Pekka Ervastilla on nimitysasiasta oma näkemyksensä.
"Näkökulma: Taistelun jälkeen
11.9.2015 klo 14:15 | päivitetty 11.9.2015 klo 14:19
http://yle.fi/uutiset/nakokulma_taistelun_jalkeen/8299130?ref=leiki-uup
Tasavallan presidentti Sauli Niinistön tämän päivän tymäkät kommentit viimeistään tekevät selväksi, että puolustusministeriön kansliapäällikön vaihto oli ministeri Jussi Niinistön (ps.) outo operaatio, jossa totuus oli ensimmäinen uhri.
Kun Sauli Niinistö valittiin ensimmäisen kerran kokoomuksen kansanedustajaksi vuonna 1987, puoluekaveri Ilkka Kanerva luonnehti häntä koruttomasti: "fakkijuristi – tyypillinen yhden kauden kansanedustaja". Kansanedustajakausia tuli sittemmin viisi, mutta juristi istuu Niinistössä tiukassa. Se näkyi taas, kun presidentti kuuli väitteitä, että hän olisi sekaantunut puolustusministeriön kansliapäällikön valintaan kulissien takana. Viimeksi niistä kertoi perjantain Iltalehti. Presidentti on myös puolustusvoimien ylipäällikkö ja siksi hänen kannaltaan ei ole tietenkään yhdentekevää, kuka on ministeriön ylin virkamies.
Kansliapäällikön nimitys ei kuitenkaan enää kuulu presidentille. Sauli Niinistö pitäytyi tällä tiukalla juristeerisella linjalla, kun häntä tämän kertaisen nimitysprosessin yhteydessä pyydettiin ottamaan kantaa kansliapäällikön henkilöön. "Minulla ei ole oikeutta asiaan vaikuttaai", oli presidentin yksioikoinen vastaus kyselijöille. Mutta presidentin puuttumattomuuskin antoi joillekin aseen taistelussa oman ehdokkaansa puolesta. Uuden hallituspuolueen perussuomalaisten innokkaimpien junttamiesten porukoissa supsuteltiin, että "eihän presidentti (Arto) Rätyä halua kansliapäälliköksi, kun ei se sitä aikonaan nimittänyt puolustusvoimien komentajaksikaan".
Tämä argumentti ehkä tehosi joihinkin ja puolustusministeri Niinistön jääräpäinen junttaus oman suosikkinsa, ylijohtaja Jukka Juutin, puolesta sai ikään kuin presidentillisen tuulensuojan. Tuulensuoja oli kuitenkin tuulentupa. Presidentti Niinistö kiistää Yle uutisille, että komentajan ja kansliapäällikön valintaa voitaisiin verrata toisiinsa – saati, että niistä voisi tehdä sellaisia johtopäätöksiä kuin supattajat yrittävät uskotella. Presidentti Niinistö valitsi vuosi sitten komentajaksi Jarmo Lingbergin, eikä Arto Rätyä. Mutta aikanaan puolustusministeriön kansliapäälliköksi valittiin kenraaliluutnantti Arto Räty. Presidentin mielestä molemmat miehet olivat oikeita valintoja omiin tehtäviinsä.
Kulissien takainen supsuttelu on vain yksi ase, jolla puolustusministeri Niinistön iskujoukot kampesivat Rätyä syrjään kansliapäällikön paikalta. Muutkin keinot olivat samaa kaliiberia – rujoja ja helposti paljastuvia. Uuden hallituspuolueen Likaisten temppujen osastolla ei vielä ole harjaannuttu suhmuroimaan yhtä sofistikoituneesti kuin vallan käytön nyanseihin vuosikymmeniä perehtyneissä vanhoissa puolueissa. Rädystä ja Juustista tehtiin ensin pöhkö esittelymuistio, joka nosti ministerin suosikki Juustia niin kömpelöllä tavalla, että dokumenttia oli pakko muuttaa. Koko prosessin aikana ministeri itse kieltäytyi kommentoimasta nimitysprosessia piiloutuen legaliteettien taakse. Keskeneräisistä asioista ei muka voi puhua. Sehän on täyttä tuubaa ja tämän vahvisti muun muassa Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori Olli Mäenpää Kalevan haastattelussa torstaina. Ministerin olisi päinvastoin ollut jopa suotavaa osallistua asiasta nousseeseen julkiseen keskusteluun.
Jussi Niinistö toisteli, että ministerillä on yksiselitteinen oikeus valita kansliapäällikkönsä. Oikeus ehkä on, mutta siihen liittyy myös velvollisuus perustella valintansa. Nykyaikaisen, avoimeen ja demokraattiseen yhteiskuntaan ei oikein sovi, että tärkeät päätökset nuijitaan pöytään kabineteissa ennen kuin niistä kunnolla keskustellaan. Niinistön hallintokäsitys on samalta aikakaudelta kuin hänen puolustuspoliittisten visioidenkin sanotaan olevan: jostain 1920 - 1930-luvuilta. Eiköhän ikävin, mutta myös todennäköisin syy siihen, ettei ministeri Niinistö uskaltanut lähteä julkisesti keskustelemaan kansliapäällikkövalinnastaan ollut se, että hänen suosikkiehdokkaansa olisi julkisessa vertailussa yksinkertaisesti hävinnyt vastaehdokkaalleen.
Voitonhuuma ja vallanhimo ovat yhdistelmä, jonka yliannostus saa poliitikon uskomaan, että se mies, joka katsoo puolustusministerin virkahuoneen peilistä, voi tehdä, mitä tahansa."
Jos ne pääsisivät ensin vain sopuun keskenään (epätodennäköistä toki), niin sitten yksituumaista itsepäisyyttä ei pitelisi mikään.
