushankintadirektiiviin, joka lähtökohtaisesti kieltää vastakaupat, koska ne vääristävät kilpailua.
Vastakauppakieltoon liittyy kuitenkin yksi iso mutta.
EU:n perussopimuksen mukaan direktiivistä on lupa poiketa, jos maan keskeiset turvallisuusedut sitä vaativat. Käytännössä valtion turvallisuuden kannalta tärkeimmät puolustushankinnat voidaan siis toteuttaa ja myös toteutetaan kansallisin menettelyin eli direktiivin määräyksiä noudattamatta.
Direktiivin ja lainsäädännön myötä on ruvettu pelaamaan myös asiaa hämärtävää kielipeliä, kun vastakauppojen sijaan on ruvettu puhumaan teollisesta yhteistyöstä. Sillä tarkoitetaan nimenomaan vain puolustukseen ja puolustusteollisuuteen kiinteästi liittyviä vastakauppoja, mutta vastakauppoja kuitenkin.
EU:n salliman teollisen yhteistyön ehtona on kuitenkin se, ettei se saa vääristää siviilituotteiden markkinoita eikä sen tavoitteena saa olla talouden, työllisyyden tai vaikkapa aluepolitiikan edistäminen.
Ainoa hyväksytty tavoite on maanpuolustuksen turvaaminen. Tätä valvoo Euroopan komissio.
TEOLLINEN yhteistyö voi olla joko suoraa tai epäsuoraa.
Suora yhteistyö liittyy hankittavaan järjestelmään eli Suomen tilanteessa hävittäjiin ja sotalaivoihin. Sen avulla varmistetaan, että hankitun asejärjestelmän huoltovarmuus ja osaaminen ovat sillä tasolla, että järjestelmä varmasti toimii myös poikkeusoloissa.
Epäsuora teollinen yhteistyö ei liity hankittavaan järjestelmään vaan jonkin muun, valtion keskeisten turvallisuusetujen kannalta tärkeän teknologian siirtämiseen Suomeen. Se voi liittyä esimerkiksi tutkimukseen tai valmistukseen.
Käytännössä Pääesikunta on määritellyt epäsuoran teollisen yhteistyön painopistealueet.
SUOMI on asettanut hävittäjä- ja sotalaivahankinnoissaan teollisen yhteistyön vähimmäisosuudeksi 30 prosenttia oston kokonaisarvosta.
On tosin ollut arvoitus, mistä tämä 30 prosentin vaatimus on tullut? Miksei 20 prosenttia tai vaikkapa 50 prosenttia?
Se on selvää, että täydellisiin sadan prosentin vastakauppoihin ei Suomen pieni puolustusteollisuus uskottavasti kykenisi.
Miksi juuri 30 prosenttia on se teollisen yhteistyön määrä, jolla voidaan
puolustusministeriön mukaan ”varmistaa kotimaisen teollisuuden merkittävä osuus hankinnan toteuttamisessa ja samalla turvata riittävä sotilaallinen huoltovarmuus sekä mahdollisuus Suomen puolustuksen teknologisen ja teollisen perustan syventämiseen”?
Hävittäjä- ja sotalaivakaupoissa puhutaan yli 11 miljardin euron ostoista. Näin suurissa luvuissa yksittäisistä prosenttiyksiköistäkin voi muodostua valtavia summia, jotka tulevat veronmaksajien kontolle.
Yllättävää on se, että vaadittu 30 prosenttia ei perustu mihinkään julkiseen tai salaiseen laskelmaan.
Se on virkamiesten tekemä ”musta tuntuu” -arvio siitä, mitä vaatimus voisi olla, kun otetaan huomioon Suomen puolustusteollisuuden koko ja se, mitä esimerkiksi direktiiviä valvova Euroopan komissio voisi pitää hyväksyttävänä.
On suorastaan hämmästyttävää, ettei näin merkittävästä asiasta ole sen virallisempaa ja tarkempaa laskelmaa.
