Huhta
Greatest Leader
Suomen näkökulmasta toki suhde on noin, mutta jenkit katsoo kokonaisuutta ja siinä tulevaisuuden fighter gap on tosiasia.
Tietysti katsotaan kokonaisuuttakin, ja siitä Yhdysvalloissa ollaan erityisen kiinnostuneita tällä hetkellä. Suuri kuva on yleisesti ottaen parempi tapa käsitellä asioita. Se ei tarkoita, etteikö eri osa-alueilla olisi eroja, jotka tulee ottaa huomioon tarkemmissa päätöksissä.
Pienemmän loven yksi F-35A-laivue (vuonna 2040) mielestäni tekee kuin yksi Hornet-laivue (vuonna 2016). Kyse on siitä, miten voimaa voidaan projisoida. Yhdysvaltain painopisteen siirtyessä Tyynelle valtamerelle laivaston ja merijalkaväen ilmailun merkitys tulee korostumaan, koska alueella voidaan tukeutua vain rajallisesti maasijoitteisiin hävittäjiin.
Fighter Gapista en sinällään huolehtisi liikaa, jos olisin amerikkalainen. Yhdysvalloilla tulee luultavasti olemaan valtava teknologinen etumatka pidemmällä tähtäimellä (6. sukupolven koneet jne.). Huonoimmassakin tilanteessa, 2020-luvun puolivälissä, 5. sukupolven koneita on käytössä vain rajatuilla vihollisilla, ja Yhdysvalloilla on lisäksi niissä selvä määräylivoima. Vanhemmat konetyypit ovat asia erikseen, mutta niitä vastaan taas on teknologinen ja koulutuksellinen ylivoima, joka on tähän asti toiminut varsin hyvin.
Vihollisten liittoutuminen keskenään voisi tietysti muodostaa ongelman. Toistaiseksi on kuitenkin vaikea nähdä, että esimerkiksi Aasian maat muodostaisivat jotakin Naton laajuista sotilasliittoa. Sen verran paljon niillä on keskenään ristiriitaisia intressejä.
Fighter Gap on mielestäni lähinnä imperialismin jäänne: Yhdysvaltain pitää olla valmis valloittamaan koko maapallo, jos kansallinen etu sitä vaatii. No, eipä se vaadi, melkein aina saadaan parempia tuloksia käyttämällä muita vaikutuskeinoja kuin aseita.