ASIAA VOIDAAN lähestyä Valtiontalouden tarkastusviraston (VTV) tekemän selvityksen kautta.
VTV julkaisi loppuvuonna 2016
tuloksellisuustarkastuskertomuksenteollisesta yhteistyöstä käynnissä olevassa hävittäjähankkeessa. Vähälle huomiolle jäänyt raportti on poikkeuksellisen kiinnostavaa luettavaa.
Yli kolme vuotta sitten laaditussa raportissa kerrottiin jo muun muassa se, että hävittäjähankinnan arvioidaan maksavan noin 10 miljardia euroa, ei siis 7–10 miljardia kuten puolustushallinto on viime vuosina antanut ymmärtää hankkeen hinnaksi.
Siksi ei ollutkaan suuri yllätys, kun hallitus asetti viime syksynä kaikessa hiljaisuudessa hankkeelle juuri 10 miljardin hintakaton. Hyvästä syystä on epäilty, että siitä tuli samalla hävittäjäkaupan minimihinta.
HORNET-KAUPASSA myyjältä vaadittiin aikoinaan sadan prosentin vastakauppakompensaatio. VTV:n tarkastuskertomuksen mukaan siitä vain 15 prosenttia kohdistui nykytermein suoraan teolliseen yhteistyöhön.
Tämä 15 prosenttia oli siis se osuus, joka oli Hornetien sotilaallisen huoltovarmuuden kannalta perusteltua ja viisasta. Loput 85 prosenttia ei ollut puolustusnäkökulmasta välttämätöntä.
Vastakaupat tai teollinen yhteistyö ei ole ilmaista, koska sen tuottaminen maksaa asevalmistajille. Teollisella yhteistyöllä on hintalappu. Kukaan ei tiedä tarkalleen sen suuruutta, mutta se sisältyy lopulliseen kauppahintaan.
VTV:n tarkastuskertomuksessa kerrotaan, että teollisen yhteistyön vaatiminen nostaa hävittäjähankinnan hintaa kansainvälisten tutkimusten perusteella 3–34 prosenttia.
HS:n tietojen mukaan Suomessa käytetään jonkinlaisena peukalosääntönä kymmentä prosenttia, mutta sille ei ole mitään kunnon perustelua. Ilmeisesti se on vain mukava pyöreä luku.
KYMMENEN PROSENTTIA tarkoittaisi sitä, että jos kaupan kokonaisarvo on 10 miljardia euroa ja hävittäjämyyjä tarjoaa teollista yhteistyötä vaaditun 30 prosentin edestä eli 3 miljardilla, niin se maksaa suomalaisille veronmaksajille 300 miljoonaa euroa.
300 miljoonalla eurolla taitaisi saada jo melkein parvellisen eli neljä uutta, kalliiksi väitettyä F-35-häivehävittäjää.
Teollisen yhteistyön aiheuttama hinnanlisäys on siis viime kädessä pois hankintainvestoinnista eli hävittäjähankkeessa ostettavien koneiden määrästä.
SUORAN TEOLLISEN yhteistyön vastikkeeksi Suomi saa kuitenkin huoltovarmuuden kannalta välttämätöntä tietoa ja teknologiaa.
Sen sijaan epäsuoraan teolliseen yhteistyöhön ja sen kokoon on syytä suhtautua varauksellisemmin. Se on puhtaimmillaan veronmaksajien tukea puolustusteollisuudelle.
Niinpä myös VTV:n selvityksen mukaan voidaan ”kyseenalaistaa epäsuoran teollisen yhteistyön tarkoituksenmukaisuus niiltä osin kuin ei etukäteen pystytä määrittelemään, minkälaisten kykyjen mahdollistamiseen epäsuora teollinen yhteistyö tähtää”.
Epäsuoran teollisen yhteistyön tarve pitää siis pystyä perustelemaan erittäin hyvin. Pahimmassa tapauksessa ovelle voi tulla muuten koputtelemaan iso mörkö eli EU:n komissio.
yle.fi
www.mtvuutiset.fi
www.iltalehti.fi